Missä vaiheessa meno on mennyt siihen, että oli mikä tahansa kissanristiäinen niin kysytään erikoisruokavaliota ja kamala pulaaminen alkaa eri ruokien kanssa.
Entisaikaan syötiin kohteliaasti sitä mitä tarjottiin ja pidettiin mölyt mahassa, ellei jokin ruoka sopinut.
Onko elämä nyt todella noin pienistä seikoista kiinni? Eikö voi vain jättää lihaa syömättä, tai popsia salaatti ellei perunoita syö (itsekään en syö normisti lihaa enkä perunaa enkä pastaa enkä pullia enkä keksejä enkä karamelleja jne…).
Onko todellakin tarpeen kaikkialla ääneen kailottaa jos on kasvissyöjä tai onko lihansyöjä vai onko mursun vaiko märehtijän vatsantoiminta. Mistä lähtien näistä melko intiimeistä asioista on tullut julkisia ja jotenkin merkityksellisiä ilmaista koko seurueelle.
Joskus vain tuntuu niin elitistiseltä turhuuksien turhuudelta moinen. Näkee väistämättä silmissään kaikki he, joilla ei ole edes varaa valita. Itsekin olen lasteni kanssa kuulunut siihen lajiin, joka joutui valita vuosikausia roskiksen wiinerit tai muut maatumaan aioitut lounaaksi, vaikka miten sai vehnästä vatsanväänteitä, sokerista rytmihäiriöitä ja lukemattoman määrän lisäaineita kehoon.
Tv:kin on täynnä tyhjänpäiväisiä kokkiohjelmia. Se, joka on itse joutunut elämään köyhyydessä, tai nähnyt heitä, joilla ei ole ollut varaa valita, ei voi sielun surminkaan katsoa koko ohjelmia. Ei ainakaan tuntematta surua, hämmennystä ja turhautumista tätä hyvinvoivan maailman turhaakin turhempaa kouhkaamista kohtaan.
Onko meidän länsimaisten ihmisten todellakin otettava itsemme näin kauhean vakavasti kehoinemme?
–
P.S. Kirjoituksen tarkoitus ei ole loukata ketään, tämä on vain pelkkä ajatus katsoa kauempaa lähellä olevia asioita. Aika ajoin se tekee hyvää meistä jokaiselle.
voikukkien 
niinpä!
t. vihanneksensyöjä minäkin