NUUKSION HUVIPUISTOSSA

Halusin viettää mukavan äitienpäivän kaikesta hälystä ja turhuudesta kaukana rauhallisessa levon tyyssijassa, Nuuksion kansallispuistossa, jossa edellisen kerran olin ollut 22 vuotta sitten.

MENNESSÄ (alkukohtaus): Jäimme bussista siihen tienposkeen, kävelläksemme ensin pientä tietä pari kilometriä kohti Nuuksion harvinaisuutta. Kirosimme autoilijoita jotka kehtasivat pakokaasutella näin lähellä suojeltua aluetta.

Mitä lähemmäksi aluetta tulimme, sen enempi kuhina alkoi käydä. Info pisteessä oli sellainen kälätys ja mölötys, tilausbusseja ja autoja siksakkia. Itse metsä ei ollutkaan kuvitelmani mukaisesti kapea kinttupolku, vaan leveä kuin valtatie, sametin sileäksi tamppaantunut juhlaparketti, puujuurakot kynnyksinä tuhansien ihmisten tallomana. Vastaamme tuli japanilaisia pukumiehiä, takaamme porhalsi maastopyöräilijöitä sata lasissa, koirien ulkoiluttajia kakkapusseineen,espanjalaisia jotka pajattivat niin että metsä raikui. Joka mäen nyppylän takaa kohosi meluavia ihmispesiä nuotiotulilla.
Minulle selvisi melko nopeasti, että olinkin tullut jonkinlaisen Puuhamaan irvikuvaan.

Aloin miettiä, milloin näiltä mailta ovat eläimet joutuneet lähteä maanpakoon, evakkoon, pakolaisuuteen. Ovatko ne löytäneet uudet asuinsijat, vai elävätkö jollain leireillä odottaen parempia aikoja?
Vain yhdessä kohtaa, kauempana ”valtatiestä”, sellaisessa syvänteessä, kuulin lintujen laulua, mutta sekin oli vaimeampaa kuin oman asuinpaikkani kaupunkilaismetsässä. Vaistosin alakuloa, en riemua.
Miten tällaisella ihmislauma tantereella mikään eläin voi rakentaa tulevaisuuttaan?

Missä vaiheessa tämä kaikki on tapahtunut? Ennen meitä ihmislajikkeita metsän väkilukuun suhteutettuna oli vain jonkin verran. Nyt me olemme paisuneet miljardipäiseksi hirviöksi jota mikään ei pitele.

Emme ole enää Minä, erillinen yksilö. Minä on kuollut sukupuuttoon. Olemme Minä hirvittävänä isona meinä ja se on tosiasia, joten turha on enää haikailla pienen ja viattoman itsensä ympärille.
Minusta oli tullut yksi metsää ryskyttäen tärvelevä Jättiläinen. Häpesin itseäni, että olin tullut tänne pilaamaan toisten kodin ja valtakunnan metelöinnilläni.

Arvoisa Metsä, en tiedä mitä sanoa. Anteeksi jos se nyt mitään auttaa enää.

TULLESSA (loppukohtaus): Tulimme auton kyydissä kaksi kilometriä takaisin maantielle ja kirosimme kävelijöitä jotka retkireppuineen kehtasivat kävellä keskellä tietä autoista piittaamatta.
http://www.luontoon.fi/Retkikohteet/kansallispuistot/nuuksio/Sivut/Default.aspx

MIELI LIEKEISSÄ RUOKAKAUPPAAN

Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Miten niin pelloistani?
Kyllästymiseen saakka on puhetta vastuullisesta kuluttamisesta, kuluttajan valinnoista, pienin askelin etenemisestä valinnoissa, koska on syytämme että ympäristö tuhoutuu jne jne. Osaamme jo ulkoa fraasimaisesti toistella asioita. Osaammeko sisäistää syvästi yhtäkään niistä?

Miten ymmärtää ja hahmottaa kuluttajan vastuun(fraasi) vaikkapa nuoret, ovathan he syntyneet elämään kuluttamisen keskelle, heitä on oikein kannustamalla kannustettu siihen. Kuluttaminen on ollut hyve länsimaisen ajattelun mukaan. Aikamme on myös ollut täynnä ristiriitaisia maamerkkejä. Toisaalla on sanottu ja yhä vaan näköjään sanotaan, kuluta, kuluta sillä silloin olet kunnon kansalainen ja toisaalla sanotaan, että älä tuhlaa yhtään mitään.

Lisäksi me voimme ymmärtää tänään paljonkin mitä pitäisi tehdä, mutta on niin helppoa mennä nälkäisenä ja väsyneenä ruokakauppaan, ottaa se tutuin tuote jotta pääsisi nopeasti kotiin laittamaan siitä ruokaa. Raskas jobi se olisi ollut sieltä pellolta saapuneellekin alkaa siinä kohtaa tehdä valintoja, kun valinnan varaakin on niin paljon.

Joudumme alkaa ylittää nälkäisinä ja väsyneinä rajoja.
Ruokateollisuuden kanssa rajojemme ylitys vaatii arkirutiineista ankarasti ponnisteluja, mikä tekee tästä kaksinverroin vaikeampaa. Voimme jopa jäädä kokonaan ilman, ellemme vain valitse jotain vaihtoehdoista, jotka kaikki ovat ainoastaan huonoja vaihtoehtoja.

Mutta toisaalta, ihminen joka kerran oivaltaa kokonaisuuden jossain asiassa, ei voi enää palata. Kun ymmärrämme, miten julmasti luonto todellakin kiskotaan juurineen (fraasi), sitten ei paluuta vanhaan enää ole.

Henryk Skolimowski avaa kirjassaan Mielen näyttämö rajojamme.

“Se, joka radikaalilla tavalla ylittää mielensä piirin, ylittää radikaalilla tavalla todellisuutensa piirin. Meillä kaikilla on ollut kokemus, jossa mielemme on yhtäkkiä liekeissä ja meitä ympäröivä todellisuus muuttuu dramaattisesti.”

Tällaiselle muuttumisprosessille on biologiset ja psykologiset rajat silti olemassa, alkaen kurnivasta vatsasta siellä kaupassa.

“Jos laajennamme ja muutamme meitä ympäröivän todellisuuden luonnetta, kiskomme itsemme juuriltamme, irrottaudumme todellisuudesta, johon olemme juurtuneet, menetämme turvallisuutemme, tunteemme siitä että kuulumme johonkin.” Olemme ihan pihalla, kuten sanotaan, “mitä minä sitten syön”, “mitä minä sitten päälleni puen”.

“Ennenkuin Eigerin pohjoisrinne valloitettiin, se näytti uhmaavan kaikkia yrityksiä. Sen jälkeen kun sitä pitkin noustiin huipulle, se muuttui yhdeksi nousureitiksi toisten joukossa. On poistettu psykologinen mahdottomuuden esirippu. Mieli on oppinut, että tämä on nyt mahdollinen asia ja kuuluu “todellisuuden” piiriin. Ennenkuin Mount Everest valloitettiin, se oli inhimillisen suorituskyvyn perimmäinen raja. Sen jälkeen kun sille noustiin, siitä tuli vuori toisten vuorten joukossa.”
Meidän vuoremme on tämä oravanpyörämme, valinnat enimmäkseen arkisissa toimissamme kuten syöminen, vaatetus jne. Vuori mentiin valloittamaan erikseen, eväät mukana. Nyt meidän on ylitettävä vuori jo eväitä valitessamme ja nälkäisenä asiat usein ovat kahta vaikeampia. Meillä on valtaisa maailmanlaajuinen vuori ylittettävänä. Se ei ole kenellekään helppoa. Muttei mahdotonta, kuten nähtiin.

Oivalsin itse sattumoisin illalla nukkumaan mennessä, miten todellakin kauas olemme joutuneet vastuun ottamisesta. Teknologia on suorastaan riistänyt meiltä vastuumme! (Tai ei ketään tai mitään kannata syyttää, mutta tähän olemme ajautuneet). Aivan äskettäin oivalsin selkeästi tuon vastuu sanan, mistä niin paljon puhuttu.
Ennenaikaan olisimme olleet vastuussa omista pelloistamme, karjastamme, taloistamme.

Mutta ennenkaikkea pellot, niiden varassa oli koko eloonjääntimme.

Sitten tuli kummallinen pimeä kausi, vastuuton elämä väliin, ruoka tupsahti lautasellemme ilman että meidän sen tuottamista piti miettiä laisinkaan.

–

Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen siellä avuttomuutta, koska en tiedä mihin työkaluun tarttua, mikä on kuokka, mihin ravinteisiin nojata. Tietämättömyyteni on valtaisa. Tietämättömyyteni pelottaa minua. Mutta yhden asian tiedän varmasti:
Rakastan peltoani, koska siitä riippuu elämäni.
Jos sillä ajatuksella menen kauppaan, uskon voittavani pikkuhiljaa pelonkin. Voin olla rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että joka päivä opin jotakin, alan tehdä oikeampia valintoja peltoni hyväksi. Enempää en voi tehdä tänään. Olen puron alussa. Ja joinain hetkinä olen kuin liekeissä!

Ja niin oivalsin vahingossa tuon vastuu sanan.

Vastuu, mikä siunauksellinen asia!
Vastuu on ihmisyyttä, itsekkyyden vähenemistä, pinnallisuuden vähenemistä.
Voimme kokea, miten upeaa on saada takaisin ihmisyyttämme, moraalista vastuutamme.

Tämä vastuu kysymyshän on tärkeä inhimillisen olemassaolomme tuntomerkki. Koko ihmisen statukseen kuuluu vastuu, sanoo Henryk Skolimowski.

Tällä asialla voi on olla hyvinkin merkittävä yhteys siihen, miksi nykyihminen voi kovin pahoin. Ihmisellä, joka on uhrannut elämänsä vastuun nimessä, ei ole tunnetta, että olisi tuhlannut elämänsä. Sellaisen ihmisen elämä otetaan vastaan jalona ja innoittavana asiana.

Sana “vastuu” voi jo valmiiksi herättää enempi kielteistä. Mutta äkisti tuo sana herääkin henkiin nykyihmisen mielissä ja kuten H.S. asian ilmaisee, että kun tajuamme vastuun henkisyytemme piirin laajentumisena, se on voima joka koko ajan vain elävöittää meitä!
Vastuu saa siivet ja meidän on oltava valmiit lentämään niillä, hän upeasti sanoo.

“Teknologia, joka järjestelmällisesti riistää meiltä vastuun (siirtämällä kaiken asiantuntijoiden hoidettaviksi) edustaa pahan voittoa. Sillä jos kaikki tehdään meidän puolestamme, jollemme voi panna käytäntöön vastuutamme, emme ole enää inhimillisiä.”

Alkakaamme välittää “pelloistamme”, palauttakaamme itse itsellemme oma arvomme maailmassa, peltomme laidassa. Palauttakaamme olemassaolomme mielekkyys tuomalla takaisin ihmisen vastuumme. Sisimpämme.

ERITYISRUOKAVALIOISTA

Missä vaiheessa meno on mennyt siihen, että oli mikä tahansa kissanristiäinen niin kysytään erikoisruokavaliota ja kamala pulaaminen alkaa eri ruokien kanssa.

Entisaikaan syötiin kohteliaasti sitä mitä tarjottiin ja pidettiin mölyt mahassa, ellei jokin ruoka sopinut.

Onko elämä nyt todella noin pienistä seikoista kiinni? Eikö voi vain jättää lihaa syömättä, tai popsia salaatti ellei perunoita syö (itsekään en syö normisti lihaa enkä perunaa enkä pastaa enkä pullia enkä keksejä enkä karamelleja jne…).

Onko todellakin tarpeen kaikkialla ääneen kailottaa jos on kasvissyöjä tai onko lihansyöjä vai onko mursun vaiko märehtijän vatsantoiminta. Mistä lähtien näistä melko intiimeistä asioista on tullut julkisia ja jotenkin merkityksellisiä ilmaista koko seurueelle.

Joskus vain tuntuu niin elitistiseltä turhuuksien turhuudelta moinen. Näkee väistämättä silmissään kaikki he, joilla ei ole edes varaa valita. Itsekin olen lasteni kanssa kuulunut siihen lajiin, joka joutui valita vuosikausia roskiksen wiinerit tai muut maatumaan aioitut lounaaksi, vaikka miten sai vehnästä vatsanväänteitä, sokerista rytmihäiriöitä ja lukemattoman määrän lisäaineita kehoon.

Tv:kin on täynnä tyhjänpäiväisiä kokkiohjelmia. Se, joka on itse joutunut elämään köyhyydessä, tai nähnyt heitä, joilla ei ole ollut varaa valita, ei voi sielun surminkaan katsoa koko ohjelmia. Ei ainakaan tuntematta surua, hämmennystä ja turhautumista tätä hyvinvoivan maailman turhaakin turhempaa kouhkaamista kohtaan.

 

Onko meidän länsimaisten ihmisten todellakin otettava itsemme näin kauhean vakavasti kehoinemme?

–

P.S. Kirjoituksen tarkoitus ei ole loukata ketään, tämä on vain pelkkä ajatus katsoa kauempaa lähellä olevia asioita. Aika ajoin se tekee hyvää meistä jokaiselle.

LASTENVALVOJA VAIHTUI JA MITÄ SIITÄ SEURASI

19.3.2013

Ei ole tarvinnut kirjoittaa kuukausiin tätä tyttäreni tarinaa, sillä kaikki on mennyt niin hyvin. Ja kaikkien niiden rankkojen aikojen jälkeen on ollut onnellista vain nauttia tästä ajasta, olen halunnut unohtaa koko bloginkin, joka täynnä ahdistavien aikojen muistoa.

Jouluksi tytär tosiaan siirrettiin tuonne hyvään paikkaan ja sen jälkeen kaikki, aivan kaikki on mennyt paremmin, jopa hyvin. En voi olla ajattelematta, etteikö asioiden muuttumiseen olisi vaikuttanut se, että lastenvalvoja vaihtui. Sen jälkeen alkoi heti tapahtua ja vauhdilla. Lastenvalvoja pani tuulemaan, hyvässä mielessä, sen havaitsi heti asenteista meitä kohtaan. Asenne oli tasaveroinen, ei alentuva. Koin hänet ihmiseksi, en sosiaalialan ammattilaiseksi. Sellaiseksi eräät itseään nimittävät. Hän ei nimittänyt itseään miksikään, minä nimitin hänet ihmiseksi. Ihmiseksi joka kuunteli meitä sillä korvalla, että aikoisi myös toimia toiveidemme mukaisesti, eikä vain aikoisi johdattaa meitä hänen aikomaansa suuntaan. Sellaista emme olleetkaan kokeneet vuosi kausiin. Ja sellaisen ihmisen kun kohtaa, sen kyllä erottaa heti ihmiseksi.

Jos joskus koittaa päivä, että joku kuuntelee tarinamme, meillä on nyt kaksi tarinaa kerrottavana. Toinen on se painajaismainen aika, kun tytär siirrettiin kauas kotoa pakolla (lastensuojelu itse väittää, ettei se ole pakko), se aika, kun poliisit, vartijat ja noviisit sosiaalityöntekijä tyttöset seisoivat eräänä kesäaamuna varhain ovellamme vaatien tytärtämme lähtemään välittömästi sijoituspaikkaan, vaikka olimme juuri saaneet luvan tyttären kotona oloon. Ja kaikki se vuoden kestänyt tyttäreni karkuruus paikasta, jossa hän ei halunnut olla, eikä kukaan meistä enää halunnut. Aika jolloin en tiennyt, suojellako tytärtä sosiaalitoimelta vaiko kaveriporukalta ja valitsin mieluummin tiukan paikan tullen kaverit. (Ja kuka äiti niin vastuuton olisi, että tekisi moista ilman todella pätevää syytä.)

Aika jolloin maailma tuntui samankaltaiselta kuin on täytynyt maailman olla erilaisten vainojen aikaan. Eroa vain vainojen ajassa ja tässä ajassa jota nytkin moni perhe elää lastensuojelun taholta on se, ettei näitä väärintoimimisia usko kukaan ulkopuolinen ihminen. He eivät usko, ettei perheessä ole vikaa. He eivät tiedä, että syy on siinä kun yhteiskunnan rakenteet ovat täysin poissa raiteiltaan, eikä tästä aiheudu enää muuta kuin valtavaa kärsimystä perheille. Ja vielä lopulta, koko yhteiskunnalle.

Miten kauan vielä täytyy perheiden kestää, ennenkuin tosiasiat tunnustetaan. Jos voisin, vaatisin jo päitä vadille.
Mutta voi vain toivoa, että perheet selviäisivät tästä yhteiskunnan ”avusta”. Enkä puhu tässä luonnollisestikaan niistä perheistä, jotka todella tarvitsevat huostaanottoa (tämän joudun täsmentämään joka kerta muutaman ääliön tähden). Puhun nyt niistä perheistä, joiden avun tarve olisi ollut jotain aivan muuta kuin huostaanotto! Avun olisi kuulunut olla taloudellinen tuki (asumistukikin laahaa 20 vuotta laskelmissa jäljessä, puhumatta toimeentulotuesta ym), avun olisi kuulunut olla kouluissa psykologit, terveydenhoitajat, erityislasten hoitajat, omaishoitajien tuet jne jne.) Ja toistan, taloudellinen tuki, sekä pienet maalaisjärjen käyttämiset byrokratioiden rattaissa!

Sen sijaan huostaanotoista on tullut jokin, muka ratkaisu kurjistuneeseen taloustilanteeseen maassamme. Siitä on tullut kammottava bisnes, ajassamme oleva rahan ja loputtoman voiton tavoittelu on tarttunut kaikkialle kuin musta surma.

Toinen tarinamme on jo paljon parempi. Tytär pääsi muuttamaan takaisin lähelle kotiaan, lähelle poikaystävää, paikkaa jossa tytärtä, äitiä ja jopa poikakaveria kuunneltiin aivan alusta lähtien. (Toisessa laitoksessa poika oli ollut joku paha ja tyttärestäni eristettävä henkilö).Tytär sanoi heti, että tämä on ihana paikka, täältä hän ei aio karata. (Emmekä vaadi enää mitään huostaanoton purkua, vuoden päästä tytär on jo täysi ikäinen). Nyt on mennyt kolme kuukautta uudessa paikassa. Koulu sujuu hyvin, kaksi osittain uupuvaa luokkaa, kasi ja ysi on tarkoitus suorittaa syksyyn mennessä. Kaksi kertaa tytär on jäänyt seuloissa kiinni kannabiksesta, uutena vuotena sekä noin puolitoista kuukautta sitten. Muutoin kaikki on mennyt hyvin, tytär voi hyvin ja kokee myös onnellisuutta.

Tytär saa koko ajan enimmäkseen hyvää palautetta, ellei mukaan lasketa pieniä myöhästelyjä, jotka nekin ovat alkaneet loppua, tai kielenkäyttöä, joka ei ole aina ollut kaunista. Mutta kaikesta näen, etteivät aikuiset hoitovastaavat ota niitäkään itseensä, eivät vedä hernettä nenään, vaan toimivat viisaasti, eivät kuten he jotka valtaansa käyttivät väärin, kostaakseen ammattinsa muka suomalla oikeudella (kieroutunein motiivein) rangaisten. Tätähän tapahtuu kaikkialla niin sodan kuin rauhan aikana kaikkialla byrokraattien sekä muiden ammattialojen taholta. Miksi siltä varjeltuisi laitos jonka pitäisi suojella lasta.

Joka tapauksessa kaikki nämä joulun jälkeiset kuukaudet ovat olleet niin onnellisia, itsekin olen saanut omia kouluasioitani vietyä vauhdilla eteenpäin. Tytär on puhunut paljon, katunut karkuruus aikojaan siinä mielessä, että miten paljon surua aiheutti niillä minulle, äidille ja sisaruksilleen. On käynyt läpi vanhoja tekstiviestejä, jossa olen kertonut vaikkapa ostaneeni uudet lapaset, että ”kunpa voisin ne antaa sinulle, ettei sinun olisi kylmä” ja muuta. Tytär pyytää anteeksi ja sanoo, ettei hän kuitenkaan niitä karkaamisiaan tehnyt tahallaan, vaan ettei voinut niille mitään.

Sen olen aina tiennyt, en itsekään olisi nuorena voinut sille mitään. Kuka itse näistä sosiaalityöntekijöistä suostuisi rangaistuslaitoksiin sen sijaan, että olisi saanut vain pyytämänsä oikean avun oikeaan aikaan! Nyt niin monia perheitä on rangaistu siitä että ovat hakeneet apua! Ihmisoikeusloukkauksista näissä usein on jo kyse!

Mutta nyt näemme tyttären kanssa joka toinen viikonloppu ja jos pääsiäiseen mennessä on kaikki mennyt hyvin, hän voi olla joka viikonloppu luonani. Veljenkin elämä on nyt iloisempaa, kun oma läheinen isosisko näkyy kotona, on taas elämää, sitä mikä oli ennen tätä huostaanottoa. Vasta nyt voi tyttäreni aloittaa rauhassa selvittää omia ongelmiaan, mistä ne juontuvat. Ahdistuksia on yhä, usein painajaisten muodossa, joissa hän useinmiten pakenee, etupäässä poliiseja. Aina pakenee. Onhan viimeinen vuosi ollut sitä todellisessa elämässä aivan kuin hän olisi joku pahakin rikollinen. Toki unien paot kertovat muutakin.

Koemme elämämme ajan, kun apua lähdimme hakemaan unettomuuteen ja lintsaamisiin kolmisen vuotta sitten kuin pahana unena, sodan kokemuksena. Sellaisena aikana, jossa omat löivät. He löivät, joilta apua pyysimme. Eivä kaikki lyöneet, mutta se joka lyö, siitä jää kirvelevä muisto. Mutta ehkä se olikin vain uni, uni sodasta jossa apu muuttui helvetiksi.

Yhtenä iltana, kuten niin monina muinakin, tyttäreltä tuli viesti kun jo nukuin: ”Äiti, on niin ihanaa olla onnellinen.”

ROSA LIKSOM: REITARI

Olen pitänyt jokaisesta lukemastani Liksomin teoksesta. Kaikkia en ole vieläkään lukenut, kuten nyt tämäkin Reitari tuli tutuksi vasta nyt 2013. Tässä kohtaa on pakko kertoa, että itkin vuolaasti monessa kohtaa, niin sielun veljeyttä tunsin Reitariin, vaiko kuka todellisuudessa on tuo hahmo, onko siinä myös kirjoittajaa? Tuntuu, että se joka on kyennyt kuvaamaan Reitarin sielunmaisemaa, täytyy tuntea itse jotensakin samaa? Oli miten oli, moni kohta oli niin omaan sydämeeni käypää, että lukeminen oli myös terapeuttista itselleni. Itkin kuin ”hulluporo”, samaistinhan lapissa käydessä itseni jopa poroon. Usein mihin tahansa muuhun kuin ihmiseen. Lisäksi lukukokemus ei lieventänyt vähääkään kaupunkielämisen tuskaani, entistä hurjempi halu tuli muuttaa erämaahan.

No niin. Lainaan tähän itselleni merkityksellisiä kohtia:

Alma oli väkevä akka. Siinä oli noian vikkaa enemänki ko paljon. Sillä oli omanlaisiansa ajatuksia päässä ja semmosia tempauksia, että mieki välillä aattelin, että onko se aivan täyspäinen vai puolikas. Syän sillä oli kuitekki syä ja laaja ja sehän soon ihmiselämässä tärkeintä. Älliä saattaa olla useammallaki ihmisellä, mutta syäntä harvala. Niin peoksi se on ihminen luotu.
–

Pölköhän soon itte elämän suurin vihollinen.
–

Kätteli meät kaikki elikkä siittäki tiesi että soon riistäjä.
–

Nousen junhaan Helsinkissä. Koko junaosastossa ei ole kethään muita ko mie. Istun ja kattelen hämärtyvää suomalaista maisemaa. Sei nostata minussa mithän yleviä tuntheita, Senko kattelen vain. Aattelen, että kohta syön evhäät.
-Reitari
–

Olen maalaamassa Särestön uuvessa pirtissä itteäni ilveksenä ko Aili huutaa minua syöhmään. Siihen herrään ja katon, että missä molen.
– Reitari

–

Äiti sano mulle ennenko kuoli, että suurinta armoa on kulkea etheenpäin vaikka tie pantas poikki vähän väliä, kestää miten kiusathuna loppuun asti. Mie kunnioitan äitin sanoja, mutta aattelen erilaila. Molen toisen ajan ja maailman kläppi ko äiti.
-Reitari

–

Mie en ossaa ajatella itteäni ihmiselukkana. Minusta tuntuu, että molen enempi ilves, josta maksethaan tapporaha. Tai riekko, niin molen vereslihala. Joskus molen jänkkä, jossa maanaluset veet virtaavat merheen.
-Reitari

–
Sitä mukkaa ko elämä Särestössä pienenee, sitä suuremaksi nämä puitheet käyvät. Mie en mahu itte tänne enää ollenkhaan. Molen samala kertaa liian iso ja liian pieni. Ja joka kerta ko tänne tullee joku sielunveli, se tuntuu minusta niin hyältä että en haluais päästää sitä poies.
-Reitari

–

Ja ko mie aattelen kaikkia niitä unelmia joita mie maalasin nuorukaisena itteni etheen. Noon ko horisontti joka pakenee sitä kohti kulkevan ihmisen eessä. Ja mitä molen ihmisenä? Joskus luulin, että minusta tullee valmis, mutta mithään valmista ei ole syntyny. Molen jatkuvassa itteksi tulemisen tilassa ja soon tuskaa täynä. Kipeä tieto olemisen ja maholisen välisestä rotkosta.
– Reitari (Tämä oli muuten vain hieno kohta. Itse en ole koskaan ajatellut valmiiksi tulevani, koska alusta saakka on ollut ilmiselvää, ettei mikään maailmassa ole täydellistä, vaan muutoksen tilassa aina. Mutta myötäelän Reitarin tunteet kyllä.)

–

Ennen mie pölkäsin talvea ja pimmeyttä. En pölkää ennää. Molen vallotEsikatsele muutoksettannu talven kankhaale. On se talventulo vieläkin ko ristilemeno, mutta silti soon mulle rakas.

– Reitari

–

–
Molen Ateljeessa maalaamassa koassa nostheessa ko veli tulee kolistelehmaan sannoon että Helsinkistä on tulossa joku kauppaneuvos ostahmaan tauluja. Mie aattelen että voi helkkari soikhoon, justhiinsa ko minun sisälä paistaa niin komea kevätaurinko ja muutenki olo on niin keyt, että mie vaihan muotoaki kokoajan.
– Reitari
–

Tässä kuvaavaa reitarin elämää:

Talvet Reitari nukku ja mie istuin päästävettävän laijala ja vahtasin, että se hengittää. Sitte ko se oli maanu Alman mielestä tarpheeksi monta kuukautta, Alma komensi minut kyöhräämään Reitaria ylös. Mie viskuttelin sen korvhaan, että taiteilija nousee sängystä ja alkaa maalaahmaan. Siihen, Reitari, tuurilaiska ko oli, että hällä on niin kauhea ronkkasärky että näköki on kaonu. Mie että jaa ja sillä silmänottamalla kuulu kauhea jyshäys joelta ja Reitari höristi korvia ja ennenko kerkisin henkeä vettää niin soli jo joenrannala huutamassa ko hullu, että jäät lähtevät! Soli aivan alasti, äijävaihnaan kummisaaphaat vain jalassa. Ronkkasärystä ei ennää tietoakhaan.
-Veli

–

Entäpä kuvaus kun Reitari selittää maalaustaan häntä haastattelemaan tulleelle toimittajalle:

TOIMITTAJA: ”Voisitteko kertoa tästä työstä, jonka olette maalannut vuonna 1972 ja jolle te olette antaneet nimen Myöhäisyksy Särestössä?”
REITARI: ”Siinä on tuo taifaanjaara, tuo minun hahmo, tai vissiin soon sivupersooni nykykielelä.Se on ittelensä rakentannu tuon linnotuksen eikä pääse poies. Ja Ounasjoki on justhiinsa mustana jäätymässä, ja sillä pn petsireunat ja tuomosia valkosia patalakkia ne on net kivet. Mutta on sielä joku osa joka lähtee, soon tuo monijalkanen punanen kala, se on päässy lähtehmään. Ja sitte tuo, mitenkä kaikki turvautuu toisiinsa, tietyt puut ja tietyt talot porisevat.”
TOIMITTAJA: ”Onko tässä taulussa kysymys talven saapumisesta?”
REITARI: ” Justhiinsa ja kaikkein intiimeimmästä. Tuola on ruusunpunasta tuola vaarassa, mulle soon lohtu tuon jaaran ikävälle.”
TOIMITTAJA: ”Tähän tauluun olette mahduttaneet paljon tarinaa.”
REITARI: ”Paljonhan siinä pittääki olla ko soon minun fankila.”
TOIMITTAJA: ”Voisitteko tarkentaa mitä tarkoitatte edellisellä lausunnollanne?”
REITARI: ” No joo. Sanothaan, että molen sanonu kaiken mitä siittä pystyn sanohmaan.”
TOIMITTAJA: ”Kertoisitteko jotakin teidän esteettisistä näkemyksistänne?”
REITARI: ”Semmoset asiat jokka minua naitattaa ja semmoset färit joista mie tykkään, siinä soon minun estetiikka.”
TOIMITTAJA: ”Mitä taidesuuntausta te edustatte?
REITARI: ”Mie eustan vain itteäni ja tälle suuntaukselle ei ole vielä nimeä keksitty. Minun taulut on elämäntapa. Kokonaisvaltanen, ei siinä erotella mikä on maalaamista, mikä jotaki muuta hommaa.”

Ja vielä pätkä toimittaja osiota:

TOIMITTAJA: ”Olette hinnoitellut taulunne erittäin kalliiksi. Miksi?”
REITARI: ”Missä kirjassa soon määritelty, että kommunistin tai taiteilijan tulee olla köyhä. Van Kohila, josta mie kovasti killaan, oli semmone elämäkö porvarit halusit. Se myi elläissään vain yhen taulun. Molen aatelu ottaa oppia historiasta, vaikka viissaat, jokka kaiken tietävät sanovakki, ettei ihminen opi menheistä mithään. Elethään ja katothaan.”

–

Unelmavaltio, missä kukin antaa kykyjensä mukhaan ja missä jokhainen saapi tarpeittensa mukhaan.
-Reitari

Televisio on muuten Reitarin kielellä Sontalaatikko. Yhdyn häneen tässäkin asiassa.

 

 

 

 

Molen

OLENKO MINÄ OLEMASSA

Olenko minä olemassa?

Joskus se käy mielessä kun tuolla kaupungilla tallaa. Vastaantulija kävelee ohi mitään näkemättömin silmin. Myös sellaista tapahtuu, että ellei itse väistä, on yhteentörmäys taattu. Tämä havainto ei suinkaan ole tehty jonain kärttyisänä hetkenä vuosien kokemusten jälkeen, vaan vuosikymmenten.

Entäpä ahtaat kerrostalojen käytävät, tahi hissit. Ei tervehdi vastaantulija, ei silmihin katso ei. Oi, kyllä siinä oikein pitää välillä käsivarrestaan koettaa, että olenhan, olenhan minä tässä nyt ihan varmasti nahkoinen päivineni.

Entäpä sitten sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Innokkaana haluaa osallistua keskusteluun, vaan miten käykään. Juuri sinun kommentointeja ei huomioi yksikään. Mitäs sitä menee sanomaan ääneensä vääriä asioita väärään aikaan. Kas kun ei sitä jo opi tähän ikään puhumaan. Pitäisi kai oikein käydä säästä puhumisen kurssi. Tai sitten sitä vain yksinkertaisesti on niin tahvo, ettei sellaiselle nyt ruukatakaan mitään sanoa.

Sitten on ne puuduttavat jonotukset. Niissä minusta tulee vallan näkymätön. Kun sanoo jotain leppoisaa tunnelman kohottamiseksi ja ajankulua mukavammaksi virkistääkseen, niin yllätys yllätys, sitä näkee vain liikkumattomia puuselkiä. Ei liiku selät, ei nenänpäät. Loppuajan voisi hyräillä rauhassa kehnolla vinkusaundilla vaikka miten rasittavaa biisiä apinaorkesterista tai oravanpoikasista, kukaanhan ei kuitenkaan kuule.

Tänään ajoi bussi ohitse, vaikka kuinka viittilöin. Mutta oli siinä toinenkin ihminen huitomassa, joka sanoi bussin mentyä ohi että ”OHHOH, minkäs teki” ja katsoi silmiin! Yht´aikaa sitten siitä katsomaan aikataulusta seuraavan bussin tuloaikaa, ja kun toinen joutuu tihrustamaan niin läheltä sitä rustaakia niin ystävällisenä ihmisenä menen sanoa paukauttamaan seuraavan tuloajan ääneen ja. Syvä hiljaisuus. Joten se siitä. Sekunnin murto osan kesti se näkyvyydessä olo, varmaan bussin ohi ajaminen teki jonkinlaisen hermojohde katkoksen jompaan kumpaan meistä.

On olemassa yksi kokemus josta tietää olevansa olemassa vastaantulijoille tai enemmänkin kai takaa tulijoille ja se on farkut. Lyhyen paidan kanssa tietenkin. Silloin jopa ohikulkija oikein kääntyy katsomaan. Paitsi on siinäkin yksi mutta. Katsojat ovat ainoastaan miehiä. Nainen ei näe tätä näkymättömyys ihmistä. Hänhän tuijottaa vain herkeämättä miestään siinä kohtaa. Ja muutenkin on kovin laiha lohtu, että vain perseeni on kiinnostava jos joku on.

Tästä kaikesta voi tehdä tietty jos jonkinmoista analyysia minun vallan mahdottomasta tarpeestani olla näkyvä. Ehkä suurimmasta osasta ihmisiä on toivottavaa, ettei kukaan näe yhtään ketään eikä mitään ja etenkin pitää sen leipäläpensä kiinni.

Jos joku ystävällinen sielu silti joskus sattuu näkemään mahdollisesti minut, kokonansa olemassa olevaisna niin, hihkaisepa jotain ihan vain kokeeksi, että nähdään tosiaan olenko olemassa vaiko enkö. Voi olla, että sanon taas jotain täysin idioottia, mutta suotakoon se anteeksi. Minulla tuskin on sen asian kanssa mitään tekemistä kuitenkaan.

Vai mitenköhän tuo nyt mahtaa olla, asianlaita?

HELMIKUUN HEMPUKAT SÄMPYLÄT

Aina on kysytty onko nämä kanelikierteitä, pitsihuttusia, isoäidin rätty-ryyskäsiä, tyynen mytty-möttisiä, tahvon hywäkkäitä…että saisinko oHHjeen johon minä sanon:

Leipäni muut taikinatiinuni ovat kuin teatteriesitykset. Niitä ei voi kopioida ja jakaa feisbuukissa tai katsoa myöhemmin, ne tulee kokea paikanpäällä, keittiössäni muutaman muun rojektin ympärillä sulassa sovussa

kaikenlaisten elämysten ja kokemusten kera. Niin hyvien kuin huonojen.
Kuten vaikkapa tänään:

Olkoot ne vaikka Helmikuun hempukat:

Otetaan pakkasesta jouluinen porkkanalooda(ohrasta)
kuivattuja voikukan lehtiä kesältä
erilaisia siemeniä mitä sattuu löytymään tokahyllyn purnukoista
hiukan tattarihiutaleita kun osui hollille
kurkumaa jotta saadaan lisää keltaista
pähkinähunajan jämät
ja loput vehnää tälläkertaa. Luonnollisesti hiukan hiivaa ja suolaa, lisäsin myös hiukan palmusokeria.

Sitten wain paistellaan ja aletaan popsia tyytywäisnä. Ja ehdottomasti pitää muistaa että ne owat ihka aitoja Helmikuun hempukoita. Tämä on tärkeää.

Mutta turha toivo että seuraavaa kertaa saa hempukoita. Sitten ne voivat olla vaikka Epätoden rajatilan kuula laakereita. Semmoistakin voi sattua.

P.S. Laitoin kuvankin todisteeksi että hempukoita on…tjaa a, aika kämäsiä hempukoiksi, täytyy myöntää, vaan eivät ne ainakaan ole ryynäsen tohweli töpäsköitä ei!

ANTROPOLOGI MATTI SARMELA: RAKENNEMUUTOS

Antropologi Matti Sarmela kuvaa nettikirjassaan Rakennemuutos tulevaisuuteen sitä kaikkea tuhoa, mitä globaali talous on kulttuurisesti ja ekologisesti aiheuttanut paikallistalouksille.

”Ekologiapelin voittajat
ottavat haltuunsa kehityksen ja tulevaisuuden, he luovat uuden olemassaolon hierarkian, arvojärjestyksen. Ihmisyhteisöissä perimmäisen selityksen antaa uskonto, kultti.
Kehityksen uskonnollistaminen tekee lopulta kaikki selitykset tarpeettomiksi. Oikea usko puhdistaa voittajien tavoitteet ja antaa perimmäisen vallan epäuskoisten alistamiseen. Muutos on vallan väline.”

Click to access rakennemuutos.pdf

”Kuitenkin, eivätkö teknologian vastustajat ole olleet oikeassa? Kone on syrjäyttänyt ihmistyön. Samoin tulevat
rakennemuutoksen vastustajat olemaan oikeassa. Rakennemuutos maailmanlaajuisiin teknokoneistoihin tulee hävittämään paikalliset ihmisyhteisöt ja ihmislajin sosiaalisen merkityksen. Mutta tavalliselle ihmiselle voidaan aina luoda
uudet illuusiot, antaa uudet selitykset ja sopeuttaa hänet todellisuuteen.”

Millä ilveellä saadaan tällaista informaatiota tuonne kauppakeskuksiin kuntokeskuksiin matkailumessuihin ym jossa se suurin massa liikkuu ja sittenkin, herättääkö sitä hysteeristä ostoslaumaa enää mikään muu kuin se totaalinen tuho. Väistämättä joskus käy mielessä, että jos itsellä valta olisi, mitä sitä tekisi tälle unessa elävälle joukolle. Auttaako tässä minkään parantavan energian siirtäminen maailmankaikkeuteen, kuten lempeimmät niin rakkaudella koettavat.

Toisaalta, valoa on näkyvissä, monia merkkejä on ilmassa kaikkialla vuosikymmenten toivottomuuden jälkeen. Kuten nyt kertoo tämäkin Ylen Dokumenttiprojekti: Hakkeriaktivistit-:”Radikaali Anonymous-hakkeriryhmä iskee niin valtioiden kuin yritysten tietojärjestelmiin. Keitä nämä koko maailmaa uhkaavat hakkerit ovat, mitkä ovat heidän keinonsa ja päämääränsä? T: RoCo Films, USA.”

Kuuleman mukaan päivälehti Kaleva kommentoi suunnilleen näin: ”Mikä on tämä koko maailmaa uhkaava

 hakkeriryhmä?…”

HAH!

Mihin taistoihin tässä vielä joudutaankaan

http://areena.yle.fi/tv/1783134

—

JONAS LIE: AAVEIDENNÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA NORLANDIASTA

Jonas Lie: Aaveidennäkijä eli kuvauksia Norlandiasta

6.11.1833-5.7.1908, norjalainen kirjailija
Riemastuttava kirjailija joka jäi omana aikanaan Emile Zolan sekä Henrik Ibsenin varjoon. Olen laittanut etsintään ainakin Yhdyselämää. Mieluiten löytäisin niin vanhat painokset kuin suinkin.

Tekstinäytteisiin:

”Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, wenäläinen, puhumattakaan alinomaa matkustelewasta, maalla hitaasta, mutta weneestään sukkelasta Norlandialaisesta itsestään- he ovat kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämä harmaatakkiset kauranwiljelijät, joiden mielenkuwittelo ei ulotu etäämmäksi heidän omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi wuodeksi saisi oikein rotewan rengin.

Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan wähäistä tuulta ja weden wärähtelemistä Kristianin walkamassa, ja sitä pidetään mitä hirweimpänä onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun mieleeni juohtuu jotakin perin toista; äkkiarwaamatoin rajuilma tuntureilta, joka wie huoneet ja rakennukset mukanaan – jonka tähden ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni – jäämerestä tulewia aaltoja, jotka peittäwät korkeat karit ja luodot waahdolla, ja paljastawat merenpohjan monen sylen sywyydestä, niin että laiwa yhtäkkiä seisoo aiwan kuiwalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä walkamaa; parwi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtiwat rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta waiwoin woitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka owat kotona, ja jotka kuolemankin uhatessa koettawat päästä kumoon purjehtineen towerin awuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean weneen ja laiwan haaksirikko pimeänä talwi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tawallisesti kolme peräkseltään, wiimeinen aina suurin) waahtoharja korkeammalla kuin tullihuoneen katto ja ehkä wielä joku purjelaiwa ylinnä, syöksähtävän sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan walkamaan, wiskaten laiwat keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta, jotka nostaisiwat katot huoneilta.

Jos ne tulisiwat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsiwät, minua, kaupungin siwistykseen piiloutunutta ”aaveiden näkijä parkaa”, joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta kuoleman-tuskissanikin terwehtisin minä heitä ystäwinä kodistani, mutta ne tulisiwatkin kantaen ruumiita ja laiwan pirstaleita hartioillaan. Oi jospa ne waan kerrankin näyttäisiwät kaikille näille siwistyneille hiuksen halkaisijoille waltawan meren kauhuja ja sen suuruutta, ja riputteleisiwat wähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa kaikkeen tähän lewäperäisyyteen! Toiwoisimpa kerrankin näkewäni walaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun wäliin tuijottawan sisään jonkun perheen huoneisiin yläkerrassa; tahi näkewän noiden hoikkasääristen, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten kulettawan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä!
Tahtoisinpa myöskin nähdä kaupungin teaaterikritisoitsijain, jotka owat tottuneet kaksi kertaa wiikossa näkemään murhia ja waltiokumouksia näyttämöllä esiteltäwän, seisowan nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä, joka kerrassaan tulwaisi kaikkein heidän arwostelu-käsitteidensä ja musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua lepyttömättömänä, riuhtowana todellisuutena. s.17-18

Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä saduissa on miellyttäwää ja suurta, jos hän waan kerrankin eläessään saisi nähdä ”hewoismiehen” * (* Hewos-mies on omituinen wuorenmuodostus Norjan rannikolla) myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen etelää kohden aaltojen myrskyssä, wiitta hartioilla pohjoista kohden liehuessa; wilkkaalla mielenkuwittelolla saattaa aiwan nähdä, paitse itse ratsastajan mahtawuudessaan, myöskin hewoisen pään, korwat, kaulan ja sen komean rinnankin.
Tuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuwittelo ja satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän: siellä ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikäänkuin wieläkin tuolla pimeän, talwisen, waahtoaaltoisen jäämeren luona seisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille karkoitetut jumalat, hirweät, peljästyttäwät, muodottomat pimeyden wallat, joiden kanssa Aasat taisteliwat, ja jotka easta pyhä Olawi woittorikkaalla, aurinkona loistawalla risti-kahwallaan sai kukistetuksi.

Usko, jota siwistyksen turwissa eläwät ihmiset halweksimalla kutsuwat taikauskoksi-mutta joka kuitenkin luonnonwoimana elää itse kansassa- kutistuu täkäläisien ihmisten mielenkuwittelosta hywin lapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hywänsuopia huoneenhaltijoita, ja lemmestään laulelewaa ahtia, ynnä muita sellaisia, jotka tuolla pohjoisessa oleskelewat meidän joukossamme taikauskon kesynä, tawallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytywän hywänsäwyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastawat ja metsästäwät ihmisten rinnalla, heitä wähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä paitse pohjan perillä asuwien mielenkuwittelon luonut koko lauman pahoja henkiä, jotka kiusaawat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haamuja, jotka harhailewat ympäri kun eiwät ole haudatut siunattuun maahan, wuorenpeikkoja ja merihirwiön, joka soutelee wenepuoliskollaan ja talwiöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut waaraan, on täytynyt jäädä awun puutteeseen, kun on tuota hirwiötä peljätty, ja ”aaveiden näkijät” woiwat sen nähdäkin.
s-18
Tässä kirjailija kuvaa hyvää ystäväänsä:

Sohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka luisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä edessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa vuoteen jalkapuolella, tunsin Henrik Wergelandin rintakuvan, nyt wielä waillinaisempi leuan ja nenän suhteen kuin silloin, kun wiimeksi sen näin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli melkein yhtä pahoin pidelty kuin se wisainen piipunperä, josta minä nyt poltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, mutta sillä oli paljhon uusia naarmuja ja lowia, sekä pitkin että poikittain. Ystäwälläni oli nimittäin tapana nakerrella ajatuswiiwansa piipunperään tupakkia polttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun puheen jatkoksi, sitä wireillä pitääkseen, aiwan niinkuin puita heiteään tulennokseen-hän näkyi enemmän pitäwän lukua siitä, että jotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään ilmoittiwat hänen kaswonsa tuota hiljaista sywämielisyyttä, joka saattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me muut emme hawainneet.

Wuoteen ja kirjahyllyn wälissä hawaitsin joitakin pulloja, ja salamana juolahti mieleeni ajatus, että ystäwästäni oli ehkä tullut juomari.- Niinkuin jo sanoin, olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se ei ole minussa syntyperäistä asiainhaarain waikutuksesta olen sellaiseksi käynyt. s.7

Hän kulki matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun maalla wierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin astelewan parin penionkulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään palatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota wastoin hän ennen lähtöänsä oli harwapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli ikäänkuin surun ja ilon aikakausia.
Warma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli kyseessä, oli juuri tämä wiulu, jonka nyt kahdenkymmenen wuoden kuluttua löysin katkonaisine kielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa, missä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei päiwäin, waan wuosien mukaan laskettawasta aikakaudesta.

Tätä wiulua piti hän ennenaikaan hywinkin suuressa kunniassa; sillä oli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi wieressä. Hän oli saanut sen eräältä wanhalta lukkarilta ylhäällä Norlandissa; tämä joka mahtoi olla noita monia älyniekkoja, jotka eiwät joudu oikealla paikallensa maailmassa, oli opettanut ystäwääni wiulua soittamaan.

Taawetti rakasti haaweksimista, ei ainoastaan tämän wiulun awulla- sillä hänellä oli tarkka korwa ja hän oli oppinut warsin paljon- mutta itse wiulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkunsa oli kotoisin ja kuinka wanha se saattoi olla. Erästä wiulun sisältä löytywää epäselwää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tutkita näin: ”onpa hywin mahdollista että se on Cremonesari”, tästä asiasta oli hän hywin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arwaamiselle, oli nähtäwästi hänen mielstään wiulun parhaimpia ominaisuuksia.

Taawetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi soitannoksi; ne oliwat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan. Nämät olivat kuitenkin mielestäni wähemmän miellyttäwiä, kuin hänen muut kappaleensa, ja ne näyttiwät olewan sukua sille, joka tuntui wieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne oliwat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen tunteiden hedelmiä-waikka hän kyllä soitti nekin warsin hywin ja oikein.

Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkiskelewa, kritikoitsewa keskustelu oli wallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse parhaimmassa henkewyydessään. Mutta hän oli silloin wähemmän herttainen ja ystäwällinen yksin minuakin kohtaan.

Mutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitäjät saiwat siirtyä nurkkaan. Silloin saattoi hän tuntikaudet istua ajatuksiinsa waipuneena eteensä tuijottaen, ja silloin koetteli hän wiulullansa haaweellisia säweleitä, joissa hänen tunteensa, hänen mielentilansa ilmaantuiwat, ja jotkaa paljon enemmän miellyttiwät minun muutoin soitannollisessa suhteessa wähän edistynyttä korwaani, kuin hänen klassillinen soitantansa.

Hän soitteli silloin kaikenmoisia pieniä kappaleita, jotka wähitellen muodostuiwat hänen omaan moll-äänilaatuunsa; wäliin, waikka aniharwoin, soitti hän erästä, hywin omituista, surumielistä säwellystä, ja se tapahtui aina jonkinmoisessa itsensä unohtamisen tilassa. Tällaisina hetkinä tuntui minusta ikääskuin hän olisi tahtonut kertoa minulle jostakin hywin ihanasta ajasta elämässään, jonka hän nyt oli kadottanut, ja jota hän aina suri.

Kuta kauemmin hän oli tuossa mielentilassa, sitä säännöttömämmäksi muuttui hän ja harwoin oli hän kotona tawattawana; silloin hän myöskin toisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, towereistaan sekä kaikista olosuhteista- ja onneton se, ken silloin joutui hänen pilkkakirveensä silwottawaksi. s- 9-10

 

Poimin muutamia sanoja kirjasta, ne ovat hiukan muuttaneet muotoaan ajansaatossa. Silloiset sanat kuulostavat kovin runollisilta, aivan kuten tämän päivän viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan. Olen ”suomentanut” kirjan sanoja omin päin:

”kesytön ruusu”=villiruusu

”pesinpunkka”=kylpyamme

”ennenkuin ihmiset maata perkkasivat”= maata asuttivat

”hän oli tositettu”= vakuutettu jostain

”ikääskuin”= ikäänkuin

”aaweuskoisuus”

”solea vartaloltaan”= hoikka

”summattoman suuri”= valtavan, äärettömän

”päiwällisunta makaamaan”=päiväunet

”ulettui”= ylettyi

”määrältään kello 11″= kello sinä ja sinä aikana

”mielenkuwitteloa”= mielikuvitusta

”spanialainen”= espanjalainen
”hywänsäwyinen”=hyväluontoinen

”kutsumus”= kutsu
”kahveli”=haarukka
”kukkuroidulla makeisrovioilla”= kukkuroittain karkkeja (tuo saattaa olla makeisrovion osalta ainakin kirjailijan vapaa luova ilmaisu)
”makasi raskaasti mielelläni”= vaivasi mieltäni, tämäkin voi olla kirjailijan oma ilmaus, mutta saattaa olla että käytettiin yleisesti tuota ilmausta monessa muussakin yhteydessä. Kielitieteilijä osaisi paremmin sanoa.
Jonas Liestä kertoo tanskalainen kirjailija Herman Bang (20.4.1857-29.1.1912) seuraavaa:
”Rakastettu -minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok’ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen -, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill’aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.
Sillä hän hallitsi sydämet -sydämensä voimalla.

Totta kyllä -hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät -, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä -yössä ja synkeydessä -, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.
Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.
Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.
Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys -kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.
*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -ja se oli vain nerolle mahdollista -muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*
Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista – perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan -, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.
Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi… Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet -kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.
Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt … neronsa valossa.
Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?
Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.
Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.
Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.
Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.
Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.
Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi … ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.
Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:
*»Ota ja anna laupiain käsin».*
—————–
Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään -Lie kuoli v. 1908 -ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.
Osaksi olivat siihen olotkin syynä.
Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill’aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset -hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan…
Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun…
Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.
Hän tarkkasi -»kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.
Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.
Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.
Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:
Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!”

—

YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie
Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.
Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.
Kirjasta yhdyselämää ote:
”-» Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä -»niin, juuri leideninpulloja me olemme» – ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -»Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, –»kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi – ajatukseksi, toiminnaksi ja -anteeksi, rouvaseni -myöskin tunteiksi» -taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» -hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -»sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen-vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa – yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.”
Kokoan tänne lisää tietoa sitä mukaa kun joudan.

– harkinnan varaisia mietelauseita-

Nämä mietelauseeni elävät koko ajan. Koetan oppia sanomaan asiat selkeästi ja lyhyesti. Siinäpä riittää oppimista lopulle elämätä. Taiteessa en suunnittele mitään. Työni syntyvät siitä, mitä löydän ympäriltäni. Oli se sitten kuvataide, sisustaminen tai vaatteiden suunnittelu ja toteutus. Toisin on ajatusten laita. Ne olisi harkittava huolella ulos ja julki lausutuiksi jotta niistä erkkikin selvän ottaisi:

–
Nainen olettaa, että kollektiivisiin ”trendi” sairauksiin on sairastuttava yht´aikaa ajassa, ja ellei niin käy, olet sairastunut vahvuuteen.
–
Lapsenmielisyys on viisain tapa elää. Sitä ei ilkeät puheet ja nokkimisjärjestykset kaada.
–
Valinnanvapaus on vapaa aikakausista.
–
Vaikeneminen on kiduttavin keino murtaa/tappaa ihminen.
–
Ympäristön vaikeneminen= sinua ei ole olemassa muille. Oletko siis olemassa?
–
Jos pääsi pantiin vadille sanomisistasi, oli se huomioimisen korkein muoto jos katsoi suunnasta, jossa ”huomioiminen” vaikenemalla on ihmisyyttä väheksyvin muoto?
–
Jopa teloitus on kunnioittavampi tapa kohdata ihmisen mielipide. Voi olla varma, että mielipiteelläsi on ollut merkitystä. Ympäristön vaikeneminen kokonaan tuhoaa ihmisen.
–
Sivilisaatiomme väitetään olevan korkealla. Minkä tähden emme vieläkään osaa keskustella sivistyneesti.
–
Miksi yhä monimutkaistamme kaiken itsepetoksin ja konnankoukuin, kun totuus yksinkertaistaa ja valaisee koko elämän.
–
Köyhin ja säälittävin kaikista on ihminen, joka ei usko toisessa ihmisessä olevaan hyvään.
–
Hyvyys on siinä missä pahuuskin.
Valo siinä missä pimeys. Ei voi olla toista ilman toista.
Jotkut uskonnot väittävät, että vain pahuus on, henkisyysuskovaiset puhuvat vain valosta.
Miksei hyväksytä molempia yhtäaikaa toisiaan täydentävinä olemuksina.
–
Valo. Tiedän valon, joka ei ole valoa. Tiedän pimeän, joka ei ole pimeyttä. Molemmat harha-askelia pois totuudesta.
–
Hyvinvointi on staattista tilaa, tyytyväisyyttä, eikä aina vain korkeammalle kiipeämistä. Tyytyväisyyttä ei tavoiteta kiipeämällä vaan perillä olemisella.

–

Siksikö kehitymme niin hitaasti, koska retuutamme ja riipumme historiassa tulevaisuuden sijaan.

–
Hölmö kuvittelee viekkauden älyksi.

–
Laila-Helena

JUHA SEPPÄLÄ – MR.SMITH

 

Ja pidemmittä puheitta lainaan tähän muutaman kohdan kirjasta ja siinä se:

Ihmiset eroavat liian harvoin. En puhu pienten lasten vanhemmista, vaan niistä joiden peli on pelattu, kenttä tyhjä, niistä joiden yhteinen koti on katkeruus ja kyllästyminen, ihmisistä jotka kulissin takana pitävät narua toistensa kaulassa ja odottavat että jotain tapahtuu. Tuolit, joilla he seisovat, natisevat. Nämä parit vartioivat hysteerisesti usein myös muita pareja, ettei kukaan yrittäisi livahtaa karkuun yhteisen elinkautisen kirouksen kehästä. Jos joku murtaa se, häneen kohdistetaan ennennäkemätön raivo. Toisten avioliiton särkyminen on karkea ja henkilökohtaisesti koettu muistutus oman avioliiton kurjuudesta.

—

Lopettaminen ja luopuminen on kuin sairaus: se ei koskaan tule sopivalla hetkellä. Sitä siirretään, se ei tule koskaan, kaikki jatkuu ikuisesti.

—
Helsinki 1975.
ETYK.
Jalat idän, kädet lännen puolella. Mitä oli häntäheikki venäjäksi, englanniksi, ranskaksi?
Naistenmies, urheilumies, ja vallan, joka vielä kuoltuaan elätti historiantutkijoiden, journalistien ja romaanikirjailijoiden armeijaa, mies jonka mukaan nimettiin kansallispuistoja, instituutteja, taloja, kautuja, teitä. Lieriö jos toinenkin muurattiin rakennusten kivijalkoihin ja nauhoja leikattiin. Ne kaikki johtivat veriseen historiaan, jossa oli sodittu siksi että saatiin synnytetyksi ensin kansakunta ja sen jälkeen trimmatuksi se myyntikuntoon.

Maa ei kuulunut itään eikä länteen, se oli silta jolla pyrkivät ramppaamaan kaikki, kunnes alettiin pelätä että vierasperäiset tulijat valtaisivat sen vaivihkaa, kaikessa hiljaisuudessa, vain luikertelemalla maahan viekkaudella ja vääryydellä ja viemällä maan omilta kansalaisilta kaiken viemisen arvoisen. Meidän olisi pitänyt käpertyä omaan olemiseemme ja pitää nuo puliveiverit loitolla keinolla millä hyvänsä, palata sotien väliseen aikaan, jolloin valtion päämiehen laivamatkaa naapirimaahan suunniteltiin pitkään ja hartaasti. Eurooppa oli kaukana.

Pelko ja epäluulo johtuivat siitä, että Suomessa kaupunkilaisetkin olivat maalaisia karvat korvilla tietoteollisuudesta, tekniikasta ja modernisaatiosta huolimatta. Muuhun maailmaan verrattuna suomalaiset olivat vielä raa´an korven raakoja asukkeja, juurettomia lähiöihmisiä, jotka uskalsivat ampua puskista ja juoda viinaa kuolettaakseen kivun siitä että eivät tienneet keitä olivat, mistä olivat tulossa ja minne matkalla. Kansalliset symbolit alkoivat pölyttyä nurkissa ennenkuin identiteetti ehti syntyä, eivätkä siinä auttaneet leipäkoneet, terväpiirtotelevisiot tai joukkoäly, jota ei ollut. Siksi suomalaiset ottivat toisiinsa sähköistä ja digitaalista yhteyttä kaiken aikaa, kuin hädissään, kuin oudolle planeetalle paiskatut, paikansivat itseään. Kuva parani ja tervävöityi vuosi suodelta, pikselit kasvoivat ja resoluutio parani, mutta kukaan ei tiennyt ketä kuva esitti.

Sitten historia loppui. Se muuttui sisällöntuotannon ja elämysteollisuuden raaka-aineeksi.

—

Rahaa ei tehdä työllä, vaan rahalla. On annettava rahan tehdä työ. Se on edelleen syvä inhimillinen tragedia: valtaosa ihmisistä joutuu heittämään suuren osan ihmiselämästään hukkaan, lahjoittamaan sen vieraille ihmisille ja tarkoitusperille, tekemään rahasta jotain mitä ilman pakkoa eivät koskaan tekisi, ja järkyttävintä on, että he joutuvat suorastaan tavoittelemaan tuota tilaa, ponnistelemaan siihen päästäkseen. Sitä pidetään päämääränä, johon yltämiseksi yhteiskunta antaa tukea.

He kutsuvat palkkaorjuutta työksi.
Heidän on ensin päästävä palkkaorjiksi, jotat he onnistuisivat pääsemään pankin orjiksi.
Jos he eivät tässä onnistu, he syrjäytyvät.
Minä olen itsenäinen, suveneeri yksilö.
Olen joutunut menemään turvaan ainoaan paikkaan, jonka ei anneta romahtaa romahduksen sattuessa: rahoitusmarkkinoiden helmoihin. Niin teki Valtionkonttorikin, sijoitti valtion kassavaroja aina kun sijoitettavaa oli.
Koska en voi tietää, onko julkisia palveluita ja hyvinvointia kymmenen vuoden kuluttua, olen hakeutunut ainoalle saarekkeelle, joka kaiken luhistuessa, pimeyden langetessa, pelastetaan ilman ehtoja. Suuri tuntematon, globaalien rahoitusmarkkinoiden romahdus, uhkaa meitä koska tahansa, ja Jumala on vain siinä, että hänet, joka viisaastija vanhurskaasti sijoittaa varojaa, pelastetaan. Kun markkinat romahtavat, raivostuneet ihmiset lähtevät liikkeelle, he eivät suostu enää kriisien maksumiehiksi. He riehuvat kaduilla, särkevät ikkunoita, ryöstävät kauppoja ja polttavat taloja. Arvopaperistettu julkinen velka tulee tiensä päähän, koneet syytävät uutta rahaa, vaikka sen arvo ei enää perustu mihinkään. Sitä saa ilmaiseksi, mutta sillä ei tee mitään.
Minä aion silloinkin olla turvassa.
”Silloin” tulee vääjäämättä. Koskaan ei ole toisin kuin ennen. Romahdus tulee aina.
Ihmiset eivät halua suunnitella taloudellista tulevaisuuttaan.
Ihminen ei ole rationaalinen olento.
Kolari sattuu, kun lähdetään hakemaan unohtunuttta etanapannua.

—

Hulluinta on, että jos ihmisellä on liikaa rahaa, hän haluaa koneen joka tekee sitä lisää. Nämä faaraot ovat ikuisia. Nyt olen huhujen varassa: nimeni on saattanut olla jonkun viranomaisen huulilla näistä asioista puhuttaessa, mutta minä en ole sen tyyppinen henkilö, joka löydettäisiin jonkun ruotsalaisen syrjäkylän töllistä laihtuneena ja parta pitkänä. Hassua se on yhtä kaikki yllättävän valistuneet ihmiset uskovat rahakoneeseen. Ja nämä onnettomat perustavat koneen verkostoksi, jonka osa he itse ovat.

s. 106-107

—

Kun kaikki oli kaupan, me kutsuimme sitä vapaudeksi. Maailmassa vyöryivät voimat, joita mikään ei voinut hillitä. Niiden pyörteissä me kiepuimme, olimme ihmisiä joilla kenties ei ollut komeata sukutaulua, mutta meillä oli rahaa. Rahan tekemisessähän ei lopulta tärkeintä ole sen ansaitseminen vaan se, että pystyy siirtämään omia kustannuksiaan muiden maksettavaksi.
Vasta myöhemmin ymmärsin eron: meillä oli rahaa, mutta ei pääomaa.
Hyvä on, meillä oli klassisen talousteorian mukaista huonoa rahaa, sitä joka kiersi nopeasti, mutta rahaa yhtä kaikki.

Vakuutettavat kapinoivat jälleenvakuuttamista vastaan, koska pelkäsivät maksujen korotuksia. He vetosivat siihen, ettei mikään jälleenvakuutus ollut tarpeellinen. Valtio ojensi aina auttavan kätensä suurten vahinkojen sattuessa ja korvausten maksamisen käydessä ylivoimaiseksi-kuten myöhemmissä finanssikriiseissä. Veronmaksajat pantiin maksamaan pankkien ja vakuutuslaitosten riskihakuisuudesta syntyneet tappiot. Pankit olivat kuin ennenvanhaan pappilat, jotka katovuosinakaan eivät joutuneet konkurssiin, vaikka talonpojat näkivät nälkää. Todellisuudessa vain sillä, jolla on pääoma, on vakuudet.

s.111

—

Juopoista:
Kun näitä miehiä kuoli murjuihinsa, rivit koottiin, lojaalisuus oli ehdotonta. Sivuuttamatonta oli osoittaa kunniaa kuolemassa sille, jonka osaksi sitä ei ollut tullut elämässä. Yhteisö oli ehjä, kärsimys ja epäonnistuminen liima joka piti sen koossa ja auttoi pyörittämään elämää. Raha, muutama kymppi kerrallaan, kiersi heidän keskuudessaan tehokkaammin kuin globaaleilla finanssimarkkinoilla, ja vakuudesta kävi yhteinen ja yhteisesti peitetty tuska, luontonanto ei ehtynyt minkäänlaisen kriisin yhteydessä.

s.114

—

Kuntosalit toivat mieleen terveiden korkeatasoisen klinikan, jossa kyettäisiin estämään ikääntyminen, rappeutuminen ja kuolema.

—

JAN SALMINEN: ÄIDINMAA

• Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012. 392 s

Esikoisteos, utopia ja dystopia Suomesta, mihin kaikki voisi johtaa ihmisen lyhytnäköisyyden vuoksi tällä telluksellamme.
Valta on naisilla, etenkin äideillä. Äiteja arvostetaan, heitä muistellaan kuin vanhassa ajassa sota”sankareita”, mikä mielestäni on vain hyvä asia. Miehet on alistettu kirjassa asemaan, jossa naiset ja orjat yleensä ovat olleet. Miehistä, eläteistä käytetään ilmaisua Koiraat. Ankarat lait vallitsevat, rahataloutta ei ole, kirjoja ei ole, historiaa pimitetään. Peilit ovat kiellettyjä. Ei ole perhettä isine ja äiteineen. Tilalla on heimot ja kasvattilapset. Eletään ehken 2100 luvun tietämillä.

Kun lukee teosta, lukee kuin ajankuvaa johon olemme menossa. Jossa jo osittain olemme. Kaikki tässä ajassa oleva on visioitu mihin tämän päivän tekomme ja moraalimme voivat johtaa.

Vaikka kirja on dystopia, on siinä,myös elementtejä maailmasta, jollainen sen tulisi olla. Väkivallaton. Luontoa tuhoamaton. Tämä kirja voisi olla myös jossain asioissa syväekologin eräänlainen unelma.  Se ravistelee mukavasti konservatiivisia käsityksiä perheestä. Se voisi olla myös kuvaus huostaaottojen pörssiytyessä tulevaisuuden normitila, ettei varsinaista perhettä enää ole.
Kirja ansaitsisi tulla kuulluksi huomattavasti enemmän, itse en kuullut kuin sattumalta tästä kirjasta. Miksei kirja ole jo Finlandia palkinto ehdokas?

Sitä usein ihmettelee, mitkä asiat vaikuttavat todellisuudessa näihin kirja palkintojen valintoihin. Vastikään valittiin kirja, joka saanut valtaisaa huomiota, mielestäni melko turhaan. Kirjaa on kehuttu kieleltään erinomaiseksi, ja itse taas en näe siinä kielellisiä ansioita lainkaan. Olen ajatellut rumasti, että lienee teksti riittävän yksioikoista, jotta tavallinen pullahiirikin sen ymmärtää.

Ainoa huomion arvoinen seikka kirjassa minun mielestäni on Viron historia, joka olisi suomalaisen ollut hyvä tietää tahi selvittää itselleen jo kymmeniä vuosia sitten.
Kaikkinainen menneen muistelu ja sen palkitseminen ei aina mahdu ymmärrykseeni. Sen sijaan maailma voisi mennä paremmin eteenkinpäin, jos nostettaisiin enemmän esille usein niin vähiin huomioon jääneitä tulevaisuuden kirjoja. Scifi kirjallisuutta. Koululaisille luettavaksi Äidinmaa, he jos ketkä ovat joustavia ajatuksiltaan vielä jonkin aikaa. Heidän tulevaisuuden tekonsa luodaan nyt.

Itse en ole esim lainkaan lukenut scifi kirjallisuutta luullen niiden olevan tyhjänpäiväistä huuhaata, kunnes aivan vastikään, puolivuosisadan ikään tultuani olenkin huomannut olleeni harhaluulossa. Niissä on luotu maailmoja, utopioita joissa meidän olisi tullut elää jo kauan sitten, mitä tulee viisauteen ja laajaan ymmärrykseen ymmärtää kokonaisuuksia. Vai siksikö juuri ne ovat jääneet niin vähälle huomiolle, kun ne puhuvat viisaita, vaativat meitä tilille mitä alhaisimmista käyttäytymisistämme, luonnon tuhoamisesta, toistemme tuhoamisesta.
Elämmehän jo 2000 lukua, vaan henkisestä kehityksestä ei voida vieläkään juuri puhua. Vertaamme heti itseämme arabimaihin ja samalla jää huomaamatta, miten fakkiutuneita itse olemme ottaen huomioon, miten kauan meillä on jo ollut mahdollisuus periaatteen tasolla olla vapaita. Vai onko näin? Olenko itse vain jokin humanoidi?

–

No niin.
Pieni pätkä kirjan kielen kauneudesta Jan salmisen kirjassa Äidinmaa:

”Minä en ollut niinkuin muut, vaan vähän vähemmän nainen, niinkuin koiraista imeytyisi minuun jokin taipumus, hiuksiin takertunut pistävä lemu.Olin tumma häivähdys näkökentän laidalla,epämiellyttävä aavistus, kyhmy kauniin ihon alla. Olin kirkas aamu, joka sittenkin ounasteli sadetta.” s. 18

–

Kirjan ajassa ovat elokuvat jotain erikoista menneestä maailmasta, jota käydään katsomassa kuin museossa:
”Täällä esitettävät elokuvat olivat vanhoja nekin. Ajoilta, jolloin elokuvia vielä tilattiin ja tehtiin. Pidin elokuvakäynneistämme siksi, että teattereiden saleissa saattoi kuvitella kuulevansa jäänteitä nauruista, ajoista jolloin kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja viattomampaa kuin nyt. Tänään ja tulevilla viikoilla esitettäisiin teoksia, joita nimitettiin kauhuelokuviksi, ja kauheita ne todella olivatkin. Olin nähnyt sellaisia aiemminkin, mutta niiden esittämisestä oli luovuttu kokonaan jokunen vuosi sitten. Jo pelkästään vanhojen kauhuelokuvien olemassaolo oli välähdys pöyristyttävän raa´asta ajasta, jolloin sellaisten katselemista oli pidetty hyvänä ja rentouttavana ajanvietteenä. Niiden päähenkilö oli aina koiras, jolla oli stiletiniskulta kuulostava nimi niinkuin James tai Jack tai John tai Jason.

Elokuvissa puhuttiin kieltä, jota en ymmärtänyt, mutta niissä oli onneksi tekstitys. Kauhuelokuvilla oli jonkinlaista haaleaa nostalgista arvoa, mutta olennaisempaa oli, että juuri nyt meidän kaikkien oli tärkeää muistaa, mihin koiraat olivat pystyneet ja mihin ne pystyivät yhä. Pullistelevissa unelmissaan sankaruudesta ne saattoivat murhata mitä hyvänsä eläimestä ihmiseen, yhteiskuntajärjestelmästä kokonaisiin planeettoihin. Elokuvien viesti oli kirkas ja selkeä:koiraat olivat kesytettyjä ja olimme vieneet niiltä sellaiset asiat, jotka olivat pitäneet yllä niiden jokapäiväistä väkivaltaa pimeällä ajalla-historian myyttisine sankareineen, veljesliitot ja herrainkerhot, päihteet, vallan- mutta niiden geenit eivät muuttuisi. Niiden piilotajunnassa roiskuisi aina väkivalta. ”

”Elokuva alkoi ja inhosin sitä. Kaikki näkemäni kauhuelokuvat olivat olleet samanlaisia. Ne kertoivat koiraista, jotka tappoivat ja pahoinpitelivät toisia koiraita tuliasein, veitsin tai paljain käsin. Ne räjäyttivät taloja ja halleja, kolhivat autoja ja kasvoja. Me näimme asioita, joita ei ollut enää olemassa lentokoneita, takseja, ruokakauppoja ja autokauppoja ja puhelinkauppoja, ja me näimme, kuinka ne murskautuivat koiraiden käsissä. me näimme, kuinka vaarallisia suurkaupungit olivat olleet. Ja koiraat, niinkuin taivaan tummentavat heinäsirkkalaumat, jäytivät leukoihinsa kaiken tielleen osuvan.
Tämä elokuva oli erityisen julma, aivan liikaa Maria Teresan ikäiselle tytölle. Elokuvassa kasvoton, valkoista naamiota käyttänyt koiras surmasi, silpoi ja kidutti naisia. Näimme tyrmistyttäviä veritekoja. Vatsoja viillettiin auki, suolistoja litisi lattialle, naisennahkaa leikattiin irti ja pingotettiin lampunvarjostimiksi, naisen kalloon hakattiin nauloja, joiden rei´istä suihkusi veri.
Tämä on totta”, Eleonoora kuiskasi. ”Tällaista tehtiin pimeällä ajalla.”
Suljin silmäni paetakseni väkivaltaisia näkyjä, mutta laskettujen silmäluomieni punaisessa usvassa näin vain historian opetukset. Lapsibordellien lukitut huoneet, joissa lakanat olivat tahmeat tytönverestä. Katajanoksat, joihin sotilaat olivat kiinnittäneet naisen ranteisiin sidotut köydet, jotta hänet olisi helpompi silpoa ja raiskata. Huumeet, joita pudotettiin aivan tavallisen naisen juomalasiin, kun hän katsoi muualle, ja kuinka häntä sitten häpäistiin hänen maatessaan tiedottomana yleisen käymälän likaisella lattialla, ja kuinka oikeusistuinten mielestä se oli jotenkin kuulunut koiraille, ja kuinka tämä nainen olisi voinut olla kuka tahansa meistä, jos olisimme eläneet siinä suojattomassa ajassa ja paikassa.” s.91-93

Kuuntelin vastikään äänikirjana elämäni ensimmäisen dekkarin koska olin päättänyt selvittää mikä on dekkareiden suuren suosion salaisuus. Etenkin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millenium trilogia alkoi kiinnostaa minua sen valtaisan suosion tähden. Joulukuuhun 2011 mennessä Millennium-trilogiaa oli myyty maailmanlaajuisesti 65 miljoonaa kappaletta. Miksi?

Joku arveli, että väkivaltaa näytetään ja luetaan koska monen ihmisen elämässä sellainen on todellisuutta, että se on eräänlaista terapiaa. Aivan pohdittava seikka, vaan onko mahdollista että nuo 65 miljoonaa lukijaa lukevat kaikki terapioidakseen omia traumojaan? Epäilen pahoin. Eli kysyn edelleen, miksi ihminen väittää olevansa nykyaikainen ja sivistynyt ihminen, naureskelee alkuperäiskansojen uskomuksille ja ihmisuhrauksille jne kun itse samaan aikaan katsoo ja imee itseensä väkivaltaa?
Olen kuunnellut yhden osan trilogiasta väkisin ja olen ollut oksentaa monta kertaa. Jos minun olisi pitänyt lukea kirja itse, en olisi kahta sivua pidemmälle edennyt sen tylsyydessä, puhumatta raakuudesta. Tarinan päähenkilö on joutunut kokea edunvalvojansa taholta todella hirmutekoja ja päähenkilö kostaa hänelle yhtä julmasti kaiken. Hyväksyn tämän päähenkilön koston vielä jotenkin, mutta siihen en ole saanut vastausta, miksi kaikki muut ihmiset lukevat tai katsovat sitä? Eikö se riitä, että kärsimys on kärsitty ja kostettu vääryys. Miksi me muut ihmiset ahmimme sen kaiken?

Mitä osaa ihmisyydessä palvelee se, että luemme ja haluamme katsoa sivusta tällaista?
Siihen haluaisin saada vastauksen. Olkoon vastaus mikä tahansa, rehellisyys itselle on tärkeintä. Teeskentely on alhaisinta mitä tiedän.
–

Kirjassa eletään aikaa, jolloin myös kaikenlainen naisen ulkoisen, lisääntymiseen perustuvan vietin tykö tekeminen on alhaista ja paheksuttavaa, jäänne alkeelliselta ajalta. Lieneekö meillä naisilla tässä jotain huomioitavaa, entäpä miehillä:

” Sisään tuli kaksi naista rinnakkain. Pidempi oli vaalea ja asianmukaisesti pukeutunut väljään mekkoon, eikä häntä olisi välttämättä erottanut meistä muista ilman seuralaistaan, nuorempaa naista, melkein tyttöä vielä, ehkä kolmetoista tai neljätoista. Naisen hiukset loistivat sähkönsinisinä ja violetiksi raidoitettuna.
Heidät oli huomattu ja kohina alkoi liukua läpi koko suunnattoman naisenlihasta rakentuneen ruumiin, jonka muodostimme. Niinkuin siniset hiukset eivät olisi olleet riittävästi,tyttö oli kaunistanut itsensä. Silmänripsissä oli paksulti mustaa väriä, luomissa sinistä ja huulet-punaiset, järkyttävät huulet, kirkuivat hämärässä salissa kuin avohaava. Hän halusi, että häntä katsottaisiin. Hän oli luonnottomassa sotamaalauksessaan protesti yhteenkuuluvuuttamme vastaan. Tyttö oli iljettävä.
Kun katsoin ketä tahansa naista, oikeaa naista niinkuin minua tai Belindaa tai Eleonooraa, ja määritti hänet joksikin, mieleen tuli sellaisia sanoja kuin rohkea, järkevä, viisas, vahva, ehkä jopa karismaattinen. Yleviä sanoja kuvaamaan lujaa henkeä.

Mutta tuollaiset naiset, tuollaiset…en edes tiennyt, miksi kutsuisin häntä. Kammotukseksi? Epäsikiöksi? Hän vaati koko olemuksellaan, että hänet määriteltäisiin viettien avulla. Kaunis, seksikäs. Himoittava. Tärkeää ei ollut, mihin hän kykeni, vaan mitä hän herätti niissä, jotka katsoivat heitä. Mitä hän sai muut haluamaan.”
Asiat muuttuvat evoluution myötä, olkaamme itsellemme myös armolliset. Mutta tiedostaminen itsekullekin on hyväksi, tekojemme vaikutteet. Itsemmekö takia kaunistaudumme, kuten aina väitämme?

–
Äidinmaassa miehet hoitavat käytännön elämän toimivuuden, kuten parhaillaan todellisuudessamme niin tekee maahanmuuttajat, siirtolaiset kaikkialla maailmassa, elämän osattomat.

”Nousin korkean talon ylimpään kerrokseen. Parvekkeelta näki kauas. Ränsistyneiden rakennusten vyöhyke ulottui pitkälle, ja vahtitornien jälkeen kaupunkimainen maisema muuttui rivi- ja omakotitaloasutukseksi, kaupungin siemmäksi laidaksi, kuten he sanoivat. Sen jälkeen alkoi luonto- mittaamaton, kaikkiin suuntiin uhkeana pursuava luonto, jalavat, hongat, horisontin uhkaava sahalaitainen kuusimetsä, jonka keskellä välkehti kaistale järveä kuin ilkikurinen hopeakieli.
Tiesin, etten pääsisi sinne koskaan, mutta joskus suljin silmäni ja yritin kuvitella, kuinka kaukana tuoksui pihkalta, kasvien lehdiltä, auringon lämmittäviltä kiviltä ja terveeltä, mustalta mullalta, puhtaalta vedeltä. Eläimiltä ja kasveilta ja kenties myös pelolta, vapaudelta.

Heidän luontonsa oli epätodellinen mielikuvitusmaa. Kitkimme heidän reunamaitaan, siivosimme heidän ulkoilualueitaan, huolsimme heidän katujaan ja tienpientareitaan, louhimme heidän raaka aineitaan, valmistimme heidän esineitään, mutta emme kuuluneet heihin. Emme olleet, emmekä koskaan olisi osa heidän luontoaan. Me kuuluimme tehtaisiin, sinkkikaivoksiin, viemäreihin ja likaojiin, mutta emme heidän utopiaansa. Olimme heidän likaiset kätensä.” s.74

Eikä tästä kuvauksesta tule mieleen historiasta orjuuden aikakaudet. Eikö tämä Jani Salmisen teksti tuo mieleen oman aikamme, mihin yhä enenevässä määrin olemme matkalla ja kiltisti suostumme tähän kaikkeen omalta osaltamme. Me itse voimme laittaa kampoihin monia kehityskulkuja vastaan. Voimme aloittaa sen tänään.

–

Tässä mielestäni hieno kuvaus rakastumisen kyseenalaisesta maineesta:

”Olin väsynyt menettämään. Kipu oli vieraillut liian monesti, asettunut taloksi, syönyt minua syvemmältä kuin olisin uskonut löytyvän luuta kaluttavaksi. Ymmärsin nyt, Railon jälkeen, että ainoa todellinen matkatoverini oli yksinäisyys ja oli mustasukkainen rakastaja. En enää halunnut sälyttää eteenpäin illuusiotani kauneuden mahdollisuudesta. Ja kuitenkin, päinvastaisista väitteistäni huolimatta kaipasin häntä, hänen kaltaistaan. Poikaa, eräänlaista jälkeläistä, jonka päähän voisin laskea tuon illuusion kuin kruunun, se ei ollut kultaa, vaan maalattua pahvia. Sen uskomiseen jalometalliksi tarvittaisiin raakaa itsepetosta.”

–

Fiktiivisiä kuvia jotka saattavat olla hyvinkin faktoja hetkenä minä hyvänsä suloisessa pikku maan kamarallamme:

” KANSALLISKIRJASTON VAARALLISEN HISTORIAN OSASTO
Artikkeli 244/W73b
Käsiteltävä ajanjakso: 2026-2032

Ekologisoinnista napaistumiseen

Energiankulutus oli kasvanut kestämättömäksi vuoteen 2027 mennessä, ja maailmaympäristökriisi kulminoitui ympäristökatastrofien sarjaan vuosina 2028-2030. tuhoisa ydinvoimala onnettomuus naapurivaltio XX:ssä (oikeutesi eivät riitä tämän tiuedon lukemiseen) toi laskeuman pohjoiseen ja tuhosi suuria metsäalueitaÄinmaan itärajan tuntumassa.

Kahden öljytankkerin törmäys ja sitä seurannut massiivinen öljyvuoto Äidinmaan pääkaupungin edustalla vuonna 2030 tuhosi muutoinkin kuolemaisillaan olleen Itämeren. Öljyntorjuntaan ja rantojen puhdistukseen ei ollut resursseja.

Siperian ikiroudan sulettua lähes kriittiseen pisteeseen maaperään sitoutunutta metaania purkautui, millä oli välittömiä vaikutuksia ilmastoon. Äkillinen lämmönnousu sulatti Grönlannin mannerjäätikön ja nosti merenpintaa. Maankuori kohosi, seisminen epävakaus lisääntyi, ja Euraasian mannerlaatta liikahti odottamattomasti. Sen seurauksena Itämeren rannoilla repesi kolme ydinjäteluolaa, joista vuoti radioaktiivista jätettä vesistöön. Säteilyvuoto saastutti myös Äindinmaan länsirannikkoa, mutta tuhot jäivät lopulta pelättyä pienemmiksi ja paikallisiksi.”
s.77

–

Luontokuvausta, josta syväekologisena ihmisenä pidän, kieliihän paanukatto sen, ettei teollisuutta enää ole. Tarinassa voin vain nauttia siitä, minun ei tarvitse löytää kenellekään selitystä, kuinka enää selviytyisimme ilman teollisuutta:

”Rankkasateisina iltoina istuimme yhdessä pimeässä talossamme ja kuuntelimme, kuinka pisarat jytisivät paanukattoon, pärisivät peltiränniin ja loiskuivat virtana ruohikolla talon seinien ulkopuolella. Kuuntelimme kuinka märät lehtipuut paiskoivat oksiaan tuulenpuuskissaja haistoimme, kuinka luonnon kätketty, tumma tuoksu työntyi mullan alta kuin maan päälle nouseva henki. Katselimme, kuinka maa hengitti ikkunaruudut kosteiksi ja huusi mahtiaan ukkosessa.
” Miksi Gaia on vihainen?”
”Ei Jumalatar ole vihainen. Hän on onnellinen.”
” Onnellinen. Miksi hän sitten karjuu?”
” Koska hän on vapaa.” s.172

–

Lohdullisia lauseita niille jotka tarpovat vastavirtaan, emme ole yksin:

”Äiti oli elänyt heidän joukossaan silloin kun minua ei vielä ollut. Hänen tyttöystävänsä oli jättänyt hänet, kun hän oli ollut viimeisillään raskaana. Kun minä olin tulossa. Kysyin toisinaan, mikä hänen tyttöystävänsä nimi oli ollut.
”Pelkuri”
”Mutta miksi äiti? Miksi hän oli pelkuri?”
”Koska hän pelkäsi elämää. Koska hän pelkäsi itseään. Koska hän pelkäsi huutelua ja nimittelyä kadulla, pitkien katseiden painoa, elämistä syrjittynä ja paheksuttuna ja aina vähempänä kuin ne , jotka elivät normien mukaan. Koska hän pelkäsi, että hänen olisi aina ja kaikkialla, koko elämänsä loppuun asti arvuuteltava, milloin hän oli ivan tai pilkan kohde.” s.189

–

Ajatus:

”Kyseenalaista kaikki. Älä anna heidän päättää, mihin uskot. Jokainen valehtelee, ja valheita voi kertoa myös tietämättään.”

–

Tässä kirjan hienoimpia kohtia:

”Putosin sillalta.Näin höyryävän polttotykin ja tunsin kivun kaikkialla niinkuin seisoisin keskellä tulta. Putosin kohti vettä, tähdetöntä yötä. Kun paiskauduin selkä edellä jokeen, suljin silmäni ja avauduin toiselle maailmalle, jossa vesiheinät hyväilivät käsiäni ja maan tumma kosketus tuntui veden liikkeissä niin kuin se työntyisi mantereen kuoren läpi toisista ajoista ja paikoista, alkuvesistä ja ytimen laavasta saakka. Vesi virtasi sormieni lävitse, kun vajosin pinnan alle. Tämä vesi ja maa sen alla olivat olleet tässä silloinkin kun valtiolla oli ollut toinen nimi ja sitä ennen toinen ja silloinkin, kun sitä ei ollut vielä nimetty eikä ollut kieltä, jolla nimetä eikä ihmistä, joka olisi pilannut kaiken nimillään. Mitä yhden ihmisen elämä tai kuolema olivat sellaisen iättömyyden edessä? Minä kuolisin tänään, ja vesi ottaisi minun vereni vastaan mykkänä ja kiitollisuutta tuntematta.”

–

Tässäpä näitä tämän aikamme varsinaisia symboleja:

”Hiuskoruja, kaulakoruja, korvakoruja, timantteja, norsunluuta, helmeä ja jaspista, kaikki kiveksimuuttumisen rituaalivälineet ja kesytetyn luonnon symbolit, nämä naisen naamiot, joilla liha suitsittiin ja siloteltiin, joilla osoitettiin luonnollisuuden riittämättömyys ja kauhu, ja joilla nainen muuntui todellisesta tehdyksi. Kaikki nämä kimaltavat valheet Eleonooran salaisessa rasiassa. ”

–
Kirjan tarinassa miehet steriloidaan munattomiksi, kohdutetaan.
” Ja nyt sellainen asia kuin sukupuoli on täysin naurettava käsite, kaukainen ja mitätön asia. Se ei enää kuulu minun elämääni, vaan oli osa jotakin alkeellista luonnosta.”

Lukiessa tulee pohtineeksi, olisko ihmiselle parempi, ettei sillä olisi lainkaan sukupuolta. Olisiko mustasukkaisuuttakaan tai seksuaalisuuden niitä puolia, jotka joissain tapauksissa olivat kyseenlalaisia, jos ihminen tahtoi tuhota himojensa kohteen. Tekeekö muut eläimet samanlaisia julmuuksia kuin ihminen sukupuolensa tähden?

–

—-
”Oli aavemaista juosta entisessä ihmiselämän keskuksessa, jossa ruohojen ja juurten vallankumous eteni hitaasti ja jossa eläimet olivat ottaneet paikkansa oikeutettuina hallitsijoina. Kuljin erään kulttuurin hautaholvissa, jossa menneen ihmisyyden kaiku huusi yhä vaatimuksiaan. Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti.”

–
Runollinen upea kohta:

”Tärkeää on että minä olen sinä. Olen aika. Olen maailman historia lihakääreessä.Olen sänkipellosta kasvava runous. Olen vilja, joka on ladottu musteella paperille ja nidottu ohueksi kirjaksi, joka on unohdettu kirjaston varastoon. Tai poltettu roviolla.”

–
Kirjan tarina rakentuu paljolti naisen alisteisuudesta pohditun varaan, sitä jota käydään ajassamme yhä ja joka myös on siirtymässä toisaalla suuntaan, jossa miehet ovat pian ne alistetut:

”Tummiin pukeutunut koiras katseli naistaan, lihaansa ja orjatartaan, jonka oli juuri saanut omistukseensa kultakoruin ja tyhjin lupauksin, saanut painettua oman nimensä alaisuuteen. Koiras oli kohottanut huntua niin, että luonnottoman tumma suu erottui.Naisen pullet huulet työntyivät ulos valmiina suudelmaan, jonka koiras oli ottamaisillaan. Niin asiat olivat olleet väkivaltojen ajalla. Koiras otti suudelman, koiras otti naisen, ja naisen rooli oli antaa, antaa, aina antaa itsestään lisää, louhia itsensä tyhjäksi, mutta tyhjentyä ei saanut. Piti olla loputon, uusiutuva luonnonvara, piti olla liikkumaton kaistale luontoa koiraan otettavaksi käyttöönsä, aarniometsä hakattavaksi laivapuuksi, valtameri purjehdittavaksi, kartoitettavaksi ja lopulta miinoitettavaksi. Luulivatko naiset olevansa sivistyneitä, kehittyneitä, moderneja? Olettivatko he olevansa vapaita vain siksi, että he valitsivat alistumisensa?” s. 273

naisten ruodinta jatkuu:

”Että koirailla oli aina valtansa, hauras ja aina luhistumaisillaan, vallan ja itsepetoksen fasadi, jonka taakse naiset eivät olleet riittävän vahvoja katsomaan? Pelkäsivätkö he, niinkuin koiraiden täytyi pelätä, että jos koiraiden valta särkyisi, koko maailma luhistuisi?

Vai miksi? Miksi he pakenivat vastuuta jonkin koiraan taakse, isän tai puolison, johonkin turvalliseen kainaloon, syliin? Miksi he antoivat sitoa jalkansa, kätensä, silmänsä ja suunsa? Mikseivät he syytäneet laavaa ja tuhkaa, mikseivät he paljastaneet hampaitaan, mikseivät murisseet, karjuneet ja raadelleet? Miksi he kääntyivät sisäänpäin ja antoivat koiraiden mellastaa maailmassa, rakentaa sitä omien oikkujensa näköiskuvaksi? Miksi he aina tyytyivät? Miksi he antautuivat kosketeltaviksi samoille ainaisille tutkiville ja kovakouraisille koiraansormille, joita liikutti halu avata muinainen krypta, leikata auki harvinaisen nisäkkään vatsa, halkaista atomi, rikkoa immenkalvo?
Pitikö heidän kätkeä ikänsä huntuihin ja meikkeihin ja muuhun naisten silmänlumeeseen, koska he eivät kelvanneet kokemuksineen ja haavoineen, arpineen, rosoisine ihoineen, aiempinen nautintoineen ja kärsimyksineen? Vai eivätkö he halunneet kelvata? Näkivätkö he itsensä koiraiden silmin? Sen teräksensinisen, hymyttömän valloittajankatseenko kautta he arvioivat itseään ja toisiaan?
Tällaiset valokuvat, hääkuvat, olivat ankarasti kiellettyjä. Kuvasta vyöryvä symboliikka oli liian vaarallista ja pistelevää. Alistuneisuus, koirasvallan kyseenalaistamattomuus, alkava rakkaudeton suudelma, kaikki oli liikaa katsottavaksi.
Tällaisia dokumentteja oli aikoinaan esitelty julkisesti ja pidetty kehystettynä kotien kirjahyllyissä, esitelty painettuina sanomalehtiin, ja niistä olivat olleet kaikkein ylpeimpiä naiset itse.”
s.274

Ilmankos humanoidi on aina vieroksunut hää- tai muita valmistujaiskuvia.

–
Miehisyydestä joka on ominaista vielä tässä ajassa. Kieltämättä koen alhaista nautintoa tämänkin kohdan lukemisesta:

”Mikä neiti sinä olet?”
Hämmennyin. Hän sanoi sanan neiti kuin solvauksen, niinkuin neitiys olisi ollut jotain halveksittavaa ja heikkoa. Miten nurinkurinen tapa ajatella. Tämä ikivanha, muinainen mies oli elävä kytkös historiaan, josta olin maistanut vain pienen palan.Näinkö hänessä suoraan siihen, mitä mieheys oli joskus ollut, isäni ja hänen kaltaistensa mieleen? Oliko se ollut pelkoa ja heikkoutta?Oliko mieheys ollut jotakin tavattoman haurasta? Kenties soturit ja aseet, valloittaminen ja alistaminen olivat olleet yrityksiä estää heikkoutta näkymästä, niin kuin kuolevaisuuden, erehtyvyyden ja avunpyyntöjen tarpeen myöntäöminen olisi tuhonnut heidät.
Uho, väkivaltaiset rituaalit, tappaminen, sotaisuus, naisseikkailut, kilpailut, metsästys ja nyrkkeilyottelut, vitsailu herkkien värisävyjen ja tunteikkaan laulun edessä, kyyneleiden tullessa- niilläkö oli puolustauduttu niitä loppumattomia todellisuuden voimia vastaan, jotka uhkasivat varpusenhentoa, kaiken aikaa omaan mahdottomuuteensa luhistumaisllaan olevaa käsitettä nimeltä mies?
Muistin, kuinka näin kerran isäni katsovan kuolleen äidin valokuvaa silloin kun hän luuli,etten huomannut. Kyyneleet olivat vierineet hänen poskiaan pitkin ja tipahdelleet valokuvien päälle ja hän oli pyyhkinyt niitä pois paidanhihallaan. Kun hän vihdoin näki minut, hän pani valokuvan pois, hymyili, tuli luokseni ja läimäytti toverillisesti, kivuliaasti selkään.
”Emmeköhän me ukot lähde ajelulle?”, isä sanoi ja hänen kaipuustaan ja kivustaan ei puhuttu koskaan sen enempää.” s.267

–

Tai sitten nautinto tästä,
sotien jäänteistä kuvauksesta:

”Tänne ihmiset olivat aikoinaan haudanneet sotilaansa, kun uskonto oli ollut toinen, riitit toiset, ja kun sotilaat olivat ansainneet suurimman kunnian. En tiennyt, pidinkö irvokkaampana haudoille tehtyä väkivaltaa vai sitä, että jalkojeni alla lepäsivät niin alkukantaisen kulttuurin jäänteet. Kun suljin silmäni, melkein kuulin torvisoiton, näin jähmeät asennot ja värittömät virkapuvut, aistin vihamielisin äänenpainoin lausutut muistopuheet näille tappajille, jotka olivat olleet tappajia siksi, että heidän yhteiskuntansa oli päättänyt alentaa heidät ihmisistä joksikin vähemmäksi, murskata heidän ruumiinsa raudan ja rähjähteiden sateessa. Jos olisin elänyt siinä ajassa, minunkin olisi odotettu kykenevän tappamaan vain siksi, että olin mies.
Miten käsite nimeltä mies oli valmistettu?”

s.307

–

Kirjan edetessä selviää, miten nainen kykenee samaan vallan saatuaan. Miten mieli hajoaa pahuuden edessä:

” Ajattelin hautoja, valtamerien syvyyksiä, mustia aukkoja ja sitä ettei hurjin voima kosmoksessa sittenkään ole se, joka työntyy, vaan se joka imee sisäänsä, imee niin, että valo muuttuu pimeydeksi.”

”Rikkinäinen energia täytti minut kokonaan, tuhkasi hetkessä rajat kaaoksen ja järjestyksen välillä, särki illuusion siitä, mitä olin pitänyt tavoittelemisen arvoisena, kauniina, oikeana. Näin kirkkaasti maailman ja oman paikkani siinä, oman riittämättömyyteni ja mitättömyyteni tässä toisiaan syövien kyiden vyyhdessä.” s.321-322

–

Koko kirjan sanoma on ollut lohtu, huolimatta siitä, miten vääristyneeksi tässäkin utopiassa lopulta luotiin ihminen. Kun ei osata muuta kuin nuolla äärilaidat, kaikissa asioissa Miksi? Se on niin surullista. Miksei missään asiassa löydetä kultaista keskitietä?

–

Lopuksi sanat, joihin voin jälleen yhtyä sydämestäni, kokea suurta lohdutusta, etten ole ajatuksineni ja kokemuksineni yksin:

”Nämä kärkkäät, kovaääniset ja toisinaan odottamattoman lempeät ihmiset ovat ottaneet minut lähelleen. Mutta he eivät ole minun kansaani. En vieläkään tiedä, kuinka käyttäytyisin ihmisten seurassa, ja siksi oleskelen mieluiten yksin. Tämän maan miehet ovat röyhkeitä ja inhottavia ja vaativat huomiota tavoilla, joilla en aio sitä antaa. Miesten koko kulttuuri on tyhjää uhoa. Kun miehiltä kieltää huomion, he pöyristyvät ja paljastavat vihamieliset, todelliset kasvonsa.

Ja naiset ovat heikkoja, nöyriä, sykkivän kaulasuonensa veitselle painaneita teurasvasikoita.He alentavat itsensä viihteeksi. He suostuvat palkinnoiksi ja palvelijoiksi, alttarille lukituiksi palvonnan kohteiksi, joilta on riisuttu arvet ja ajatukset. Valtarakenteet naisten ja miesten välillä ovat tautiset, vääristyneet, ja vaikka olen yrittänyt parhaani, en kuulu tänne. Olen vain puoliksi läsnä, puoliksi sisäpuolella; katson tätä maata puoliksi ymmärtäen. Ja yhä useammin inho mustaa vereni.”

–

Se, että yhä elän puolivuosisataa toivoen utopiaa sitä löytämättä tästä elämästä, minut on vallannut ihmeellinen ennenkokematon ilo. Ilo nyt ”vanhoilla” päivilläni. Syy on se, että olen nähnyt, miten uudet sukupolvet ovat viisaampia kuin oman aikani edustajat ja sitä vanhemmat. Etenkin miehet. Omien lasteni ikäpolven mies ei halua tällaista vallan ja alhaisten mielitekojen maailmaa. Heissä näen miehiä ja naisia, joille valta ja ylpeys ovat turhuus. He kykenevät kyseenlalaistamaan kaiken entisen maailmassamme. Ehkä naisille tekee tiukkaa ymmärtää, ettemme ole esine miehelle. Mutta kaiken kaikkiaan nuoriso haluaa nähdä kokonaisuuksia ja itsensä turhien roinien takaa.

Se, että tällainen kirja on jo kirjoitettu, osoittaa sen. Kiitos Jan Salminen.

NÄLKÄVUOSI- AKI OLLIKAINEN

Aki Ollikainen
Nälkävuosi
kustannus: Siltala

”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi.”

Kirjan takakannen teksti:

”Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.”
Ensimmäisen sisälehden johdatus tarinaan:
”PIENI MATALEENA tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.
Samaan aikaan lämpimissä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri Teo, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. ”

Kansi: Elina Warsta

Kirjan analyysia kärsimyksestä. Se ei anna vastausta koska vastausta ei ole olemassa minään aikakautena.

”Jos tämä kärsimys on tarkoitettu koettelemukseksi, niin kenelle? Kenen usko näiden ihmisten kärsimyksellä pyhitetään? Kuka on Job? Ne kerjäläisetkö? Ei, Jumalahan suojeli Jobia, vain kaikki hänen lähellään kärsivät.

– Rinnastatko sinä Jobisi tähän kansaan, Matias? Tähän, joka näkee nälkää, kun me runoilemme: pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla. Oletko sinä koskaan maistanut petäjäistä leipää? Minä en. Emme me ole kansaa, Matias, emmekä koskaan ylitä sitä rajaa, joka meidän ja kansan välillä on. Meistä vain Johan kulki sen yli, meni kansan pariin ja kuoli sen tauteihin.
– Ehkä tämän kansan kohtalo on kamppailla olemassaolostaan ja karaistua, Matias sanoo ja jatkaa hetken mietittyään: – Mutta jos ei ole Jumalaa, kuten sanoit, ei ole kohtaloakaan. Silloin kaikki on vain sattumaa.
– Ja sattumaltako juuri köyhälistö kuolee nälkään ja kulkee kerjuulla? Sattumako vei Johanin, mutta säästi meidät?
-Siinä näet, et itsekään usko sattumaan. Sinun uskosi on koetuksella.” s.68-69
”Marja tuijottaa loittonevaa latoa. Hän ajattelee sen sisään jätettyä tytärtään makaamassa ruumislaudalla. Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllähtää pellolla tai hänen sisällään.” s.58

”Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että vielä ihmiset puhuvat toisilleen. Ja jonain päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin öleivästäm sen puutteesta, nälästä ja taudeista.
Puhuttaisiin klevään tulosta, siitä kuinak jäät ovat jo lähteneet. Kuinka joku on nähnyt joutsenia Pyhäjärvessä. Kuinka tulva on noussut rantaniityille ja vienyt mennessään Lenkolan Vernerin vesikelkan ja Lenkolan musti istunut kelkan päällä kuinvaltamerilaivan kapteeni matkalla kohti kaukaisia rantoja. Kuinka Juhani on vienyt Mataleenan Mannonsuon laitaan katsomaan kurkien keväistä tanssia.” s.78

Lapsen kuvittelua näkemästään:

”Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.”
”Teo kertoo Matiakselle poikenneensa tulomatkalla pieneen torppaan. isäntä oli tuskin katsahtanut häneen tummien kulmiensa alta, kun hän astui sisälle.
Teo yritti puhua hänelle tämän omaa kieltä. Kun mies ei vastannut, Teo laski pöydälle setelin. Miehen katse vaelsi pitkin liinatonta pöytälevyä sitä kohti. Kun katse saavutti rahan, mies nousi ja kaivoi uunin päältä puisen rasian, asetti sen pöydälle ja nosti esiin kolme samanlaista seteliä. Sitten hän istuutui ja tuijotti rahojaan.
– Syö sinä omasi, niin minä syön omani, hän murahti viimein.” s.71
Tässä tulee toinen tarinan ajatus, johon voi yhtyä:
”Teo laskee kämmenensä Saaran vatsalle. Lapsi potkaisee uudelleen.
Ehkä se kaipaa jo vapauteen, jonka luulee löytävänsä kohdun ulkopuolelta, Teo ajattelee, ehkä se haluaa jo irtautau kahleesta, jolla se on äitiinsä kytketty. Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu´umme,sitä kiihkeäämin me hamuammeotetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottiville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa.” s. 134

Tunne puut – matkalla hirrenveistotaituruuteen

Tunne puut – matkalla hirrenveistotaituruuteen

 

http://yhteisokyla.net/tikka/mediajulkaisut.html

”Tunne puut – matkalla hirrenveistotaituruuteen” on hirsiveistäjille suunnattu tietofilmi, jonka tarkoituksena on esitellä niitä työtapoja, jotka johtavat korkealuokkaiseen raakahirteen. Hankintatyön, kuorinnan, kuivatuksen ja pelkkauksen harkittu toteuttaminen on korkealaatuisen hirsityön ensimmäinen edellytys. Filmi sopii syventäväksi opetusmateriaaliksi hirrenveistokoulutusta antaviin oppilaitoksiin.

Tietofilmin käsikirjoittaneen ja ohjanneen Timo Aro-Heinilän hirsiveistämön toiminnan yhtenä tarkoituksena on ylläpitää ja kehittää hirrenveistoperinnettä kouluttamalla muita hirrenveistäjiä ja itse vierailemalla muiden veistäjien työmailla ylläpitääkseen ammattitaitoaan. Tämä filmi edistää nykyveistämöiden pyrkimystä vapaaseen tiedonleviämiseen ja korkeaan laatuun.

 

Livonsaaren Hirsitikka-veistämön hieno opetusfilmi on katsottavissa youtubessa.
http://www.youtube.com/watch?v=oBQ5xAipTQg

JOULU ILOA LUVASSA

15.12.2012

Helpostipa jää ne hyvät asiat kertomatta. Onhan siitä jo reilu kuukausi aikaa kun tytär saatiin kiinni. Tosin sen hyvyydestä en osaa sanoa, vaan sen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijä vaihtui. Ja siitä on seurannut ainoastaan hyvää.

Ensinnäkin, kiinnioton jälkeen meidän ei tarvinnut odottaa kuin viikko tapaamista, jossa sovittiin yksituumaisesti, että tytär siirretään takaisin omalle kotipaikkakunnalleen jonnekin hänen hyväksymälleen sijoituspaikkaan.

Uusi sosiaalityöntekijä oli jopa sitä mieltä, että pakkohan paikassa jotain on olla kyseenalaista, jos tytär karkaa sieltä joka kerta pois. Ennenkuulumatonta, aiemmin yksikään viranomainen ei olisi myöntänyt yhtään mitään!

Kun uusi sosiaalityöntekijämme ihmetteli tyttärelleni, että minkä vuoksi hän koko ajan karkasi haluamastaan sijoituspaikastaan, sanoi tytär siihen, etteihän häneltä oltu alunalkaenkaan kysytty mielipidettä sinne sijoittamisesta. Tätä asiaa kovin hämmästeli tämä sosku. Sanoi, että tässähän on kyse siitä, että nuoren täytyy itsensä hyväksyä paikka. (Tottakai tytär nimen oli paperiin laittanut, tietäen ettei muutakaan voi.)

Ja niin hänellä on nyt kuitenkin sopiva paikka kotipaikaltamme löytynyt. Kaiken hyväksi huipuksi sinne sai tulla tutustumaan myös tyttäreni poikaystävä, kihlattu ja hänet otetaan tästä lähin kaikkiin palavereihin ja muihin täysvaltaisena jäseneneä, kuten meidät muutkin lähiomaiset. Tällaistahan ei ole aiemmin tapahtunut lainkaan. Aiemminhan poikaystävältä oli pääsy kielletty nuorisokotiin, kielletty soittamasta, kielletty lähettämästä kirjeitä. Kaikki oli vain kielletty.
Jota alunalkaenkin kritisoin, koska miten mikään asia etenee tuollaisella asenteella? Se pitäisi olla jokaiselle normi älyn omaavalle päivänselvää ja ennenkaikkea alan ihmisille.

Että kiellot luovat vain ja ainoastaan vastarintaa.

Nyt uusi soskumme luotti heti tyttäreeni niin paljon, että antoi hänelle täydet valtuudet matkustaa yksin junalla Espooseen ja takaisin käymään kuulemisessa jossa hänen siirrostaan päätetään. Ja jopa minä äitinä pelkäsin sinä päivänä kun yksin matkustus tapahtui, että jos hän kuitenkin pimahtaa päästään ja karkaa. Mutta eipä karannut.
Se päivä, jolloin kävin tutustumassa uuteen paikkaan, on jäävä mieleeni varmasti iäksi. Ensinnäkin, joku keittiöstä huuteli, että ketä etsin, tule odotellessa kahville ja niin menin. Hetken päästä tuli tyttären poikaystäväkin paikalle ja pian kaikki jo joimme kahvia ja palaveri saattoi alkaa.
Tulen muistamaan hetken, kun palaveri päättyi, tytär lähti kiltisti tämänhetkisen sijoituspaikan nuorisotyönteijän kanssa takasin sinne perähikiälle ja vilkutti iloisena, kun minä kävelin tyttären poikakaverin kanssa ja kuuntelin miten iloinen hän oli. Kehui heti, miten aivan ihania ihmisiä kaikki olivatkaan. Ihmetteli, miten häntäkin kuunneltiin ja häneltä kyseltiin mielipiteitä myös.

Nyt sekin on ihmeellistä, että poikaystävä asuu aivan naapurissa, aiemmin pelkästään se olisi ollut syy, ettei lastensuojelusta oisi suostuttu tuohon paikkaan. Tuolla kaikki suhtautuivat luonnollisesti siihenkin, että okei, poikakaveri pössyttelee pilveä, että miten tuetaan parhaiten sitten sitä, ettei tyttäreni tekisi samaa. Asiasta puhutaan heti avoimesti, eikä aiempaan tapaan kuuhistelellen ja hyssytellen ja kieltäen koko moisen ihmisen olemassaolo!

Nyt jos koskaan olen saanut vankkumattoman todisteen siitä, miten nämä kaikki aiemmat vuodet on menetelty tyttäreni kohdalla täysin väärin, mutta vasta nyt viimeisenä vuotena ennen hänen täysi ikäisyyttään, vasta oikein.
Heti kun toimitaan oikein, alkaa tapahtua hyviä asioita. Ja sen tuntee sydämessään, kun toimitaan oikein. Siitä jää hyvä mieli.

Tytär on mm. tässä odotellessaan siirtoa saanut jo suoritettua lukuisia rästiin jääneitä jaksoja. Aivan pian on kasiluokka suoritettu. Sai jopa viimekokeistakin 8 ja 9. Enää hän ei näe painajaisiakaan. Aiemminhan hän näki jatkuvasti miten poliisit ja soskut ajoivat häntä takaa ja heräsi aina hiestä märkänä. Enkähän itsekään välttynyt noilta unilta vastaavien topsitapahtumien jälkeen.
Joulu on tulossa ja vaikka rahaa ei ole senttiäkään laittaa erikseen jouluun, on meillä todellinen joulu moneen vuoteen, koska olemme saaneet takaisin elämänuskon ja oikeudenmukaisuuden tunteen takaisin. Väliin sen ehtivät viedä epäpätevien sosiaalityönteijöiden painajaismainen joukkio, mutta tämä yksi, nykyinen sosku,Ihminen jolla toimii luonatinen maalaisjärki, on tuonut elämäämme todellisen toivon näköalan takaisin.

Ikävää vain on se, kun teitää miten moni nuori Suomessa yhä joutuu elämään kauhun hetkiä kun toimitaan niin väärin, muka lastensuojelun nimissä, mikä on kaikkea muuta kuin sitä!
Ehkä tyttäreni vielä hakeutuu ammattiin, jossa voi auttaa yhteiskuntaa näkemään sen kokolailla vääristyneen lastensuojelumme tilan.

VESL SEMINAARISSA: Suursota ja talouskasvun taikausko. Maailmanloput.

Vihreän Elämänsuojelun Liiton järjestämä valtakunnallinen ympäristöseminaari (Lahti 24.11.2012) Ensimmäinen luennoitsija filosofi Tere Vaden. Myöhästyimme alusta, mutta ehdin kuulla kiinnostavan näkökulman esineiden käyttökelpoisuuden, kauneuden ja pyhyyden yhteensopivuudesta. Siitä miten vanhat esineet omaavat sen syntytiedon itsessään, kuten vaikkapa lapio. Kaikki tietävät miten lapio otetaan käteen. Nykyesineistä ei tiedetä. Yhteydet ovat katkotut, niiden syntyhistoria on täysin hajallaan maailmalla (esimerkkinä tietokone). Nykyesineille täytyy erikseen suunnitella omat kauneusarvot. Täsmälleen!

Luoda ne tyhjästä mainostamalla!

Eikö se ole verrattavissa naiseen, joka pyrkii kaikin keinoin saavuttamaan huomiota ulkoisilla konsteilla. Hän ei saavuta sitä millään rahalla, ellei omaa sisäistä kauneutta jo itsessään. Tämä on minun yksityis  ajatukseni,  konkreettinen esimerkki tuosta Teren käsitteestä katkotuista yhteyksistä. Nykynainen käy kaikenmaailmasissa tyylikouluissa, jäljittelee julkkiksia, elokuvatähtiä ja malleja. Tajuamatta, miten hukassa itse tähdetkin ovat. Vaikka minkämoinen megatähti, yhtäkaikki hekin ovat täysin eksyksissä omasta hengestään ja sielustaan, miten vain halutaan sanoa. Aivan kuten tämän päivän esineetkin.

Tämä oli sivupolkuni tässä jutussa, itselleni kun muistiin kirjoitan.

 

Sataan viiteenkymmeneen vuoteen ei ole ollut syntytiedolle mahdollisuutta koko teollisena aikakautena, jatkaa Vaden. Kuitenkin se on olemassa, onhan ihmiselämää ollut maapallolla kauan ennen teollisuutta. Kreikassa on hyvinkin nopeasti otettu syntytieto käyttöön. Ihmiset ovat oppineet jälleen potun viljelijöiksi. Mutta tulee menemään vielä useita sukupolvia ennenkuin saavutetaan taas se alkuperäinen syntytieto.

 

Kauppatieteiden tohtori Timo Järvensivu Degwrothista puhui talouskasvusta ja talouslaskusta.  Puhui länsimaisesta vinoutuneesta ihmisestä, joka oppinut ajattelemaan maailmansa muut ihmiset vain resursseina, erilaisina varantoina. Joka vuosi on oltava aina enemmän, vaikkapa nyt polttoainetta. Me luulemme olevamme kovinkin fiksuja, koka meillä on tämä kaikki. Ja kuitenkaan meillä ei olisi mitään ilman öljyä. Ekä nuo asiat sanoi kuitenkin Tere Vaden? Menee puhujat nyt päässäni sekaisin.

Timo Järvensivu puhui ainakin talouskasvun taikauskosta, kuinka päästä siitä pois, kun koko hallitus ja elinkeinoelämä ovat siinä uskossaan. Sekä entropiaa hillitsevistä toimenpiteistä.

Kuka puhuikaan siitä, miten me olisimme voineet valita orjatyöllä rakennettaviksi pyramideja. Nyt me tyydyimme rakentamaan orjatyövoimin Kiinassa muovileluja. Puhuttiin pyhästä ja taloudesta. Niin, samaa asiaahan ne ovat.

 

 

Evoluutiopaleontologi Mikael Fortelius puhui maailman lopuista.J. John Sepkosky teki ensimmäisenä maailmassa väitöskirjan meren kuorellisista eliöistä. Hän loi ensimmäisen tietokannan.

Puhui mm joukkotuho kaudesta, jossa 96% lajeista hävisi kokonaan.

 

http://palaeo.gly.bris.ac.uk/Essays/wipeout/default.html

 

Oli aika, jolloin dinosauruksetkin täyttivät lähes koko maapallon, puhui Mikael Fortelius. Paleontologin näkökulmasta

 

ihminen on harvinainen ilmiö maailmassa.

 

Elämme katastrofin keskellä, on viimeiset hetkemme tehdä yhtään mitään, parissa vuosikymmenessä kuolee

 

sukupuuttoon valtaisa määrä lajeja.

 

”Tämä on tieteen viimeisin sana. Minä olen vain paleontologi, tutkin vain eläimiä…” Hän kuitenkin hiukan naurahti, ettei hän nyt silti väitä, että odottaa innolla maailmanloppua…..noin niinkuin välttämättä, sanoo lopuksi.

 

 

Professori Eero Paloheimo antoi sentään vision. Siitä ei kuulemma pidetä noin yleisesti ottaen. Hän ehdotti suursotaa. Yhdistämällä koko maapallon kaikki armeijat hyödylliseen hommaan. Voitaisiin esim metsittää koko Sahara. (Linkola puuttui tähän miten kalliiksi tulisi taas luonnonvarojen kannalta, jonka Paloheimo myös myönsi, sanoi olleen vain konkreettinen esimerkki.)Yhdistettäisiin sotajoukot motivoivaan päämäärään. ”He toimisivat kuten sodissa aina

toimitaan, tehokkaasti.”

 

Antti Kaikkonen tätä kuuleman mukaan onkin jo esittänyt jossain yhteydessä(unohdin yhteyden, se on sivuseikka tässä). Armeijat ovat tällä hetkellä vahingollisia, jatkaa Paloheimo. Miten heidät käytännössä voisi saada hyötykäyttöön? Hän myös oli sitä mieltä, että tietokoneet ovat hyvä väline näiden asioiden eteenpäinviemiseksi, toisin kuin Linkola ja Sarmela pitivät vain huonoina.

Paloheimo puhui myös kiteytymisprosessista. Miten lumihiutalekin syntyy yhdestä kiteestä. Tulisi olla viisi kidettä, jotka loisivat strategian ja pian ne moninkertaistuisivat. ”Tähän tarvitaan Matti Sarmelan vastustamia tietokoneita ja facebookeja. ”Jätän teidän mietittäväksi, missä sen voisi perustaa”.

 

Kalastaja Pentti Linkola ei sanoja säästellyt. Muisteli elämänsä aikojen VESL ihmisiä, miten he ovat olleet etupäässä vakavaa porukkaa. Nyt sen sijaan täällä oli ihmeen hilpeää väkeä. Tuon tuosta purskahdettiin nauruun, kun oli puhetta näistä maailmanlopun tunnelmissa olevista asioista. No, minulle itselleni tuli mieleen oma porvarillinen ympäristöni, jossa mitään muuta en saa kuullakaan kuin naureskelua ja vähättelyä. Olen jopa kuullut niinkin hupaisan väitteen, että me vain pelkäämme niin kovasti kuolemaa. Kyllä olisi Linkolalle siinä lisää ihmettelyä, kun tulisi kuuntelemaan millaisessa ympäristössä taistelen näiden asioiden kanssa. Ehkä nämä naureskelijat vain ovatkin sitä viksumpaa väkeä, me vain niitä pahimman luoka pelkureita. Että pelkuruudesta me haluamme pelastaa maapallon.

Linkola kehui WTC 11.syyskuun tapahtumia, se sentään hillitsi lentoliikennettä vähäksi aikaa. Ei voi mitään, olen samaa mieltä. Sitä paitsi, siellähän niitä pahimpia luonnon riistäjiä istui tornissaan.

No, kyllä se Linkola tietää millaisessa porukassa minä ja moni muu elää. Sanoihan hän, miten suurimmalle osalle kansaa on aivan yksi ja sama, mitä tapahtuu.

Ennen ajateltiin vaikkapa vuosi eteenpäin elämää, koko vuoden sadonkorjuuta säilöen. Nyt mietitään vain seuraavan viikonlopun bailauspaikkaa. Itse jatkaisin tuohon, miten mietitään myös seuraavan viikonlopun menyytä viineineen, ketä kutsuttaisiin tai kuka kutsui, syödään syödään ja syödään, vaikkapa sitä radiossa pastori Sadinmaan mainitsemaa alligaattorin lihaa tänä viikonloppuna.

Kyllä ne Linkolan puheet osasivat myös lohduttaa. ”Ei edes kannata yrittää vedota suuriin joukkoihin. Kaikki lähtee pienistä ryhmistä”.

Linkola tutkii omien sanojensa mukaan yhä destruktiivisin (mitäköhän ne ovat, tuhoavin?)menetelmin selkärankaisten kantojen ja levinneisyyksien muutoksia, tai on luopunut etsimästä selityksiä saukkojen, kärppien kantojen nousuun tai laskuun. Häntä eivät kiinnosta selitykset, häntä kiinnostaa vain niiden suojelu.

Tuokin oli lohdullista kuultavaa, kun itsekin väsyn teorioihin ja niiden pähkäilyihin. Kun se on se ja sama, väittelyt mistä mikin johtuu ja miten paljon nyt kukin tuntuu tietävän kustakin asiasta. Se on se ja sama, kunhan itse toimii ja on esimerkkinä!

Toki ymmärrän, että pohdintaakin tarvitaan. Sehän on selviö. Käytäntö kuitenkin ratkaisee.

”Pitäisi olla itsestäänselvyys, että perus aksiooma on, ettei ihminen ole järjellinen olento. Ihmisen asiat eivät pysy järjestyksessä. Sen sijaan eläimen pysyvät.”, jatkoi Linkola.

Kulttuuriantropologi Matti Sarmelan puheen aikana kynäni lakkasi toimimasta, joten muistan vain miten hän puhui paljon eri instituutioiden lakkaamisesta. Avioliitot hajoavat, tämäkin muutos on tapahtunut 20-30 vuodessa. Ei pystytä asumaan enää yhdessä toisen ihmisen kanssa. Kukaan ei pysy enää viittä vuotta kauempaa yhdessä, mistä seuraa taas se, että asuntotuotannossa on jatkuvasti valtaisa vajaus. Ihmiset asuvat kukin yksikseen.

Myös kansallisvaltiot ja kunnat hajoavat, menettävät merkityksensä. Omaa kansallista kulttuuria ei enää luoda. Luodaan vain kansallista työvoimaa, Matti Sarmela sanoo ja pohtii, että ottavatko tuotantolaitokset yhteiskunnallisen vastuun kulttuurin luomisesta vaiko ovatko kiinnostuneita vain materiavarannoista.

Ihmisestä tulee ikuinen pätkätyöläinen,prekariaatti, laumaihminen joka luodaan aina uudestaan, milloin tajuntateollisuuden, milloin jonkun muun taloudellisen tarpeen tyydyttämiselle. Vai tuleeko ihmisestä digipo (sanoiko hän tuon sanan), hänen koko persoonansa on siinä digi laitteessa, elääkö hän sitten gigapoleissa (vs ihon alle istutetut laitteet) luovan teollisuuden palveluksessa.

 

Göran Ekströn uskoo kansaan. Mutta miten luoda heille MAHTI KÄSKY lopettaa kuluttaminen? Verotettaisiin saastuttamista sekä luonnovarojen tuhlaamista, eikä työtä. Eli verotus tulisi muuttaa totaalisesti. Teollinen tuotanto tulisi suunnata aivan muualle kuin siihen mitä se on tänä päivänä.

 

Poimin yleisön joukosta minulle niin rakkaan Vihreä Puolueen sekä Ville Rantasen puheenvuoron, jossa hän viittasi lukuisiin hyviin vihreisin utopioihin, kuten permakulttuuriin sun muihin. Ne kaikki ovat utopia vihreyttä, hyviä asioita olla olemassa, ei siinä mitään. Mutta kyllä vallankumous tarvitaan. Otti esimerkin vihreästä vallankumouksesta, joka tehtiin Papua Uusi-Guineassa, kun kansa joutui tarpeeksi ahtaalle. Se tosin epäonnistui, mutta esimerkkejä kuitenkin on. Tulisikin tehdä vallan analyysi. Mitä se valta on? Ja miten se kumotaan? Pienen vähemmistön tulisi tehdä vallankumous. Hän lupaili, että mikäli vain kutsu käy, VIPU voi esittää ensi vuoden VESL seminaarissa rinnakkaisvallan teorian.

No niin, jokohan oltais askel lähempänä sitä todellista kumousta. Kyllä on hitaalta tuntuneet kymmenien vuosien askeleet tässä teollisessa piirileikissä. Vihreä vallankumous, ehtiikö maailma loppua sitä ennen?

 

http://www.greenpeace.org/finland/fi/media/blogi/papua-uuden-guinean-metsien-pakkolunastukset/blog/37426/

 

 

http://www.vesl.fi/ajankohtaista.html

 

—

TOIVEITA UUDESTA ALUSTA

20.11.2012

Tänään on ollut tuntehikas päivä. Oli se palaveri tyttären siirrosta takaisin omalle paikkakunnalle. (Olenko tänne kirjoittanut, että tytär saatiin kiinni ja ollut viikon nyt omassa sijoituspaikassaan)

Sekä tytär, että minä olemme tyytyväisiä jos päätös syntyy ja siirto tehdään. Lisäksi uusi sosiaalityöntekijä vaikutti yhä vain kuten jo alussa, niin sopivalta ja hyvältä. Tärkeintähän tässä on se, että tytär itse kokee hänet luotettavaksi.

Mutta kuinka ollakaan kun menin siitä kirjastoon sitten, tuli siellä tyyppi kysymään saako hän tehdä kyselyn poliisien toiminnasta maassamme. Lupauduin, kun ajattelin sen olevan lyhyt. No eihän se ollut, väsytti jo ja huimasi, oksennustautikin oli vienyt voimia, heikko oli yhä olo. Kesken haastattelun tuli useita tekstiviestejä, lopulta puhelin soi. Sammuttelin sitä moneen kertaan taskussa ja aina se vain soi. Kirjasto kaikui puhelimestani ja en saanut suljettua puhelinta kuin väkivalloin.

Lopulta haastattelu loppui ja menin tarkistaman hyllyjen väleihin tekstiviestejä. Pojalta viesti, että ”äiti pöllin kaupasta kokiksen, poliisit ovat tulossa meille” Minä, että mitä helvettiä ja samassa poikani soittaa, että missä olen, kun poliisit ovat kotonamme, kun eivät saaneet minua kiinni. No sitten puhun poliisin kanssa ja päivittelen tapahtunutta. Poliisi kehottaa käymään keskustelua lapsen kanssa illalla, no sehän heidän kuuluu sanoa, mitä he muuta voivat.

Joutuvat tehdä rikosilmoituksen sekä ilmoittaa sosiaalitoimeen. Siitäkös riemastun, ääneen sanon rauhalliseen tapaani vain, että minkä tähden tuosta nyt heille pitää ilmoittaa, siihen he, että se on nykyisin tämä varhaisen puuttumisen käytäntö. En voi olla sanomatta hänelle, että tiedoksenne vain tulevaisutta ajatellen, että siitä tunnetusti on vain haittaa, ei millään tavoin hyötyä, että joku sosiaalitoimi puuttuu asiaan. Että te poliisit kyllä voitte puuttua ja asiallista onkin, mutta sosiaalitoimen puuttumiset eivät ole kovinkaan tehokas keino.

Tuskin noinkaan fiksusti sain sanottua, mutta tuota ajoin takaa. Poliisi otti tietoni vastaan erittäin asiallisesti. Äskeisen haastattelun vastaukseni poliisien toimista olivat ainakin menneet oikein, enhän heitä lainkaan moittinut, päinvastoin saivat joltisenkin ylistäviä lausumia minulta, paitsi siihen, että mielestäni turhaan kiikaroivat pikkurikollisia (hm, no nuorten miltei lasten kohdalla ihan ok, onpahan pysäyttämässä ajoissa, kuten nyt omaa lastani) sekä taajamien ulkopuolella tapahtuvat tutkailut ovat mielestäni täysin turhia. Puhun nyt todellakin teistä, jossa ei mailla halmein ole ihmisiä eikä edes muuta liikennettä).

No joka tapauksessa, tällainen päätös sitten hyvin menneelle palaverille. Ikäänkuin muistutukseksi, että äläpäs nuolaise ennenkuin tipahtaa, kun yhdestä lapsesta pääsee niin….yksipä hännänhuippu on vielä jäljellä. No, poikani luonnollisesti on saanut satinkutia myöskin sisaruksiltaan. Tosin ovat myös säälitelleet veljeään, että raukka joutuu nyt siskon takia oikein erityisyyniin.

Kotona odotti sitten erityisen paksu nivasta postia. Kaikki laskuja, eikä siinä mitään, mutta itselleni täydellisenä yllärinä, lisäksi kolme laskua perinnästä. Ihmetys, miksei laskuja oltu jo selvitetty toimeentulotuen yhteydessä, kuten yleensä. No, minun virheekseni se koituu, jos soskun laskelmat myöhästyy kuukaudella, minä olen se, joka maksan viulut.

Laitoin japanilaista rauhoittavaa musiikkia soimaan ennenkuin aloin menettää hermojeni hallintaa lopullisesti, menin kiltisti koneelle ja laitoin kylmän rauhallisesti sähköpostia näille velkojille. Katkerana mietin hyviä aikoja vielä 80-luvulla, kun ihminen sain noin kahden tai kolmen kuukauden ajalla kolme varoitusta ennenkuin laskut menevät perintään. Nyt laskut ja nimenomaan kaupungilta tulevat terveydenhoito ym laskut menevät saman tien suoraan perintään, ellet kuukauden sisällä ole laskujasi maksanut. Lisäksi tässä ei huomioida, että kyseessä saattaa olla kaupungin omien lupausten törkeä viivästyminen. Sitä ei huomioida lainkaan, vain sinun virheesi huomioidaan ja rankasti huomioidaankin. Tulevaisuudeltasi viedään jalat alta.

Illalla soi ovikello ja ehdin pelästyä, että sieltäkö ne soskut jo saapuvat! Mutta se olikin onneksi vain vävy joka tuli yöksi työvuoron välissä. Huh, ehkä saisin kuitenkin tämän illan huokaista.
Avasin facebook sivuston ja siellä napitti kaverini laittamassa kuvassa kaksi siamilaiskissan pentua. Minulta pääsi itku ja nauru yhtäaikaa. Itkin aivan luokona ja nauroin ja ihastelin,että jotain niin suloista vielä oli. Jotain niin suloista vielä maailmassa oli.
❤

LATVIALAINEN KEKRIPERINNE

Nuotiorituaali vainajien muistoksi

Havunoksista tehtiin kehä, halkaisijaltaan noin 1,5m. Sen sisäreunoille tehtiin hiekka/sahanpuruseoksesta toinen kehä joka kasteltiin lamppuöljyllä (tai jokin muu öljy).

Vihreät havut kuvastavat elämää. Hiekkasahanpuru seos sytytettiin palamaan, josta muodostui palava rengas, kehä. Se kuvastaa aurinkoa jota me kaipaamme pimeänä vuodenaikana.

Lähdemme rummun tahdissa kiertämään kehää ja siitä lähimaastoon ja meillä on mahdollisuus kutsua ennen aikaisesti kuolleiden lapsien sieluja luoksemme. ? Näinkö se oli, varmistan vielä asian, mutta itse mietin siinä kohden lukuisia menettämiäni lapsiani keskenmenoihin sekä veljeni lasta, pientä kummipoikaani.

Kun rengasmainen tuli alkaa hiipua, siirretään hiekka/sahanpuru seos keskelle kehää. Kehän keskellä palanut kynttilä siirretään sivuun. Aletaan latomaan kekomaisesti puuhalkoja kehän keskelle. Se kuvastaa kekrimuorin (äidin) läsnäoloa.

Sitten alkaa symbolinen osuus. Uhrataan sinä vuonna kuolleen vainajan jokin vaate tai muu mikä hänellä on ollut. Tässä symboloituu luopumiseen oppiminen. Päästetään hänet menemään.

Naisten symbolinen osuus:

Naiset ottivat kourallisen höyheniä(tyynyn sisukset)ja uhraavat ne tulelle. Höyhenet symbolisoivat lintua, ihmisen sielun elämän jatkumista. Sitten otetaan havunoksa, leyhytellään sillä savua  ylöspäin ( vainajat tulevat luoksemme). Lopuksi nostetaan kädessä olevat havun oksat tulen yläpuolelle näin muodostaen elämän oksista puun kohti taivasta. Näin vahvistetaan ymmärrystä, miten yhdessä olemme kuin suuri ja vahva puu.

Miesten symbolinen osuus:

Miehet menevät piiriin kutsuen karhun, eli karhu voimaantuvat. He ruokkivat tulta oljilla (patjat). Piirissä he tervehtivät toisiaan taputtamalla käsiä toisiaan vasten vuoronperään ja äännähtelevät kuuluvasti. Sitten toistetaan sama nopeuttaen tahtia. Vahvistetaan tunnetta, miten miehet yhdessä ovat vahvat kuin karhu.

Naiset uhraavat tulelle myöskin ompeluksistaan jääneet lankojen pätkät, tilkut ja sen luvataan tuovan monikertaisesti takaisin materiaalia uusiin töihin. Tämä osaltaan liittyy myös luopumisen taitoon. Osataan luovuttaa tietäen, ettemme milloinkaan saa niistä mitään muuta tehtyä, vaan vasta luopuessamme voimme saada enemmän. Tätä korostettiin.

Sitten tehdään vainajille leipää. Sitä ennen on mentävä portin lävitse, jotta ruumiimme voisi päästä osalliseksi hengestä ja sielusta. Otetaan kaksi leveää kangasta. Toinen kohotetaan portin yläosaksi, joka kuvastaa sielua. Portin alaosaksi levitetään kangas kuvastamaan henkeä. Ruumiin on kuljettava tämän portin lävitse. Kun se on tehty, ojennetaan sinulle pala taikinaa. Taikinasta muodostetaan joko vainajan kasvot tai jokin joka kuvastaa häntä. Sitten taikina heitetään tai uhrataan tulelle.

Tämän jälkeen muodostetaan kaksi piiriä ja otetaan samalla pari. Sisempi piiri koostuu miehistä joiden selät ovat tuleen päin. Naiset ovat uloimmassa piirissä. Otetaan toisiamme kädestä. Ulomman piirin on tarkoitus kiertää vastapäivään niin, että ensin tervehditään paria kädestä kiinni pitäen sanoen: Piiri pyörii? ja samalla otetaan askel seuraavan luo ottaen kädestä ja ravistetaan kädet alaspäin sanoen: Ja voima palaa. Näin jatketaan piirin koko ympyrä. Sen jälkeen kootaan piiri vuorotellen mies ja nainen, otetaan toisiamme vyöräröltä kiinni. Nyt olemme puu, suuri puu yhdessä. Meidän jalkamme ovat juuret, vartalo puun varsi ja kohotetut kätemme tekevät taivaalle reikiä ja niistä muodostuvat tähdet.

Me huojumme piirissä yhdessä hiljaa. Niin vahva puu olemme yhdessä.

Kekrijuhlan vainajan muistelu osuus latvialaisessa perinteessä on ilon juhla. Koska ihminen ei kuole, vaikka sen ruumis kuoleekin. Henki ja sielu jatkavat elämää, kehämäisesti aina ja ikuisesti.

AJATUKSIANI RITUAALISTA:

Rituaali on mielestäni puhdistautumista. Vaihdetaan vuosittain oljet patjoihin, höyhenet tyynyihin(hygienia). Höyhen kohdassa mietin, että kyllä siinä helpostikin saa vainajiin yhteyden, kun höyhenen palamishaju on hirvittävä.

Opitaan luopumaan elämässä, ei takerruta vanhaan vaikkapa vainajan vaatteissa tai säästellen ikuisesti tekstiilien ylijäämiä, mitä kaikkea niistä voisi muka vielä tehdä. Opitaan luottamaan, että saamme takaisin luopumisen kautta.

Yhteisöllisyyden merkitys myös korostuu ja on ollut ehdoton edellytyskin elämän jatkumisen kannalta kyläyhteisöissä. Myös erillisinä yksilöinä tiedostamme ykseyden. Kun otamme yhteisön voiman yksityiseen itseemme, olemme tarvittaessa yhtenäkin yhtä kuin kaikkien voima yhteensä. Tätä korostettiin sekä miesten että naisten kohdalla.

Ikuisuuden kiertokulku on ollut aina tiedossa ihmisellä, vain nykyihminen ei sitä aina tunnu ymmärtävän tai on sotkenut siihen milloin minkäkin laisia oppeja.

Kokemus vahvisti itselleni sitä tietoa, miten ns. pakana/luonnonuskonnot eivät ole Jumala uskontoa kummempaa, vaan ennemminkin samaa asiaa ja mielestäni miltei jopa enemmän. Eihän luonnonuskontoihin liity mitään valta asetelmia, ei kirjaviisauden oppeja, ei guruja  eikä koulukuntia väittelemään aiheesta. Jokainen tyhminkin ja ehkä nimenomaan ”tyhminkin” (lapsi, lapsenmieliset, erilaiset kehitys”häiriöiset” sun muut kylähullut) sen tiedon on aina ymmärtänyt, sanoittakin. Se tieto on jokaisessa ihmisessä ollut aina.

Tämän tiedon oppimiseksi ei ole milloinkaan tarvinnut erikseen opintoja. Tieto vain on.

Tuossa rituaalissa koin enemmän Pyhyyttä kuin yhdessäkään kirkollisessa Jumalanpalveluksessa. En yhtään väheksy sitäkään, miten voisinkaan kun ymmärrän, että tässä kaikessa on kyse yhdestä ja samasta asiasta. Luonnonkansojen uskon näen vain enemmän lapsenkaltaiseksi, puhtaaksi ja yksinkertaiseksi,  turhuuksista vapaaksi. Raamatussakin sanotaan, ellette ole niin kuin lapsi, ette voi periä Jumalan valtakuntaa. Ellet ole niin kuin lapsi, et voi ymmärtää, et nähdä, et tietää, et luoda uutta ja nerokastakin. Ihmiseen on niin paljon turhaa sälää aina tarttumassa. Se luulee niillä viisastuvansa vaikka vain tyhmistyy.

Pohdin siinä, miten nyt näilläkin latvialaisilla on valtava pääoma kulttuurissaan, kun sitä ei ole päässyt pilaamaan länsimainen markkinahevonhumppa, ei edes tiede, vaikka Neuvostoliiton aikakausi korostikin tieteen merkitystä.

Sairaalloista on oman kulttuurimme individualismi, apua ei pyydetä, eikä toisia ”tuntemattomia” auteta. Yksin on pärjättävä ja sitä pidetään jopa hienona asiana. Treenataan ja palvotaan omaa kehoa (kuntosalit laitteineen on kuvaavaa, loputtomat välineurheilulajit, kosmetiikka, kirurgin veitsi, muoti). Henkisyys ja /tai hengellisyys on turha, unohdettu asia. Vain trendien kautta voidaan tähän asiaan vaikuttaa jonkin verran. Luodaan erilaisia ”guru”trendejä. Kukaan aivan tavallinen mökin mummo ei voi olla guru.) Hankitaan ympärilleen loputtomasti materiaa, ei edes haluta pysähtyä kyseenlaistamaan elämäntapaa, halutaankin olla markkinoiden huijattavissa. Koetaan se elämän merkityksenä, tavoiteltavana asiana, jopa elämän päämääränä omaisuuden mahdollisimman suuri maksimointi.

Pidetään helposti luonnonkansoja jotenkin tyhmempinä vaikka tosiasia lienee se, että nykyihminen itse on tyhmistynyt hyvinkin paljon. Joskus kyllä tuntuu, että liki ameeban tasolle.

Yhtälailla luonnonkansat  ovat osanneet nähdä uskomustensa lävitse siinä missä tämänkin päivän ihminen tyhmyytensä näkee. Siis he, jotka ylipäätään osaavat katsoa aikansa ylitse tai etäämmältä asioita. Taatusti on entisaikoihinkin kylissä ollut niitä, jotka on ymmärtäneet kostuneiden patjojen  kaipaavan uudistamista välillä jo paremman ilman vuoksi ja on pitänyt realistisena tosiasiana niiden ”uhraamista”.

Voin kuvitella mitä Evon kurssikeskuksen henkilökunta arvelee mahdollisesta eläinten uhraamisesta, kun näkee valkeat höyhenet nuotion ympärillä. Tuskin yksikään heistä ajattelee uhraavansa omana aikanaan mitään. Vaikka uhrattavana on koko ajan ihmisen koko elämä, sen kallisarvoinen aika tämän maallisen materian keräämiselle.

Tieto ei luo viisautta eikä ymmärrystä toisin kuin luulemme. Tieto voisi luoda viisautta ja ymmärrystä jos meillä on tahtoa ylittää turhuutemme. Vai miltäköhän kuulostaa satojen vuosien päästä nähtynä tämän ajan ihminen turhine härveleineen ja ylimielisine  asenteineen. Melkoista uskomusten turhuutta ja taakkaa kantaa teollisen ajan ihminen muassaan. Ei tarvitse kuin katsoa kauempaa autojonoja, viikonloppuisia kauppajonoja, tv:n katselijoiden elämää, muotivirtausten ja ostohysterioiden loputonta haluajien joukkoa ja tarpeilla selittejöitä. Tätä tyhmyyden valtavaa kehää joka toivon mukaan tässä tapauksessa ei jatku ikuisesti vaan loppuu kuolemassa.

Ihminen on kautta aikain ollut typerys tahi viisas tai molempia niiden väliltä. Teollisuus ja tieteen saavutukset eivät ainakaan viisastumiseen ole vaikuttaneet. Toki voin erehtyä mietteissäni. Ovathan nämä vain ajatuksia jotka nousivat höyhenen katkuisesta olomuodostani pintaan laittaakseni ne paperille. Ei muuta.

RAJOITUKSET RANGAISTUKSINA

Vastailin tänään Voikukka hankkeen kyselyyn, joka lähetetään Sosiaali- ja terveysministeriölle 4.11.2012. Toivon todella että me asiakkaat nimenomaan tulisimme kuulluiksi, eikä se olisi taas vain sitä että eri alojen ”ammattilaiset” kertoilevat omia ”viisauksiaan” siellä narisevalla tärkeilevällä äänellään toisilleen.
”Laki kieltää rajoitusten käyttämistä rangaistuksena.” on kirjasta:

Lastensuojelulaki Käytäntö ja soveltamienen, Tapio Räty, Edita 2010.

Kirjasta on ilmestynyt tänä syksynä uusi painos.

Lainpykälä kuuluu näin: ”64 § (12.2.2010/88)

Rajoitustoimenpiteiden käyttämisen yleiset edellytykset
Laitoshuoltona järjestettävän sijaishuollon aikana lapseen saa 65–73 §:n nojalla kohdistaa rajoitustoimenpiteitä vain siinä määrin kuin sijaishuoltoon johtaneen päätöksen tarkoituksen toteuttaminen, lapsen oma tai toisen henkilön terveys tai turvallisuus taikka muun mainituissa säännöksissä säädetyn edun turvaaminen välttämättä vaatii. Toimenpiteet on toteutettava mahdollisimman turvallisesti ja lapsen ihmisarvoa kunnioittaen.

Ks. Suomen perustusL 731/1999 7 ja 19 § sekä L sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 812/2000 4 §.”

”…Lapsen oma tai toisen henkilön terveys tai turvallisuus taikka muun mainituissa säännöksissä säädetyn edun turvaaminen välttämättä vaatii…”
Hm, tyttäreni ei saanut avata postejaan kuukauteen (rangaistus karkaamisesta), ei edes äitinsä, eli minun lähettämiä posteja muutoin kuin valvonnassa ja sekin niin että valvoja tarkisti, ettei äiti vain ollut laittanut esim dvd:n väliin mitään luvatonta. Minä äiti joka tietääkseni en eläissäni ole huumeisiin koskenut enkä käytä muutoinkaan mitään päihdyttäviä aineita (alkoholia, makeisia harvoin 1-3 krt/vuosi), kahvia lukuunottamatta.

Kahtena kertana unohdin laittaa kirjekuoreen lähettäjän nimen, joten dvd:t ja kirjat saivat odottaa avaamattomina kuukauden. Ei auttanut vaikka miten soitin heille, että se olen minä joka ne lähetin nimenomaan tyttäreni tilaa helpottamaan (rauhoittavaa meditatiivista musiikkia mm, ei mitään ”hörhöilyä”, eli siitäkään ei kyse ollut.

Myöskään tietokoneeseen ja kännykkään ei ollut mitään asiaa tyttärelläni kuukauteen. Eikä saanut katsoa edes kaverin kännykältä erästä lohduttavaa kuvaa jonka koetin tyttärelleni kaverin kautta lähettää nimenomaan helpottamaan hänen oloaan. Kuva oli pojasta joka eli pelkän happilaitteen varassa elämäänsä. Halusin antaa tyttärelleni perspektiiviä asioihin, ahdistihan häntä kovin, kun oli kotoa juuri haettu poliisivoimin vaikka olimme saaneet luvan tyttären kotona olemiseen, mutta joku käytti jälleen mielivaltaa.

Tuosta kaikestahan voisi joku ulkopuolinen päätellä, että minussa äidissä oli jotain epäilyttävää. Ainakin itselleni se tulee mieleen. Täysin käsittämätöntä. Herkempi saattaisi jo seota tällaisesta, alkaisi epäillä omaa mielenterveyttään, epäillä että olenko kenties skitsofreni, joka vain en tiedä, että itse on hullu. Kaiken lisäksi jos sattuu olemaan ihminen, joka haluaa nähdä omat vikansa, on tässä altis kaikenlaiseen vääränlaiseen itseenä kohdistuvaan epäilyyn. Nuorena äitinä jo varmaan epäilisin kovastikin olevani sokea itseni suhteen ja hakeutuisin hoitoon ja mitä ilmeisemmin tässä ajassa minut laitettaisiinkin syömään vähintäänkin kolmio lääkkeitä aivan turhan tähden. Pelkästään epäilyn tähden.
–
No nyt soitti lastensuojelusta se uusi työntekijä eli hän joka myös päättää asioistamme. Hän vaikuttaa niin mukavalle ja tervejärkiselle, kuten jo viimeksi huomasin. Lupasi lähettää sijoituspäätöksen, joten aiempi pelkoni oli turha. Tosin en sanonut muuta syytä, kuin että päiväkirjaa kirjoittelen ja tarvitsen ne paperit.

Oli jopa sitä mieltä, ettei ne nuoret yleensä ilman mitään syytä ota hatkoja laitoksesta. Sanoi haluavansa puhua nuoren kanssa asiasta erikseen sivussa virallisista neuvotteluista.Toivottavasti pääsisimme oikeasti tekemään yhteistyötä ja loppuisi tämä kurjuus. Kun vielä kuuli, että nuori täyttää pian jo 17 vuotta, sanoi että alkaa olla jo niin aikuisuuden kynnyksellä, että hänelle tuleekin antaa vastuuta vapauksien suhteen. Sitä totisesti toivon, ettei olisi taas vain rangaistukset ensijaisesti odottamassa ”tuhlaaja lasta” laitoksessa.

Nyt vain taas koettamaan kannustamaan lastani laitokseen.

—

TASKULAMPPUPOLIISEJA JA LAPIN RAUHAA

Poliisit olivat käyneet meillä sillä aikaa kun palelin vaaliteltalla. Poikani, pian  14v kertoi miten he kyselivät häneltä epäluuloisina, aivan kuin olisivat kuvitelleet pikkuveljen piilottelevan sisartaan. Olivat käyneet koko talon siivous ja vaatekomeroineen läpi taskulampun kanssa keskellä kirkasta päivää. Mitäköhän ne taskulamput siinä auttoivat. Ehkä pääsivät tunnelmaan sitä kautta.
Lähinnä naureskelimme tapahtunutta. Luultavasti heillä heräsi epäilys, kun en ollut vastannut puhelimeen pariin päivään juuri niiden vaalikiireitteni vuoksi.

Lastensuojelu ei ole ottanut yhteyttä pyynnöstäni huolimatta kahteen kuukauteen vedoten vain siihen seuraavaan palaveriinsa, jota ei ole kuulunut. Mutta heti kun laitoin sähköpostia, jossa pyysin kaikki heidän kirjauksensa, päätöksensä sekä suunnitelmansa, minulle soitettiin. Valitettavasti olin silloin kaupassa ja pyysin olemaan yhteydessä myöhemmin päivällä.

Tämä tapahtui kaksi päivä sitten, joten jää nähtäväksi soittavatko enää. Miksi minulla on tunne, etteivät he halua laittaa minulle niitä papereita postissa kuten pyysin? Miksi ihmeessä tulee tällainen tunne? Onko siihen perusteita, vai olenko vain tullut huvikseni tai väsymystäni epäluuloiseksi?

Miksi nuorisokodin yhteenvedossa ei mainuttu sanallakaan siitä, ettei tyttäreni edes ole ollut koko laitoksessa kuin sen yhden ainoan kuukauden? Miksi he ikäänkuin antavat ymmärtää siinä, että he kovasti tehneet töitä tyttäreni eteen? Miten kauan jouduin pyytämään heiltä esimerkiksi että ottaisivat tyttäreni ADD epäilyni vakavasti ja laittaisivat tutkimukset alulle. Lopulta laittoivat, kun puoli vuotta asiasta puhuin. Tuskin oma aloitteisesti sitä olisivat tehneet, ennemmin olisivat aloittaneet lääkityksen tyttärelleni.

Miksi minulla on koko ajan tässäkin tunne, ettei minua kuunnella, että minä olen vain jokin välttämätön paha tässä, entäpä tyttäreni sitten? Kuunnellaanko häntä, onko kuunneltu hänen ajatuksiaan?

Kuuntelin eilen koko päivän musiikkia, josta sain vain surullisen olon. Tein sen tarkoituksella. Kuka tilaamme itkisi, ellen itse. Surin oikein antaumuksella tytärtäni, jonka kanssa en ole voinut enää elää luonnollista äidin ja tyttären välistä elämää vuoteen. Eikä pikkuveli ole voinut elää iso siskonsa kanssa vuoteen, ennen  kun olivat aina kuin paita ja peppu. Marraskuussahan tulee vuosi täyteen siitä, kun tyttäreni itse otti yhteyttä hätäkeskukseen pahan olonsa vuoksi. (Silloin tehtiin kiireellinen sijoituspäätös). Olen ylpeä hänestä,että osasi silloin hakea apua, ettei tehnyt itselleen mitään kohtalokasta. Sitä hän vain nuoruuden tyhmyyttään ei liene oppinut, ettei hänenlaisensa herkkä ihminen tulisi senkään vuoksi käyttää lainkaan alkoholia.

Nythän hän on siinä vaarassa jatkuvasti, kun elelee karkuteillä kavereidensa kanssa. Tähän koettaa nuorisokoti myös koko ajan vedota, miksi sijoitus on pidettävä voimassa. Milloin ennenkään on lasta huostaanotetu alkoholin käytön vuoksi? Käytinhän minäkin nuorena kokeellisesti alkoholia, mutta ei siihen aikaan olisi puhettakaan ollut sen vuoksi laittaa lasta laitokseen. Kun ei tulisi olla senkään vuoksi, että lintsasi koulusta.

Olisi pitänyt löytyä muut keinot.

Haaveilin eilen suru musiikkia kuunnellessani pääsystä viikoksi asumaan metsään, paikkaan jossa kukaan ei kuulisi itkuani. Tunnen, miten sisälläni on valtava itku tästä julmasta asetelmasta, johon yhteiskunta on minut ja tyttäreni asettanut. Onko ollut oikein, että lapsi huostaanotetaan, jos on huoli lapsen koulun käymättömyydestä, jos on huoli lapsen alkoholin käytöstä ja tietoa pilven polttelusta? Minua ahdistaa tällainen yhteiskunta syvästi. Ei yhteiskunnan pidä puuttua tällaisiin asioihin. Puuttukoon murhiin ja isojen pamppujen talousrikoksiin. Puuttukoon väkivaltaan.

Yhteiskunnasta on löydyttävä muut keinot tavallisille perheille tai sitten tulee jättää ihmiset rauhaan! Kaikki tämä muu on kohtuutonta mielivaltaa!

Haaveilin olevani tyttären kanssa jossain Lapin suurissa metsissä, saisimme pilkkoa puita, sytyttää savusaunaa ja puuhellalla keittää aamukahveja. Pulahtaa hyiseen veteen. Poikakaveri mukana ellei muuten. Kaukana kaikista tämän maailman virkavalloista, jotka eivät kykene edes auttamaan ihmistä, pelkästään pahentamaan, pelkästään aiheuttamaan pelkoa, ahdistusta, turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa, epätoivoa.

Jos he tämän kaiken kuulisivat, lisäksi he sanoisivat (ovat jopa sanoneet),että juuri tästäkin syystä heille on kasvanut huoli, että äitikin on noin ahdistunut. Jumankekka,  ettei heillä kasva kuin herneenvarsia aivoissa vissiin.

Mitkä ovat syyt, että yhteiskuntaamme on siinnyt tällaista väkeä virkoihin, vieläpä muka ihmisiä auttamaan? Yliopistoissako on menty metsään vaiko missä? Olisi tutkimuksen paikka jo siinäkin mielessä, saatikka että selvitettäisiin ensin mielivaltaisia huostaanottoja, epäpäteviä sosiaalityöntekijöitä ym.  Me vielä jaksamme, koska minulla ja tyttärelläni on vahvat geenit, mutta entä he joilla ei ole.

—-

MIESTEN ORPOUS

MIESTEN ORPOUS

”Mitä on luontokeskeisyys on? Se on luonnon itseisarvoisuuden puolustamista.
Millainen on luontokeskeisen ihmisen muotokuva? Millaisia arvoja hän puolustaa, millaista elämäntapaa edustaa?”

Ympäristöfilosofi Leena Villa, Mustavihreä filosofia kirjassaan pohtii luontokeskeisyyttä.

”Ehkä luontokeskeiset ihmiset ovat niitä, jotka ovat paremmin kotonaan metsässä kuin ahdistavien seinien ympäröivänä. He ovat niitä luonnossa kulkijoita, erämiehiä, kalastajia, jotka häviävät kodeistaan aamun sarastaessa metsiin.”
”Koiran kusettaminen on hyvä alibi kaupunkilaiselle metsään pakenemiselle, ei tarvitse ottaa haulikkoakaan olalle, niinkuin pohjoisten miesten, joiden ei saa joutilaina kuljeskella.”

Itsellenikin parhainta terapiaa elämän kurjina hetkinä on aina ollut luonto, metsä tai meri. Tai kukkula jolta näkee kauas pois kaupungeista, sen turhauttavasta turhuudesta.

Minua on surettanut kirjoittajan tavoin tässä kaupunkilaistumisessa usein eniten miehet. Kirjoittaja sanoo: ” Sitten on ne metsien miehet, tai pikemminkin entisten metsien, jotka hukuttavat kadotettujana eräretkien surunsa savuisissa keskiakaljakuppiloissa. He ovat niitä meidän intiaaneja, alkuperäismetsäläisiä, joiden silmien tuikkeeen on sammuttanut työttömyys, maalta pako, alkoholismi. Suomalainen mies virastorottana?
Sopeutuvimmat sopeutuu uuteen järjestykseen, ne joiden vapaus on luonnon vapautta, kärsivät. Luonnon alistaminen yhä tehokkaampaan hyötykäyttöön on alistanut myös vapaan suomalaismiehen välineeksi oudoille päämäärille, joilla on vähän tekemistä hänen onnensa ja hyvinvointinsa kanssa.”

”Luontokeskeiset naiset selviävät vähän paremmin, koska heissä asuu maaemo itsessään. He tekevät pesän kodistaan, vaikka slummienkin keskellä. Luonto kukoistaa heidän luonaan, he ruokkivat kodittomia kissoja, pihan siilejä, istuttavat yrttejä ikkunanlaudoilleen, äiteinä he ovat elämän keskipisteitä, isien jäädessä sivurooleihin, vain hämärästi tietoisina siitä perhe-elämän ja yhteisöllisyyden onnesta mistä he ovat usein osattomia.”

Toki voidaan sanoa tämän ajan miehistä, että heilläkin on merkityksensä. Monilla miehillä on firma ja sen tulokset. Vaan entäpä, kun hänet potkitaankin pois, kun johtoporras on saanut kahmituksi riittävästi tulosta. Pian ei yhtäkään suomalaista miestä (tahi naistakaan) tarvita missään teollisen osan vaiheessaa, kun työvoima siirretään muualla. Kulta aikoja olivat suomalaiselle ajat siinä mielessä vielä kun Ruotsi tarvitsi volvoillensa näppäriä sormia.

Ehkä tasa-arvon nimissä joku ajattelee toisin, mutta se kaikki on mielestäni vain pilkun viilaamista. Ylipäätään ihmisen osa on työn tekeminen, fyysisyys ja on luonnotonta se, että on luotu valtiollinen ja teollinen SYSTEEMI, jota nyt hulluna palvelemme yhä vain kauemmas kaikotessamme samalla itsestämme ja hyvä elämän oikeuksistamme.

Ajatteeko joku tosissaan, että olemme syntyneet tänne maailmaan luodaksemme ostettavia tavaroita, ostaaksemme niitä, nyt ja aina ja ikuisesti?

Tästä samasta kirjoittaa Leena: ” Väittääkö joku muka tosissaan, että television keskusteluohjelmien tuijottaminen voisi olla merkityksellisempää kuin keskusteluilta omien ystävien kanssa? Tai kauniiden ja rohkeiden seuraaminen antoisampaa kuin keskustelu oman anopin kanssa? ”

”Kuvaruuudun ihmiset kertovat: me olemme tärkeitä, meidäna siamme on yleisesti kiinnostavia, me päätämme yhtieistä asioista, kuunnelkaa ja katsokaa siis meitä. Mutat he ovat valehteijoita, joiden tehtävä on tuottaa ilta toisensa perään merkityksettömyyttä. Me tuotamme teille hienoja luontodokumentteja” Mutta me tarvitsemme elävän luonnon!”

 
”Vapaus on ihmiskunnan yhteinen unelma.” ….Hm, niinköhän. Kovin epäilen tuota kun nykyihmistä seuraa.

”Se nostaa päätään siellä, missä sorto on suurimmillaan.” ….meillä ei vissiin ole vielä suurimmillaan sorto.

”Tutkijan vapaus on kahlehdittu tulosvastuullisuuteen yhälailla kuin kirjailija kustannustaloihin. Toimittaja luulee olevansa vapaampi mutta sensuroi teksteistään sielunsa. Näkymätön käsi ohjaa kirjoittamaan lukijoiden ennakko-odotusten mukaisesti. Lopputuloksena on merkityksettömyyttä.”

Kirjoitin taannoin juttuja mm. Lapinmatkailusta. Lehtiin joissa mainostivat lapin matkailun yrittäjät. No arvaahan sen mitä bullsittiä piti kirjoittaa.
Elän toivossa ja uskossa, että on nousemassa sukupolvi, joka haluaa pois, takaisin luontoon, oikeaan elämään. Siihen on tarjolla eväitä, muttei eväät löydy kauppakeskuksista. On kuitenkin lukuisa joukko valmiita auttamaan tässä asiassa.

 

—-

LAKI SUOJAA RIKOLLISIA

”Nykyisin laki suojaa niitä, jotka tekevät rikoksia luontoa, eläimiä ja tulevia sukupolvia vastaan.Vaikka maapallon elämä on uhattuna, viranomaistahot ylläpitävät ja noudattavat lakia, joka käskee tuhoamaan elinympäristöt. Muuttamaan elollisen luonnon kuolleeksi materiaksi, asfaltiksi, selluksi, turkisosmisteiksi. Eettistä suhdetta luontoon ei ole. Laki suojaa ympäristörikollisia, moottoriteiden rakentajia, metsäteollisuutta, turkistarhureita.”

Lihateollisuutta, sen voinee lisätä kun eletään vuotta 2012. Olen lainannut tähän tekstit Mustavihreä filosofian Leena Vilkka 1999, kirjasta.

”On käsittämätöntä, miten jonkun kallioalueen muuttaminen louhosalueeksi ei edes vaadi YVA- menettelyä. On oikeusmurha sallia alueen tuhoaminen ilman edellyttänyttä hankkeen perusteellista arviointia. Ei olla tehty biotooppiarviointia, ei suojeluarvojen arviointia, ei lajikartoitusta, ei kulttuurihistoriallisten tekijöiden arviointia, eikä hankkeen ympäristövaikutusten arviointia. Ainoastaan TIEPIIRIN JA LOHJA RUDUKSEN miehet ovat siellä arvionsa tehneet.”

Kiintoisaa muuten, vieläkö toimii näissä asioissa suomalaiset yrityksetkään, nyt 2012?

Nyt kuulen jo korvissani miten edellisiä lauseita naureskellaan joidenkin typerin ituhippien lähinnä huvitusta herättäväksi harmistuksiksi. Mikä PAREMPI OIKEUS on sitten päästä arvioita tekemään luonnonvaroista vain ja ainoastaan talousihmisten ja bisnesmiesten?
Mikä ihmeen oikeus? No, tämän maan suoma lain suoja. Huomaako jo nyt sekin viimeisin epäilijä mikä valtava vääryys ja rikkomus on kyseessä, lain suomissa suojissa!

Mikäli ihmisluontoa yhtään tunnen, voin arvella ettei tule tunnustamaan tämä ituhippien ikuinen naureskeija väärässä olemistaan koskaan. Ihminen kaiken muun ryöstelyn lisäksi kun on vielä äärimmäisen ylpeä, nöyryys tosiasioiden edessä ei kuulu ihmisen perushyveisiin.

 

—-

LUONTO ON HYVÄ SELLAISENAAN

”Ympäristöongelmien syynä kun on virheellinen maailmankuva ja koko ihmiskäsitys. Ihminen on nostettu perusteettomasti jalustalle, irrotettu elinympäristöstään.”

Näin jatkaa ympäristöfilosofi Leena Vilkka kirjassaan Mustavihreä filosofia (Julkaisija Elämänsuojelija-lehti, 1999).

Ympärisöongelmien ratkaisuun tarvitaan täysin uudenlainen arvoperusta ja toimintafilosofia suhteessa itseensä, yhteiskuntaan ja ympäristöön.

”Luonnon itseisarvot kuvastavat luontoa sellaisena kuin se on: luonto on luotuna hyvä, sellaisenaan. Se ei tarvitse mitään lisää, eikä siitä pidä ottaa mitään pois, Se on hyvä sellaisena kuin se on. Luonnon itseisarvot ovatkin luonnonsuojelun kieli.”

Mm. tähän perustuu näkemykseni, miksi suhtaudun lähinnä huvittuneesti erilaisiin tutkimuksiin vaikkapa terveellisestä ravinnosta. Milloin kanamunan keltuaista pidetään pahana, koska se aiheuttaa kolestrolia ja sitten muutaman vuoden päästä todetaan, että vastaavasti valkuaisiessa on kolestrolin kumoavaatta. Teollisuus on aivan täynnä naurettavia yrityksiä muokata luontoa itsessään paremmaksi. Se ei tule onnistumaan siinä milloinkaan. Luonto tulee olemaan aina viisaampi ihmistä.

”Ajatukset tuottavat todellisuutta. Ydinpommi, ekokatastrofit, nälänhätä ovat nekin seurausta muutamista ajatuksista. Harmoniset ajatukset tuottavat harmoonista todellisuutta: fragmentaarinen ajattelu tuottaa fragmentaarista todellisuutta.”

Kirjoittaja arvelee yhdeksi luonnon tuhoamisen syyksi myös kateuden. Luonto halutaan tuhota juuri sen arvon ja arvokkuuden vuoksi, sen ylivoimaisen etevämmyyden vuoksi. Ihmisen suuri riippuvuus luonnosta lisää hänen kateutensa määrää, ihmiskunta puree ruokkivaa kättä. Tuhoavuudesta seuraa, että ihmiskunta tulee vähitellen kykenemättömäksi vastaanotttamaan luonnon tarjoamaa ikiaikaista viisautta. ”Silloin pilvenpiirtäjätkin romahtavat, kaiken muun sekasorron ja kaaoksen tilassa.”

”Ehkä luonnonolioista sudet ovat viisaampia kuin ihmiset. Niiden ajattelu on harmonista ja kokonaisvaltaista. Ne etsivät elämästä ennenkaikkea rauhaa ja onnellisuutta. Ne eivät tappele ja sodi keskenään vaan huolehtivat sekä jälkeläisistään että sairaista laumanjäsenistään. Eläimet osoittavat omalla toiminnallaan arvonsa.”

”Myös ihmisten arvot näkyvät ihmisten toiminnassa. On helppo nähdä, mitä ihmiset eivät arvosta: omaa maataan josta elävät.”

ELÄMÄÄ PITÄÄ KUNNIOITTAA, EIKÄ LAKIA

”Tämä valtio, johon olen syntynyt, jossa olen kasvanut, joka minut on kouluttanut, ei kelpaa minulle. Olen kyllästynyt olemaan marginaalissa, sukupuoli- ja mielipidenrasismin kohteena.” Näin aloittaa Leena Vilkka teoksessaan MUSTAVIHREÄ FILOSOFIA.

Jo ensi sanoihin voin yhtyä täydestä sydämestä.

”Suomi ei ole yhteiskunta. Se on virkamiesten ja puolupolitiikan pelikenttä. Hallitus ja parlamentti ei ole yhteiskunnallinen elin, yhteisiä asioita yhteiseksi eduksi edistävä kansalaisten yhteenliittymä. Se on talouden, teknologian ja teollisuuden etujärjestö sekä niiden puolestapuhuja. Aikamme laki suojaa rahan valtaa ylitse yksityisen ihmisen, eläinten ja luonnon hyvinvoinnin.”

Kirja hahmottelee uutta yhteiskuntaa, sellaista missä valtiovalta ja laki säätelevät elämäämme vain hyvin vähän, sekä sellaista, jossa yksityisen ihmisen elämä ei ole alistettu raha- ja yhtiövallalle.

Kirjoittaja puhuu oman filosofiani puolesta, eli EKOANARKISMIN.

”Ekologien anarkismi on moraalin ja vapauden laajentamista eläimiin ja luontoon, ihmisen vastuullisuutta kaikkea olevaista kohtaan.”

”Anarkistin tehtävä on kieltäytyä osallistumasta valtiovallan ylläpitämiin elämää tuhoaviin voimiin. Hänen tehtävänsä on suojella elämää ylitse materian. Hän kannattaa laitonta toimintaa luonnon puolustamisessa ekologisin ja moraalisin perustein. Moottoritiet ja metsäteollisuus on rikos elämää vastaan.”

”Aikamme laki suojaa rikollista toimintaa ja halveksii moraalista toimintaa. Lait suojelevat niitä, jotka rikkovat luontoa, eläimiä ja tulevia sukupolvia vastaan. Yhteiskunnan perusyksikkönä olisi kuitenkin oltava ihmisten, eläinten ja luonnon hyvinvointi, jotta yhteiskunta olisi yhteiskunta eikä totalitaristinen talousvaltio.”

”Miten voidaan perustella eettinen suhde luontoon?
Jo kysymys on yhtä älytön kuin jos ihmettelisimme vakavasti, miksi meidän pitää olla eettisiä toisia ihmisiä kohtaan ja hyväksyä ihmisoikeudet. Epäeettinen toiminta, toisen hyväksikäyttö, elämän muuttaminen materiaksi, luonnon oikeuksien riisto pitää pystyä perustelemaan. Eettinen suhde luontoon on lähtökohta, josta käsin ihmisen muita suhtautumistapoja tulisi tarkastella ja miettiä niiden moraalista oikeutusta.”

”Ei eettisyyttä pidä perustella eikä eettistä toimintaa pidä hävetä tai joutua puolustelemaan lain edessä.
LAKI PITÄÄ ALISTAA MORAALILLE, EIKÄ PÄINVASTOIN. Julmuus luontoa ja eläimiä kohtaan on hävettävää toimintaa eikä eettinen suhde niihin. Ketulla on oltava samat oikeudet kuin koirallakin. Ketun elämän alentaminen häkkiin ja turkissomisteiksi on moraalisesti yhtä vastenmielistä kuin koiran kohteleminen vastaavalla tavalla.”

”Jos laki suojelee tällaista toimintaa, vika on laissa, ei moraalissa.
”Tällainen laki ansaitsee osakseen yhtälailla moraalista paheksuntaa kuin turkistarhauskin.
ELÄMÄÄ PITÄÄ KUNNIOITTAA, EIKÄ LAKIA.”

Itse lisäisin tähän lihateollisuuden, kuten varmasti Leenakin olisi lisännyt, jos olisi kirjoitteassaan tiennyt, mihin maailma vielä ehtiikään ahneuksissaan mennä.

Tulen puhtaaksi kirjoittamaan blogiin lähestulkoon koko kirjan, jotta mahdollisimman moni voisi sen lukea. Ajatus lähti siitä, kun lähdin mukaan kunnallispolitiikkaan ja näin yhä selvemmin, miten kaukana arvomaailmani on tämän maan tavoista ajatella ja toimia.

 

Ekoanarkisti
Laila Helena Lepistö

Pjotr Kropotkin 1842-1921

”Toisinaan tulee aikoja, jolloin moraalikäsitykset muuttuvat täysin. Ihminen tajuaa, että se mitä hän on pitänyt moraalisena, onkin syvintä moraalittomuutta. Joskus on kyse vanhasta tavasta, kunnioitetusta perinteestä, joka on perusolemukseltaan moraaliton. Toisinaan törmäämme moraalijärjestelmään, joka on pystytetty ainoastaan yhden ihmisluokan etujen turvaamiseksi. Paiskaamme koko rakennelman tunkiolle ja yhdymme huutoon: ”Alas moraalisuus!”. Tulee suorastaan velvollisuudeksi toimia ”moraalittomasti”.

 

Toivottakaamme tervetulleeksi sellaiset ajat, sillä ne ovat arvostelujen ja uudelleen arviointien aikoja. Niiden merkeistä ei voi erehtyä: uudelleen herännyt ajattelu on alkanut vaikuttaa yhteiskunnassa. Uuden, korkemman moraalin muotoileminen on alkanut.

 

Mitä tämä uusi moraali tulee pitämään sisällään, sitä me olemme koettaneet määritellä ottaen lähtökohdaksi ihmisen ja eläinten käyttäytymisen tutkimisen.

 

Olemme tarkastelleet, minkälainen moraali on jo muotoutumassa suurten ihmisjoukkojen ja filosofien ajatuksissa. Tähän moraaliiin ei sisälly mitään käskyjä. Siinä kieltäydytään kertakaikkiaan ja lopullisesti yrittämästä muokata yksilöä jonkin teorian tai ideologian mukaiseksi, samoin kieltäydytään rajoittamasta hänen vapauttaan minkään uskonnon, lain tai hallituksen voimalla. Se jättää ihmisyksilölle täydellisen henkilökohtaisen vapauden. Se tulee olemaan vain yksinkertaisten tosiasioiden esittämistä, tiedettä. Ja tämä tiede toteaa ihmiselle:”Jos et tunnista sisälläsi piilevää voimaa, jos energiasi riittää ainoastaan ylläpitämään väritöntä, yksitoikkoista elämää, ilman vahvoja vaikutteita, ilman syvältä riipaisevaa riemua ja surua, niin hyvä niin, pysyttele oikeudenmukaisen tasa-arvon selkeässä periaatteessa. Tasa-arvosissa ihmisuhteissa löydät luultavasti suurimman onnen, joka on mahdollista sinun heikoille voimillesi.

 

Mutta jos tunnet sisälläsi nuoruuden voiman, jos tahdot elää, jos tahdot nauttia täydestä, kokonaisesta ja ylenpalttisesta elämästä, niin ole vahva, ole suuri, ole kiihkeä kaikessa mitä teet.

 

Anna elämän näkyä ympärilläsi. Ota huomioon, että jos petät, valehtelet juonittelet, huijaat, niin silloin alennat itsesi, surkastutat itseäsi, myönnät oman heikkoutesi jo etukäteen, käyttäydyt kuin haaremiorja, joka tuntee itsensä isäntäänsä alempiarvoiseksi. Toimi näin jos sitä haluat, mutta tiedä, että ihmiset arvioivat sinut kurjaksi, halveksittavaksi,ja heikkotahtoiseksi ja kohtelevat sinua sen mukaisesti. Näkemättä mitään todisteita sisäisestä voimastasi  he määrittelevät sinut vain säälinsä arvoiseksi. Älä syytä muita ihmisiä, jos itse omilla teoillasi halvaannutat itsesi. Toisaalta, kun pysyt vahvana, niin havaitessasi epäoikeudenmukaisuutta ja varmistettuasi havaintosi todeksi arkielämän epätasa-arvoksi, valehteluksi tieteen piirissä tai jonkun toiselle tuottamaksi kärsimykseksi,nouse vastustamaan vääryyttä, valehtelua ja epäoikeudenmukaisuutta.

 

Taistele! Taisteleminen on elämää ja mitä kiihkeämpää on taistelu, sitä kiihkeämpää on myös elämä.Silloin olet todella elänyt; ja muutama tuntikin sellaista elämää on arvokkaampi kuin vuosikausien passiivinen elossapysyminen.

 

Taistele sen puolesta, että kaikki voisivat elää tuota rikasta, ylenpalttista elämää, Ja voit olla varma, että siinä taistelussa tulet kokemaan suurempaa iloa kuin mitä saattaisit muualta löytää.

 

Tässä on kaikki, mitä moraalin tieteellinen tutkimus voi sinulle kertoa. Valinta on sinun.”

 

Pjotr Kropotkin 1842-1921

 

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_Kropotkin

Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater – Kurt Vonnegut

1965

Tammen keltaisen kirjaston takakansi:

Mestarisatiirtikko Kurt Vonnegutin musta huumori on hykerrryttävimmillään romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille. Hänen häijy kynänsä keskittyy romaanissa yhteen peruskysymykseen: Kuinka rakastaa ihmisiä jotka nykyajan teknologia on tehnyt tarpeettomiksi?

Miljonääri, Rosewater-säätiön johtaja Eliot Rosewater ottaa tehtäväkseen huolehtia läänityskaupunkinsa Rosewaterin ihmisistä, jotka hänen sukunsa tehtaat ovat automaation avulla tehneet tarpeettomiksi. Hän hoitaa syrjäytyneitä, ahdistuneita, epätoivoisia ja onnettomia ennennäkemättömällä lähimmäisenrakkaudella.

Mutta miksi? Onko Eliot hullu? Jos on, niin hänelle voi käydä huonosti, mikäli muuan lakimiehen juoni toteutuu.

Kurt Vonnegut kirjoittaa samaan aikaan häijyä ja sydämellistä satiiria tavalla, joka on jälleen pistävän ajankohtainen.

Kurt Vonnegutin teoksen Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater satiiri puree edelleen. Episodimaisesti etenevä ja herkullisten henkilöhahmojen täyttämä tarina on hauska, terävä ja jossain määrin myös ilkeä. Vonnegutin yli 40 vuotta sitten kuvaama mentaalinen maisema on myös edelleen ajankohtainen.

Kirja on omistettu Alvin Davisille,

telepaatikolle,

roistojen ystävälle

Kirja alkaa monimutkaisen kuuloisella selostuksella miten säätiöt, yhtiöt ja rikkaiden liiketoimet toimivat eräiden meidänkin maassa tunnetuksi tulleiden nilkkien hyppysissä. Saatiin siis julmettu rahasumma joka laitettiin hyväntekeväisyys- ja kulttuurisaatiön perusrahastoksi.

”Näin sai kourallinen saaliinhimoisia kansalaisia Amerikassa valvontaansa kaiken mitä kannatti valvoa. Näin syntyi epäinhimillinen ja idioottimainen, täysin mieletön, turha ja tylsä amerikkalainen luokkajärjestelmä. Rehelliset, ahkerat, rauhalliset kansalaiset luokilteltiin kiristäjiksi, jos he pyysivät palkkaa joka turvasi toimeentulon. Ja he näkivät että kiitos oli tuleva siitä lähin niiden osaksi, jotka keksivät miten ansaita suunnattomasti tekemällä rikoksia joita vastaan ei oltu säädetty lakeja. Näin amerikkalainen unelma kierähti vatsapuoli ylöspäin, muuttui viheriäksi, pulpahti rajoittamattoman rahanhimon törkyiseen pintaan, täyttyi kaasulla ja halkesi paukahtaen keskipäivän auringossa.”

…”…sai puolueen nimittämään virkoihin miehiä, jotka pyörivät kuin dervissit, polottivat sujuvasti babyloniaa ja komensivat sotaväen tulittamaan kansanjoukkoja heti kun joku köyhä näytti aikovan vihjaista siihen suuntaan että hänen ja Rosewaterin tulisi olla tasa-arvoiset lain edessä.”

”Samuel jylisi, ettei ainoakaan amerikkalainen tehdastyöläinen ollut enemmän kuin kahdeksankymmenen centin päiväpalkan arvoinen. Kuitenkin hällä itsellään oli varaa maksaa satatuhatta dollaria tai enemmänkin jonkun kolmesataa vuotta haudassa maanneen italialaisen maalaukseta. Tämän loukkauksen hän kruunasi lahjoittamalla maalauksia museoille köyhien henkiseksi ylennykseksi. Museot olivat suljettu sunnuntaisin.”

LIIKAKANSOITUSONGELMA

”Kaikki vaikeat sairaudet oli voitettu. Kuolema oli sen vuoksi vapaaehtoinen ja vapaaehtoisten kuoleman helpottamiseksi rakennettiin valtion toimesta jokaiseen huomattavaan liikenneristeykseen aivan keltakattoisen Howard Johnsonin baarin viereen punakattoinen eettisen itsemurhan asema. Aseman emännät olivat sieviä, oli leposohvia, muzakia ja valittavana neljätoista tuskatonta tapaa kuolla. Itsemurha asemilla oli vilkasta, koska kovin monet tunsivat itsensä typeriksi ja tarpeettomiksi ja koska kuolemista pidettiin epäitsekkäänä, isänmaallisena tekona. Itsemurhan tekijät saivat viimeisen ateriansa ilmaiseksi viereisessä baarissa.”

”Eräs kirjan henkilöistä kysyi kuoleman sisarelta pääseekö hän taivaaseen ja sisar vastasi, että totta kai pääsee. Hän kysyi näkeekö hän Jumalan. Ihan varmasti sanoi sisar. Toivon sitä kovasti sano mies. Haluan kysyä häneltä erästä asiaa josta en päässyt selville täällä. Mitä sitten? sisar kysyi sitoessaan häntä kiinni hihnoilla.

Mitä saakelin tarkoitusta varten ihmiset ovat olemassa?”

”Aikomukseni on puhua teille keisari Octaviuksesta eli keisari Augustuksesta, millä nimellä historia hänet paremmin tuntee. Tuo suuri ihmisystävä- ja hän oli ihmisystävä sanan syvällisimmässä merkitykessä tarttui Rooman imperiumiin vallan kahvaan rappion kaudella, joka muistutti hämmästyttävästi meidän omaa aikaamme. Huoruus, avioerot, alkoholismi, liberalismi, homoseksuaalisuus, pornografia, abortit, lahjonta, murhateot, ammattiliittojen mädännäisyys, nuorisorikollisuus, raukkamaisuus, ateismi, kiristykset, panettelu ja varastelu olivat korkeassa kurssissa. Rooma oli gangstereiden, pervertikkojen ja laiskojen työläisten paratiisi, aivan kuten amerikka oli tänään. Aivan kuten Amerikassa tänään, roskajoukko uhmasi avoimesti lakia ja järjestystä ylläpitäviä voimia, lapset olivat kurittomia, eivät tunteneet vähääkään kunnioitusta vanhempiaan eikä isänmaata kohtaan, eikä säädyllinen nainen saattanut kulkea turvallisesti kadulla edes keskellä päivää. Ovelat, kierot ulkomaalaiset ostivat itselleen valtaa kaikilla aloilla. Rehelliset maanviljelijät, Rooman armeijan selkäranka ja Rooman kansan sielu, tallautuivat suurkaupungin rahanvaihettajien anturoiden alle.

Mitä oli tehtävissä? Toki silloinkin oli vähäjärkisiä liberaaleja samoin kuin meillä tänä päivänä on hourupäisiä liberaaleja ja he sanoivat sama mitä liberaalit aina sanovat saatettuaan suuren kansakunnan sen kaltaiseen laittomaan, nautinnoissa piehtaroivaan, sekavaan tilaan. ”Koskaan ei ole ollut näin hyvin! Mikä vapaus! Mikä tasa-arvo! Tekopyhyys on saanut väistyä sukupuoliasioissa! Ajatelkaapa vain!.Ennen ihmiset saivat kamalia traumoja kun vain kuvittelivatkin raiskausta tai huorintekoa. Nyt he voivat nauttia vapaasti kummastakin!” Entä mitä sanottavaa oli hirvittävillä, mustasieluisilla kaikkea lystinpitoa vihaavilla konservatiiveilla noina onnellisina aikoina? heitä ei ollut enää montaakaan jäljellä. He kuolivat toinen toisensa jälkeen pilkattuina vanhuuden heikkouteen. heidän lapsensa olivat kääntyneet heitä vastaan, ja sen olivat saaneet aikaan liberaalit, keinotekosien auringonpaisteen ja kuutamon hankitsijat, tyhjänpantit poliittiset stripparit, ihmiset jotka rakastivat barbaareja niin suuresti että halusivat aukaista kaikki portit, riisua kaikki sotilaat aseista ja päästää barbaarit vapaasti valtakuntaan!

Tällainen oli se Rooma johon keisari Augustus palasi voitettuaan Aktionin suuressa meritaistelussa Antoniuksen ja Kleopatran, nuo kaksi seksimaanikkoa. Ei liene vaikea kuvitella mitä hänen mielessään liikkui kun hän katseli Roomaa jota hänen sanottiin hallitsevan. Hiljentykäämme hetkeksi itse kukin miettimään mitä ajattelemme tämän päivän sekasorrosta.

Niinpä sitten hiljennyttiin hetkeksi; tauko kesti noin puoli minuuttia, mikä muutamista tuntui tuhannelta vuodelta.”

”Kun katselen näitä ihmisiä, näitä amerikkalaisia, käsitän, että he eivät pysty enää edes välittämään siitä mitä heille itselleen tapahtuu koska heitä ei tarvita. Tehdas, maatilat, louhokset joen toisella puolen, kaikki on lähes täysin automatisoitu. Amerikka ei tarvitse näitä ihmisiä edes sotaan, ei enää. Sylvia, minusta tulee taiteilija.

– Taiteilija?

– Aion rakastaa näitä hylättyjä amerikkalaisia, vaikka he ovat hyödyttömiä ja epämiellyttäviä. siitä tulee minun taideteokseni.”

Hei vauvat. Tervetuloa Maahan. Kesällä on kuuma ja talvella kylmä. Maapallo on pyöreä, märkä ja täyteen asutettu. Teillä on täällä odotettavissa noin sata elinvuotta. Ainoa sääntö, jonka minä tiedän on se, että pitää piru vieköön olla kiltti.

” Kun kunigas Eliot ja kuningatar Sylvia asettuivat taloksi Rosewaterin kartanoon, he saivat siksi heti osaksi ryöpyn alamaisuudenosituksia-kutsuja, vierailuja, puhelinsoittoja. Kaikki ne torjuttiin. Eliot käski Sylvian kohdella kaikkia varakkaita vieraiat pintapuolisen, hajamielisen kohteliaasti. Jokainen Avondalen nainen lähti kartanosta jäykkänä kuin hänellä olisi etikkakurkku pyllyssä.”

”Taivas on mahdottoman ikävä paikka ja siksi useimmat haamut jonottavat saadakseen syntyä uudelleen- ja ne elävt ja arkastavat ja epäonnistuvat ja kuolevat, ja jälleen ne jnottavat saadakseen syntyä uudelleen. Ne tyytyvät siihen mitä saavat. Ne eivät intä ja inise saadakseen syntyessään olla tiettyä rotua, tiettyä sukuåpuoltam tiettyä kansallisuutta, tiettyä yhteiskuntaluokkaa. Ne haluavat ja saavat kolme ulottuvuutta-ja tajuttavn pienen pätkän aikaa.ja ulkokuoren joka tekee mahsdolliseksi tärkeän eron sisäisen ja ulkoisen välillä.Täällä ei ole mitään sisäistä. Täällä ei ole mitään ulkoista.Kulkeepa portista kumpaan suuntaan tahansa kulkee ei mistään ei mihinkään ja joka paikasta joka paikkaan.Kuvitelkaa biljardipöytää yhtä pitkää yhtä leveääkuin Linnunrata.Älkää myöskään unohtako että se on virheettömän tasainen liuskelevy jolle on liimattu vihreä verka. Kuvitelkaa portti levyn kuolleeseen keskukseen. Tuon kuviteltuaan onkin saanut tietoonsa kaiken mitä paratiisista on tioedettävä-ja suhtautuu myötätuntoisesti niihin jotka raivoisasti kaipaavat eroa sisäisen ja ulkoisen välillä.

”Minusta on hirveää ettei omaisuutta jaeta tässä maassa. Minusta sellainen valtio on julma joka sallii yhden lapsen syntyä ison maapalan omistajana niin kuinm minä synnyin ja sallii toisen syntyä puille paljaille. Vähin minkä valtiovalta voisi mielestäni tehdä olisi omaisuuden jakaminen tasapuoliseti kaikkien syntyvien lasten kesken. Elämä on tarpeeksi kovaa muutenkin, on liikaa että ihmisten pitää murehtia itsensä sairaaksi vielä rahankin tähen. tässä maassa on kylliksi jokaiselle, kunahn vain jamme tasapuolisemmin.

Tuo rahasumma kun sitä on möyhitty, lannoitettu, risteytetty ja monikertaiseksi muunneltu Uuden Englannin merenkävijän pankin luotto-osaston ja Bostonin luottoyhtiön hydroponisella rahafarmilla, oli lisääntynyt noin kahdeksalla sadalla tuhannella dollarilla vuodessa sen jälkeen kun se oli siirretty Stewartin nimiin. Liikeasiat näyttivät sujuvan hyvin. Juuri sen enempää Stewart ei liikeasioista tiennytkään.

”Aikaa myöten, lähes kaikki ihmiset käyvät tarpeettomiksi tavaroiden, ravinnon, palvelusten ja uusien koneiden tuottajina ja käyttökelpoisten ideoiden lähteenä talouselämässä, tekniikassa ja luultavasti myös lääketieteessä. Jos siis emme keksi syitä ja keinoja arvostaa ihmisiä koska he ovat ihmisiä, voimme yhtä hyvin, kuten monesti on ehdotettukin, pyyhkäistä heidät pois maan päältä.”

———————-

TYTTÄREN MIETTEITÄ KARKUREISSULTA LOKAKUUSSA

Taas olen, mitäpä muuta kuin koettanut kannustaa tytärtä palaamaan laitokseen. Huono vaihtoehto alkaa olla sekin, mutta mitä muuta voi kuin kehoittaa häntä sinne vaikka rangaistukset odottavatkin.
Samoin ovat koettaneet sisarukset hänelle puhua. Olen tuonut esille pelkoani valvomisen, alkoholin ja huumeiden käytön lisääntymisestä näin pitkän karkureissun aikana. Olen myös ääneen pohtinut, olenko epäonnistunut äitinä.
Näin hän o vastannut lokakuun aikana:

”Musta on tullu ainaki vuoden aikana paljon positiivisempi ja onnellisempi henkisesti vahvempi, kyl kaikki tietää et sä olet ihanin äiti mitä kellää voi olla ja etten mä sun takia tätä tee. Et oo epäonnistunu missään, mä itse sillon ku alotin yläasteen ryssin kouluni ku olin vaikea ja varmaan masentunu. Onhan mullakin pahat oloni, mut se johtuu tietenkin olosuhteista mitkä on ollu, ja on, tottakai, tiedäthän säkin sen. Nykymaailman nuorien kans työskentely on vaan tänä päivänä niin vaikeaa vääntöä,kusetuksia, ja pahaa oloa ihmisille. Jos kaikilla maailman miljoonilla nuorilla lapsilla olis alusta asti ollut joku enkeli sossuna, varmaan ihmeteltäskin miten kaikki asiat on hoidettu niin hyvin ja aidosti 🙂 se joka väittää olevansa ammattilainen työssään vaan sen takia että on lukenu pari kirjaa työstä jne,eikä oikeasti siis tee muuta kuin sitä mitä paperissa lukee,on sellasia ilkeitä itsekeskesiä akkoja..Ja sit ne jotka on oikeesti aitoja ja osaa auttaa, niitä ei voi missään nimes kuunnella koska he eivät ole ammattilaisia.. Tuli mieleen se mitä se mun laitoksen kylmämielinen vastaava ohjaaja sano A:lle(sisko) sillon tyyliin että, antaa ammattilaisten hoitaa siskosi jne..”

”Äiti en haluu menettää teitä. Kohta on joulukin ja mun täytyy sitä ennen päästä takas jaloilleen. En pysty siihen, ellei teitä ois. Sitä vaan jämähtää, eikä ajankuluu huomaa. Kai sä uskot että ootte mulle kaikki kaikes, aina ja ikuisesti.”

”Mä vaan ajattelen tääll teitä joka päivä. Mutten saa aikaseks mitään. Onko T. raskaana?”

”Mä en tuu syrjäytyy teistä. Mull on aina ollut luotettavin side teihin ja rakkain. Tää on vaan tämä vaihe, kun maailman pahuus potkii päähän.”

”Sä äiti olet ihana. Musta tuntuu että kyl pitäs sua johonkin tulla tapaamaan. P:lläkin sua ikävä ja se on alkanut skarppaa, ei oo dokaillu eikä pelleilly mitään ja oikeesti tuntuu siltä et se on ruvennu pitää kunnolla mun hyvinvoinnista huolta..En mä tykkää spurguilusta, oikeesti en mä oo mikää doku täällä 😦 vaik oonkin ns.vapaalla, mä osaan elää ihmisiks. Mua oksettaa kaikki huutavat känniääliöt sunmuut paskat. ”

Näistä viesteilyistä aina sitten päättelen asioita näkemättä 16 v tytärtäni lainkaan koska en voi rikkoa lakia. ?

Nuorisokoti toivoo, että infoan heitäkin missä mennään ja toki infoankin. Mutta välillä vain turhautuu ja väsyy, heillähän on AINA kaikkeen vastaus, että miten ongelmainen tyttäreni yhä onkaan ja miten heillä on se kuuluisa HUOLI. Lastensuojelusta ei kylläkään kuulu mitään yleensä. Nyt kun lastensuojelun tämä pää”suojelija” vielä vaihtui, en ole kuullut mitään kuukausiin. Ja aika kuluu, tyttäreni elämä kuluu, ei koulua, ei kotia. Poikakaveri on, mutta alkoholia käyttää.

Olen ehdottanut tyttärelleni, että isänsä voisi hakea hänet ja viedä nuorisokotiin, jos oma päättäminen on vaikeaa. Tietenkään hän ei siihen vastaa, niin minäkin olisin hänen iässään siirtänyt hamaan tulevaan menon jonnekin mistä tietää, että rangaistukset odottavat. Välittömästi otetaan mm. puhelin pois ainakin kolmeksi viikoksi, ei puhettakaan tietokoneen käytöstä. Postia ei saa lähettää kuin omat vanhemmat eikä niitäkään edes avata jos äiti on unohtanut merkata lähettäjän nimen ja sittenkin paketti avataan ohjaajan läsnäollessa, tarkistetaan jopa dvd tarkasti, ettei äiti vain ole lähettänyut mitään vaarallista mukana. Kavereiden kännyköitä ei saa edes vilkuilla, ettei ole vain jotain haitallista ulkomaailmasta jne jne.

Mikä epäluottamus! Tee tässä sitten yhteistyötä! En ole kyllä eläissäni joutunut näin ristiriitaisen tilanteen äärelle.

Miten minä suurperheen äitinä ja normaali maalaisjärjen käytön omaavana voin olla tällaisten toimijoiden kanssa yhteistyössä? Toistaiseksi tämä nuorisokoti sanoo lastensuojelulle, että perhe on yhteistyökykyinen. No siihen minut on kasvatettu pienestä pitäen, mutta alkaa olla paukut vähissä.

No niin. Lähden taas vaalikiertueelle tästä, saa hiukan muuta ajateltavaa. Samalla voin tehdä tätäkin asiaa askel kerrallaan näkyvämmäksi.

—–

KENGÄNKIILLOTTAJAN JA KULUTTAJAN ARKI

‎”Muistan taas olla tyytyväinen”, sanoi eräs toimittaja, kun katsoi intialaista töihin menevää kengänkiillottajaa. Hänen koko omaisuutensa kulki siinä mukana.

Mitä ihmettä!

Miten se poikkesi länsimaisen ihmisen raskaasta raadannasta lähteä loskaiseen pimeyteen aamulla ani varhain, raahata lapset päiväkotiin ja illaksi takaisin? Illalla jumpat ja pakolliset juoksulenkit. Loputtomat lisäkouluttautumiset ylöspäin pyrkimiset ja loputtomat Tv-sarjat uutiset ajan hermolla olemiset.

Loputtomat täydellisenä pysymisen ohjeet ja uutuudet.

Miten se poikkesi?

Siten, ettei intialaisella ollut työtaakkansa lisäksi järjetöntä asunnon ja mökkipaikan, kahden auton ja veneen,mönkijän, Ikean sohvakaluston, sänkyuutuuksien ja neliökilometriä pitkän keittiökaapiston ja hipaisunäppäimisten sähkölieden ja tv:n ja digiboksien ipodien ihmepillerien ihmevoiteiden ihmevekottimien loputonta velka- ja haluamistaakkaa ja niiden jälkeen tulevia velka- ja haluamistaakkoja.

Kyllä olen iloinen intialaisen puolesta ja toivon, ettei hänen maansa ja kansansa vapautta koskaan tulla samoin riistämään.

 

———–

RAKASTUNEEN SIKERMÄ

I

Minun sieluni kirkkaana

kodissasi

silmiesi sinessä

paljasjaloin

 

minun ruumiini heltynyt itseeni

lempeiden kättesi alla

ei pelkää, ei murru

 

Minun ihmisen kokoinen ihoni

sieluni äärettömyys

koskettaa sielusi äärtä

 

hajoaa

 

ja valtameri laulaa

ilosta itkee

sulaa

 

niin ettei mikään erota maan ja taivaan

rajaviivaa

 

 

II

Tänään mieleni ylittää

katuja kuin ohikiitäviä planeettoja

 

kaupunkien äänet tulevat kaukaa

murheeni ovat

jouluisten puiden oksilla

vesipisaroita

 

pieniä tiukuja keväästä

siitä mitä on tulossa ja mitä on

jo tullut

 

 

III

huuhtoutuneiden murheiden satamilla ei

ole enää valoja

 

ne ovat kartoilta liuenneet

 

ohuita muistoja

 

suustani lentelee naurua,

sellaista lapsinaurua

kun on lätäköitä kadut täynnään

 

sillä on kevään kasvot, puhtaat ja yksinkertaiset

ilosta täysiksi muuttuneet:

 

Kun veneet lepattavat vesillä

kun puissa on vihreitä kukkia

pienet Sovinnon silmät tuulessa

sellainen maa on tänään, joulukuun lopussa

 

 

IV

sinä minun meteoriitti siipeni

kylmän kiven sammal askelmani

 

kuuletko miten kosketan sinua tuuli ohimoilla

lasken harmaan varjosi menemään

 

katso se sivu on poissa, irti reväisty pahan palkka

tulen sinuun kuin maasta nouseva voikukka valo

 

kosketan tulen sisareksi

otan omani kuin juurilta reväistyn puun

 

suljen silmäsi höyhenen kaltaisesti

otan palan taivasta

 

maahan hukutan pimeän, punaisin terälehdin

peitän kokonaan,  ne kahisevat silkin tavoin tiesitkö

sinä minun taivaskettuni

 

raivomerten kantosiipialukseni

minun armahdukseni,

 

itsekkyyteni

 

 

V

sanasi kuolettavat minut eläväksi

ne pari hassua sanaa

nauravat hengitykseni

kuuluviin

 

suutelevat pääni sumuiseksi

polveni

putoaviksi

 

poistuvat arkisista äänistä

takki nurinpäin hymyillen

katson maailmaa

 

 

VI

rakastan sinua

kun taivas ankkuroi ääriään

mopon pakokaasut perääntyvät ikkunasta

 

kesä kaikuu huoneeseeni. joku naapurissa ei tule yksimielisyyteen

puhelimessa.

 

tuulee kesäillan puhetta,

lempeää kesäkukkien valoa.

 

 

VII

tuuli haihtuu illan puista

peltoaukea tulvahtaa täyteen kyyneleitä

 

olen sulanutta vettä

istun terassilla

mielessä suuret asiat, tähdet ja koko avaruus

 

saapasjalkakissan kokoinen askel

laulukin tihkuu ihosta

 

tuoksusi tyynylläni

 

Tänään sanoit rakastavasi.

olen Maanjäristys Tulivuorenpurkaus ja Meteoriitit putoilevat

päistikkaa maahan

 

matkustan paperisella raketilla kuuhun ja takaisin

silmäni ovat Auki ja Kiinni eikä valo yhtään vähene

 

—–

ASUNNOTTOMIEN YÖSSÄ ESPOOSSA

Bussipysäkillä kolme nuorta kyselemään mihin menossa, mainostan heille Asunnottomien yötä, tulkaa mukaan. Näin, että heitä mietitytti menemiseni. Sitten yksi kysyykin: Miksi SÄ meet sinne? Haluan olla mukana ja menen kuuntelemaan Pelle Miljoonaa ja muita.
Sullon tollaset vaatteetkin. Kysyin, ai että millaset, no tollaset miissit….(olikohan se sana tuo, joka tapauksessa en tiennyt sanan merkitystä)
Eiks sull oo asuntoo vai? On mulla, mutta kaikilla ei ole. Mut, miks sä meet? Saaksiel jotain ruokaakin vai.

Selvästi nuoret kyselivät lisäkysymyksiä mielessään. Taisin jäädä heille arvoitukseksi. Olisi kai pitänyt mainostaa jotain vaalijuttuakin, ehkä olisi ollut ymmärrettävämpi. Toisaalta en halunnut, koska en ollut menossa sinne mainostamaan ehdokkuuttani. Puolue kaverini sanoi kyllä, ettei hän turhaan sinne mene, ellei ole vaalimainoksia. En ollut tullut ajatelleeksi, että sielläkin voi toki mainostaa, että haluaa ajaa köyhän asioita. Alunperin sitä oli menossa kannustamis mielessä, musiikin tähden.

Perillä tulee päihde ja mielenterveystyön opiskelija kysymään saako haastatella asunnottomuudesta. Saa toki, muistan miten itsekin olen ollut kolme kuukautta asunnoton. Tosin sen olen unohtanut jo aika päiviä sitten, (vaikka sehän oli vieläpä viimevuonna) mutta palautuu oitis mieleeni. Koulutusta ja ammattia kun siinä kyselee, hiukan ihmettelen mielessäni, miksi tekee numeron siitä, että ”olette kuitenkin hankkineet ammatin” No onpa dorka kysymys, ehtii käydä mielessäni.

Sitten tulee seuraava kummallinen lause: Niin siinä sitten helposti varmastikin tarttuu pulloon. Sanon varovaisesti, koska minua nolottaa kysyjän puolesta hänen tyhmä ajatuksensa, ettei kyllä ole minun tapanani elämässä ollut pulloon tarttumiset. Jälkeenpäin vasta tajuan kaikki. Oikeastaan vasta tänä aamuna tajuan.

Tutkimus haastattelussa kysytään mitkä oli ammatti toiveeni lapsena. Kerron että arkkitehti, sisustusuunnittelija. Nauroimme, koska aiemmat vastaukseni olivat liittyneet juuri asumiseen asuntovaunuissa, jurttissa, vanhoissa taloissa. Oli kysytty, miten olen suunnitellut tulevaisuutta tästä asunnottomuuden näkökulmasta. Kerroin, että minulla on tarkat visiot, koska en usko enää muuhun kuin täydelliseen romahdukseen yhteiskunnan taholta, että on keksittävä itse keinot selviytymiseen.
Kerroin, että olen tutustunut jo Karavaanarit netti sivuston kautta ihmisiin, olen menossa jurtan teko kurssille, hallitsen omavaraistalouteen tarvittavat taidot melko hyvin. Asuntovaunuun minulla ei ehkä ole rahaa, muttei sekään mahdoton hanke ole, jurtan saa tehtyä tonnilla parilla jne.

Kerroin, että olen poikkeus tässä haastattelussa, koska minun tavoitteeni oli jo murrosiässä elää omavaraistaloudessa. Suurin osa noista netin Karavaanareista ovat vapaaehtoisesti siellä. On kuitenkin valtaosa jotka todellakaan eivät vapaaehtoisesti halua elää yhteiskunnan ulkopuolella. Minä olen halunnut sitä ja en ole halunnut sitä. Olen itsekin ollut pakotettu elämään syrjässä köyhyyden ja sairauksien vuoksi. Silloin kaikki näyttäytyy niin toisessa valossa, se, tekeekö jotain vapaaehtoisesti vaiko pakon edessä.

Kun minä muutan jurttaan, en tee sitä elitistin vouhotuksena, vaan siksi,että pitkällisen köyhyys elämän tuloksena olen oppinut tuntemaan niukan elämän kotoisimpana tai ainakin turvallisimpana. On kaikkein helpointa mielenrauhankin vuoksi elää kädestä suuhun kuin ottaa velkoja ja olla ainaisessa kusisukassa tilassa, onko töitä vaiko eikö ole töitä. Toinen syy on se, että minulle on tuottanut lapsesta lähtien suurta vastenmielisyyttä betoniset kerrostalot. Jurtassa voin saada esteettiselle silmälle ruokaa myös. Lisäksi se on vastalause tämän maailman pröystäilyille ja hirvittäville tuhlailuille. Haluan pois näkemästä sellaista.

Syntymästä saakka olen elänyt rikkaiden ja vähemmän rikkaiden porvarien ympäröimänä. Olisin minäkin halunut lasten ollessa pieniä kauniin vanhan talon puutarhoineen(rakastan työntekoa, sahaamista, ojan kaivuuta ym) sekä yksinkertaisine perusasioineen, mutta se toive ei toteutunut. Köyhyys elämäni on toteutunut. Yksinkertaiset pienet ilot. Olen opetellut rakastamaan sitä jotta pysyn järjissäni.

Haastattelijasta kyllä ajattelin, että on asenteellinen jo nyt vaikka vasta opiskeli alaa. Luulikohan hän todella minua joksikin syrjäytyneeksi? Olenkohan syrjäytyneen näköinen? Toivottavasti hämmensin mukavasti hänen soppaansa.

Eikö muka asunnottomien yössä käy muita kuin asunnottomia syrjäytyneitä tai vaalikampanjoijia? Raamatussakin sanotaan että älä istu siellä missä pilkkaajat istuvat. Aivan niin. En istukaan.

P.S. Ehdokas toverini kanssa vallan unohdimme jakaa vaali propagandaa. Ensin oli se haastattelu, sen jälkeen jouduimme Pelle Miljoonan sanojen ja saundien vangiksi yhdessä muiden kanssa. Huojuimme ees taas leppoisan ”veen virrassa”. Olimme yhtä ja ykseys. Kaikki muu maailmasta katosi.

——————–

OLEMME NORMAALI PERHE VAIKKA NUORI ONKIN SIJOITETTU. MIKSI NÄIN?

16.10.2012

Kuuntelin Aamusydämellä ohjelmaa, jossa haastateltiin aikuisia nuoria joilla oli huostaanotto kokemus lapsuudesta ja nuoruudesta. Molempien kotona oli alkoholitausta. Heidän tapauksessaan huostaanotto on ollut siis pelkästään hyvä ja oikea apu.
Toinen ohjelma tuli vastikään Dokumentti projetissa Arvo. Siinä pohdittiin mm, onko huostaanotto parempi vaihtoehto kuin siivousapu.Tässä ohjelmassa tuli esille se toinen puoli, se miten järjetöntä voi nykyisin olla mihin kaikkeen tarjotaan ainoastaan huostaanottoa, eikä sitä siivousapua.

Näitä kuunnellessa tuli mieleen, miten itsellänikin on ollut lähes koko elämäni ajalta sellainen käsitys, että huostaanotoissa etupäässä kyse jotain päihdetaustasta tai niin vaikeasta sairaudesta perheessä, että vanhemmat ovat jo pidemmässä sairaalahoidossa tai että vanhemmat ovat jo kuolleet.

Näin on varmasti ennen ollutkin. Ennen kultaista yksityistämisen aikakautta. Kaikkiin muihin tilapäis ongelmiin, kuten hetkellinen sairastuminen, taloudelliset vaikeudet  tai jotain muuta erityistoimia vaativiin tilanteisiin sai vielä ainakin 90 luvun alkupuolella kodinhoitajia. Monia tosin nolotti sekin avun pyytäminen. Joku sanoikin minulle, ettei iki maailmassa alentuisi pyytämään apua kunnalta, kun satuin kertomaan hänelle turvautuneeni kodinhoitajan apuun lastenhoidollisessa asiassa. Muistan miten itseänikin jossain tietyssä seurassa olisi nolottanut sanoa, että olen joutunut turvautua kodinhoitajaan. Harvoin siihenkään aikaan enää kodinhoitajat osallistuivat kaikkiin kodin töihin kuten vielä aiemmilla vuosikymmenillä. Moni kodinhoitaja sanoi minulle, ettei sitten tee muuta kuin ruuan lapsille. Mutta itse jos oli väsynyt vaikkapa uuden lapsen syntymän jälkeen tai muuta, oli sekin apu kullan arvoinen. Kyllä siinä tuli nieltyä kaikki turha ylpeys, jotta lapset vain saisivat parhaan mahdollisen hoidon.

Tänään huomaan olevani itse huostaanotetun lapsen äiti ja syystä, ettei lapselleni löytynyt ennalta ehkäiseviä tukitoimia missään vaiheessa, kun lintsaukset seiska luokalla alkoivat. Yhden kerran saimme perhetyöntekijän kotiin avuksi herättelemään lasta aamuisin. Niin vaikeita olivat aamuiset selviämiset kouluun. Perhetyöntekijän apu oli myös tuiki tärkeä ja koin sen todella hyvänä tukena.

Odotimme vuoden ajan pääsyä johonkin erityisluokalle, mutta niitä oli vain vaikeasti vammaisille, ei niinkään tällaiselle keskittymisvaikeuksista kärsivälle levottomalle nuorelle. Psykologia ei koulusta löytynyt, eikä muita vastaavia apuja kuin ehkä kerran kuussa joku kävi koululla, muttei useinkaan ehtinyt jokaista tarvitsevaa nuorta tavata. Omalle nuorelleni saatiin aika kerran, mutta hän oli silloinkin lähtenyt kesken koulu päivän lähimpään hampurilaisbaariin kavereidensa kanssa.
Omana kouluaikana oli vielä niin kutsuttu tarkkailuluokka, peräänkuulutin nytkin sellaista muttei ollut. Vastaavanlainen koulu oli kyllä ja suht lähellä kotiamme, mutta se oli koko sen vuoden täynnä, kun sen ovea kolkuttelimme epätoivoisina.

Koko tämän odottelemisen ajan lastensuojelu (johon olin ottanut yhteyttä, koska kaikkialla neuvottiin ottamaan yhteys kunnan sosiaalitoimeen ja sosiaalitoimesta sanottiin, että he eivät voi auttaa, ettei heillä ole siihen resursseja, mutta jos otatte yhteyden lastensuojeluun, saatte avun. Eli kehoitettiin tekemään itse lastensuojeluilmoitus apua saadakseen ja tein työtä käskettyä).
Saimmekin sitetn sen kiitettävästi toimineen perhetyöntekijän avuksi herättelemään tytärtäni kouluun. Tyttäreni kärsi siihen aikaan unettomuudesta, muttei ollut puhettakaan mistään psykologin avusta siihen sen hetken suurimpaan ongelmaan.

Lastensuojelusta sanoivat koko ajan, että ei sinne ”tarkkislaisten” kouluun tulisi olemaan paikkoja ja ehdottivat jo hyvin varhaisessa vaiheessa nuorisokotia. Ja kun tyttäreni jäi sitten luokalle ja jatkoi lintsaamista, eikä mistään saanut mitään apua, kehoitettiin vain huostaanoton vaihtoehtoon, mitä siinä vanhempana muuta saattoi tehdä kuin suostua?

Nyt tyttäreni on ollut laitokseen sijoitettuna kaukana pois kotoa jo lähes 9 kk ja on ollut laitoksessa vain reilun kuukauden. Kaiken muun ajan karanneena, koska hän ei halua olla niin kaukana sijoitettuna. Kenen etua tämä palvelee? Lisäksi kaupan päälle mitä luultavimmin minä äitinä olen saanut leiman, että minussahan täytyy myös olla jotain vikaa. Onhan yleisesti vallallla käsitys, että huostaanotetun lapsen perheessä on se vika. Vaikka tyttäreni tulevaisuus on tässä kyseessä, kyllä minuakin sapettaa ja ottaa kunnialle se, miten moni saattaa luulla minusta aivan riittävän kelpo ja normaali äidistä,että olen alkoholisti tai herraties mitä! Toki minäkin olen sydänvikani tiimoilta ja monilta vaikeilta ajoilta kärsinyt ajottaisia ehkä jonkin sortin masennuksia, muttei niistä mikään milloinkaan ole ollut syy huostaanottoon. Olen kuullut joiltain sellaistakin, että olisi. Jos näin on, ihmettelen yhä vain enemmän, eikö lastensuojelu näe enää metsää puilta? Kodinhoitajiahan tällaiseen tulisi olla avuksi, eikä kokonaista tolkuttoman kallista huostaaottoa, voi herranpieksut tätä maata!

Silloin kodinhoitaja aikoihin jaksoin vielä niellä ylpeyteni ja toki jaksan yhä, mutta kyllä tulen vaatimaan yhteiskunnalta vielä takaisin kaiken tämän tuskan kestämisen, minkä huostaanotto on aiheuttanut. Koko huostaanottoa ei olisi milloinkaan tarvittu, jos olisi ollut ennalta ehkäisevät vaihtoehdot ylipäätään olemassa.

Kenen etua tämä on palvellut? Olen jättänyt selvityspyynnön nuortani koskevassa asiassa lastensuojeluun kuukausia sitten johon he lupasivat palata palaverinsa jälkeen. Milloinkohan tämä palaveri mahdollisesti pidetään? Missä viipyy se kuuluisa yhteistyö?

Tämä yksityinen nuorisokoti toki haluaa pitää asiakkaansa, 200-300e/pvä juoksee tili, tottakai he kannattavat sijoitusta, vaikka tällätavoin täysin toimimattomanakin. Tottakai he voivat myös aidosti olla huolissaan nuoresta. Mutta kuka tarttuu toimeen, kun tällaisesta tavasta toimia ei ole apua ?
Minun tyttäreni päätöksiä odotellessa  ajautuu yhä syvemmälle syövereihin, juuri niihin pahimpiin pelkoihimme mihin nuoremme saattavat päätyä. Voidaan sanoa, että nuori itse aiheuttaa ongelmansa karkaamisellaan. Mutta niin kauan kun hän on alaikäinen, yhteiskunnan myöskään ei tule edes auttaa nuoren tilaa vain pahenemaan. On viimein alettava kuulla myös nuorta, kuten tuossakin Aamusydämellä ohjelmassa tuli ilmi nuorten itsensä suusta tämäkin puute.

Kenen etua tässä palvellaan? Tämä pattitilanne on kestänyt nyt 9 kuukautta.

Kukaan ei kuuntele huostaanotetun vanhempaa koska oletuksena on, että vanhemmassahan täytyy se vika olla! (Lastensuojelu ei niin tietääkseni oleta, koska tietää jo taustamme, mutta ulkopuoliset muut tahot ovat ennakkoluuloja täynnään!)

Ja ongelma tässä odotellessa yhä vain pahenee.

Oma tarinani on vain yksi lukuisista muista. Sijoituksia tapahtuu, koska kunnilla ei ole tarjota ennaltaehkäisevää tukea, mutta valtio tukee huostaanottoja.
—

KARKKI VAI LÄHIDEMOKRATIA

 

Joitain  ajatuksia vaalityön puolesta välistä, sekä muilta kuultuja hienoja  lauseita jäänyt vaaliteltoilta ja paneelista mieleen. Ensimmäinen noviisi pohdintani on, että miten voi demokratia toimia jos olemme leiriytyneet eri puolille? Eikö demokratia ole sitä, että muut hyväksymisen lisäksi myös kuuntelemme muita? Kuuntelemme oppiaksemme myös muilta?

Onko tärkeintä päästä sanomaan, että Minä, Minä tein aloitteen vai onko tärkeämpää itse asia?
Onko ehdokkaan esitettävä roolia että minäminä tiedän kuin se, että kuuntelee mitä kuntalaiset itse ovat mieltä? Jokin tässä asetelmassa mättää, en vain osaa vielä ihan tarkentaa mikä ei täsmää.

Kulttuurivaalitentissä kuulin Vihreiden erään nuoren sanat, kun kehoitettiin häntä mainostamaan puheenvuorossa itseään, että tärkeintä ei ole hän, vaan asia.
Juteltuani erään toisen nuoren kanssa, hän sanoi mielestäni erittäin viisaasti: parempi, että historian kirjassa lukee, että niin tapahtui ja vähemmän tärkeä on se että kuka sen teki.

Eräs “kilpailevan” puolueen edustaja kertoi innoissaan perustulo mallistaan. Hänen vaali “slouganinsa” oli LUMEDEMOKRATIASTA LÄHIDEMOKRATIAAN. Minusta oli hienoa kuunnella vilpittömästi innostuneen ihmisen hyviä ajatuksia. Vallitsevan käytännön mukaan minun tulisi kuitenkin olla näkemättäja kuulematta kaikkia heitä, jotka eivät kuulu juuri minun edustamaani puolueeseen?

Myös kokoomuksen nuori vaikuttaja kävi kyselemässä, vielä aitoa kiinnostusta vastavuoroisuuteen ajattelussaan.

 
Vaalitelttaamme tuli eräs erityislasten varhaiskasvattaja kyselemään mitä tiedämme espoolaisesta päivähoidon tilasta. En mitään, jouduin vastaamaan, koska en uutena espoolaisena tiedä, mutta kuulisin mielelläni. Hän kertomaan, miten erityislasten lastentarhan opettajat on tyystin syrjäytetty sosionomien tieltä, sosionomien joiden koulutus ei vastaa varhaiskasvattajien opetuksen tasoa. Sosionomit taitavat olla IN ja onko sillä saavutettu jotain parempaa? Miten on koulujen laita? Onko siellä mm. psykologeja ja terveydenhoitajia riittävästi? Ei ole, tuohon osaan itsekin vastata. Nuoret ovat minulle sanoneet, etteivät he useinkaan tiedä, että heidän koulussaan edes olisi psykologia. Oman nuoreni kohdalla tiedän, ettei koulu pystynyt tarjota apua yhtään missään erityistarpeessa. Nuoriskotia osoitettiin jo lintsausten alkuvaiheessa. Valtio tukee huostaanottoja, siihen on niin helppo tukeutua hätäpäissään.

 

Kulttuurivaalitentissä oli antoisaa pohtia yhdessä kulttuurin vaikutuksista kuntalaiseen. Ihania nostattavia asioita, joista olimme kaikki yhtä mieltä. Kulttuuri olisi lääkettä niin moneen asiaan alkaen pihapiiristä. Mitä tapahtuu sitten matkalla sanoista tekoihin, miksi kulttuurille ei silti tunnu löytyvän rahoitusta, ei edes tiloja toteuttaa niitä?
Tiedän nyt omasta kokemuksesta, miten yhteenkuuluvuuden tunnetta nostattavaa ja kaikin puolin voimauttavaa on vaikkapa toimia ehdokkaana, vajavaisenakin sellaisena, mutta silti, kuin se, että istuu kotona peukaloita pyörittämässä ja kiroilee maamme katastrofaalista tilaa.

 

Olisiko korkea aika kuunnella kuntalaisten hienoja ajatuksia miten toimia paremman lähidemokratian puolesta sekä myös antaa resurssit niiden toteuttamiseen? Tällaiset asiat eivät pidä pohjautua taloudellisiin voittoihin vaan henkiseen voimaannuttamiseen.

Vaaliteltalla tulee kyllä välillä uskon puute. Valtaosaa tuntuu kiinnostavan enemmän se ilmainen karkki- ja tikkarilaatikko kuin muutokset ja lähidemokratian toteutuminen. Tai tämä tuiki tärkeä oman sähkölaitoksen saaminen takaisin.

Vaan siitä huolimatta: Nuorissamme on selkeästi voima! Lainaan tähän kaarinalaisen Itsenäisyyspuolueen Linda Totuustytön sanat kun vaadimme täydellistä muutosta: Elä muutosta, Ole muutos kaikessa mitä teet. Älä odota mitään vähempää itseltäsi.

–

LOKAKUUN LIIKE ON PERUSTETTU

Lokakuun liike (LL) / Ohjelmanjulistus

Lokakuun liike: 10 pyyntöä päättäjille

Toiveet ja tarpeet uudenlaisesta, rakentavasta, auttavasta sekä kansalaisia kuuntelevasta ja eheyttävästä lastensuojelusta synnyttivät Lokakuun liikkeen.

Se on ”yhden asian liike” kaltoinkohdeltujen lastensuojeluperheiden auttamiseksi. Liike on avoin kaikille Suomessa asuville. Tahdomme kohentaa kodistaan pois sijoitettujen lasten ja heidän vanhempiensa oikeusturvaa sekä palauttaa pahoiksi leimatuille lastensuojeluperheille ihmisarvon, joka heille kuuluu.

Välittämme niin Suomeen kuin Venäjällekin realistista ja totuudenmukaista kuvaa Suomen lastensuojelusta.

Vetoamme maamme poliittisiin päättäjiin ja lastensuojelijoihin:

1) Pyydämme, että te vähentäisitte lastemme sijoituksia, sillä kukaan ei tiedä, mitä lapsillemme tapahtuu bisnekseksi muuttuneessa sijaishuollossa.

2) Pyydämme, että te ehkäisisitte sijoituksia palauttamalla peruspalvelut eli kunnollisen, nykytarpeisiin vastaavan avohuollon tukitoimineen. Me emme tarvitse maahan lisää epäpäteviä sosiaalityöntekijöitä. Me tarvitsemme kodinhoitajia.

3) Pyydämme teitä pohtimaan, miten aloitteet pysyvästä huostaanotosta ja sijaisperheen adoptio-oikeudesta liittyvät lastensuojelulain tavoitteeseen: huostaanoton tilapäisyyteen ja perheiden jälleenyhdistämiseen.

4) Pyydämme, että sosiaalitoimen ratkaisut saatetaan valvonnan alle. Toimien ja päätösten oikeellisuutta ja lainmukaisuutta on todisteellisesti seurattava. Vääriin ja oletuspohjaisiin kirjauksiin on puututtava. Asiakkaalle on selkeästi annettava korjausmahdollisuus häntä koskeviin merkintöihin.

5) Pyydämme, että viranomaisille määrätään sanktiot vääristä, menettelysäädösten vastaisista päätöksistä. Perheillä, jotka joutuvat laittomuuksien uhriksi, tulee olla oikeus vahingonkorvauksiin.

6) Pyydämme, että myöntäisitte lastensuojelun palvelujärjestelmän olevan vakavassa kriisissä. Pyydämme teitä tarkastelemaan perhepolitiikkaa ja kysymään, ollaanko siinä menty vikasuuntaan.

7) Pyydämme, että koettujen vääryyksien paljastamiseksi käynnistäisitte puolueettoman, laajan sijaishuollon selvityksen, kuten muissa Pohjoismaissa on tehty.

8) Pyydämme, että lopetatte ratkaisujen etsimisen valvontakulttuurista, viranomaisten yhteistyöstä, tietosuojan murtamisesta ja järjestelmää ruuhkauttavan lastensuojeluilmoitustehtailun tehostamisesta.

9) Pyydämme, että te papereiden liikuttelun sijaan kannustaisitte meitä vanhemmuudessa, ja siirtäisitte huomion varhaiseen tukeen. Että te uskoisitte meihin isinä ja äiteinä, ettekä näkisi meitä vain mahdollisina riskeinä ja uhkina, sitä me pyydämme. Vain tukea ja apua, muuta emme pyydä.

10) Lopuksi pyydämme kunnianpalautusta pahoiksi leimatuille lastensuojeluperheille. Pyydämme, että te näkisitte meidät.

Lokakuulaiset tulevat järjestämään tapahtumia, joilla kiinnitetään huomiota lastensuojelun epäkohtiin. Ensimmäinen tempauksemme on venäläisäideille suunnattu yhteisvastuukirje.

Lokakuun liike

— Maria Syvälä, toimittaja, kirjailija, Siuro.

— Ani Leikonniemi, sosiaaliohjaaja, vertaisohjaaja, Turku.

EN MINÄ OLE JAPANILAINEN KUVAKUDOS

olen kertaustyylien kakofonia

ruostunut ruukku ja Valencian pitsi

englantilainen teeastiasto ja kalastajansaappaat

 

 

Olen tuhkalla lepäävä tyttö ja peilisali

sammaloitunut kiviaita ja punaiset nauhakengät

silmänkantamaton laakso ja ummehtunut karjasuoja

 

 

olen mustalaisviulujen himphamppu

olen laulava ratsukko kaukana kolossaalipilastereiden varjoista

olen pohjoistuuli ja kissankäpälä

valkoinen hanki ja kellastuneet luistimet

saapasjalkakissa ja tyhmeliini

kotikutoinen villapaita ja samettipuuhka

 

 

Olen palatsin portaat ja kolhiintunut ämpäri

porkkanalaari ja multainen lapio

auringon haalistama puuharava ja keltainen kurpitsa

 

 

olen latinankielinen museoarkisto ja barokkipuutarha

olen iankaikkinen harmaakivitalo ja oranssi unikkotuuli

hampaaton ukko sadesäällä ja hevosvankkureiden koristevyö

 

 

olen maitopääläri ja kristallilasi järven jäällä

ja kaiketi, kaiketi olen poissa muodista

———-

Runo on syntynyt muistaakseni vuonna 2000 ja mitä todennäköisimmin taas tuohtumuksen hetkellä, kun en löydä paikkaani tästä maailmasta sen sijaan, että muut sitä yrittävät kyllä ahkeraan ympärilläni tehdä.

VARKAUTTA JA VÄSYMYSTÄ

9.10.2012

Tytär soitti yhtenä iltana itkien, ettei jaksa tällaista elämää. Että hänkin haluaa normaalin elämän. Kehotin häntä palaamaan laitokseen, jotta normaali eläminen toteutuisi nopeammin. Tietenkin hän kokee olevansa umpikujassa, koska rangaistukset odottavat laitokseen palattaessa.

Muutama päivä on masentanut se, miten niin moni suomalainen on täysin sokea tälle kaikelle. Kaikki vain hokevat sitä samaa, miten tärkeä on laittaa se tyttö kuriin ja järjestykseen. Hyvänen aika, eikö kyetä näkemään, ettei kaikkia vain laiteta kuriin ja järjestykseen. Miten ihmeessä tämän maan kansalaiset ovat niin jumalattoman alistuvaista sorttia. Itsestään selvyytenä pidetään systeemiä, vaikkei se edes toimisi!

Eräänä aamuna yksi ennakko odotettavissa ollut miltei tilastollinen tosiasia toteutui. Eräs äiti soittaa, että heidän talossaan on käynyt varkaita. Luettelee parin tonnin edestä tavaroita, jotka kuulemma tyttäreni on varastanut. Uskon kaiken helpostikin, eihän hänelle tule rahaa mistään, elää poikakaverin siivellä, joka työtön hänkin.

Olen pahoillani kaikesta ja suostun luonnollisestikin, että hän ilmoittaa poliisille. Ensimmäinen ajatukseni on, että tästä se lähtee tämä syrjäytyminen, joka yhteiskunta niin uhkakuvailee itse aiheuttaen toimillaan kaiken sen.

Soitan tyttärelle, selviää että tämä perhe on tuttu, heitä oli siellä bileissä 15 nuorta. Hän myöntää ottaneensa puhelimen, muuta ei. Poikani soittaa tälle perheen äidille, jonka talossa varkaus tehty. Alkaa selvitä, ettei tytär olisikaan ottanut kuin puhelimen. Varkaus se on silti ja kehotan tytärtäni palauttamaan puhelimen. (Häneltä itseltään varastattiin vastikään itse ostamansa puhelin).

Poliisi soittaa ja pyytää tytärtä kuulusteluun. Tuumaamme yhdessä, että voi olla mahdottomuus saada häntä sinne, koska on karkureissulla. Huomaan, miten joka päiväistä on poliisillekin nämä nuorten karkaamiset. Puhuihan nuorisokodin johtajakin nuorten suosimasta muotisanasta ”ottaa hatkat”. Tämähän on jo niin monen nuoren arkipäivää.

Suljetulle osastollehan tyttärenikin monet kaverit ovat joutuneet jo jopa 14 vuotiaat, eivät siksi, että olisivat psykoosissa vaan koska koko ajan karkailevat ja heidäthän on saatava kuriin!

Facebookin kautta järjestettiin syyskuussa yhteinen tapahtuma, kynttilän sytytys kodeissa pienen Erikan muistolle.

Saatana(anteeksi en yleensä kiroile kuin hädässä) herätkää!

Yksikään sosiaalitoimen ihminen ei minua hämmästytä niinkään, mutta minua hämmästyttää tämä kansa, joka alistuu aivan kaikkeen. Uskoo Ylempiin tahoihin enemmän kuin Jumalaan.  Nyt loppui tämä minunkin ainainen kitinä ainakin tältä illalta, tämä  hetkellinen masentuminen, alan selvittää mihin YK:n ihmisoikeuteen tästä nyt alkaisi valittaa. Muistan taas ne kaikki nuoret, jotka itse olen omin silmin tavannut. Tavallisia nuoria, lähes vielä lapsia ja suljetulla ovat pahemmissa oloissa kuin vangit. Ovatko he todellakin niin pahoja?

Ja oikein kuulen korvissani taas, kuinka joku jaksaa kitistä, miten on väärin valittaa kun Suomessa sentään on niin hyvin asiat ja moitteettomasti toimivat laitokset jne. Sanonko mitä ajattelen. No en sano, täällähän on niin hirveän pelottavaa jos sanoo jotain oikein ikävää ihan ääneen, voi voi, kyllä on kamalaa, voi mennä pullanpala joltain väärään kurkkuun.

VAALI KESKUSTELUA

Tämä ehdokkuuteni on saanut pohtimaan monenlaista. Selväksi on tullut ennenmuuta se, etten kykene toimimaan kuten muut ehdokkaat. Paljastun itse itselleni naurettavuuteni, jos alan toimia vastoin omia tapojani. Olen koettanut ”vaalityössäni” alkaa toimimaan samalla tavoin kuin muutkin, mutta todennut sen heti alkuunsa mahdottomaksi.

Ensinnäkin, minun on pakko tunnustaa miten vähän tiedän asioistamme, miten niitä maassamme hoidetaan. Joudun kysyä kavereilta, mikä on korvamerkintä, mikä on palveluseteli. Eikä sekään, nimityksistä on pian otettu selvää, mutta miten selvität sen kaiken muun. Sen todellisuuden, miten asioita hoidetaan. Sitäkin korvamerkintä asiaa. Kun yksi sanoo yhdellä tavoin, toinen sanoo toisella. Kuka on se joka sanoo totuudellisesti ja vain totuudellisesti. Ilman tunteita. Tämähän on yhtä tunnepeliä tämäkin touhu. Maailmaa tulisi johtaa rationaalisesti ajattelevat tutkijat, he joilla ei ole minkäänlaisia tunnekytköksiä valtaan eli omiin intresseihin.

Minua kiinnostavat vain tosiasiat, eivät erilaiset kytkökset joiden mukaan annetaan vastauksia.
Ehkä juuri siksi voisikin olla hyvä olla itse näkemässä asioiden hoitoa sisältäpäin. Ei olisi kommervenkkeilijöitä välissä.

On kiinnostavaa myös seurata mitä on ”keskustelu” vaikkapa vaalien alla. Claes Andersson kuvaa kirjassaan Kaksitoista vuotta politiikassa aikaa Vasemmistoliiton puheenjohtajana, miten hän koki epätoivoa siitä, ettei omilla argumentoinneillaan tuntunut olevan kuulijassa minkäänkaltaista vaikutusta. Oli kuin olisi keskustellut kuuromykän kanssa.

” Keskustelut olivat jonkinlainen ”peli”, jossa tavoitteena oli pelkästään omien asemien parantaminen. Ei ollut tarkoituskaan kuunnella tai ymmärtää toista eikä vastata hänen argumentteihinsa. Ainoana tavoitteena oli oman edun ajaminen ja ansojen viritteleminen minulle, mahdottominen lupausten vaatiminen Andersson kertoo. Tätähän se on täälläkin fb:ssä ”keskustelu” useinmiten. Mustavalkoinen ajattelu, piikikkäät sutkaukset sekä populistiset iskulauseet viehättävät monia, tästä myös Andersson puhuu.

Kiintoisaa sekin, ettei yksikään fb kaveri tykkää sivustostani jos olen eri puolueesta, huolimatta siitä, että minä tykkäilen jokaisen vaalisivuista. Ajattelen olevan tärkeintä, että me yhdessä yritämme, vaikka eri puolueinakin. Mutta ajatukseni ei  näytä saavan kannatusta.

Eikö juuri tässä psykologisesti arveluttavassa ihmisevoluutiollisessa vaiheessa ole melko toivottomat näkymät.
”He eivät oppineet mitään historiasta eivätkä poliittisista muutoksista. He eivät katuneet mitään. He tiesivät aina olevansa ja aina olleensa kaikissa oleellisissa kysymyksissä oikeassa. He olivat erehtymättömiä, järkkymättömiä, jumalten kaltaisia.”
En pysty mitenkään sopeutua ajatukseen, että tässä pitäisi nyt jollain tapaa leiriytyä oman puolueen leiriin ja suhtautua muihin kuin ilmaan. Kaikki ne puolueet joita ei kiinnosta tämän maan valtapuolueen ajama kaupallisuuden linja , tulisi nyt yhdistyä yhteiseksi rintamaksi, käyttääkseni nyt minäkin kulunutta ja tunnepitoista ilmaisua. Rikkoa kertakaikkiaan kaikki tämä hullunmylly yksityistämisineen ja kasvutalous hokemineen. Koska tässä ei järjen hiventäkään ole. Ajaudumme maailmaan jossa tuhoudumme tämän hirvittävän koneiston rattaisiin aivan tuota pikaa.
Sitä ei vain tuo eräs valtapuolue usko niin kauan kuin sillä itsellään on talot ja loputon luottokelpoisuus tyynynsä alla. Lisäksi luin tutkimuksen jossa todettiin tämän mainutun puolueen olevansa tunne uskollisin puolue. Eli tapahtuipa mitä tahansa, se puolue ei muuta ajatuksiaan. Siitä voi myös päätellä, mihin kaikkeen se tulee olemaan valmis, kun pahat päivät koittavat.

Sen vuoksi olen lapsekas ja ajattelen, että on sama olemmeko vaikka sen Pähkinän poimijan puolueesta, kunhan alasvaltaamme kaiken tämän kaupallistamisen diktatuurin.

Kuten huomaatte, ei bloginikaan ole muuta kuin lähinnä pohdiskelua varten. Ei minulla ole vastausta siihen, miten  toimisin valituksi tullessani. En ole kiinnostunut kosiskelemaan ketään edes vaalien alla. En ole kiinnostunut lupailemaan mitään. Olisihan silkkaa hulluutta väittää voivansa luvata yhtikäs mitään. Mutta on itsestään selvää, että parhaansa sitä tekisi ja omasta selkänahastaan ottaisi. Siinä kaikki. Tämä on ihmisyyttä, eikä minun tarvitse sitä erikseen kenellekään todistella.

Tämä oli minun toinen, tämän kummoisempi kirjoitukseni vaalien alla.

 

 

 

EKOANARKISMI, MITÄ SE KOHDALLANI ON

Avaan hiukan omalla tavallani tuota ekoanarkismia itsessäni, se kun sanana kuulostaa joidenkin ihmisten mielissä joltain pahalta.

OSA I

Aloitan sen  Lasse Nordlundin sanoin : Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain ja ainoastaan valtiojärjestelmän varmistaminen. Se mielellään luo kansalaisten kanssa rajapinnan, joka antaa tunteen hallinnasta. Kun ihminen kuvittelee vaikuttavansa, hän vaipuu syvän itsetyytyväisyyden tilaan, eikä enää havaitse ympärillään tapahtuvaa todellista kehitystä.

Eli, vain ja ainoastaan järjestelmän varmistaminen.

Katsoin eilen  jossa Kuntavaalit 2012: Ottelu Salossa jossa oli koolla lukuisa joukko päättäjiä puhumassa kuntaliitoksista. Mietin, miten sekaisin tuo pakka menisikään, jos siellä nyt alkaisi joku puhumaan talouden sijaan vaikkapa vaihdantataloudesta oikein tosissansa. Tietenkään juuri tuo paikka ei ole siihen paras mahdollinen koska TV:ssä ollaan. Vaan miten paljon elämässämme onkaan tilanteita joissa ”ei nyt sovi” puhua siitä tai tuosta. Miten paljon onkaan politiikassa ja lähestulkoon kaikessa kyse siitä, että esitämme vain jotain näytelmää. Tiedämme jo valmiiksi miten tulee toimia ja olla ja puhua. Siinä on sitten parhainta ja rauhaisinta ihmisen kelliä, tuu tuu tuutu lulla. Tottakai, jokainenhan meistä haluaa saada olla ja elää rauhassa.

Asetelma kuitenkin sinällään jo selittää sen, miksi muutoksia ei tapahdu. Tätä evoluution ja kulttuurimme niin pitkään historiaamme vietyä tapaa ei niin vain murretakaan kuin sodissa, luonnon mullistuksissa tai sitten siinä hitaassa prosessissa ihmisten mielissä, mutta se on sukupolvia kestävä kinttupolku. Sukupolvet ehtivät vaihtua moneen kertaan minkään juurikaan muuttumatta.

Nyt on sentään talous murtumassa. Samoin luonto. Entäpä ihminen.

Entäpä vielä suomalainen ihminen.

Suomalaisuudesta ja sen viimeiseen saakka pokan pitämisestä muistan nuoruudessa nähdyn Pilan päiten ohjelman.

Siinä oli konditoria tehdas jossa liukuhihnalta tuli kermalla kuorrutettuja kakkupohjia ja oli koristelu vaihe meneillään. Kakkuja tuli tasaiseen tahtiin ja kondiittori asetteli tietyn koukeron kermapursottimella kakkuun. Sitten kakkujen tulo tahtia kiihdytettiin vähitellen. Kondiittori pisti parastaan rauhallisesti huomaamatta aluksi mitään. Pikkuhiljaa tahti kiihtyi niin, että kondiittorilla alkoi jo mennä pasmat sekaisin. Mutta hyvin hän suoriutui vaikka hikeä jo puski. Tahtia yhä vain kiihdytettiin ja yhä nopeampaan kondiittori joutui toimia. Nyt alkoi jo tapahtua vahinkojakin, ei vielä paljoa mutta jonkin verran. Kondiittorista alkoi näkyä hiukan paniikin omainen tunne ulospäinkin. Silti hän suoriutui hämmästyttävästi urakasta.

Tahti kiihtyi aina vain entisestään. Ja yhä vain nopeampaan kävi kondiittorin kädet. Mutta vaikka kondiittori osasikin olla tosi nopea, ei hän oikein enää pysynyt tahdissa toisessa päässä jossa piti olla lajittelemassa valmiita kakkuja järjestykseen. Alkoi tapahtua törmäilyjä kakkujen välillä. Silti kondiittori pyrki ennenkaikkea selviytymään kakkujen varsinaisesta koristelusta. Jossain vaiheessa hän sitten äkkäsi, että ensimmäisestä vaiheesta suoriutuminen on turhaa, jos ne toisessa päässä menevät kiireen vuoksi joka tapauksessa piloille. Niinpä hän alkoi ravata alku ja loppupäässä edes takaisin.

Katsojahan oli sivusta seuraneena nähnyt kaiken mahdottomuuden jo pitkän aikaa, mutta tekijä itse keskittymiseltään työhön ei voinut sitä nähdä. Mutta tuo ravaaminen oli jo niin toivottoman näköistä touhua, että siinä katsojakin jo ihmetteli, että eikö tuo hyvä ihminen jo näe, ettei tuosta voi tulla mitään. Vaan ei, kondiittori parka ravasi kuin hyppyjänis kakkujen väliä. Automatisoitu hyppyjänis. Hänellä ei ollut käytettävänään tilannetajua eikä mitään järjellistä muutakaan, vieterilelun tavoin hän vain juoksi edes takaisin ja kakut putoilivat jo lattialle.

Sitten kun kakkuja oli huomattavasti enemmän jo lattialla kuin liukuhihnalla, hän yks kaks heräsi.

Silloin hänen maailmansa myös musteni, tai valkeni.

Hän otti liukuhihnalta tulevan kakun toiseen käteensä ja toisen kakun toiseen käteen ja ensimmäisen heitti suoraan seinään ja kun oli heittämässä toista, sattui juuri pomo paikalle jolloinka kakku tietenkin läsähti suoraan hänen kasvoilleen. Siinä vaiheessa se ei enää haitannut millään tavoin tätä kunniallista kondiittoria, ei, vaan häneltä pääsi surkea itkun ja naurun parkaisu ja sitten tv- ruutu pimeni siltä osin.

Tämä osio voisi olla ekoanarkistin se anarkisti sanan avaus.  Sanan EKO selitän seuraavassa osiossa, kun aikaa liikenee.

Anarkisti on siis siis se henkilö, joka alunalkaenkaan ei ryhdy kaikkeen mihin oletetaan ryhdyttämän. Anarkistin ei tällöin myöskään tarvitse heittää sitä kakkua pomonsa naamalle. Hän vain valitsee toisin. Alistunut ihminen on se joka kakun heittää kun se aika koittaa.

KIRJE SOSIAALITOIMELLE

   HYVÄ SOSIAALITOIMI

Tyttäreni on ollut suostumuksellamme kohtuuttomien lintsausten vuoksi huostaanotettuna marraskuusta 2011 lähtien. Ensimmäiset 2 (kaksi) kk väliaikaisessa sijoituspaikassa lähellä kotia menikin hyvin. Tytär kulki joka päivä henkilöautolla, sitten junalla ja bussilla omaan kouluunsa ja iltaisin takaisin sijoituspaikkaansa ilman karkaamisia. Hän ja tyttäreni sisarukset sekä omat vanhempani koettiin paikka hyväksi juuri siitä syystä, että tyttäreni sitoutui paikkaan kohtuullisen hyvillä mielin.

Seuraavat kuluneet pian 9 (yhdeksän) kuukautta hän on ollut sijoitettuna kauas kotoa olevaan nuorisokotiin,josta vain n.1 (yksi)kk ja 1.5 (puolitoista) viikkoa hän on ollut laitoksessa paikanpäällä. Loput 7 (seitsemän) kuukautta ja 3 (kolme) viikkoa hän hän on ollut karkuteillä. (Omasta kotikunnastamme ei löytynyt paikkaa).

Tilanteen tekee surullisimmaksi se, että hän ei näin ollen voi tulla edes kotiin, koska tietää, että äitinä minulla on velvollisuus ilmoittaa lapseni olinpaikka viranomaisille. Ja sitähän hän ei halua. Ja kun tarpeeksi kauan aikaa kuluu ”maan alla”, ja minulla huoli lapsestani ,jota en saa enkä voi edes nähdä, en minäkään lopulta enää  tahdo tukea tällaista lastensuojelun järjestelmää. Lisäksi kaikki hänen lääkäri ym. selvitykset ovat kesken eivätkä luonnollisesti etene mihinkään.

Kunnan näkökulmasta katsoen  myös rahaa palaa joka päivä laitokseen hirvittäviä summia, jossa tyttäreni ei edes ole kuluttamassa.

Meidän tapauksessamme tämän kyseisen systeemin ylläpitämisellä luodaan nuorelle ainoaksi väyläksi piileskelemisen ja sitä kautta yhteiskunnallisen eriarvoistumisen lopullisuuden, sekä erittäin suuren riskin nyt viimeistään ajautua alkoholi/huumeriippuvuuteen. Systeemi näin ollen oikein tukemalla tukee tähän kehitykseen.

Kesällä kävi lisäksi outo kuvio, johon en ole saanut vieläkään selvyyttä. Silloinen lastensuojelun johtava työntekijä sekä sosiaalitoimesta henkilö tulivat ennakkoon soittamatta kotiini(tytär oli karkutiellään) ilmoittamaan, että huostaanotto puretaankin toimimattomana. Olin hämmästynyt, joskin myös iloinen,  ja kysyin ,että saammeko sitten vaikka kotiin jotain tukea, jotta saan tyttäreni menemään kouluun tai että ehkä viimein voisimme aloittaa suunnittelemamme nettikouluopiskelun. Näin alustavasti luvattiin ja sovittiin, että tytär saa asua kotonaan sosiaalityöntekijöiden  loman ajan eli reilun kuukauden päivät. Olimme iloisia asiasta, tosin tytär saapuikin kotiin hiukan epävarmana, että onko äidillä ja sosiaalitoimella jokin yhteinen ansa nyt kyseessä. Muutaman päivän perästä eräänä aamuna kotimme oveen koputettiin. Olin aamutakissa kahvilla siinä. Tytär nukkui vielä, olimme edellisiltana keskustelleet myöhään yöhön lapsuuden kokemuksista, niiden vaikutuksista tähän päivään jne.

Ovella seisoi kolme tuntematonta ihmistä, jotka sanoivat, että tulivat hakemaan tyttäreni.  Olin ihmeissäni ja kerroin että nyt on varmasti tullut jokin erehdys, että saimme juuri luvan tyttäreni asumiseen kotona heinäkuun yli. Kyselin heiltä perusteluja, mutta he eivät sanoneet mitään muuta kuin että tämä on määräys ylemmältä taholta. Koetin kysyä kuka on määräyksen takana, mutta he sivuuttivat kysymykseni. Lopulta sanoin, että soitan kyllä poliisit paikalle, ellen saa tietää nimeä kuka on tämän määräyksen takana.

Johon osoitti sormella olkansa ylitse tämä skrode mies (myöhemmin ymmärsin hänet vartijaksi) pihan perälle, että siellä he jo ovatkin, poliisit. (Heitä tosiaan oli siellä, kaksi poliisia ja yksi vartija). Ymmärsin oitis, ettei tässä  suinkaan perhettä suojeltu, vaan sosiaalitoimea perheeltä. Käsitin siinä hetkessä koko maamme tilan kaikessa karmeudessaan muistaen monen muun kertomuksia. Silmissäni vilisi nauhana kaikki toisenmaailmansodan aikaiset kodeista järjettömät pidätykset. Vai ehkä olin sittenkin väärässä, minullahan oli rikollinen tytär. Tytär joka ei halunnut käydä koulua. Tietenkin se oikeutti yhteiskuntaa käyttämään varoja jopa kuuden ihmisen työaikaan?

Myöhemmin soitin ja penäsin tämän käskynantajan nimeä ja sainkin jonkun nimen. Yhtäkkiä selvisi, että johtavalla lastensuojelun sosiaalityöntekijällä olikin vielä oma ylempi esimies, joka oli päätöksen antanut. Soitin hänelle ja huomasin heti, ettei hän kuulunut niihin jotka keskustelevat asiakkaiden kanssa vaan siihen tehtävään  on erikseen määrätty alempi toimihenkilö (eli sosiaalityöntekijä). Jostain syystä olin kuitenkin onnistunut ohittamaan nämä väliportaat. Hän kuitenkin lupasi selvittää asiaa ja palata myöhemmin iltapäivällä siihen. Koskaan hän ei tosin itse soittanut, vaan laittoi alaisensa asialle. Hän oli mitä ilmeisemmin kuitenkin henkilö huipulta, joka sieltä määräili meidänkin perheen asioita näkemättä meitä, minua ja tytärtäni milloinkaan kasvoista kasvoihin. Erikoinen tilanne. Kylmä puistatus kulkee yhä selkäpiitäni pitkin muistaessani metalliselta tuntuneen keskustelumme.

Saimme selville oman lastensuojelu henkilömme tultua lomalta, että hänen tämä meille mystiseksi jäänyt sosiaalityön esimiehen esimies olikin sanonut, ettei huostaanottoa pureta.

–

Tyttäreni olisi siis täytynyt saada jo seiska luokalta lintsausten alettua aivan ensimmäiseksi keskittymishäiriötilan tai muun kaltaiset tutkimukset sekä muita tukitoimia. Toivoimme siihen aikaan myös pääsyä erityiskouluun, jossa mm. tarkkaavaisuushäiriöiselle olisi paremmat mahdollisuudet, mutta joka kerta jokaisessa paikassa sanottiin koulun olevan jo täynnä. Eli  sosiaalitoimella ei ollut antaa muuta ehdotusta kuin nuorisokoti, mikä jo silloin tuntui täysin kohtuuttomalta, mutta johon lopulta hyvin käyttäyttyvänä vanhempana koin joutuvani suostua.

Korostan tässä nyt yhdeksän kuukautta kestänyttä toimimatonta huostaaottoa ja sen yhä kurjistuneita seurauksia, että kiinnittäisitte pykälien sijaan nyt huomionne maalaisjärkeen tässä hullunkurisessa tilanteessamme. Toivon myös todellista aitoa yhteistyötä, en sellaista jossa alempi toimihenkilö kyselee tilanteestamme ja toivoo meiltä täydellistä avoimuutta ja kun sitä annamme, emme saa vastausta, emme vuorovaikutteista aitoa lähestymistapaa vaan ainoa tapa teillä hoitaa asia on keskustella perheemme asioita keskenänne, ei perheen kanssa sataprosenttisesti avoimena. Itse te kyllä avoimuutta odotatte meiltä ja sitä pääsääntöisesti olenkin noudattanut tunnollisesti.

Kaikki yhteiset perhejuhlamme tämän menossa olevan yhdeksän kuukauden aikana, sisarusten valmistujaisjuhlat, äidin 50v juhla, mummon ja papan hääpäivä juhla, papan 75-v juhla ja normaalit syntymäpäivät on tyttäreni joutunut olla ”maan alla” kuusitoista vuotiaana. Yhteenkään juhlaan hän ei ole uskaltanut osallistua peläten, että hänet ilmiannetaan poliisille, mikä myös minun velvollisuuteni olisi ollut. Koko perhe, mukaan lukien perheenä omat vanhempani, olemme kärsineet tällaisesta epätodellisesta elämästä. Etenkin tyttäremme puolesta olemme hyvin surullisia, hänellä se vaikein taakka on tullut kannettavaksi  Suomen maassa.

Kun soitan ja kysyn lastensuojelusta, mitä aioitte tehdä tyttäreni löytymiseksi, he lupaavat keskustella palavereissa, palavereissa jotka tuntuvat kestävän loputtomiin, viikko- tai kuukausi kaupalla, ja elämä kulkee ohitsemme, etenkin tyttäreni ohitse siellä jossain.

Vaadinkin siis nyt tässä julkisesti tyttäreni huostaanoton purkua mitä pikimmin täysin kannattamattomana sekä tyttäreni tilannetta vain pahentaneena vaihtoehtona. Voimme myös keskustella mahdollisuudesta vielä yrittää sijoitusta oman kotipaikkamme yksikköön, mikäli sekään enää onnistuu näin pitkälle päässeen ”vapauden” maun myötä.

Täytyy olla muita mahdollisuuksia, ja ellei ole, otan sydämellisesti vastaan omasta elämästämme itse huolta kantamisen. Toivon myös tällöin saavamme elää oma elämämme ilman yhteiskunnan puuttumista asioihimme, sentään vapaassa maassa kun olemme?

Terveisin,

kalligrafi, opiskelija,

8 lapsen äiti

Laila Helena Lepistö

Espoo

AHDISTUS YHTEISKUNTAA KOHTAAN LISÄÄNTYY

Ja tietoisuus, että mikäli ilmaisen ahdistukseni jollekin viranomaiselle, eli lastensuojeluun, kuraattorille, psykologille, työterveyshuoltoon mihin tahansa heistä, niin se tieto informoidaan eteenpäin HUOLENA ja kaikki tämä sama runba kiertää kehää ikuisesti.

En ole kuullut tyttärestäni päivä kausiin. Ainut kanava yhteydenpitoon on facebook. En voi olla miettimättä päivä päivältä enemmän sitä, miten tämä järjetön tila on syntynyt vain lasten”suojelun” tähden. Tämä tila, jossa lapseni piileskelee myös minulta.

Huostaanotto ei ole ratkaissut ongelmaa millään tavoin, päinvastoin vain pahentanut asiaa. Ja muu maailma ympärilläni hyörii vain samaa rataa ostoksiaan tehden tyytyväisenä.

Niin harva ihminen on hereillä.

Eilenkin olin tukemassa afganistanilaisia nälkälakkolaisia ja todistamassa, miten telttaleiriltä tuli häätö toiseen paikkaan, kansalaistorille, jonka luulin olevan siis kansalaisten tila. Vaan mitä kuulinkaan, kuulemma eduskunta on ostanut sen hiksien maapläntin. Ja minkäköhän vuoksi? Ei mitenkään tule mieleen ensimmäisenä, että osti koska Occupy liike on leiriytynyt paikassa jo vuoden päivät.

Sitten naureskellaan ihmisille jotka luovat salaliittoteorioita. Eikö tämäkin jos mikä ole omiaan epäilemään sitä. Tulee väistämättä ajatus diktatuurista. Pelottavasta diktatuurista, joka tukehdutetaan vapaan markkinoinnin aivoja sumentavaan höyryyn.

Voi voi. Kun nyt ei vain sosiaalitoimi kuulisi miten ahdistunut olenkaan. Hehän saattavat huolestua tässä minun nuorimmaisesta lapsestanikin, ajatella tällaisen epävakaan äidin seurassa joutuu elämään. Joko heräsi HUOLI. Minähän en varmastikaan vain näe omaa tilaani nyt.

Voi hulluus tätä maata.

YKSI HAASTATTELU LASTEN”SUOJELUN” TILASTA MAASSAMME

Pyysin omien kokemusteni tueksi muiden kokemuksia lastensuojelun tilasta tämän kunnallisvaaliehdokkuuteni vuoksi ja sain tämän haastattelun, niin toden ja omia näkemyksiäni tukevan.

 

” Nämä ovat kokonaisuudessaan vastaukseni Revanssilehteen tehdystä jutusta. Monta kohtaa, monta ajatusta.

 

”Kevään 1 / 2012 MTKL (Mielenterveyden Keskusliiton) jäsenlehti Revanssin antamani haastattelu:

tekijä: Ani Leikonniemi päivä: 12. maaliskuuta 2012 kello 19:43

 

Haastattelukysymyksiä huostaanoton ja lastensuojelupalveluiden epäkohdista:

1. Huostaanotot ja lastensuojelupalveluiden käyttö on viime vuosina lisääntynyt. Mikä mielestäsi tähän on syynä?

– yhtenä syynä taatusti se, etteivät lastensuojeluviranomaiset tunne työvälinettään eli lastensuojelulakia. Laiminlyödään lslain menettelysäännöksiä, jotka ovat pohjana koko lastensuojelutyölle; asiakassuunnitelmissa (ls laki 30§) pyöritetään fraaseja, ei pidetä tarvittavia neuvotteluja (ls laki 31§), ei kartoiteta läheisverkostoa (ls laki32§), ei huolehdita asioiden kirjaamisesta (ls laki 33§)

 

– laiminlyödään (ls laki20§) lapsen osallisuus. Laiminlyödään siis lapsen mielipiteen selvittämien ja kuuleminen. Päätöksiin saatetaan kirjata esim. ”lasta ei ole kuultu hänen nuoren ikänsä vuoksi” vaikka laki velvoittaa selvittämään myös alle 12 vuotiaan lapsen mielipiteen

 

– laiminlyödään avohuollon tukitoimien (34 §) mahdollisuuksien käyttö. Karmeimmissa tapauksissa perhe ei edes tiedä saavansa avohuollon tukitoimia siinä määrin kuin viranomaiset niitä mieltävät antavansa. Ja tästä seuraa se, että kiireellinen sijoituspäätös ja siitä johtuva huostaanottopäätös perustellaan ”perheelle annetut runsaatkaan avohuollon tukitoimet eivät ole olleet riittäviä”. Ja kuitenkin laki määrää sen, että avohuollon tukitoimet tulee järjestää yhteistyössä perheen kanssa ja, että ne tulee kirjata asiakassuunnitelmaan, joka tulee laatia lain vaatimusten mukaan yhteistyössä perheen kanssa.

 

– perheiden kanssa ei tehdä yhteistyötä (asiakkaan oikeus laadultaan hyvään sosiaalihuoltoon ja hyvään kohteluun (2 luku 4§) siten, että oikeasti kerrottaisiin lastensuojelun pyrkimykset. Tällä tarkoitan sitä, että viranomaisilla saattaa olla erittäin selkeä kuva perheen ongelmista mutta tätä ongelmaa ei pureta perheen kanssa. Lopputuloksena saataa olla viranomaisten taholta olettamuksiin ja mielikuviin perustuvia luuloja perheestä. Ei todellista kuvaa perheen arjesta

 

– asiakaskirjauksia, joita tehdään aina, kun ollaan yhteydessä perheeseen, ei tuoda näkyviksi asiakkaalle. Näissä asiakaskirjauksissa, joita perheet eivät tiedä heistä kirjattavankaan, on usein negatiivissävyisiä olettamuksia, mielikuvia, epäolennaisuuksia, tarkistamatonta tietoa tai jopa valheellisia totuuksia. Kuva perheestä muotoutuu lastensuojeluviranomaisten asiapapereihin jo alun perinkin vääräksi. Työntekijät saattavat vaihtua ja mielikuvat elävät omaa elämäänsä. Asiakas ei pääse koskaan lukemaan näitä asiakaskirjauksia ja mielikuvat vain paisuvat

 

– kiireellisen sijoituksen tai huostaanoton kuulemistilaisuuksia (lslaki 34§) ei järjestetä lain vaatimalla tavalla. Perheille ei varata tilaisuutta lausua mielipiteensä asiasta eikä anneta mahdollisuutta antaa selvitystä kaikista sellaisista vaatimuksista ja selvityksistä, jotka saattavat vaikuttaa asian ratkaisemiseen. Kuulemistilaisuudet ovat käytännössä vain pelkkiä muodollisuuksia, joissa vaaditaan allekirjoitukset lastensuojeluviranomaisten sijoitus/huostaanottopäätöksiin

 

– perheet jätetään kiireellisten sijoitusten ja huostaanottoprosessien ulkopuolelle siten, ettei heille vastata selkeästi. Käytetään fraaseja ”lapsen etu vaatii” tai ”huoli lapsesta” eikä näitä sanapareja avata edes asianosaisille. Ei ymmärretä sitä tuskaa ja hätää mikä lapsen sijoitus ja huostaanotto aiheuttaa. Perheet jätetään totaalisen yksin. Prosessi pyörii perheen ympärillä muttei perheen omia mielipiteitä kirjata eikä niitä siten huomioidakkaan. Lastensuojeluviranomaiset eivät ymmärrä sitä, että muutaman tunnin keskustelut eivät tuo vastauksia perheen moninaisiin kysymyksiin ja hätään omasta lapsesta. Saatetaan jopa väittää, etteivät vanhemmat ymmärrä lapsensa etua, koska vanhemmat ovat kriisissä.

 

– käytetään ja jopa kerätään vanhoja ja virheellisiä tietoja eikä niitä edes vanhempien vaatimuksesta korjata, joten nämä vanhat ja vieheelliset tiedot päätyvät viranomaisten päätöksiin. Hallinto-oikeudet eivät tutki lastensuojeluviranomaisten tekemien kirjausten oikeellisuutta vaan luottavat sokeasti siihen, että viranomaiset ovat tutkineet perheen tilanteen siten kuin lastensuojelulaki sen määrää tutkittavaksi

 

2.Saavatko perheet mielestäsi riittävästi tukea?

– perheet eivät saa riittävästi tukea siihen ongelmaan, joka heillä on. Usein pelkkä taloudellinen tuki auttaisi ja avun tarve häviäisi. Useilla perheillä taloudellinen ahdinko kiristää perheenjäsenten välejä ja koko perhe alkaa oireilla

 

– perheet ohjataan lastensuojeluasiakkaiksi, jolloin heidän oman elämän päätökset siirtyvät vähitellen viranomaisten käsiin. Perheen oikeuksia omiin päätöksiin aletaan rajoittaa ja asioita aletaan kirjata siinä valossa, että jonakin päivänä saatetaan olla tilanteessa, jossa lapsi/lapset/nuori/nuoret pitää sijoittaa kodin ulkopuolelle

 

– monelle perheelle pelkkä luottamuksellinen kuunteleminen ja taloudellinen tuki riittäisi. On pelottava tosiasia se, että kaikki perheenjäsenten kanssa käydyt keskustelut kirjataan. Ja varsinkin se tapa, jolla ne kirjataan, on pelottavaa: asioita erotetaan asiayhteyksistä. Ja jätetään huomiotta positiiviset asiat ja annetaan negatiivisille painoarvoa.

 

3. Saavatko perheet tarpeeksi tietoa lastensuojelupalveluiden sisällöstä, periaatteista, säädöksistä, päämääristä, omista oikeuksistaan, omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa saamiensa lastensuojelupalvelujen sisältöön ja valitusmahdollisuuksistaan sekä mahdollisuuksistaan saada muutoksia tehtyihin lastensuojelua koskeviin päätöksiin?

– Oman kokemukseni perusteella totean, etten saanut mitään edellä mainituista tiedoista. Keskusteluyhteyttä ei ollut vaan kysymyksiini vastattiin erittäin ympäripyöreästi, jos vastattiin lainkaan.

 

1.                   Toimiiko lastensuojelu perheiden ja lasten parasta ajatellen?

– Omassa tapauksessani hain itse apua kuormittavaan elämäntilanteeseeni. Tilanteet muuttuivat ja koin, etten enää tarvitse sosiaalihuollon apua. Mutta koska perheeni oli saatettu lastensuojelun asiakkaaksi, minulla ei ollut mahdollisuutta päästäkään siitä eroon. Työntekijä piti kiinni oikeudestaan jatkaa asiakkuutta. En todellakaan kokenut, että kohdallani olisi ajateltu perheeni tai lasteni parasta. Koin väkisin annetun avun vain perheeni kontrolloimisena. Samoin kokivat lapseni. Tämä johti siihen, että sosiaalihuolto katsoi vanhemmuuteni olevan kateissa ja kiinnittyi entistä kovemmin perheeseeni.

 

4. Onko sinulla tai joillakin tuntemillasi perheillä kokemuksia huostaanottoihin ja lasteensuojeluun liittyvistä epäkohdista?

– kyllä on. Oman lapseni kiireellinen sijoitus 2009 ja sen myötä huostaanotto asia on nyt menossa uudelleen käsittelyyn – tällä kertaa rikosoiekuteen. Voitin 2010 lastensuojeluviranomaisten tekemän huostaanottopäätöksen ja sain lapseni takaisin kotiin. Vein asian rikosoikeuteen mutta hävisin käräjäoikeuden käsittelyn helmikuussa 2012. Alioikeus ei ollut huomioinut lainvastaisuuksia. Esimerkiksi sitä, että ko sosiaalityöntekijä olisi ollut vastuussa asiakassuunnitelman tekemättä jättämisestä sillä hän toimi sijaisena. Mielestämme ei voi olla niin, etteikö sijaisena toimiva lastensuojeluviranomainen olisi vastuussa tekemisistään tai tekemättä jättämisestään. Mikäli asiakassuunnitelma olisi tehty lain vaatimalla tavalla olisi minulla ollut mahdollisuus oikaista sosiaalihuollolla olleet mielikuvat ja ”huolen lapsesta”. Asiakassuunnitelman tekemisen laiminlyönti johti järkyttävään sijoitus ja huostaanotto prosessiin

 

– järkyttävintä kohdallani on ollut se, että vasta tammikuussa 2012 käydyssä rikosoikeudenkäynnissä paljastui se, että viranomaiset ovat perustaneet koko sijoitus ja huostaanottoprosessinsa minun psykoterapialausuntoihin vuodelta 2003 irrottaen sieltä sanoja ja lauseita omiin tarkoituksiinsa! Viranomaiset hankkivat kyseisen lausunnon selkäni takana eivätkä ole vieläkään suostuneet ilmoittamaan milloin ja mistä ovat lausunnon hankkineet. Terapeutilta he eivät sitä ole hankkineet. Mihinkään asiakasdokumenttiin he eivät ole kirjanneet lausunnon hankkimista vaikka laki näin määrää. Edes tietosuojavaltuutettu ei ole asiaan ottanut kantaa vaikka hänen on pyydetty asia tutkimaan. Nyt olen tehnyt asiasta poliisille tutkintapyynnön mutten usko tuonkaan tuovan selvyyttä. Olen menettänyt täysin luottamuksen viranomaisiin

 

– olen perustanut vertaistukijärjestö HOL ry:n eli Huostaan Otetut Lapset – Rikotut perheet. Järjestön tarkoituksena on antaa tukea ja tietoa perheille, jotka kokevat tulleensa kohdelluksi lainvastaisin menettelyvirhein. Toimin tukihenkilönä mm. perheen sosiaalihuollon palavereissa. Toivon perheiden ymmärtävän, että heillä on oikeus omaan lapseen ja, että he valveutuisivat omiin oikeuksiinsa. Ensisijaisen tärkeätä on hankkia kaikki sosiaalihuollolla olevat perhettä koskevat asiakirjat, jotta perheet tietävät mitä heistä on kirjattu.

 

5. Tunnetko perheitä joissa huostaanottoja ja lastensuojelutoimenpiteitä perustellaan mielenterveysongelmilla?

– HOL ry:n toiminnan kautta annan vertaistukea kymmenille perheille. Ahdingossa olevia perheitä tulee jatkuvasti lisää. Suurimmalla osalla näistä perheistä on kirjattu jokin mielenterveysongelma. Vallitsevana käytäntönä on kirjata mielenterveysongelma, jos perhettä on kohdannut jokin kriisi. Normaali väsyminen arjen pyöritykseen on kirjattu mielenterveysongelmaksi. Masennus kirjataan yleisesti mielenterveysongelmaksi, jolloin aletaan olla lapsesta huolissaan. Ja tämän ”huoli lapsesta” ympärille hankitaan aineistoa eikä aineisto aina ole edes relevanttia enää vaan voi olla vuosien takaa

 

– vanhoista lääkärinlausunnoista kaivetaan vanhentuneita terveystietoja siten, että ne liitetään nykypäivään vaikka perheen vanhempien tilanteissa vallitsevat olosuhteet ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Vanhemmat ovat saattaneet elää jo pitkään ns. tervettä elämää mutta heidän arkeaan aletaan tarkkailla vanhojen tietojen perusteella. Perheen arjesta ei tehdä positiivisia kirjauksia vaan kirjaukset tehdään negatiivissävytteisesti

 

– vanhempien väsymys arjen pyörittämiseen nostetaan esille siten, että se muka estäisi ymmärtämästä lapsen edun ja normaalin huolenpidon omasta lapsesta

 

6. Onko tuntemillasi perheillä pelkoja jotka liittyvät lastensuojeluun?

– perheet pelkäävät todella paljon eikä pelko ole aiheetonta. On aivan liian monia tapauksia, joissa perhe on itse hakenut apua sosiaalihuollolta ja apu onkin kääntynyt lapsen sijoitukseksi tai huostaanotoksi. On todella vaikeata päästä keskusteluyhteyteen lastensuojeluviranomaisten kanssa. Lastensuojeluviranomaisilla on todella valtaa päättää perheen sisäisistä asioista vain lausumalla sanapari ”lapsen etu” tai ”huoli lapsesta”. Noita sanapareja heidän ei tarvitse mitenkään perustella. On vaikea saada selville se, mikä tulisi perheessä muuttua, että lastensuojeluviranomaiset pyörtäisivät omat päätöksensä. Ei edes silloin, kun voi näyttää toteen viranomaisten toimineen lainvastaisin menettelyvirhein. Kun lapsi tai nuori on sijoitettu kodin ulkopuolelle alkaa viranomaiset tiivistää lapsen ja nuoren suhdetta sijoituspaikkaan vieraannuttaen hänet omasta perheestään. Aletaan puhua kiintymyssuhteen tärkeydestä sijoituspaikkaan. Oman biologisen perheen tapaamisia vähätellään ja niitä vähennetään minimiin milloin minkäkin syyn nojalla. Rajoittamisista ei tehdä kirjallisia päätöksiä, joiden perusteella asioista voisi valittaa. Perheille ilmoitetaan usein tapaamisten peruuntuminen ilman, että uutta tapaamisaikaa sovitaan

 

– lapsia viedään päiväkodeista, kouluista ilman, että vanhempien kanssa olisi asioista keskusteltu. Jälkeenpäin väitetään, etteivät vanhemmat ole ymmärtäneet sosiaalihuollon huolta lapsesta vaikka asioista olisi paljonkin keskusteltu. Väitän, että keskusteluja ei ole käyty sellaista vuorovaikutusta hyväksi käyttäen, että nämä huolet olisi osattu viranomaisten taholta tuoda esille. Selkeät laiminlyönnit lapsen huolenpidossa ovat hyväksyttäviä syitä sijoitukselle tai huostaanotoille mutteivät väen väkisin kyhätyt huolet

 

7. Onko sinulla tai tuntemillasi perheillä kokemuksia huostaanottoon liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta?

– itse en enää koskaan suosittele kenellekään sosiaalihuollon puoleen kääntymistä. On järkyttävää, että taho, jonka kuuluu lain mukaan tukea perhettä kääntyy perhettä vastaan. Olen kokenut suurta epäoikeudenmukaisuutta. Minut on leimattu huonoksi äidiksi ja ihmisyyteni on loattu. Omalla kohdallani tulen viemään lapseni sijoitus ja huostaanotto asian Euroopan ihmistuomioistuimeen asti. En tule koskaan hyväksymään lastensuojeluviranomaisten oikeutta toimia perheen hajottajana osaamatta oman työnsä perusteita eli lastensuojelulakia tai asiakaslähtöistä sosiaalihuoltoa

 

– Omat kokemukseni ovat järkyttäviä ja kaikki muidenkin perheiden kokemukset, joissa lapsella ei ole ollut perheessä mitään hätää vaan hätä on kehitetty lastensuojeluviranomaisten toimistohuoneissa

 

 

8. Onko mielestäsi välttämätöntä saada ns.puolustaja sosiaalitoimeen, koska lastensuojelulaki on liian vaikea sisäistää? ( tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa yhteyttä potilasasiamieheen tai juristiin, jos tuntee tarvitsevansa apua.)

– tärkeintä Suomen nykytilanteessa on vaatia puolueeton taho tutkimaan kaikki lasten ja nuorten sijoitus/huostaanotto aisakirjat. Onko ne tehty lain vaatimalla tavalla? Kukaan ei Suomessa tällä hetkellä käytännössä valvo sosiaalityöntekijöiden toimia. Lastensuojeluviranomaiset saavat tehdä perhettä koskevia ratkaisuja ilman, että kukaan valvoo. Kukaan ei valvo miten viranomaiset tietonsa hankkivat, eivät sitä miten virheellisiä heidän tiedot ovat. On järkyttävää, että yleisesti luullaan hallinto-oikeuksien tutkivan lastensuojeluviranomaisten asiakirjat. Näin ei kuitenkaan ole sillä hallinto-oikeudet uskovat sokeasti sen, että asiapaperit ovat huolellisesti valmisteltuja

 

– perheet eivät pärjää ilman juristia. Eikä meillä Suomessa ole riittävästi lastensuojeluun erikoistuneita juristeja. Perheet ovat aivan omillaan ja ymmällään siitä kuka heidän ääntään kuulisi. Potilasasiamiehet, kuntien sosiaaliasiamiehet, aluehallintovirasto eikä Valvira auta yhtään. Valitusten käsittelyajat ovat järkyttävän pitkiä – ja lapset kärsivät. Yleensä käy vielä niin, etteivät perheet osaa tehdä valituksia siten, että niissä keskityttäisiin niihin epäkohtiin, jotka ovat johtaneet lapsen sijoitukseen tai huostaanottoon. Näin siksi, etteivät perheet itsekkään tiedä mitä tietoa sosiaalihuollolla on perheestä. On vaikeaa taistella asiaa vastaan, jota ei tiedä olevan olemassakaan. Eli sosiaalihuollon mielikuvia ja oletuksia vastaan.

 

9. Tunsitko saavasi tietoa riittävästi lapsen hyvinvoinnista ja koko prosessista huostaanoton jälkeen?

– sosiaalihuolto katkaisi kokonaan yhteydenpidon puheluun, jolloin he joutuivat ilmiottamaan minun voittaneen heidän huostaanottopäätöksensä hallinto-oikeudessa. Jouduin itse olemaan heihin vielä yhteydessä kolme kertaa sillä viranomaisten tekemä huostaanoton purkupäätös oli kolmasti virheellinen

 

10. Saavatko perheet huostaanoton jälkeen riitävästi tukea?

– en usko, että saavat. Äidit, isät, sisarukset jätetään useasti ilman minkäänlaista tukea

 

11. Mitä palveluja toivoisit lisää perheiden tueksi lastensuojelussa?

–

– keskusteluja alusta asti. Viranomaisten tulee oppia aidosti ja avoimesti keskustelemaan perheen kanssa. Enkä tarkoita kotikäyntien aikana tapahtuvaa tyhjänpäiväistä höpinää vaan aitoa kiinnostusta ja auttamishalua perheen asioita kohtaan. Viranomaisten tulee oppia tuomaan julki omat ennakkokäsityksensä tilanteesta

 

– perhettä ei voi tukea, ellei perhettä oikeasti kuunnella ja heidän hätäänsä pureta siten, että nähdään mitä apua perhe oikeasti tarvitsee. Lapsen sijoitus ja huostaanotto tulee olla kuten laki määrää viimesijainen keino

 

12. Miten muuttaisit sosiaalitoimen käytäntöjä ja toimintatapaa lastensuojelussa?

– vaatisin selvitettäväksi viranomaisten nykyiset toimet eli miten he ovat lakia noudattaneet esimerkiksi menettelytavat lastensuojelussa. Olisi perustettava toimielin, joka tutkisi jo tehtyjä sijoitus/huostaanottoja: onko ne tehty jonkun kaavan mukaan vai onko oikeasti noudatettu lakeja

 

– olisi vaadittava viranomaisilta sellaista älyä, etteivät he käyttäisi vanhoja lääkärinlausuntoja omissa päätöksissään. Ja ehdotonta olisi valvoa, että viranomaiset todisteellisesti tutustuisivat perheeseen ja kirjaisivat heidän mielipiteensä asiapapereihin kuten laki vaatii

 

– mikäli lastensuojeluviranomaiset tulevat siihen tulokseen, että perhe kaipaa esimerkiksi vanhemmuuden arviointia tulee selvittää onko se todellakin tarpeen vai voisiko perheen kuormittavaa tilannetta auttaa sillä rahasummalla, jonka he ovat valmiita maksamaan ulkopuoliselle palveluntuottajalle. Nämä summat liikkuvat sadoissa tuhansissa euroissa! Vanhemmuuden arvioinnit maksavat yhteiskunnalle huomattavia summia eivätkä teennäiset arviointitilanteet tuo esille perheen arkea eikä perheen dynamiikkaa. Kontrolloiduissa tilanteissa tulee paljon vääristymiä sekä tilanteita, joissa arviointeja tekevät tahot ”löytävät” lisää asioista, joita pitää perheen olosuhteissa tutkia. Menetelmät ovat hienoja ja niitä on helppo markkinoida lastensuojeluviranomaisille. Mutta usein perhe unohtuu tuon hienouden alle.

 

13. Viime vuosina lastensuojelupalveluita on siirretty yksityisen yritystoiminnan piiriin. Lastensuojelun kustannukset ovat nelinkertaistuneet (500 milj. E:a) lyhyessä ajassa. Pidätkö tätä yksityistämiskehitystä hyvänä?

– pidän tätä kehitystä järjenvastaisena. Pelkkänä bisneksenä. Olen itse joutunut tilanteeseen, jossa minulle ei selvitetty miksi vanhemmuuttani pitää arvioida. Kieltäydyttyäni lakiin perustuvana oikeutenani tuosta vanhemmuuden arvioinnista, sain itseni ja lapseni perään etsintäkuulutuksen. Tämä ei voi olla oikeudenmukaista kohtelua eikä lapsen eikä perheen etu

 

14. Voisiko perheitä tukea vertaistuen keinoin?

– tämänkaltaisen vertaistuen tarpeen olen käytännössä todennut todella tärkeäksi. Sekä isät, äidit, isovanhemmat ja nuoret itse ovat ottaneet minuun yhteyttä HOL:liin ja olleet huojentuneita siitä tosiasiasta, että on joku joka kuuntelee heitä. Omasta kokemuksestani tiedän miten tärkeää on tulla kuulluksi. Suomessa on vallalla sellainen harhakäsitys, että meidän vanhempien tulee hakea henkistä tukea taholta, joka on lapsemme vienyt. Silminnäkijät ohjelmassa 8.2.2012 ”Huostaanotettu bisnes” Naantalin sosiaalityön johtaja Jutta Merilahti sanoi ”joudumme lastensuojelussa puuttumaan ihmisten itsemääräämisoikeuteen hyvin raa´alla tavalla. Ja on erittäin ymmärrettävää, että silloin kun on kysymys tällaisesta oikeushyvästä niin se aiheuttaa ihmisissä kiukkua”. Vakuutan omasta puolestani, että ammattitaidottomien lastensuojeluviranomaisten puuttuminen perheeni itsemääräämisoikeuteen on loukannut syvästi oikeuksiamme. Heidän tekemät mielivaltaiset päätösten vaikutukset eivät tule koskaan unohtumaan. Ne ovat jättäneet rumat jäljet.

 

15. Mitä haluaisit Mielenterveyden keskusliiton tekevän jotta lastensuojelupalveluiden piirissä olevien perheiden asemaa parannatteisiin.?

– Mielenterveyden keskusliittoon olin yhteydessä jo marraskuussa 2009. Tuo keskustelu ei johtanut mihinkään eli koen, että liitto ei halunnut nähdä lastensuojeluviranomaisten mielivaltaa eikä sitä, että meitä ihmisiä lokeroidaan diagnoosien perusteella vähemmän kelvollisiin kansalaisiin

 

– tietysti toivon, että MTKL olisi asiassa valveutunut nyt vuonna 2012 ja pyrkisi omalta osaltaan vaatimaan lainmuutosta siten, että lastensuojeluviranomaisten toimia aletaan tutkia. Ei meillä Suomessa voi olla niin, että meidät voidaan lokeroida joko ”mielenterveysongelmaisiksi”, ”päihdeongelmaisiksi” tai, että meillä on diagnooseista johtuva ”vanhemmuus kateissa”. Nykyisellään meidät niputetaan johonkin noista ryhmistä ja lapsemme viedään sijoitukseen tai huostaanottoon. Voiko näin jatkua? / Ani Leikonniemi”

 

 

 

VALVON

9.9.2012

Alan valvoa taas öisin. Se on myös positiivista valvomista siinä mielessä, etten malttaisi nukkua ollessani niin innoissani mahdollisuudesta päästä vaikuttamaan asioihin.

Olen myös innoissani siitä, että viimeinkin on alettu julkisuudessa puhua lastensuojelusta kriittisesti. Ikävää on se, että tätä ennen on pitänyt tapahtua todella vakavia ja ikäviä asioita maassamme.

Muistan jo 90-luvun väsymys vaiheessani valittaessani sossuille rahattomuuttamme(talon rakentaminen)miten he iskivät heti huostaanotto kortit pöytään. Ei puhettakaan, että olisivat lähestyneet asiaa taloudellisesta tukemisesta käsin. He perustelivat sen sillä, ettemme ole oikeutettuja toimeentulotukeen. Suoraan huostaanotto vain!
Muistan yhä valokuvan tarkasti toisen sosiaalityöntekijän eriskummallisen katseen. Se katse kun ei sopinut lainkaan siihen tilanteeseen. Katseessa ei ollut suinkaan myötätuntoa, vaan v o i t o n r i e m u a. Kuvitelkaa, voitonriemua saadessa ilmoittaa mahdollisesta huostaanotosta! Minkä vuoksi?

(Tästä tietenkin soskut voivat tehdä oman johtopäättelynsä kenties minun mahdollisesta vainoharhaisuudesta tai mitä tahansa).

Sen jälkeenhän lakkasin heiltä apuja pyytelemästä ja kyselemästä heiltä yhtään mitään. Kunnes erehdyin tekemään sen saman nyt vuonna 2010 ja lopputulos on täysin järjetön.

–

En ole kuullut pariin kolmeen päivään mitään tyttärestäni. Hänen poikakaverinsa facebook päivityksistä voin lukea rivien väleistä, ettei hätää ole.

Masentaa. Surettaa. Suututtaa. Kyllä peruskoulu jää suorittamatta tytöltä. Miten paljon ehtii alkoholisoitua tänä aikana, kun ei ole enää edes äitinsä silmien alla.

Muutama päivä sitten tajusin kirkkaana mielessäni, että kaikkihan on mennyt päin mäntyä sen jälkeen kun tytär huostaanotettiin. Ne ensimmäiset 2kk, kun tytär soitti humaltuneena hätäkeskukseen ahdistusoloaan ja tehtiin kiireellinen sijoituspäätös lähelle kotikuntaamme, sujui vielä hyvin.

tällaiselta tuntuu osamme tässä maassa

, että tyttäreni jaksoi palata kiltisti joka koulupäivän jälkeen sinne vaikka piti matkustaa ensin bussilla, sitten junalla ja lopuksi vielä henkilöautolla. Paikka oli väliaikaissijoitukseen tarkoitettu.

Kun hänet sitten sijoitettiin tuonne 200 km::n päähän kodista ja etenkin poikaystävästään vain syystä ettei lähempää löytynyt sijoituspaikkaa, niin näistä kahdeksasta sijoituskuukaudesta hän on ollut paikalla vain korkeintaan 1kk ja 2viikkoa!
Loput karanneena ja myös kotiaan välttelevänä, koska tietää, että minä joudun tekemään heti lastensuojeluilmoituksen ja poliisit hakevat, mikäli hän ilmestyisi kotiin.
Voiko tätä kutsua toimivaksi tavaksi edistää lapsen ja nuoren koulunkäyntiä sekä ylipäätään nuoren elämää?
Millä todennäköisyydellä nuoresta tulee kotimaataan kunnioittava yksilö jatkossa?

–

Tyttärelläni ja minulla on hyvät välit. Kun olemem tavanneet, pohdimme paljon syvällisesti elämää, syitä miksi tuli lintsaamiset, ahdistukset, keskittymisvaikeudet. Nyt, kun hän joutuu piileskellä virkavaltaa, tämäkin yhteys on katkennut, mitä nyt välillä facebookissa käymme keskustelua, kun yritän kannustaa häntä ilmoittautumaan laitokseen kiltisti takaisin.

Tunnen suurta turhautumista yhteiskuntaa kohtaan, joka kohtelee ihmistä tällä tavoin. Ja vieläpä herkässä kasvuiässä olevaa ihmistainta.
Yhteiskunta on näyttäytynyt meille kyllä todella ikävässä ja diktatuurisessa valossa. Se on tullut elämäämme ikäänkuin valvontakameroineen pilaamaan kaiken elämisen ilon ja yksilönvapauden.

Ei sillä, etteikö tyttäreni alunperin itse pyytänyt apua, ja sitä ennen minä sieltä seiska luokalta alkaen, kun lintsaukset äityivät ihan mahdottomiksi ja koulustakin oltiin yhteydessä minuun.
Apua hakiessa en tietenkään uskonut, että asiamme tulisi vain pahentumaan entisestään.

Ja vuodet kuluvat.

Nyt lapseni tulee maksamaan yhteiskunnalle hirvittävän summan rahaa, lapsilisätkin menevät laitokselle, eivät suinkaan tyttärelleni ja kaikki tämä aivan täysin turhaan.

ALAN JÄSENNELLÄ AJATUKSIANI VAALEJA VARTEN

kesän viimeisiä auringon säteitä pöydällä, kynttilä ottamassa vastaan tulevaa syksyä

Sydäntäni lähinnä ovat tällä hetkellä nuoret. Itselläni on suuri perhe, josta lapset maailmalla kahta lukuunottamatta. Toinen heistä alkoi lintsata seiskalla paljon ja nyt olemme tilanteessa, että hänet on sijoitettu laitokseen. Vieläpä kauas Espoosta, koska lähellä ei ole paikkoja, seurauksella että hän karkailee paikasta ollen kuukausiakin poissa. Kotiinkaan hän ei voi tällöin tulla, koska velvollisuuteni on ilmoittaa asiasta poliisille. Tämä kaikki on ollut niin järjetöntä ja koko perhettä raskauttavaa. Sijoitus on vain pahentanut koko ongelmaa, ei helpottanut sitä millään tavoin. Minkä vuoksi tällaista tehdään nykypäivänä niin paljon, on se, että puuttuu kaikki ennalta ehkäisevät auttavat tukipalvelut. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Lapsellani mitä todennäköisimmin on ainakin keskittymishäiriö, joka on ollut ongelmien lähtökohta. Vuosien pyynnöistäni huolimatta asiaa ei milloinkaan tutkittu tai otettu vakavasti.

Myös luonto ja elämän yksinkertaiset asiat ovat olleet minulle päivänselvyyksiä lapsuudesta lähtien. En pidä ollenkaan aikamme tavasta, jossa suuryhtiöt haluavat viedä kaiken mikä vietävissä on, laskevat vain maksimaalisia voittojaan. Tämä ajattelutapa on myös levinnyt valtioihin ja kuntiin ja myös yksittäisiin ihmisiin, koko länsimaisen ajan henkeen.

Me ihmiset elämme täällä kuin unessa ainoana tavoitteena kuluttaminen. Aivan kuin ihmisen tarkoitus syntyessään tänne olisi yksinomaan kuluttaminen ja kaikenlainen kilpaileminen sekä suorittaminen.
Kuluttaminen on tehnyt meistä täysin absurdeja olioita. Sairastuneita. Olemme unohtaneet ihmisen ja inhimillisen lämmön kokonaan. Koko länsimainen ihmiskunta on rappiolla.

Itse tunnen tästä syystä valtavaa sivullisuutta. Minulla ei ole varaa eikä halua kuluttamiseen, eikä suoritteisiin. Arvoni ovat toisaalla. Sen vuoksi ehkä elämässä läheisiksi koen kaikenlaiset vähemmistöt. Muukalaisuuden tunne omassa maassa on tehnyt minusta sivullisen.

–
Olen syväekologinen ja ekoanarkisti.
Tavoitteena olisi elämä pitkälti ilman teollisuutta. Tai ainakin se on oma tavoitteeni. Päästä pois oravanpyörästä poljettavalla ompelukoneella hurruttelemaan jonnekin lossimatkojen taakse. Nykyään ihmiset puhuvat siitä hitaana elämänä. Enkä minä sinne muita vaadi, mutta minulla on siihen yhtäläinen oikeus, kuin niillä jotka vaativat, että jokaisen olisi oltava tuottava ja kuluttava. Puhutaan vaikkapa, että ”jokaista taloutta kohden”. Minä en ole talous. Minä olen minä ja perheeni. Olemme perhe jonka arvot eivät määrittäydy siten kuin oletetaan tässä ajassa.

Tällainen elämä kaukana kaikesta tekniikoista ei ole tehty aivan helpoksi. Entisaikaan sähköttömiä talouksia pidettiin surkuteltavina. Tänä päivänä olisi suuressa vaarassa että lapset otettaisiin huostaan, jos kuultaisiin että pidämme kotikoulua ja elämme ilman sähköä?

Haluan yhteiskunnan jossa on todellinen vapaus olla minkälainen on.

Leeni Ikosen matkassa

8.9.2012

Tytär oli laittanut onneksi yöllä viestin fb:n. Hengissä näyttää olevan ja sanoo, että aikoo palata takaisin. No niinpä kai. Sitä toivoessa. Luen tuossa varatuomari Leeni Ikosen kirjoituksen jossa pisti eniten silmään kohta jopa sopii myös oman lapsen kohdalle: lastensuojelulapsi pakolainen.

Koska tämän kirjoituksen on kirjoittanut varatuomari, joka perhetynyt aiheeseen (valmistunut v.1979), rohkenen laittaa sen tänne, koska asia niin tärkeä.

”Matkailu avartaa

Julkaistu 02.09.2012
Kirjoittanut Leeni Ikonen

Kävin viikko sitten läntisessä naapurimaassamme Ruotsissa. Göteborgissa pidettiin 25.8.2012 pohjoismaisen ihmisoikeuskomitean, NKMR:n (Nordiska Kommitteen för Mänskliga Rättigheter), vuosittainen symposiumi.

NKMR on perustettu vuonna 1996 Tanskassa. Komitean perustamisen taustalla olivat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot Ruotsille, Suomelle ja Norjalle. NKMR: n toiminta perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksen ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisältämille periaatteille. NKMR on kansainvälinen vapaa kansalaisjärjestö, jonka tavoitteena on lisätä kansalaisten ja perheen edellä mainittuihin sopimuksiin perustuvia oikeuksia. Mikäli perhe-elämään puututaan, sen tulee olla väliaikainen toimenpide. NKMR :n tavoitteena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Toiminta perustuu vapaaehtoiseen ja korvauksettomaan kansalaisvaikuttamiseen. Hallituksen puheenjohtajana on lakimies Ruby Harrold-Claesson.

Minut valittiin komitean hallitukseen Suomen edustajaksi.

Symposiumi keskittyi tänä vuonna lasten huostaanottoihin ja niihin liittyvään taloudellisen hyödyn tavoitteluun. NKMR halusi kunnioittaa kahta pitkän uran yhteiskunnallisena vaikuttajana tehnyttä henkilöä, Lillemor Holmbergiä ja Jan Gillbergiä, ojentamalla heille kunniakirjat.

Lillemor Holmberg on toimittaja, joka jo 1950 -luvulla kyseenalaisti sosiaaliviranomaisen toiminnan julkisuudessa paljon huomiota herättäneessä Vetlanda-jutussa. Vetlanda -jutun päähenkilönä oli Vetlandan kunnassa asuneen suurperheen äiti Ingeborg Blomqvist, joka joutui sosiaaliviranomaisten toimien kohteeksi. Perheen äitiä painostettiin eroamaan puolisostaan ja häntä kehotettiin steriloimaan itsensä. Lapset huostaanotettiin ja hänen kamppailunsa lapsistaan kesti 11 vuoden ajan.

Tarkkanäköinen toimittaja Holmberg seurasi tapausta ja jo vuonna 1958 hän arvosteli ruotsalaisen päätöksentekomenettelyn puutteita. Hän käytti siitä nimitystä kahvipöytä-oikeudenkäynti (rättegång vid kaffebordet). Holmberg piti symposiumissa esitelmän, jonka lopuksi kuultiin Vetlanda -perheen pojan Lennart Blomqvistin haastattelu. Hän kertoi perheensä hajoittamisesta.

Toinen kunniakirjan saaneista oli fil.kand. Jan Gillberg, joka julkaisee mediakriittistä lehteä DSM (Debatt Sanningssökande Media kritik). Hän piti mielenkiintoisen esitelmän ruotsalaisen yhteiskunnan mustista pisteistä, joihin hän sisällytti myös lastensuojeluviranomaisten toiminnan. Kumpikin toimittaja oli huolissaan siitä, ettei nykyinen lastensuojelukäytäntö ole muuttunut yli 50 vuodessa.

Saimme kuulla myös kunnanvaltuutettu Siv Lundin esitelmän lapsikaappauksesta, yrittäjä ja isoäiti Ingalill Elenius Ömanin esityksen lapsenlapsensa huostaanotosta sekä eglantilaisen poliitikon John Hemmingin esitelmän toiminnastaan lastensuojeluperheiden hyväksi. Hän johtaa Justice For Families kampanjaa, joka auttaa perusteettomien syytösten kohteeksi joutuneita perheitä.

Pohjoismaiset osallistujat jäivät kaipaamaan myös pohjoismaihin poliitikkoa, joka ottaisi asiakseen lastensuojeluperheiden oikeusturvaongelmat ja sosiaaliviranomaisten väärinkäytökset.

Symposiumissa oli mukana myös ruotsalainen lääkäri ja lakimies Siv Westerberg, joka on NKMR:n perustajajäseniä. Tämä pitkän ja hienon uran tehnyt lakimies on voittanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa monta juttua saaden Ruotsille seitsemän langettavaa tuomiota.

Symposiumiin osallistui yhteiskunnan eri alojen edustajia. Kannanotot olivat avoimia, kriittisiä jarohkeita koskien länsimaisen demokratian perusteita. Läsnä olleiden vakavana huolen aiheena oli, että viranomaisten toiminta voi edelleenkin perustua subjektiivisiin ja perusteettomiin näkemyksiin. Kannanotoissa tuli esille myös lastensuojelupakolaisuuden teema, johon olen itsekin kiinnittänyt viime vuosina huomiota. Perheet, jotka eivät halua vastaanottaa lastensuojelun tarjoamia hyvinvointipalveluja, siirtyvät joko ulkomaille tai piilottavat lapsensa. Muut pohjoismaat ovat edellä kävijöitä sijaishuollon laadun selvittelyssä. Ruotsi on pyytänyt anteeksi sijaishuollossa kärsineiltä ja selvittelee vahingonkorvausasiaa.

Minulla oli matkalukemisena Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen julkaisu ”Taking up One´s Worries, A Hanbook on Early Dialogues”, jonka on kirjoittanut Esa Eriksson ja Tom Arnkil. Opas on julkaistu vuonna 2009. Kirjassa on esitetty tutkijoiden kehittelemää ”fiilispohjaista mutua”, josta olen vuosien mittaan kirjoittanut kriittisesti. Internetin tietojen mukaan Tom Arnkill on ollut jo vuonna 2003 esittelemässä huolen harmaita vyöhykkeitä Reykjavikissa pidetyssä pohjoismaisessa lastensuojelukongressissa. En katsonut aiheelliseksi tutkia sen enempää, missä muualla hän on ollut huolimetodiaan esittelemässä. Varhaisen puuttumisen menetelmät ja sattumanvaraisuus tuntuivat olevat hyvin symposiumissa mukana olleiden lakimieskolleegoiden tiedossa.

Viime viikolla paljastui surullinen 8 -vuotiaan tytön surmatyö. Lastensuojeluviranomaisten toiminta näyttää joutuvan tuossa jutussa myös tarkastelun alle, kun syyttäjä arvioi asiaa.

Varhainen puuttuminen huolimetodeineen on ollut vaikuttamassa siihen, että lastensuojelun toiminta on täysin sattumanvaraista. Valvonta- ja ilmiantojärjestelmä ja viranomaisen mutufiilistely ovat aikaansaaneet monenlaista pahaa oloa perheille 2000 -luvulla.

Huolimetodi on kehittäjiensäkin mukaan ”fiilispohjaista mutua”, johon liittyvät mm. katsojan oma arvomaailma, elämänkokemus, koulutus ja henkinen tasapaino. Jos työntekijän oma ammattitaito on kovin vähäinen tai osaaminen painottuu johonkin aivan muuhun kuin lapsen kanssa myötäelämisen, kannustamisen ja ohjauksen taitoihin, omat keinot voivat olla lopussa heti alkuunsa. Se on lasta kohtaan väärin. Tällainen lapsi joutuu lastensuojelun haaviin ja mahdollisesti täysin sattumanvaraisesti huostaanotetuksi.

Huolivyöhykkeistö hylkää lapset kovin eritasoisesti asioita hahmottavien ihmisten tuntemusten varaan – ja altistaa samalla sellaiselle puuttumiselle, mistä ei ole hyötyä, vaan haittaa lapselle. Lapsen etu on, ettei hänen asioitaan pohdita miten vajailla taidoilla tahansa ja ettei yksittäisen työntekijän kokemattomuus alalla, kouluttamattomuus, elämänkokemuksen puute, omat vaatimattomat tukemisen taidot tai oma neuvottomuus ole saattamassa lasta raskaisiin prosesseihin tarpeettomasti tai jättämässä hänet kokonaan apua vaille.

Yhteiskunnan voimavarojen käytön kannalta toiminnan tuloksellisuus tulisi viipymättä arvioida. Kun viranomaisen tiedossa ei ole edes huostaanottojen syyt ja avohuollon tuen piirissä olevien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut, on mahdollista, että lastensuojelun toimien kohteena on täysin väärät lapset.

Lastensuojelutyö on kaaoksessa. Näyttää siltä, että ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea ja apua, jäävät sitä vaille. Sen sijaan ne lapset, jotka eivät lastensuojelun apua tarvitse, sidotaan lastensuojelun tarjoamiin palveluihin, useimmiten huostaanottoon.

Lain mukaan lastensuojelun on turvattava yksittäisen lapsen tilanne silloin, kun lapsen elämäntilanne sitä edellyttää. Lapsen on oikeus saada suojelua.

Olisiko jo aika paneutua vakavasti lastensuojelutyön laatuun? Omavalvonta on ilmeisen riittämätöntä. ”

–

Nuorille elintilaa

MINUSTA

MINUSTA LAILA HELENA LEPISTÖ

 

Olen asettunut ujon luonteeni vastaisesti kunnallisvaali ehdokkaaksi tyttäreni surkean hoidon ja avun tähden. En näe enää muuta keinoa kuin ryhtyä itse vastustustoimiin kuntien palveluiden alas ajossa.

Minulla on iso upea perhe. Suurin osa jo aikuisia. Taidealalla toiminut ikäni, sekä yksityisyrittäjänä. Olen myös vakavasti sairas parantumattoman sydänvian vuoksi. Yhteiskunnan näkökulmasta katsoen olen ollut myös työtön.

Tällä hetkellä opiskelen kuvataiteilijan alaa (nuoruuden tavoite) sekä tavoite edetä opinnoissa niin, että voisin toimia erityislasten tai mielenterveyskuntoutujien auttajana taiteen keinoin.

 

KYLLÄ                                                                                                                    EI

* vähemmistö, yksilö                                                                                   * enemmistö, joukkio
* kumpuileva, epämääräinen                                                                   * tasainen, turvallinen
* luottaminen                                                                                                  * epäluulo
* ainoa kilpailulaji: itse- kasvatus                                                           * kilpailu yhteiskunnassa
* luontaistalous                                                                                              * teollisuus
* yksinkertaiset materiaalit, antiikki                                                     * suomalainen design
* käsityö                                                                                                             * tuotemerkit
* valo                                                                                                                   * pimeä Suomi ja suomalaisuus
* intuitio                                                                                                            * järkevä
* oleminen, näkeminen, vapaus                                                              * tehokkuus, tuottavuus, kilpaileminen

*vapaus, veljeys, tasa-arvo                                                                       * ”koti, uskonto, isänmaa ” EUssa
* monimuotoisuus                                                                                         * muutosten välttely
* ihminen                                                                                                           * sukupuoli
* luonnon materiaalit                                                                                   * muovi
* yhteinen                                                                                                          * omistaminen
* työ elämälle                                                                                                    * työ yhteiskunnalle, mikäli se perustuu vain yhden

rikastumiselle
* realismi                                                                                                            * pessimismi, positivismi
* todellisuuden absurdius                                                                           * koko kansan viihde

 

Kunnallisvaali ehdokkaaksi

4 veenä

6.9.2012

Merkittävä päivä. Olin tänään ensimmäisessä SKP:n katutapahtumassa Leppävaaran markkinoiden yhteydessä,  noviisi ehdokkaana vielä ilman numeroa.

Kaikkihan alkoi siitä, kun olin taas Occupy Säätytalon budjettiriiheä koskevassa mielenilmauksessa. Siellä taas kuulun lasten– ja nuorten hyvinvointifoorumiin ja heistä Eeva tutustutti minut PANDin JP Väisäseen. Kiinnostuin tästä Taiteilijat rauhan puolesta järjestöstä. Siinä sitten puheltuamme tilanne päätyy siihen, että JP kysyy minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ajatus tuntuu kovin absurdilta, että minäkö, joka en osaa edes puhua! Onhan se jopa testein todettu, että puheeni pursuilee ja lähtee helposti sivuraiteille saatikka, että osaisin puhua muutoinkaan jouhevasti ja ymmärrettävästi.

Kyselin sitten fb:ssä kavereilta mielipidettä. Nuoret kannustivat, mutta oman ikäiseni vastaukset herättivät minut todella. He olivat järkiään sitä mieltä, että kunnallispolitiikka turmelee ihmisen viimeistään, en herkkänä ihmisenä kestä sellaista mätäpesäkettä, ja moni purki siinä omaa turhautumistaan politiikan suhteen. Tunnistin itseni kaikista kommentoijista. Tuollainenhan minäkin olisin ollut kysyttäessä. Mutta nyt asiaa tarkastellessa toiselta puolelta kaikki alkoikin näyttää jotenkin avuttomalta ja niin merkillisen hullunkuriselta. Että olisiko siis vain parempi jäädä kiikkustuoliin istumaan ja iäksi jatkamaan purnausta.

Ei, en luullutkaan, että minä voin vaikuttaa asioihin menemällä valtuustoon. Todennäköisesti en saisi juurikaan ääntäni kuuluviin, mutta ennemmin valitsisin yrittämisen kuin yrittämisen sijaan iäti-purnaamisen. Ja purnatahan minä osaisin hamaan hautaan saakka. Eri asia toki olisi, saisinko edes kahta ääntä. Mutta ei sillä ole merkitystä vaan sillä että voi yrittää.

Haluaisin itse omin silmin nähdä, miten kaikki toimii. Onko kaikki juuri niin kuin ihmiset sanovat. En väitä, etteivätkö he olisi oikeassa, mutta haluaisin siitä huolimatta itse sen nähdä ja arvioida. Todennäköisemmät mahdollisuudet minulla valtuustossa olisi vaikuttaa asioihin  kuin kotona. Kotoota käsin ei ainakaan vielä, kun kansojen syvät rivit eivät ole liikkeellä vieläkään, vaikka kauheuksia tapahtuu jo kaikkialla ympärillämme. Suurvallat ja suuryhtiöt vievät kaiken. Kohta ei jää kiveä kiven päälle. Kaivostoiminnat ympäri maailman, myös meillä Suomessa ja köyhien maiden viimeisetkin viljelymaat viedään väkisin. Rahan voimalla. Rahan jonka vain rikkaat voivat möyhentää lannoittaa ja risteytyttää niin monikertaisesti, että voivat omistaa pian koko maailman. (Tämän kuvaannollisen ilmauksen on sanonut Kurt Vonnegut kirjassaan Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater. Kannattaa lukea niin selkityy vielä enemmän tämän maailman rahaliikenne).

Mutta kun liikehdintä alkaa koskea myös hissukkaista maatamme, sitten on aika tarttua toimeen toisella tavalla kuin tällä mikä nyt on, ikuisella papereiden pyörittelyillä ja jahkailuilla ja vastuun siirtämisellä syyttämällä aina muita.

Jotenka, kiitos fb kavereiden, he avasivat silmäni, että juuri minä voin tehdä asialle jotain. Koska ainakin yritän. Huolimatta siitä, etten osaa ilmaista itseäni hyvin ja lisäksi että olen erittäin ujo. Eikö minulla olisi syytä kieltäytyä.

–

Tapahtumassa tänään oli tarkoituksena tehdä tiettäväksi lakialoite, että espoolaiset saisivat oman sähköyhtiönsä. Nyt sähköyhtiö on kuulemma toisena paikkakuntana Suomessa (Joensuu on toinen)myyty 10v sitten Fortumille. Hinnat ovat sitä myöten nousseet huikeasti. Tavoitteena olisi alentaa sähkönlaskusta 50%. Oletin, että kaikki espoolaiset sankoin joukoin ryntäävät allekirjoittamaan, vaan mitä vielä. Tosin asiaa ei myöskään mainostettu juurikaan. Mutta kuulemma ihmiset eivät uskalla, he sanovat että ne on poliitikot joiden tulee tehdä sellaisia alotteita.

No mutta hyvät ihmiset, eihän se mene enää niin tänä päivänä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt on kansalaisten itse aloitettava toiminta!

Sain myös tuntumaa siitä, mitä osasinkin jo odottaa vuosikymmenien takaisesta maailmastani, mitä tulee kommunismiin suhtautumisessa. Siihen tulee kahvia juomaan kaksi savolaisukon näköistä väärä leukaa. Kyselemään, jotta millonkas se vallankumous tuleepi, että tekös sitten ihan olette niitä oikeita kommunisteja. Siihen varttuneemmat kommarit myöntävästi vastattuaan, ja nämä vääräleuat sanomaan, että on se kyllä arvostettavaa, että ihan aidosti myönnätte asian.

Jälkeenpäin vasta tuli mieleen oikea vastaus siihen, että on ne kokoomuslaisetkin arvostettavia, kun ihan aidosti myöntävät vakaumuksensa. Mutta mukavia vääräleukoja olivat. Ei siitä mieltään pahoittanut, kun hyväntahtoisia olivat. vai olivatko, eikös niissä jotain kovasti kieroutunutta ollut niissä savolaisissa yleensä.

Eräs slovakialainen nainen tuli ja olisi kovasti halunnut tietää, miten suomalainen kommunismi poikkeaa heidän kommunismista. En osannut selventää asiaa englanniksi, eikä kukaan oikein osannut. Minua jäi asia vaivaamaan, olisin halunut pystyä kertomaan asiasta. Samoin siihen tuli joku vanhempi aasialaisen näköinen mies kyselemään, harmitti ettei minusta ollut apua. Haluaisin kovin keskustella heidän kanssaan. Tosin hän puhui niin erikoista englantia, että siitä ei olisi ehkä tullut siltikään mitään paremmallakaan englannin kielen taidolla. Tämä vanhempi mies mietitytti minua pitkään. Mietin mitä hän tai hänen sukunsa on joutunut elämässään kokea. Hän katseli kauan kylttiämme ja kysyi onko SKP:läisiä maassamme paljon. Minua suretti aatteen tuoma painolasti menneestä ja miten paljon sen varjolla oli tehty vain väärin. Tai ainakin kaikki hyvä on hautautunut sen pahan jalkoihin. Pari muutakin ulkomaalaistaustaista vaikutti kiinnostuneelta. Päätin selvittää muutaman lauseen englanniksi vastaisen varalle. Kotona pohdin myös, että niinköhän joku vielä ampuisi tällaisen kamalan kommarin.  Olihan ajat jälleen muuttumassa siihen suuntaan.

Aivan kuten nytkin tehtiin kapitalismin turvin väärin, se oli vain erilaista vääryyttä. Sen jäljet eivät voisi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Nyt voitiin syyttää vain erästä suurvaltaa, suuryhtiöitä ja niitä suosimalla koneistoa jonka olimme itse luoneet.

Sen vuoksi olin saanut tarpeekseni tästä kapitalismista. En halua sitä millin vertaa. Olen sydänjuuriani myöten väsynyt siihen ja sen tylsääkin tylsempiin mainosvaloihin, kirkuviin otsikoihin ja pudotuspeleihin. Olisi edes mielikuvistusta heillä, vaan kun ei.

–

Kotimatkalla löysin antikvariaatin. Ensimmäinen käteen osunut kirja oli Pablo Nerudan: Tunnustan eläneeni. Pyöritin kirjaa käsissäni, laitoin välillä pois ja katselin muita kirjoja. Kuusi euroa oli paljon rahaa. Aikani siinä pyörittyäni ymmärsin, että minun oli saatava tuo kirja. Että se olisi merkityksellinen minulle juuri nyt. Koetin tinkiä hintaa viiteen euroon, kompromissina maksoin 4,50e.

Junassa vakuutuin asiasta. Liikutuin heti ensi saate sanoista: ”Runouden tekeminen oli Nerudalle kansalaistyötä. Runoilijan hän näki myös poliitikkona joka työkaluillaan ja aseillaan, runoudella, vaikuttaa ihmisen ja kansojen kohtaloihin.”

”Runoilijan luomistyö on aina rauhantyötä.”

”Runoilija syntyy rauhasta niin kuin leipä syntyy jauhoista.”

”Nerudan elämänkaari on tavallaan vaellusta yksinäisyydestä kohti yhteiskuntaa ja suuria kansanjoukkoja. Hän kuvaa itseään ujona, hieman eriskummaisena nuorukaisena jonka on vaikea luoda ihmissuhteita.”

”Neruda tuomitsee sen, että tahallaan eristäytyy tulevaisuutensa puolesta taistelevista ihmisistä. Hän tuomitsee skeptisen suhtautumisen totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.”

Olen lumoutunut kun esipuhe jatkaa: ”Hän tuomitsee skeptismin käytön tekosyynä valinnan välttämiseen”.

Esipuheen on kaiken lisäksi laatinut Matti Rossi, joka sattuu olemaan yksi ehdokkaista yhdessä kanssani. Vanha konkari hän.

Otan kirjan hyvänä merkkinä vastaan, vaikken merkkeihin uskokaan, ovathan ne johtaneet vain etupäässä harhaan. Tunnen onnea ja samalla suurta surua, etten ole päässyt elämään minulle sopivaa elämää alusta saakka, kauan sitten nuoruuteni päivinä.

——————————

UUSI KARKAAMINEN

6.9.2012

En muistakaan milloin olen viimeksi kirjoittanut tänne. Kesän loppupuolella elin niin hyvää aikaa, kun tytär oli lopultakin sopeutumassa laitokseen ja koulukin alkoi sujua. Sanoi, ettei ahdista juurikaan. Ja minä iloitsin ja tunne, että on jokseenkin vapaa raskaasta taakasta harteilla, oli upea. Reissasin ystävättären kanssa maakunnissa ja koin olevani olemassa ihmisenä, enkä vain huolien täyttämänä äitinä. Aloin elää myös omaa elämääni.

Siinä elämässä ehdin hakeutua opiskelemaan ja hakemaan työtä sen rahoittamiseen. (Tosin työ ei onnistunutkaan, sainhan järkytyksekseni huomata, että työnteko onkin tehty kannattamattomaksi niin suuressa määrin, että olisin joutunut lapseni kanssa katuojaan sen jälkeen, olisin joutunut tulla toimeen 200e:lla vuokran ym. pakollisten kulujen jälkeen.)

No, näiden hyvien aikojen keskellä pahaa aavistamatta tytär ilmoittaakin minulle aikovansa karata(on juuri saanut kuukauden sanktio ajan jälkeen puhelimensa käyttöön, saa avata äidiltä tulleet postit jne. Saa kulkea yksin jopa ulkona.)

Ja niin eräs aamu tulee laitoksesta ilmoitus että tytär lähtenyt toisen asukkaan kanssa vaalean auton kyydissä. Ja PAM. Siihen romahtaa taas maailmani. Ei auttanut mitään maanitteluni muutamaa päivää aiemmin. Kokeiltiin jopa kaukoparannusta, sitä on aivan mihin tahansa valmis estääkseen lasta syöksymästä jälleen sinne mustaan aukkoon.

Vaikken pidä siitä, ettei tyttärelleni ole tällä yhteiskunnalla tarjota muuta vaihtoehtoa kuin laitos, kaikkein vähiten pidän siitä, että hän joutuu nyt piileskellä jälleen sekä kotia että laitosta.

Nyt on eletty pian kaksi viikkoa juurikaan hänestä tietämättä. Hänen omilla rahoilla ostamansa puhelin on pöllitty, siitä voin taas päätellä seuran missä liikkuu. Otetaan alkoholia, pössyytellään kannabista ja kohta on taas ahdistus hirvittävä, veikkaisin.

Sen verran olen kuitenkin jo oppinut, etten vajoa sängyn pohjalle itkemään vaan koetan ”kovettaa” sydämeni olemaan miettimättä asiaa, luomatta kauhukuvia. Käyn Occupyn lasten- ja nuorten hyvinvointifoorumissa, sekä budjettiriihen ohessa tapahtuvassa mielenilmauksessa. Sieltä löydän uusia ihmisiä, väylän myös  taiteella vaikuttamiseen. Pian huomaan olevani SKP:n kunnallisvaaliehdokas. Löydän itseni maailmasta, josta en itsessäni edes tiennyt olevan. Olenko saanut tämän tarmon kaikista vääryyksistä joihin olen joutunut törmätä sairauksien, työttömyyksien ja tyttären vuoksi lastensuojelun toimesta. Lastensuojelussa olen törmännyt paljolti hyvään, mutta myös huonoon. Se on varmasti selvinnyt jos on lukenut aiemmat kirjoitukseni.

Vaikka olin tyytyväinen sinä aikana kun tytär oli aloittanut viimein koulun laitoksessa, oli siellä myös outoja käytäntöjä. Kuten se, että koska halusin lähettää tyttärelleni sanktion aikana postissa mm rentoutus cd:tä, hyvää kirjallisuutta ym. mitkä kaikki laitoksesta puuttuvat(siellä ei näy yhtäkään korkeakulttuurista juttua tietenkään, kirjat ja dvd:t on enempi sitä amerikkalaista pullapöperöä).

Se, ettei tytär saanut avata lähettämiäni posteja, jos olin unohtanut mainita lähettäjän nimen, oli naurettava. (Ei auttanut vaikka soitin heille ja kerroin olevani lähettäjä.) Ja vaikka olisi ollutkin lähettäjän nimi, posti avattiin yhdessä ohjaajan kanssa, tarkistettiin cd:n tai dvd:n takapuolikin, ettei nyt vain äiti epähuomiossa olisi laittanut sinne mitään asiaankuulumatonta. Todellinen luottamuksen osoitus!

Ikävintä tässä lienee ollut se, että seuraavana päivänä olisi viimein ollut se kauan odottamamme sosiaalityöntekijöiden tapaaminen. Tytär ei sitten ollut siellä paikalla. Tosin ilmoitti tekstarilla minulle palaverin aikana, ettei ole aikonut jäädä, että haluaa vain tavata poikaystävän. Olin toiveikas. Melkein uskoin häntä. Johtava lastensuojelutyöntekijämme vaihtui, joten käynti meni pääasiallisesti vanhojen asioiden läpikäymiseen.

Positiivista oli se, että sain ensi kertaa aivan kysymättä kuulla, että olisi huostaan otettujen lasten vanhemmille järjestettyä vertaistuki toimintaa. Aion ottaa siitä selvää, tosin toivon, ettei siellä olisi ainuttakaan sosiaalitoimen työntekijää paikalla, eihän tässä enää uskalla suutaan avata heidän läsnä ollessaan. Kaikki kunnia heidän raskaalle työlleen, mutta tähän on tultu, luottamusta ei enää ole sen jälkeen kun kotiini asteli lupaa kysymättä 6 valtion palkkaamaa kiireistä virantoimijaa heinäkuussa 2012.

Lisäksi tyttäreni oma ohjaaja vaihtui juuri kun olivat alkaneet tutustua. Itsekin olin pitänyt omaohjaajasta ensisilmäyksestä lähtien.

Täytyy kertoa vielä se kurjalta tuntunut kohtaaminen hississä matkalla sostoimen palaveriin. Hissistä ulos tullessa minua vastaan tuli iloisesti puliseva naiskaksikko. Kun näin heidät, tervehdin toista, koska tunsin nähneeni hänet jossain. Hissin oven painuessa kiinni kuulin toisen äkisti alkaneen supista hiljaiselle sup sup äänellä. En voi uskoa mitään muuta kuin että minusta puhuttiin, koskapa ääni vaihtui niin äkkiä siitä kova äänisestä pulinasta kuiskaukseen. Samassa muistin, että toinen naisista olikin tuttu siitä keikasta, kun heitä oli yhteensä 6 kpl hakemassa tytärtäni. Kun aamutakissani avasin heille oven ja koetin vakuuttaa, että tyttärelläni oli lupa olla kotona.

Jäi ikävä tunne tuosta.

Hyvää taas oli se, kun palaverin jälkeen asioitamme hoitamasta jäävä lastensuojelun työntekijä kiitti minua hyvästä yhteistyöstä ja minua ihan liikutti siinä. Tiesin että hän oli parhaansa yrittänyt, oli ollut jo purkamassa huostaanottoa kun joku tulikin puun takaa perumaan kaiken. Jotenkin minua säälitti hänkin, tuo työ, jossa ei juurikaan kiitosta saa ja harvoin näkee valoa. Hänkin on vain ohjeistustensa vanki.

Lastensuojelussa on niin paljon parantamisen varaa. Siitä on saanut kärsiä puoleen ja toiseen. Toisia ei tunnuta kuulevan lainkaan ja toisia syynätään jostain aivan turhista ja toisarvoisista asioista. Molemmissa tapauksissa poljetaan ihmisarvoa. Ja kaiken lisäksi soppaa hämmentää kaikesta ulkopuolinen ”yleisö” jolla ei ole todellisesta elämästä harmainta hajua, mutta ovat sormi pystyssä osoittelemassa milloin sosiaalityöntekijöitä, milloin meitä lastensuojelun epäilyttäviä asiakkaita!

Pysyisivät edes he poissa tästä maailmaa lisää mustaamasta.

KEVÄÄLLÄ 2012 MIELENILMAUKSESSA LASTEMME OIKEUKSIEN PUOLESTA

LAPSI RUNOJA

Ave Maria
Gratia plena
kaunis ja hyvä tyttäreni
Dominus tecum
viestii Espanjasta: ihana äiti
koko runon läpi uhmaikäinen poikani
nukkuu vieressäni kylkiluut paistaen
kuin kiinalaisessa posliinissa

Benedicta tu in mulieribus
minulla on vielä yksi yön mentävä reikä
auringon nousun näkemisen hetki
Et benedictus fructos ventri tui Jesus
te kohdustani nousseet
älkää peittäkö kyyneleitänne
antakaa naurunne olla puhtaan veden
valaisema

Santa Maria…
Santa Maria…
Maria
älkää kääntäkö katsettanne
pahantekijöiden edessä
Ora pro nobis
Nobis pecatoribus
minä olen äitinne,
raunioissa kasvanut perhoslapsi
norsun sielu

Nunc et in ora,
In ora mortis nostrae
(Santa Maria, Santa Maria)
Maria
muistakaa norsua kun vuodesta
vuoteen koetatte saada sanaa
kuuluviin

Ora pro nobis
Nobis pecatoribus
perhosta, kun teitä vastaan alentuvasti
puhutaan
perhoslapsi iskee maihin saakka
Nunc et in ora,
In ora mortis nostrae
Amen
Amen…

¤

opeta minua lapsesta
sen vilpittömästä katseesta
sileästä otsasta
sen sulavista jaloista
rakastavista käsistä

opeta minua lapsesta
sen tunnollisesta uskosta
että joku ottaa kantaa ja
vie perille

opeta minua lapsesta
sen oikeamielisyydestä
kun hätä on suurin
sen lentoon kohoavista
leikeistä

opeta minua lapsesta
sen luottavaisesta
askeleesta
että kaikki on hyvin
kun Nyt on hyvin

¤

Lyhenevät saappaat
lyhenevät lahkeet
polvet puhki
kita auki naapuriin saakka

märkien kasvojen puuttuva hammas
keväinen mahla herkillä huulilla

raastava riivinrauta
kiljuva nälkä
asfaltissa polven mentävä reikä
äiti verta!

Itke lapseni itke
kyllä äiti voi ostaa korvatulpat #&xz#

kaadu, kaadu maahan saakka
kämmensyrjät tikkuina
raaku, raaku kaikki varikset lentoon
kaada maito viidesti päivässä

oksenna syömäsi rotanmyrkky
pyristele lentoon vaikka siivet ruvella

polje jalkaa niin että ketut pakenevat koloistaan
ja Naura
naura koko valkoinen helminauha
helähtävä maa

pakkaskukkia ikkunalle
uuninsyli lämpimäksi

Valkovuokkoja pöydälle
naura pienet sormet poskille
naura pieni naavasukka
kaiken olet saava elämältä Runsain mitoin

¤
lapsi nauroi seitsemän kertaa sinä hetkenä, kun valkovuokot hieraisivat

silmänsä auki ja taivas täplitti aurinkohaltioita kattoon ja seiniin.

Äiti tuli ja näki juuri sopivasti kaiken

musiikki keikkui levylautasella

keltainen pyöräilijä viiletti alas tietä
Horisontti oli kirkas
puutarhapöytä katettu jäänkirkkain lasein

Pihoilla kaikui keväälle

¤

KOSOVO

Lapsi silittää äidin poskea
pienet kädet liikkuvat kasvoilla,
pienen tiaisparven hätäinen lento

Pojan silmät
polttavat ampumahaavat

hengitys tukehtuu huutoon
——–jota ei tule

-teillä on parempi siellä. Äiti tulee kun on terve

Pojan kädet silittävät äidin poskia,
häkkiin suljetut linnun siivet

Viimeinen suukko
ja maa halkeaa kahtia

Minä talutan pientä poikaani
koulubussiin
reppu yli puolen metrin
Kädet silittävät minua vyötäröstä
-äiti olethan kotona kun tulen koulusta?

Mitä, mitä voisimme vähentää omastamme?

¤

ORPOLAPSIA

Käteni kipeytyvät
öisin on vielä kylmä
ajalla musta peite
räätälöity
oikeaan osoitteeseen

En unohda seitsemänvuotiasta
lasta joka halusi kuolla
rakkauden puutteesta

Maa puree reiät pohkeisiin
sydän sahataan ees taas
ruostunein terin

Moni tarjoaisi lämmintä maitoa
yöt ja päivät
Lakipykälät
läpiruostuneet pykälät
Käteni kipeytyvät
voi olla jo myöhäistä
ja on

¤

TYTTÄRENI

Sinä pieni hahtuvatukka
seisoit pallon päällä
tarinoita lueskellen
kämmeniltäsi

tarinoita solkenaan
veden helmiä

maailma on tullut
liian suureksi
hipoen meresi pohjaa
säikyt isoja askeleita

sinun lohenmuotosi
on altis

paljas hauraus
etkä vielä näe loistavaa
olemustasi sinä
jumalattarien lemmikki lapsi!

oi sinä pellavatukka
sulje silmäsi

ja anna kuun valaista
sinua äläkä pelkää
sillä sinulla on avaimet omaan
suureen lohien sukuun

päihdyttäviin pyörteisiin
maailmojen

syviin syntyperiin
loistavaan oranssipukuun
josta heijastuu kaikki
spektrin värit koko ihmissuku

lopullisen totuuden
häilyvät muodot

kaikkien valtamerten
yhteenliittyvät joet

¤

hiljaisuus varisee

paljailta puilta
jäätyneen maan
kalpeaa aurinkoa pitkin

pienen pojan selässä reppu
silmäkulmaan
unohtunut pysäkki

kämmenviivalla rukous
hiuksilla arka
valon kysyvä heijastus

2005
¤

Lapseni, yöt tulevat

ja maa lyö leikiksi
juoksee kultaiset hevoset rantaan

kultaiset, onnelliset hevoset
hymyile lapseni, vaikka maalla

on taakkansa

mustanmullan lahjansa
unessa vaipuvat kasvot

peilin paljas nahka
Sudenkesyttäjä. Villihevonen rannalla.

aamulla aukeaa vilja
kolhiintunut kynä merkitsee

muistiin valkoisen

tuhkanharmaalla pohjalla
Lapseni, yöt tulevat

ja maa avaa kasvonsa

mutta muista, onnelliset hevoset

11.1.2007

¤

22.11.2005

nukutko jo?
Nukutko jo suuressa talossa
kaikki valot päällä
peltojen mustassa nielussa

kuka sanoi sinulle hyvää yötä
itsekö herätät itsesi aamuun
tyhjiin seiniin
kuolleet kukat ikkunalla
siitä lähtien

sama matto narulla kesät talvet
poimisin tuoreita kukkia
kun näen sinut

sanat vajoavat nielun juoksuhiekkaan

ämpäreillä vettä
hämähäkin verkkoa hellan kulmilla

vuodet kuiskivat seinillä
ristiin naulittua

Äiti repeilee
verkkokalvolla
silmiäsi häikäisee
aamuvalo
huoneen häijy sanoma

katossa kärsimysviiva
haavoittunut hymy

¤

Tenavat.
Tähdet jotka syntyivät
toisensa perään
muodostivat minun Otavani
minun Aurinkokuntani

maan märän saappaissa

Tenavat.
Valkovuokkoja sylit täynnä
maan kasvot valkoisenaan
lehti lehdeltä kasvoivat minuun
nukkuivat lumen alla

yön kasvoilla sininen hohde
lehtipuiden horisontti

Tenavat.
Teitte jälkiä märin saappain
hermoni riekaleiksi
syntymähuudosta
murkkulenkkareihin

Kasvoitte nälästä, riidoista, rakkaudesta
puolustamisen tuskasta
parkumisen oven paukkeesta

Meillä oli aina elämisen juhla
sairaalasta sisään ja ulos.

Tenavat.
Väpättävät tähdet
minun Otavani
minun Merkkini Merkiksi

23.11.2005

¤

LUONTO RUNOJA

IKIWANHA PUU

ostetaan viisas,
Ikiwanha Puu
niin ja Maa sen koko leveydeltä

jotta kaikki mitä se pudottaa,
miltä se suojelee
mitä voi nähdä
mitä voi unelmoida
mitä se synnyttää

olisi enemmän kuin mikään
urakehitys
mikään rahallinen korvaus mistään työstä

oma se olisi oltava koska puisto osasto
häätää pois kaikki jotka kiipeilevät puihin
istuksimaan
saatikka asumaan

enkä minä tuhoaisi maisemaa, yhden lyhdyn
sytyttäisin iltaisin, jotta
lukea näkisin.

¤
jos sinä itket,
minäkin itken
jos naurat, minäkin nauran

tänä yönä halkeamme yhdessä
kun kaivinkone erottaa meidät
meidät, joen ja meren
itkemme ikävän
ja murskatun polun muiston
toistemme luo
salaa

¤

kertokaa meille elämästä
metsä,
sammalpeitteiset kivet ja
te vakaat rauhalliset kuuset,
te kuivien kallioiden pihlajat

kertokaa
te oravanpoikaset
ja tilhiparvet,
te muurahaisten suuret suvut
ja kettujen vilahtavat hännänpäät
te hirviemot ja isät
te leppäkerttujenkesät

kertokaa
te majavat pesäänne rakentavat
te ilveskissat arat

kertokaa meille

¤

maa, sammaleen suojissa katseleva viisas kypsyvä maa
miten nuoret ovatkaan jalanjälkemme sinun ihollasi

kosteat huulesi muistuttavat meitä sinun suojastasi
sittenkin kun taivas kadottaa meidät näkyvistä

lapsia me olemme sinun lapsistasi, orjia orjistasi, auringosta
kypsyviä työmuurahaisia, pientareella loikovia käärmeensikiöitä.

katseeni laskee auringon lailla, liukuu pois hyvää yötä sanomatta
miksi kertoisin itsestäni epäilevälle. miksi laskisin pääni lämpöiseen
hiekkaan vierellesi ihminen, ellet näe samaa taivasta samaa pilvien vuorta

miksi nojaisin sinuun, jos väistät jo hyvissä ajoin, etkä edes huomaa putoamistani
miksi puiden oksilla pisaroita, pisaroilla kysymysten kertomustaulu

maa, sinä sammaleen suojissa katseleva viisas maa, miten nuoret
olemmekaan.
¤
syksy on riuhtaissut itsensä käyntiin. se repii velloo kyntää kaikkiin puihin syvät vaot.

sitä riepoo päästä kuolemaan syntyäkseen jälleen. helppoa se ei ole. siksi se on kutsunut kaikki tuulet apuun. välillä sitä jänistää, muttei auta ja kun hanhet lähtevät yön selkään, se yhtyy valittavaan lauluun.

ja taivaan gobeldiini pitää vaihtuvaa näyttelyään sinfonia orkesterin säestyksellä.

¤

RAKKAUS RUNOJA

13.7.2009

sinä meteoriitti siipeni, kylmän kiven sammal

askelmani, kuuletko miten kosketan sinua tuulisena

lasken harmaan varjon menemään. katso se sivu on poissa irti reväisty pahan palkka

tulen sinuun kuin maasta nouseva aurinkopyramidi

kosketan tulen sisareksi otan omani kuin juurilta reväistyn puun nostan patsaaksi tulivuorelleni

suljen silmäsi höyhenen kaltaisesti, otan sinusta palan taivasta

maahan hukutan pimeäni, punaisin terälehdin

peitän sinut kokonaan ne kahisevat silkin tavoin tiesitkö

sinä minun taivaskettuni, raivomerten kantosiipialukseni

minun itsekkyyteni, armahdukseni

¤

14.7.2009

kesäaamua huoneessa. kiertävässä sirkuksessa. mukaan otan vain naurua ja kasvunvaraa

maata kiertävän auringon sitkeyttä

tornitalojen näkökykyä

minusta tulee trapetsitaiteilija, sinä painot jonka varaan lasken itseni. kysyn maailman toisia laitoja. vastauksia en halua, vastaukset väistyvät tietävän tieltä

kesäaamua huoneessa niinkuin aina kesäisin, nyt kaikki on toisin: sinä

¤

12.7.2009

pilvet repeilevät vanha unohtunut puu halkeaa

joki kiehuu metsät syttyvät tuleen

poltinraudat jaloissa, niin on rakkaus takertunut oveni pieleen

RÄJÄHDYSVAARA huudan ja avaruus pakenee paikalta

veitsenterällä ihoni ikävä. pyykkikone runnoutuu katosta läpi

ratakiskot irtoilevat pulteistaan.

minä tiedän ettemme kaipaa, näännymme vain ääriemme ylitse

saavuttaako sitä koskaan riittävästi niin, että kuun hellyyttävä silta pyyhkii viereltämme

kaiken ikävän, soluttautuu rauhoineen päivineen

tähän Raivorakkaus linnakkeeseemme

minä kysyn tätä itseä lohduttaakseni

¤

20.7.2009

valo haluaa sisään

se on jo täällä. olen tullut tietoiseksi miten lakanani on rypistynyt yön jäljiltä. valo ja varjo samassa kuvassa, samanarvoisina.

vaatekaappini ovessa auringonviilto, heijastus soihtuni maallisesta tomusta

sininen taftiverho repsottaa ylhäältä, samettiset ruusut punovat loputonta köynnöstään. joulunturkoosi tähti nurkassa nukkuu

peilistä heijastuu todellisuus sellaisena kuin se on

raollaan olevasta ovesta näen seuraavan huoneen jokaisen kaipaavan nurkan. käsinpuhallettuun lamppuun läikkynyt kolme sanaa valosta

kolme vielä lausumatonta sanaa. avoimen ikkunan huulilta puhaltaa kesäaamua

niin varhaista vielä. näen tikapuut joita pitkin kiivetä taivaaseen. vain kissat tekevät niin loruissa

Minä olen Loru, lorun monta aavistamatonta osaa

hiiskauksen päässä ajasta jolloin hopeakylkiset kattilat rämähtävät soimaan.

ikkunani on likainen, huomaan. silti olen nähnyt siitä aina ulos

ulkona nyt on joka tapauksessa aina samanlaista

juhannusruusukin tunkee tuoksuaan, miksi korviin. ehkä juhannusenkeleillä on tylsää muuten

olen nähnyt taivaan pilvessä. pilvessä sinut. jollei ole nähnyt varjoa, ei voi tietää valosta

niin on pilvenpoika sanonut. pyykkinarulla paljon purettuja päiviä, yhteen kietoutuneita valheen sopimuksia

nyt tällä hetkellä, NUOLI: TUOHON SUUNTAAN. kuvassa valo osoittaa minua. olen saanut valon merkin, varjoja ruohikolla, verhoissa ylösalaisin

A B C kissa kävelee

¤

 

Minun sieluni on

kirkkaana kodissasi

silmiesi sinessä astua (turvassa)

paljasjaloin

minun ruumiini on heltynyt itseen

kättesi lempeiden alla

se ei pelkää, ei murru

 

Minun ihmisen kokoinen ihoni

minun sieluni äärettömyys

koskettaa ihoasi

koskettaa sielusi äärtä

 

hajoaa sinuun

valtameri laulaa

ilosta itkee

sulaa

niin ettei mikään erota maan ja taivaan

rajaviivaa

¤

 

 

Tänään mieleni ylittää

katuja kuin ohikiitäviä planeettoja

kaupunkien äänet tulevat kaukaa

 

murheeni

jouluisten puiden oksilla

vesipisaroita

pieniä tiukuja (keväästä)

siitä mitä on tulossa ja mitä on

jo tullut

 

Huuhtoutuneiden murheiden satamilla ei

ole enää valoja

ne ovat kartoilta liuenneita ohuita muistoja

 

Suustani lentelee naurua

sellaista lapsinaurua

kun on lätäköitä kadut täynnään

kevään kasvot, puhtaat, yksinkertaiset

ilosta täysikis muuttuneet

veneiksi lepattavaviksi vesillä

puiden vihreiksi kukiksi

 

pienet Sovinnon silmät tuulessa

sellainen maa on tänään, joulukuun lopussa

TRAUMATISOIVAN PÄIVÄN JÄLKEEN

22.7.2012

Sen tapahtuneen jälkeen en ole nukkunut hyvin. Heräilin taas pitkin yötä säpsähdellen. Lopulta ovelleni koputettiin aamu neljän aikaan. Säntään pystyyn kauhuissani (lapsiani ei siis kotona ole, että ketään ei ole haettavissa). Kukaan ei ole myöskään ovella, olen siis vain kuvitellut kaiken. Kuulin koputuksen aivan selvänä korvissani! Pelottavaa.
En pysty enää nukkua vaan alan taas kirjoittaa ylös mitä yön aikana laitoin muistiin.

Pohdin yöllä sitäkin, että pitääkö minun poistaa avoimesta blogistani kaikki vähänkään epäilyttävä ”aines”, kaikki syvimmät ajatukseni, jos minua todella pian kohta tulkitaan jo ajatusteni mukaan! ? Olen peloissani eikä minulla yhteiskunnan taholta ole paikkaa jonne purkaa pelkojani, olenhan täysin syynin alla syystä että lapseni on sijoitettu. Ellei minulla olisi hyvin ”menestyneitä” muita lapsiani eikä ystäviä, alkaisin jo kenties epäillä omaa mielenterveyttäni.

Mutta toistaiseksi tiedän ettei vika ole minun vaan sairastuneen yhteiskunnan.

Muistelen sitä muutamaa kuukautta avotukitoimen aikaan tai mikä lienee on nimitys mutta jokatapauksessa oli väliaikaisessa sijoituspaikassa kaksi kuukautta. Sieltähän hän ei karannut kertaakaan ja olin tyytyväinen myös vanhempana, samoin tyttäreni oli, sikäli nyt miten tällaisesta tilanteesta koskaan voi tyytyväiseksi sanoa.

Oma vikamme, että sijoituspaikka on nyt kaukana siinä mielessä, että hylkäsimme ensimmäisen tarjotun paikan täällä lähellä. Mutta siihen oli täysi syy, epäluottamus joka syntyi heti tämän laitoksen johtajaa kohtaan. Lastani ei viedä minun kuolleen ruumiini ylikään sellaiseen paikkaan, missä vähänkään epäilen, että joku ”ammatti ihminen” käyttää asemaansa väärin, eli siirtää ”kasvatus”työhön vain omia lapsuutensa virhekäytöksiä. Saa jonkinlaista sairasta ja epätoivoista tyydytystä siitä?

Sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä omilta vanhemmiltaan, työtovereiltaan puhumattakaan kasvatusalan ”ammattilaisilta.
Sellaista käytöstä ei pidä hyväksyä myöskään itseltään vaan painella terapiaan tai muutoin itsetutkiskelun kautta korjata virheensä. Tämä lienee päivänselvää.
Minulla on myös yksi toive ajatus josta olen jo puhunutkin puhelimessa tyttäreni kanssa. Selvittelen asiaa tässä tulevien päivien aikana. En vielä puhu siitä ääneen enempää, koska asia vasta vain toiveajatus, mutta sellainen toive, joka toteutuessaan varmistaisi sen, ettei tyttäreni varmastikaan karkailisi enää vaan voisi luottaa häntä hoitaviin aikuisiin. Puolitoista vuotta ja sitten hän olisi täysi ikäinen. Ja toivon mukaan kaksi luokkaa saisi käytyä. Nettikoulun kautta saisi varmasti, mutta yhteiskunnan ennakkoluulot tässäkin asiassa painavat.
Joka tapauksessa tämä pieni toive on auttanut minua ja tytärtäni nämä pari pahinta päivää jotenkin yli.

Sanoohan tytär, että ahdistaa koko ajan, mutta kuulostaa silti rauhalliselta puhelimessa. Ahdistukseen auttaisi jos siellä sijoituspaikassa olisi toimintaa tai virikkeitä, mutta kieltämättä paikka on ankeuden perikuva. Tv on ainut viihdyke muutaman lautapelin lisäksi. Rähjäisessä ulkorakennuksessa sanovat olevan jokunen kuntolaite, muttei paikka kyllä yhtään houkuttele, ellei sitten ole joku aivan himobodaaja jonka on pakko saada päivittäinen rautaisannoksensa. Sinnekään ulkorakennukseen tytär ei saisi muutoinkaan mennä yksin vaan valvotusti.

Se, että noille laitoksille syydetään tähtitieetelliset summat rahaa, niin minkä vuoksi niissä silti on puitteet aina todella ankeat. Missään en ole koskaan nähnyt mitään sivistävää, esim runsasta kirjallisuuden tarjontaa tai vaikkapa taiteen harrastusmahdollisuuksia, enkä tällä nyt tarkoita mitään kiiltopaperia ja puuvärejä.

Tv ja karkit ovat pääsääntöisesti se mitä he tarjoavat iloa lapselle. Hyvin kyseenlaisia jo koko kansanterveyden näkökulmastakin katsottuna. Tosin, ellei niitäkään olisi, saattaisi tulla siitäkin sanomista, että olkoon niin sitten, ovathan nämä sairastuttavat ainekset yleisesti hyväksyttyjä maassamme (ja lääketeollisuus kukoistaa).
Jossain paikassa on ihan säännöt esim syömisten suhteen, että yksi kinkku siivu leivän päälle yms. Melko erikoista. Meillä köyhillähän sellaiset ”säännöt” ovat olosuhteiden pakosta.

Yöllä muistui mieleen eräs vuosia sitten tapahtunut poliisikuulustelu, kun erästä yhdistystä johon kuuluin, epäiltiin laittomuuksista. Minua haastateltiin siinä pari tuntia ja kirjattiin ylös sanomisiani mutta ei mielivaltaisesti omin päin vaan poliisi teki siinä todellakin yhteistyötä kanssani. Tarkistutti joka ikisen lauseen minulla, ennenkuin kirjasi mitään lopullista. Koin sen silloin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi sekä luonnolliseksi toimintatavaksi.

Mutta voiko sosiaalitoimen sekä laitosten tapaa kirjata asioita omin päin sanoa oikeudenmukaiseksi tai edes lailliseksikaan? Vai onko se laillista kirjoittaa asiakkaan suuhun sanoja joita ei olla sanottu tai kirjata heidän omia sanomisiaan aivan väärin?

Onko laillista se, että meille luvattiin ensin huostaanoton purku ja sitten sanotaan ettei sitä tulekaan, sitten meille luvataan, että tytär saa olla kotona seuraavaan palaveriin saakka, mutta emme saa asiasta mustaa valkoisella siinä samantien kuten poliisilaitoksella saa, vaan kaikessa toimitaan täysin mielivaltaisesti. Tämäkö on demokratiaa?

Aurinko on juuri nousemassa ja hanhet lensivät äsken kaakattaen yli. Olen koettanut valaa itselleni sekä tyttärelleni valoa paksulla pensselillä, pohtinut ääneen mitä jos jollain meistä olisi vakava sairaus, suhteuttaa tilannettamme siihen, ettei tämä tilanteemme tuntuisi niin pahalta. Se ei silti poista tosiasiaa yhtään mihinkään, että meitä on petetty ja pahasti. Anteeksiantamattoman pahasti.