ROSA LIKSOM: REITARI

Olen pitänyt jokaisesta lukemastani Liksomin teoksesta. Kaikkia en ole vieläkään lukenut, kuten nyt tämäkin Reitari tuli tutuksi vasta nyt 2013. Tässä kohtaa on pakko kertoa, että itkin vuolaasti monessa kohtaa, niin sielun veljeyttä tunsin Reitariin, vaiko kuka todellisuudessa on tuo hahmo, onko siinä myös kirjoittajaa? Tuntuu, että se joka on kyennyt kuvaamaan Reitarin sielunmaisemaa, täytyy tuntea itse jotensakin samaa? Oli miten oli, moni kohta oli niin omaan sydämeeni käypää, että lukeminen oli myös terapeuttista itselleni. Itkin kuin ”hulluporo”, samaistinhan lapissa käydessä itseni jopa poroon. Usein mihin tahansa muuhun kuin ihmiseen. Lisäksi lukukokemus ei lieventänyt vähääkään kaupunkielämisen tuskaani, entistä hurjempi halu tuli muuttaa erämaahan.

No niin. Lainaan tähän itselleni merkityksellisiä kohtia:

Alma oli väkevä akka. Siinä oli noian vikkaa enemänki ko paljon. Sillä oli omanlaisiansa ajatuksia päässä ja semmosia tempauksia, että mieki välillä aattelin, että onko se aivan täyspäinen vai puolikas. Syän sillä oli kuitekki syä ja laaja ja sehän soon ihmiselämässä tärkeintä. Älliä saattaa olla useammallaki ihmisellä, mutta syäntä harvala. Niin peoksi se on ihminen luotu.
–

Pölköhän soon itte elämän suurin vihollinen.
–

Kätteli meät kaikki elikkä siittäki tiesi että soon riistäjä.
–

Nousen junhaan Helsinkissä. Koko junaosastossa ei ole kethään muita ko mie. Istun ja kattelen hämärtyvää suomalaista maisemaa. Sei nostata minussa mithän yleviä tuntheita, Senko kattelen vain. Aattelen, että kohta syön evhäät.
-Reitari
–

Olen maalaamassa Särestön uuvessa pirtissä itteäni ilveksenä ko Aili huutaa minua syöhmään. Siihen herrään ja katon, että missä molen.
– Reitari

–

Äiti sano mulle ennenko kuoli, että suurinta armoa on kulkea etheenpäin vaikka tie pantas poikki vähän väliä, kestää miten kiusathuna loppuun asti. Mie kunnioitan äitin sanoja, mutta aattelen erilaila. Molen toisen ajan ja maailman kläppi ko äiti.
-Reitari

–

Mie en ossaa ajatella itteäni ihmiselukkana. Minusta tuntuu, että molen enempi ilves, josta maksethaan tapporaha. Tai riekko, niin molen vereslihala. Joskus molen jänkkä, jossa maanaluset veet virtaavat merheen.
-Reitari

–
Sitä mukkaa ko elämä Särestössä pienenee, sitä suuremaksi nämä puitheet käyvät. Mie en mahu itte tänne enää ollenkhaan. Molen samala kertaa liian iso ja liian pieni. Ja joka kerta ko tänne tullee joku sielunveli, se tuntuu minusta niin hyältä että en haluais päästää sitä poies.
-Reitari

–

Ja ko mie aattelen kaikkia niitä unelmia joita mie maalasin nuorukaisena itteni etheen. Noon ko horisontti joka pakenee sitä kohti kulkevan ihmisen eessä. Ja mitä molen ihmisenä? Joskus luulin, että minusta tullee valmis, mutta mithään valmista ei ole syntyny. Molen jatkuvassa itteksi tulemisen tilassa ja soon tuskaa täynä. Kipeä tieto olemisen ja maholisen välisestä rotkosta.
– Reitari (Tämä oli muuten vain hieno kohta. Itse en ole koskaan ajatellut valmiiksi tulevani, koska alusta saakka on ollut ilmiselvää, ettei mikään maailmassa ole täydellistä, vaan muutoksen tilassa aina. Mutta myötäelän Reitarin tunteet kyllä.)

–

Ennen mie pölkäsin talvea ja pimmeyttä. En pölkää ennää. Molen vallotEsikatsele muutoksettannu talven kankhaale. On se talventulo vieläkin ko ristilemeno, mutta silti soon mulle rakas.

– Reitari

–

–
Molen Ateljeessa maalaamassa koassa nostheessa ko veli tulee kolistelehmaan sannoon että Helsinkistä on tulossa joku kauppaneuvos ostahmaan tauluja. Mie aattelen että voi helkkari soikhoon, justhiinsa ko minun sisälä paistaa niin komea kevätaurinko ja muutenki olo on niin keyt, että mie vaihan muotoaki kokoajan.
– Reitari
–

Tässä kuvaavaa reitarin elämää:

Talvet Reitari nukku ja mie istuin päästävettävän laijala ja vahtasin, että se hengittää. Sitte ko se oli maanu Alman mielestä tarpheeksi monta kuukautta, Alma komensi minut kyöhräämään Reitaria ylös. Mie viskuttelin sen korvhaan, että taiteilija nousee sängystä ja alkaa maalaahmaan. Siihen, Reitari, tuurilaiska ko oli, että hällä on niin kauhea ronkkasärky että näköki on kaonu. Mie että jaa ja sillä silmänottamalla kuulu kauhea jyshäys joelta ja Reitari höristi korvia ja ennenko kerkisin henkeä vettää niin soli jo joenrannala huutamassa ko hullu, että jäät lähtevät! Soli aivan alasti, äijävaihnaan kummisaaphaat vain jalassa. Ronkkasärystä ei ennää tietoakhaan.
-Veli

–

Entäpä kuvaus kun Reitari selittää maalaustaan häntä haastattelemaan tulleelle toimittajalle:

TOIMITTAJA: ”Voisitteko kertoa tästä työstä, jonka olette maalannut vuonna 1972 ja jolle te olette antaneet nimen Myöhäisyksy Särestössä?”
REITARI: ”Siinä on tuo taifaanjaara, tuo minun hahmo, tai vissiin soon sivupersooni nykykielelä.Se on ittelensä rakentannu tuon linnotuksen eikä pääse poies. Ja Ounasjoki on justhiinsa mustana jäätymässä, ja sillä pn petsireunat ja tuomosia valkosia patalakkia ne on net kivet. Mutta on sielä joku osa joka lähtee, soon tuo monijalkanen punanen kala, se on päässy lähtehmään. Ja sitte tuo, mitenkä kaikki turvautuu toisiinsa, tietyt puut ja tietyt talot porisevat.”
TOIMITTAJA: ”Onko tässä taulussa kysymys talven saapumisesta?”
REITARI: ” Justhiinsa ja kaikkein intiimeimmästä. Tuola on ruusunpunasta tuola vaarassa, mulle soon lohtu tuon jaaran ikävälle.”
TOIMITTAJA: ”Tähän tauluun olette mahduttaneet paljon tarinaa.”
REITARI: ”Paljonhan siinä pittääki olla ko soon minun fankila.”
TOIMITTAJA: ”Voisitteko tarkentaa mitä tarkoitatte edellisellä lausunnollanne?”
REITARI: ” No joo. Sanothaan, että molen sanonu kaiken mitä siittä pystyn sanohmaan.”
TOIMITTAJA: ”Kertoisitteko jotakin teidän esteettisistä näkemyksistänne?”
REITARI: ”Semmoset asiat jokka minua naitattaa ja semmoset färit joista mie tykkään, siinä soon minun estetiikka.”
TOIMITTAJA: ”Mitä taidesuuntausta te edustatte?
REITARI: ”Mie eustan vain itteäni ja tälle suuntaukselle ei ole vielä nimeä keksitty. Minun taulut on elämäntapa. Kokonaisvaltanen, ei siinä erotella mikä on maalaamista, mikä jotaki muuta hommaa.”

Ja vielä pätkä toimittaja osiota:

TOIMITTAJA: ”Olette hinnoitellut taulunne erittäin kalliiksi. Miksi?”
REITARI: ”Missä kirjassa soon määritelty, että kommunistin tai taiteilijan tulee olla köyhä. Van Kohila, josta mie kovasti killaan, oli semmone elämäkö porvarit halusit. Se myi elläissään vain yhen taulun. Molen aatelu ottaa oppia historiasta, vaikka viissaat, jokka kaiken tietävät sanovakki, ettei ihminen opi menheistä mithään. Elethään ja katothaan.”

–

Unelmavaltio, missä kukin antaa kykyjensä mukhaan ja missä jokhainen saapi tarpeittensa mukhaan.
-Reitari

Televisio on muuten Reitarin kielellä Sontalaatikko. Yhdyn häneen tässäkin asiassa.

 

 

 

 

Molen

Advertisement

JONAS LIE: AAVEIDENNÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA NORLANDIASTA

Jonas Lie: Aaveidennäkijä eli kuvauksia Norlandiasta

6.11.1833-5.7.1908, norjalainen kirjailija
Riemastuttava kirjailija joka jäi omana aikanaan Emile Zolan sekä Henrik Ibsenin varjoon. Olen laittanut etsintään ainakin Yhdyselämää. Mieluiten löytäisin niin vanhat painokset kuin suinkin.

Tekstinäytteisiin:

”Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, wenäläinen, puhumattakaan alinomaa matkustelewasta, maalla hitaasta, mutta weneestään sukkelasta Norlandialaisesta itsestään- he ovat kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämä harmaatakkiset kauranwiljelijät, joiden mielenkuwittelo ei ulotu etäämmäksi heidän omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi wuodeksi saisi oikein rotewan rengin.

Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan wähäistä tuulta ja weden wärähtelemistä Kristianin walkamassa, ja sitä pidetään mitä hirweimpänä onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun mieleeni juohtuu jotakin perin toista; äkkiarwaamatoin rajuilma tuntureilta, joka wie huoneet ja rakennukset mukanaan – jonka tähden ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni – jäämerestä tulewia aaltoja, jotka peittäwät korkeat karit ja luodot waahdolla, ja paljastawat merenpohjan monen sylen sywyydestä, niin että laiwa yhtäkkiä seisoo aiwan kuiwalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä walkamaa; parwi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtiwat rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta waiwoin woitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka owat kotona, ja jotka kuolemankin uhatessa koettawat päästä kumoon purjehtineen towerin awuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean weneen ja laiwan haaksirikko pimeänä talwi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tawallisesti kolme peräkseltään, wiimeinen aina suurin) waahtoharja korkeammalla kuin tullihuoneen katto ja ehkä wielä joku purjelaiwa ylinnä, syöksähtävän sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan walkamaan, wiskaten laiwat keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta, jotka nostaisiwat katot huoneilta.

Jos ne tulisiwat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsiwät, minua, kaupungin siwistykseen piiloutunutta ”aaveiden näkijä parkaa”, joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta kuoleman-tuskissanikin terwehtisin minä heitä ystäwinä kodistani, mutta ne tulisiwatkin kantaen ruumiita ja laiwan pirstaleita hartioillaan. Oi jospa ne waan kerrankin näyttäisiwät kaikille näille siwistyneille hiuksen halkaisijoille waltawan meren kauhuja ja sen suuruutta, ja riputteleisiwat wähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa kaikkeen tähän lewäperäisyyteen! Toiwoisimpa kerrankin näkewäni walaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun wäliin tuijottawan sisään jonkun perheen huoneisiin yläkerrassa; tahi näkewän noiden hoikkasääristen, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten kulettawan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä!
Tahtoisinpa myöskin nähdä kaupungin teaaterikritisoitsijain, jotka owat tottuneet kaksi kertaa wiikossa näkemään murhia ja waltiokumouksia näyttämöllä esiteltäwän, seisowan nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä, joka kerrassaan tulwaisi kaikkein heidän arwostelu-käsitteidensä ja musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua lepyttömättömänä, riuhtowana todellisuutena. s.17-18

Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä saduissa on miellyttäwää ja suurta, jos hän waan kerrankin eläessään saisi nähdä ”hewoismiehen” * (* Hewos-mies on omituinen wuorenmuodostus Norjan rannikolla) myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen etelää kohden aaltojen myrskyssä, wiitta hartioilla pohjoista kohden liehuessa; wilkkaalla mielenkuwittelolla saattaa aiwan nähdä, paitse itse ratsastajan mahtawuudessaan, myöskin hewoisen pään, korwat, kaulan ja sen komean rinnankin.
Tuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuwittelo ja satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän: siellä ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikäänkuin wieläkin tuolla pimeän, talwisen, waahtoaaltoisen jäämeren luona seisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille karkoitetut jumalat, hirweät, peljästyttäwät, muodottomat pimeyden wallat, joiden kanssa Aasat taisteliwat, ja jotka easta pyhä Olawi woittorikkaalla, aurinkona loistawalla risti-kahwallaan sai kukistetuksi.

Usko, jota siwistyksen turwissa eläwät ihmiset halweksimalla kutsuwat taikauskoksi-mutta joka kuitenkin luonnonwoimana elää itse kansassa- kutistuu täkäläisien ihmisten mielenkuwittelosta hywin lapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hywänsuopia huoneenhaltijoita, ja lemmestään laulelewaa ahtia, ynnä muita sellaisia, jotka tuolla pohjoisessa oleskelewat meidän joukossamme taikauskon kesynä, tawallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytywän hywänsäwyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastawat ja metsästäwät ihmisten rinnalla, heitä wähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä paitse pohjan perillä asuwien mielenkuwittelon luonut koko lauman pahoja henkiä, jotka kiusaawat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haamuja, jotka harhailewat ympäri kun eiwät ole haudatut siunattuun maahan, wuorenpeikkoja ja merihirwiön, joka soutelee wenepuoliskollaan ja talwiöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut waaraan, on täytynyt jäädä awun puutteeseen, kun on tuota hirwiötä peljätty, ja ”aaveiden näkijät” woiwat sen nähdäkin.
s-18
Tässä kirjailija kuvaa hyvää ystäväänsä:

Sohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka luisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä edessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa vuoteen jalkapuolella, tunsin Henrik Wergelandin rintakuvan, nyt wielä waillinaisempi leuan ja nenän suhteen kuin silloin, kun wiimeksi sen näin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli melkein yhtä pahoin pidelty kuin se wisainen piipunperä, josta minä nyt poltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, mutta sillä oli paljhon uusia naarmuja ja lowia, sekä pitkin että poikittain. Ystäwälläni oli nimittäin tapana nakerrella ajatuswiiwansa piipunperään tupakkia polttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun puheen jatkoksi, sitä wireillä pitääkseen, aiwan niinkuin puita heiteään tulennokseen-hän näkyi enemmän pitäwän lukua siitä, että jotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään ilmoittiwat hänen kaswonsa tuota hiljaista sywämielisyyttä, joka saattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me muut emme hawainneet.

Wuoteen ja kirjahyllyn wälissä hawaitsin joitakin pulloja, ja salamana juolahti mieleeni ajatus, että ystäwästäni oli ehkä tullut juomari.- Niinkuin jo sanoin, olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se ei ole minussa syntyperäistä asiainhaarain waikutuksesta olen sellaiseksi käynyt. s.7

Hän kulki matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun maalla wierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin astelewan parin penionkulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään palatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota wastoin hän ennen lähtöänsä oli harwapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli ikäänkuin surun ja ilon aikakausia.
Warma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli kyseessä, oli juuri tämä wiulu, jonka nyt kahdenkymmenen wuoden kuluttua löysin katkonaisine kielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa, missä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei päiwäin, waan wuosien mukaan laskettawasta aikakaudesta.

Tätä wiulua piti hän ennenaikaan hywinkin suuressa kunniassa; sillä oli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi wieressä. Hän oli saanut sen eräältä wanhalta lukkarilta ylhäällä Norlandissa; tämä joka mahtoi olla noita monia älyniekkoja, jotka eiwät joudu oikealla paikallensa maailmassa, oli opettanut ystäwääni wiulua soittamaan.

Taawetti rakasti haaweksimista, ei ainoastaan tämän wiulun awulla- sillä hänellä oli tarkka korwa ja hän oli oppinut warsin paljon- mutta itse wiulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkunsa oli kotoisin ja kuinka wanha se saattoi olla. Erästä wiulun sisältä löytywää epäselwää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tutkita näin: ”onpa hywin mahdollista että se on Cremonesari”, tästä asiasta oli hän hywin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arwaamiselle, oli nähtäwästi hänen mielstään wiulun parhaimpia ominaisuuksia.

Taawetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi soitannoksi; ne oliwat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan. Nämät olivat kuitenkin mielestäni wähemmän miellyttäwiä, kuin hänen muut kappaleensa, ja ne näyttiwät olewan sukua sille, joka tuntui wieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne oliwat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen tunteiden hedelmiä-waikka hän kyllä soitti nekin warsin hywin ja oikein.

Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkiskelewa, kritikoitsewa keskustelu oli wallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse parhaimmassa henkewyydessään. Mutta hän oli silloin wähemmän herttainen ja ystäwällinen yksin minuakin kohtaan.

Mutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitäjät saiwat siirtyä nurkkaan. Silloin saattoi hän tuntikaudet istua ajatuksiinsa waipuneena eteensä tuijottaen, ja silloin koetteli hän wiulullansa haaweellisia säweleitä, joissa hänen tunteensa, hänen mielentilansa ilmaantuiwat, ja jotkaa paljon enemmän miellyttiwät minun muutoin soitannollisessa suhteessa wähän edistynyttä korwaani, kuin hänen klassillinen soitantansa.

Hän soitteli silloin kaikenmoisia pieniä kappaleita, jotka wähitellen muodostuiwat hänen omaan moll-äänilaatuunsa; wäliin, waikka aniharwoin, soitti hän erästä, hywin omituista, surumielistä säwellystä, ja se tapahtui aina jonkinmoisessa itsensä unohtamisen tilassa. Tällaisina hetkinä tuntui minusta ikääskuin hän olisi tahtonut kertoa minulle jostakin hywin ihanasta ajasta elämässään, jonka hän nyt oli kadottanut, ja jota hän aina suri.

Kuta kauemmin hän oli tuossa mielentilassa, sitä säännöttömämmäksi muuttui hän ja harwoin oli hän kotona tawattawana; silloin hän myöskin toisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, towereistaan sekä kaikista olosuhteista- ja onneton se, ken silloin joutui hänen pilkkakirveensä silwottawaksi. s- 9-10

 

Poimin muutamia sanoja kirjasta, ne ovat hiukan muuttaneet muotoaan ajansaatossa. Silloiset sanat kuulostavat kovin runollisilta, aivan kuten tämän päivän viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan. Olen ”suomentanut” kirjan sanoja omin päin:

”kesytön ruusu”=villiruusu

”pesinpunkka”=kylpyamme

”ennenkuin ihmiset maata perkkasivat”= maata asuttivat

”hän oli tositettu”= vakuutettu jostain

”ikääskuin”= ikäänkuin

”aaweuskoisuus”

”solea vartaloltaan”= hoikka

”summattoman suuri”= valtavan, äärettömän

”päiwällisunta makaamaan”=päiväunet

”ulettui”= ylettyi

”määrältään kello 11″= kello sinä ja sinä aikana

”mielenkuwitteloa”= mielikuvitusta

”spanialainen”= espanjalainen
”hywänsäwyinen”=hyväluontoinen

”kutsumus”= kutsu
”kahveli”=haarukka
”kukkuroidulla makeisrovioilla”= kukkuroittain karkkeja (tuo saattaa olla makeisrovion osalta ainakin kirjailijan vapaa luova ilmaisu)
”makasi raskaasti mielelläni”= vaivasi mieltäni, tämäkin voi olla kirjailijan oma ilmaus, mutta saattaa olla että käytettiin yleisesti tuota ilmausta monessa muussakin yhteydessä. Kielitieteilijä osaisi paremmin sanoa.
Jonas Liestä kertoo tanskalainen kirjailija Herman Bang (20.4.1857-29.1.1912) seuraavaa:
”Rakastettu -minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok’ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen -, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill’aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.
Sillä hän hallitsi sydämet -sydämensä voimalla.

Totta kyllä -hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät -, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä -yössä ja synkeydessä -, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.
Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.
Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.
Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys -kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.
*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -ja se oli vain nerolle mahdollista -muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*
Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista – perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan -, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.
Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi… Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet -kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.
Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt … neronsa valossa.
Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?
Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.
Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.
Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.
Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.
Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.
Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi … ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.
Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:
*»Ota ja anna laupiain käsin».*
—————–
Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään -Lie kuoli v. 1908 -ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.
Osaksi olivat siihen olotkin syynä.
Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill’aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset -hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan…
Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun…
Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.
Hän tarkkasi -»kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.
Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.
Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.
Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:
Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!”

—

YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie
Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.
Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.
Kirjasta yhdyselämää ote:
”-» Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä -»niin, juuri leideninpulloja me olemme» – ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -»Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, –»kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi – ajatukseksi, toiminnaksi ja -anteeksi, rouvaseni -myöskin tunteiksi» -taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» -hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -»sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen-vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa – yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.”
Kokoan tänne lisää tietoa sitä mukaa kun joudan.

JUHA SEPPÄLÄ – MR.SMITH

 

Ja pidemmittä puheitta lainaan tähän muutaman kohdan kirjasta ja siinä se:

Ihmiset eroavat liian harvoin. En puhu pienten lasten vanhemmista, vaan niistä joiden peli on pelattu, kenttä tyhjä, niistä joiden yhteinen koti on katkeruus ja kyllästyminen, ihmisistä jotka kulissin takana pitävät narua toistensa kaulassa ja odottavat että jotain tapahtuu. Tuolit, joilla he seisovat, natisevat. Nämä parit vartioivat hysteerisesti usein myös muita pareja, ettei kukaan yrittäisi livahtaa karkuun yhteisen elinkautisen kirouksen kehästä. Jos joku murtaa se, häneen kohdistetaan ennennäkemätön raivo. Toisten avioliiton särkyminen on karkea ja henkilökohtaisesti koettu muistutus oman avioliiton kurjuudesta.

—

Lopettaminen ja luopuminen on kuin sairaus: se ei koskaan tule sopivalla hetkellä. Sitä siirretään, se ei tule koskaan, kaikki jatkuu ikuisesti.

—
Helsinki 1975.
ETYK.
Jalat idän, kädet lännen puolella. Mitä oli häntäheikki venäjäksi, englanniksi, ranskaksi?
Naistenmies, urheilumies, ja vallan, joka vielä kuoltuaan elätti historiantutkijoiden, journalistien ja romaanikirjailijoiden armeijaa, mies jonka mukaan nimettiin kansallispuistoja, instituutteja, taloja, kautuja, teitä. Lieriö jos toinenkin muurattiin rakennusten kivijalkoihin ja nauhoja leikattiin. Ne kaikki johtivat veriseen historiaan, jossa oli sodittu siksi että saatiin synnytetyksi ensin kansakunta ja sen jälkeen trimmatuksi se myyntikuntoon.

Maa ei kuulunut itään eikä länteen, se oli silta jolla pyrkivät ramppaamaan kaikki, kunnes alettiin pelätä että vierasperäiset tulijat valtaisivat sen vaivihkaa, kaikessa hiljaisuudessa, vain luikertelemalla maahan viekkaudella ja vääryydellä ja viemällä maan omilta kansalaisilta kaiken viemisen arvoisen. Meidän olisi pitänyt käpertyä omaan olemiseemme ja pitää nuo puliveiverit loitolla keinolla millä hyvänsä, palata sotien väliseen aikaan, jolloin valtion päämiehen laivamatkaa naapirimaahan suunniteltiin pitkään ja hartaasti. Eurooppa oli kaukana.

Pelko ja epäluulo johtuivat siitä, että Suomessa kaupunkilaisetkin olivat maalaisia karvat korvilla tietoteollisuudesta, tekniikasta ja modernisaatiosta huolimatta. Muuhun maailmaan verrattuna suomalaiset olivat vielä raa´an korven raakoja asukkeja, juurettomia lähiöihmisiä, jotka uskalsivat ampua puskista ja juoda viinaa kuolettaakseen kivun siitä että eivät tienneet keitä olivat, mistä olivat tulossa ja minne matkalla. Kansalliset symbolit alkoivat pölyttyä nurkissa ennenkuin identiteetti ehti syntyä, eivätkä siinä auttaneet leipäkoneet, terväpiirtotelevisiot tai joukkoäly, jota ei ollut. Siksi suomalaiset ottivat toisiinsa sähköistä ja digitaalista yhteyttä kaiken aikaa, kuin hädissään, kuin oudolle planeetalle paiskatut, paikansivat itseään. Kuva parani ja tervävöityi vuosi suodelta, pikselit kasvoivat ja resoluutio parani, mutta kukaan ei tiennyt ketä kuva esitti.

Sitten historia loppui. Se muuttui sisällöntuotannon ja elämysteollisuuden raaka-aineeksi.

—

Rahaa ei tehdä työllä, vaan rahalla. On annettava rahan tehdä työ. Se on edelleen syvä inhimillinen tragedia: valtaosa ihmisistä joutuu heittämään suuren osan ihmiselämästään hukkaan, lahjoittamaan sen vieraille ihmisille ja tarkoitusperille, tekemään rahasta jotain mitä ilman pakkoa eivät koskaan tekisi, ja järkyttävintä on, että he joutuvat suorastaan tavoittelemaan tuota tilaa, ponnistelemaan siihen päästäkseen. Sitä pidetään päämääränä, johon yltämiseksi yhteiskunta antaa tukea.

He kutsuvat palkkaorjuutta työksi.
Heidän on ensin päästävä palkkaorjiksi, jotat he onnistuisivat pääsemään pankin orjiksi.
Jos he eivät tässä onnistu, he syrjäytyvät.
Minä olen itsenäinen, suveneeri yksilö.
Olen joutunut menemään turvaan ainoaan paikkaan, jonka ei anneta romahtaa romahduksen sattuessa: rahoitusmarkkinoiden helmoihin. Niin teki Valtionkonttorikin, sijoitti valtion kassavaroja aina kun sijoitettavaa oli.
Koska en voi tietää, onko julkisia palveluita ja hyvinvointia kymmenen vuoden kuluttua, olen hakeutunut ainoalle saarekkeelle, joka kaiken luhistuessa, pimeyden langetessa, pelastetaan ilman ehtoja. Suuri tuntematon, globaalien rahoitusmarkkinoiden romahdus, uhkaa meitä koska tahansa, ja Jumala on vain siinä, että hänet, joka viisaastija vanhurskaasti sijoittaa varojaa, pelastetaan. Kun markkinat romahtavat, raivostuneet ihmiset lähtevät liikkeelle, he eivät suostu enää kriisien maksumiehiksi. He riehuvat kaduilla, särkevät ikkunoita, ryöstävät kauppoja ja polttavat taloja. Arvopaperistettu julkinen velka tulee tiensä päähän, koneet syytävät uutta rahaa, vaikka sen arvo ei enää perustu mihinkään. Sitä saa ilmaiseksi, mutta sillä ei tee mitään.
Minä aion silloinkin olla turvassa.
”Silloin” tulee vääjäämättä. Koskaan ei ole toisin kuin ennen. Romahdus tulee aina.
Ihmiset eivät halua suunnitella taloudellista tulevaisuuttaan.
Ihminen ei ole rationaalinen olento.
Kolari sattuu, kun lähdetään hakemaan unohtunuttta etanapannua.

—

Hulluinta on, että jos ihmisellä on liikaa rahaa, hän haluaa koneen joka tekee sitä lisää. Nämä faaraot ovat ikuisia. Nyt olen huhujen varassa: nimeni on saattanut olla jonkun viranomaisen huulilla näistä asioista puhuttaessa, mutta minä en ole sen tyyppinen henkilö, joka löydettäisiin jonkun ruotsalaisen syrjäkylän töllistä laihtuneena ja parta pitkänä. Hassua se on yhtä kaikki yllättävän valistuneet ihmiset uskovat rahakoneeseen. Ja nämä onnettomat perustavat koneen verkostoksi, jonka osa he itse ovat.

s. 106-107

—

Kun kaikki oli kaupan, me kutsuimme sitä vapaudeksi. Maailmassa vyöryivät voimat, joita mikään ei voinut hillitä. Niiden pyörteissä me kiepuimme, olimme ihmisiä joilla kenties ei ollut komeata sukutaulua, mutta meillä oli rahaa. Rahan tekemisessähän ei lopulta tärkeintä ole sen ansaitseminen vaan se, että pystyy siirtämään omia kustannuksiaan muiden maksettavaksi.
Vasta myöhemmin ymmärsin eron: meillä oli rahaa, mutta ei pääomaa.
Hyvä on, meillä oli klassisen talousteorian mukaista huonoa rahaa, sitä joka kiersi nopeasti, mutta rahaa yhtä kaikki.

Vakuutettavat kapinoivat jälleenvakuuttamista vastaan, koska pelkäsivät maksujen korotuksia. He vetosivat siihen, ettei mikään jälleenvakuutus ollut tarpeellinen. Valtio ojensi aina auttavan kätensä suurten vahinkojen sattuessa ja korvausten maksamisen käydessä ylivoimaiseksi-kuten myöhemmissä finanssikriiseissä. Veronmaksajat pantiin maksamaan pankkien ja vakuutuslaitosten riskihakuisuudesta syntyneet tappiot. Pankit olivat kuin ennenvanhaan pappilat, jotka katovuosinakaan eivät joutuneet konkurssiin, vaikka talonpojat näkivät nälkää. Todellisuudessa vain sillä, jolla on pääoma, on vakuudet.

s.111

—

Juopoista:
Kun näitä miehiä kuoli murjuihinsa, rivit koottiin, lojaalisuus oli ehdotonta. Sivuuttamatonta oli osoittaa kunniaa kuolemassa sille, jonka osaksi sitä ei ollut tullut elämässä. Yhteisö oli ehjä, kärsimys ja epäonnistuminen liima joka piti sen koossa ja auttoi pyörittämään elämää. Raha, muutama kymppi kerrallaan, kiersi heidän keskuudessaan tehokkaammin kuin globaaleilla finanssimarkkinoilla, ja vakuudesta kävi yhteinen ja yhteisesti peitetty tuska, luontonanto ei ehtynyt minkäänlaisen kriisin yhteydessä.

s.114

—

Kuntosalit toivat mieleen terveiden korkeatasoisen klinikan, jossa kyettäisiin estämään ikääntyminen, rappeutuminen ja kuolema.

—

JAN SALMINEN: ÄIDINMAA

• Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012. 392 s

Esikoisteos, utopia ja dystopia Suomesta, mihin kaikki voisi johtaa ihmisen lyhytnäköisyyden vuoksi tällä telluksellamme.
Valta on naisilla, etenkin äideillä. Äiteja arvostetaan, heitä muistellaan kuin vanhassa ajassa sota”sankareita”, mikä mielestäni on vain hyvä asia. Miehet on alistettu kirjassa asemaan, jossa naiset ja orjat yleensä ovat olleet. Miehistä, eläteistä käytetään ilmaisua Koiraat. Ankarat lait vallitsevat, rahataloutta ei ole, kirjoja ei ole, historiaa pimitetään. Peilit ovat kiellettyjä. Ei ole perhettä isine ja äiteineen. Tilalla on heimot ja kasvattilapset. Eletään ehken 2100 luvun tietämillä.

Kun lukee teosta, lukee kuin ajankuvaa johon olemme menossa. Jossa jo osittain olemme. Kaikki tässä ajassa oleva on visioitu mihin tämän päivän tekomme ja moraalimme voivat johtaa.

Vaikka kirja on dystopia, on siinä,myös elementtejä maailmasta, jollainen sen tulisi olla. Väkivallaton. Luontoa tuhoamaton. Tämä kirja voisi olla myös jossain asioissa syväekologin eräänlainen unelma.  Se ravistelee mukavasti konservatiivisia käsityksiä perheestä. Se voisi olla myös kuvaus huostaaottojen pörssiytyessä tulevaisuuden normitila, ettei varsinaista perhettä enää ole.
Kirja ansaitsisi tulla kuulluksi huomattavasti enemmän, itse en kuullut kuin sattumalta tästä kirjasta. Miksei kirja ole jo Finlandia palkinto ehdokas?

Sitä usein ihmettelee, mitkä asiat vaikuttavat todellisuudessa näihin kirja palkintojen valintoihin. Vastikään valittiin kirja, joka saanut valtaisaa huomiota, mielestäni melko turhaan. Kirjaa on kehuttu kieleltään erinomaiseksi, ja itse taas en näe siinä kielellisiä ansioita lainkaan. Olen ajatellut rumasti, että lienee teksti riittävän yksioikoista, jotta tavallinen pullahiirikin sen ymmärtää.

Ainoa huomion arvoinen seikka kirjassa minun mielestäni on Viron historia, joka olisi suomalaisen ollut hyvä tietää tahi selvittää itselleen jo kymmeniä vuosia sitten.
Kaikkinainen menneen muistelu ja sen palkitseminen ei aina mahdu ymmärrykseeni. Sen sijaan maailma voisi mennä paremmin eteenkinpäin, jos nostettaisiin enemmän esille usein niin vähiin huomioon jääneitä tulevaisuuden kirjoja. Scifi kirjallisuutta. Koululaisille luettavaksi Äidinmaa, he jos ketkä ovat joustavia ajatuksiltaan vielä jonkin aikaa. Heidän tulevaisuuden tekonsa luodaan nyt.

Itse en ole esim lainkaan lukenut scifi kirjallisuutta luullen niiden olevan tyhjänpäiväistä huuhaata, kunnes aivan vastikään, puolivuosisadan ikään tultuani olenkin huomannut olleeni harhaluulossa. Niissä on luotu maailmoja, utopioita joissa meidän olisi tullut elää jo kauan sitten, mitä tulee viisauteen ja laajaan ymmärrykseen ymmärtää kokonaisuuksia. Vai siksikö juuri ne ovat jääneet niin vähälle huomiolle, kun ne puhuvat viisaita, vaativat meitä tilille mitä alhaisimmista käyttäytymisistämme, luonnon tuhoamisesta, toistemme tuhoamisesta.
Elämmehän jo 2000 lukua, vaan henkisestä kehityksestä ei voida vieläkään juuri puhua. Vertaamme heti itseämme arabimaihin ja samalla jää huomaamatta, miten fakkiutuneita itse olemme ottaen huomioon, miten kauan meillä on jo ollut mahdollisuus periaatteen tasolla olla vapaita. Vai onko näin? Olenko itse vain jokin humanoidi?

–

No niin.
Pieni pätkä kirjan kielen kauneudesta Jan salmisen kirjassa Äidinmaa:

”Minä en ollut niinkuin muut, vaan vähän vähemmän nainen, niinkuin koiraista imeytyisi minuun jokin taipumus, hiuksiin takertunut pistävä lemu.Olin tumma häivähdys näkökentän laidalla,epämiellyttävä aavistus, kyhmy kauniin ihon alla. Olin kirkas aamu, joka sittenkin ounasteli sadetta.” s. 18

–

Kirjan ajassa ovat elokuvat jotain erikoista menneestä maailmasta, jota käydään katsomassa kuin museossa:
”Täällä esitettävät elokuvat olivat vanhoja nekin. Ajoilta, jolloin elokuvia vielä tilattiin ja tehtiin. Pidin elokuvakäynneistämme siksi, että teattereiden saleissa saattoi kuvitella kuulevansa jäänteitä nauruista, ajoista jolloin kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja viattomampaa kuin nyt. Tänään ja tulevilla viikoilla esitettäisiin teoksia, joita nimitettiin kauhuelokuviksi, ja kauheita ne todella olivatkin. Olin nähnyt sellaisia aiemminkin, mutta niiden esittämisestä oli luovuttu kokonaan jokunen vuosi sitten. Jo pelkästään vanhojen kauhuelokuvien olemassaolo oli välähdys pöyristyttävän raa´asta ajasta, jolloin sellaisten katselemista oli pidetty hyvänä ja rentouttavana ajanvietteenä. Niiden päähenkilö oli aina koiras, jolla oli stiletiniskulta kuulostava nimi niinkuin James tai Jack tai John tai Jason.

Elokuvissa puhuttiin kieltä, jota en ymmärtänyt, mutta niissä oli onneksi tekstitys. Kauhuelokuvilla oli jonkinlaista haaleaa nostalgista arvoa, mutta olennaisempaa oli, että juuri nyt meidän kaikkien oli tärkeää muistaa, mihin koiraat olivat pystyneet ja mihin ne pystyivät yhä. Pullistelevissa unelmissaan sankaruudesta ne saattoivat murhata mitä hyvänsä eläimestä ihmiseen, yhteiskuntajärjestelmästä kokonaisiin planeettoihin. Elokuvien viesti oli kirkas ja selkeä:koiraat olivat kesytettyjä ja olimme vieneet niiltä sellaiset asiat, jotka olivat pitäneet yllä niiden jokapäiväistä väkivaltaa pimeällä ajalla-historian myyttisine sankareineen, veljesliitot ja herrainkerhot, päihteet, vallan- mutta niiden geenit eivät muuttuisi. Niiden piilotajunnassa roiskuisi aina väkivalta. ”

”Elokuva alkoi ja inhosin sitä. Kaikki näkemäni kauhuelokuvat olivat olleet samanlaisia. Ne kertoivat koiraista, jotka tappoivat ja pahoinpitelivät toisia koiraita tuliasein, veitsin tai paljain käsin. Ne räjäyttivät taloja ja halleja, kolhivat autoja ja kasvoja. Me näimme asioita, joita ei ollut enää olemassa lentokoneita, takseja, ruokakauppoja ja autokauppoja ja puhelinkauppoja, ja me näimme, kuinka ne murskautuivat koiraiden käsissä. me näimme, kuinka vaarallisia suurkaupungit olivat olleet. Ja koiraat, niinkuin taivaan tummentavat heinäsirkkalaumat, jäytivät leukoihinsa kaiken tielleen osuvan.
Tämä elokuva oli erityisen julma, aivan liikaa Maria Teresan ikäiselle tytölle. Elokuvassa kasvoton, valkoista naamiota käyttänyt koiras surmasi, silpoi ja kidutti naisia. Näimme tyrmistyttäviä veritekoja. Vatsoja viillettiin auki, suolistoja litisi lattialle, naisennahkaa leikattiin irti ja pingotettiin lampunvarjostimiksi, naisen kalloon hakattiin nauloja, joiden rei´istä suihkusi veri.
Tämä on totta”, Eleonoora kuiskasi. ”Tällaista tehtiin pimeällä ajalla.”
Suljin silmäni paetakseni väkivaltaisia näkyjä, mutta laskettujen silmäluomieni punaisessa usvassa näin vain historian opetukset. Lapsibordellien lukitut huoneet, joissa lakanat olivat tahmeat tytönverestä. Katajanoksat, joihin sotilaat olivat kiinnittäneet naisen ranteisiin sidotut köydet, jotta hänet olisi helpompi silpoa ja raiskata. Huumeet, joita pudotettiin aivan tavallisen naisen juomalasiin, kun hän katsoi muualle, ja kuinka häntä sitten häpäistiin hänen maatessaan tiedottomana yleisen käymälän likaisella lattialla, ja kuinka oikeusistuinten mielestä se oli jotenkin kuulunut koiraille, ja kuinka tämä nainen olisi voinut olla kuka tahansa meistä, jos olisimme eläneet siinä suojattomassa ajassa ja paikassa.” s.91-93

Kuuntelin vastikään äänikirjana elämäni ensimmäisen dekkarin koska olin päättänyt selvittää mikä on dekkareiden suuren suosion salaisuus. Etenkin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millenium trilogia alkoi kiinnostaa minua sen valtaisan suosion tähden. Joulukuuhun 2011 mennessä Millennium-trilogiaa oli myyty maailmanlaajuisesti 65 miljoonaa kappaletta. Miksi?

Joku arveli, että väkivaltaa näytetään ja luetaan koska monen ihmisen elämässä sellainen on todellisuutta, että se on eräänlaista terapiaa. Aivan pohdittava seikka, vaan onko mahdollista että nuo 65 miljoonaa lukijaa lukevat kaikki terapioidakseen omia traumojaan? Epäilen pahoin. Eli kysyn edelleen, miksi ihminen väittää olevansa nykyaikainen ja sivistynyt ihminen, naureskelee alkuperäiskansojen uskomuksille ja ihmisuhrauksille jne kun itse samaan aikaan katsoo ja imee itseensä väkivaltaa?
Olen kuunnellut yhden osan trilogiasta väkisin ja olen ollut oksentaa monta kertaa. Jos minun olisi pitänyt lukea kirja itse, en olisi kahta sivua pidemmälle edennyt sen tylsyydessä, puhumatta raakuudesta. Tarinan päähenkilö on joutunut kokea edunvalvojansa taholta todella hirmutekoja ja päähenkilö kostaa hänelle yhtä julmasti kaiken. Hyväksyn tämän päähenkilön koston vielä jotenkin, mutta siihen en ole saanut vastausta, miksi kaikki muut ihmiset lukevat tai katsovat sitä? Eikö se riitä, että kärsimys on kärsitty ja kostettu vääryys. Miksi me muut ihmiset ahmimme sen kaiken?

Mitä osaa ihmisyydessä palvelee se, että luemme ja haluamme katsoa sivusta tällaista?
Siihen haluaisin saada vastauksen. Olkoon vastaus mikä tahansa, rehellisyys itselle on tärkeintä. Teeskentely on alhaisinta mitä tiedän.
–

Kirjassa eletään aikaa, jolloin myös kaikenlainen naisen ulkoisen, lisääntymiseen perustuvan vietin tykö tekeminen on alhaista ja paheksuttavaa, jäänne alkeelliselta ajalta. Lieneekö meillä naisilla tässä jotain huomioitavaa, entäpä miehillä:

” Sisään tuli kaksi naista rinnakkain. Pidempi oli vaalea ja asianmukaisesti pukeutunut väljään mekkoon, eikä häntä olisi välttämättä erottanut meistä muista ilman seuralaistaan, nuorempaa naista, melkein tyttöä vielä, ehkä kolmetoista tai neljätoista. Naisen hiukset loistivat sähkönsinisinä ja violetiksi raidoitettuna.
Heidät oli huomattu ja kohina alkoi liukua läpi koko suunnattoman naisenlihasta rakentuneen ruumiin, jonka muodostimme. Niinkuin siniset hiukset eivät olisi olleet riittävästi,tyttö oli kaunistanut itsensä. Silmänripsissä oli paksulti mustaa väriä, luomissa sinistä ja huulet-punaiset, järkyttävät huulet, kirkuivat hämärässä salissa kuin avohaava. Hän halusi, että häntä katsottaisiin. Hän oli luonnottomassa sotamaalauksessaan protesti yhteenkuuluvuuttamme vastaan. Tyttö oli iljettävä.
Kun katsoin ketä tahansa naista, oikeaa naista niinkuin minua tai Belindaa tai Eleonooraa, ja määritti hänet joksikin, mieleen tuli sellaisia sanoja kuin rohkea, järkevä, viisas, vahva, ehkä jopa karismaattinen. Yleviä sanoja kuvaamaan lujaa henkeä.

Mutta tuollaiset naiset, tuollaiset…en edes tiennyt, miksi kutsuisin häntä. Kammotukseksi? Epäsikiöksi? Hän vaati koko olemuksellaan, että hänet määriteltäisiin viettien avulla. Kaunis, seksikäs. Himoittava. Tärkeää ei ollut, mihin hän kykeni, vaan mitä hän herätti niissä, jotka katsoivat heitä. Mitä hän sai muut haluamaan.”
Asiat muuttuvat evoluution myötä, olkaamme itsellemme myös armolliset. Mutta tiedostaminen itsekullekin on hyväksi, tekojemme vaikutteet. Itsemmekö takia kaunistaudumme, kuten aina väitämme?

–
Äidinmaassa miehet hoitavat käytännön elämän toimivuuden, kuten parhaillaan todellisuudessamme niin tekee maahanmuuttajat, siirtolaiset kaikkialla maailmassa, elämän osattomat.

”Nousin korkean talon ylimpään kerrokseen. Parvekkeelta näki kauas. Ränsistyneiden rakennusten vyöhyke ulottui pitkälle, ja vahtitornien jälkeen kaupunkimainen maisema muuttui rivi- ja omakotitaloasutukseksi, kaupungin siemmäksi laidaksi, kuten he sanoivat. Sen jälkeen alkoi luonto- mittaamaton, kaikkiin suuntiin uhkeana pursuava luonto, jalavat, hongat, horisontin uhkaava sahalaitainen kuusimetsä, jonka keskellä välkehti kaistale järveä kuin ilkikurinen hopeakieli.
Tiesin, etten pääsisi sinne koskaan, mutta joskus suljin silmäni ja yritin kuvitella, kuinka kaukana tuoksui pihkalta, kasvien lehdiltä, auringon lämmittäviltä kiviltä ja terveeltä, mustalta mullalta, puhtaalta vedeltä. Eläimiltä ja kasveilta ja kenties myös pelolta, vapaudelta.

Heidän luontonsa oli epätodellinen mielikuvitusmaa. Kitkimme heidän reunamaitaan, siivosimme heidän ulkoilualueitaan, huolsimme heidän katujaan ja tienpientareitaan, louhimme heidän raaka aineitaan, valmistimme heidän esineitään, mutta emme kuuluneet heihin. Emme olleet, emmekä koskaan olisi osa heidän luontoaan. Me kuuluimme tehtaisiin, sinkkikaivoksiin, viemäreihin ja likaojiin, mutta emme heidän utopiaansa. Olimme heidän likaiset kätensä.” s.74

Eikä tästä kuvauksesta tule mieleen historiasta orjuuden aikakaudet. Eikö tämä Jani Salmisen teksti tuo mieleen oman aikamme, mihin yhä enenevässä määrin olemme matkalla ja kiltisti suostumme tähän kaikkeen omalta osaltamme. Me itse voimme laittaa kampoihin monia kehityskulkuja vastaan. Voimme aloittaa sen tänään.

–

Tässä mielestäni hieno kuvaus rakastumisen kyseenalaisesta maineesta:

”Olin väsynyt menettämään. Kipu oli vieraillut liian monesti, asettunut taloksi, syönyt minua syvemmältä kuin olisin uskonut löytyvän luuta kaluttavaksi. Ymmärsin nyt, Railon jälkeen, että ainoa todellinen matkatoverini oli yksinäisyys ja oli mustasukkainen rakastaja. En enää halunnut sälyttää eteenpäin illuusiotani kauneuden mahdollisuudesta. Ja kuitenkin, päinvastaisista väitteistäni huolimatta kaipasin häntä, hänen kaltaistaan. Poikaa, eräänlaista jälkeläistä, jonka päähän voisin laskea tuon illuusion kuin kruunun, se ei ollut kultaa, vaan maalattua pahvia. Sen uskomiseen jalometalliksi tarvittaisiin raakaa itsepetosta.”

–

Fiktiivisiä kuvia jotka saattavat olla hyvinkin faktoja hetkenä minä hyvänsä suloisessa pikku maan kamarallamme:

” KANSALLISKIRJASTON VAARALLISEN HISTORIAN OSASTO
Artikkeli 244/W73b
Käsiteltävä ajanjakso: 2026-2032

Ekologisoinnista napaistumiseen

Energiankulutus oli kasvanut kestämättömäksi vuoteen 2027 mennessä, ja maailmaympäristökriisi kulminoitui ympäristökatastrofien sarjaan vuosina 2028-2030. tuhoisa ydinvoimala onnettomuus naapurivaltio XX:ssä (oikeutesi eivät riitä tämän tiuedon lukemiseen) toi laskeuman pohjoiseen ja tuhosi suuria metsäalueitaÄinmaan itärajan tuntumassa.

Kahden öljytankkerin törmäys ja sitä seurannut massiivinen öljyvuoto Äidinmaan pääkaupungin edustalla vuonna 2030 tuhosi muutoinkin kuolemaisillaan olleen Itämeren. Öljyntorjuntaan ja rantojen puhdistukseen ei ollut resursseja.

Siperian ikiroudan sulettua lähes kriittiseen pisteeseen maaperään sitoutunutta metaania purkautui, millä oli välittömiä vaikutuksia ilmastoon. Äkillinen lämmönnousu sulatti Grönlannin mannerjäätikön ja nosti merenpintaa. Maankuori kohosi, seisminen epävakaus lisääntyi, ja Euraasian mannerlaatta liikahti odottamattomasti. Sen seurauksena Itämeren rannoilla repesi kolme ydinjäteluolaa, joista vuoti radioaktiivista jätettä vesistöön. Säteilyvuoto saastutti myös Äindinmaan länsirannikkoa, mutta tuhot jäivät lopulta pelättyä pienemmiksi ja paikallisiksi.”
s.77

–

Luontokuvausta, josta syväekologisena ihmisenä pidän, kieliihän paanukatto sen, ettei teollisuutta enää ole. Tarinassa voin vain nauttia siitä, minun ei tarvitse löytää kenellekään selitystä, kuinka enää selviytyisimme ilman teollisuutta:

”Rankkasateisina iltoina istuimme yhdessä pimeässä talossamme ja kuuntelimme, kuinka pisarat jytisivät paanukattoon, pärisivät peltiränniin ja loiskuivat virtana ruohikolla talon seinien ulkopuolella. Kuuntelimme kuinka märät lehtipuut paiskoivat oksiaan tuulenpuuskissaja haistoimme, kuinka luonnon kätketty, tumma tuoksu työntyi mullan alta kuin maan päälle nouseva henki. Katselimme, kuinka maa hengitti ikkunaruudut kosteiksi ja huusi mahtiaan ukkosessa.
” Miksi Gaia on vihainen?”
”Ei Jumalatar ole vihainen. Hän on onnellinen.”
” Onnellinen. Miksi hän sitten karjuu?”
” Koska hän on vapaa.” s.172

–

Lohdullisia lauseita niille jotka tarpovat vastavirtaan, emme ole yksin:

”Äiti oli elänyt heidän joukossaan silloin kun minua ei vielä ollut. Hänen tyttöystävänsä oli jättänyt hänet, kun hän oli ollut viimeisillään raskaana. Kun minä olin tulossa. Kysyin toisinaan, mikä hänen tyttöystävänsä nimi oli ollut.
”Pelkuri”
”Mutta miksi äiti? Miksi hän oli pelkuri?”
”Koska hän pelkäsi elämää. Koska hän pelkäsi itseään. Koska hän pelkäsi huutelua ja nimittelyä kadulla, pitkien katseiden painoa, elämistä syrjittynä ja paheksuttuna ja aina vähempänä kuin ne , jotka elivät normien mukaan. Koska hän pelkäsi, että hänen olisi aina ja kaikkialla, koko elämänsä loppuun asti arvuuteltava, milloin hän oli ivan tai pilkan kohde.” s.189

–

Ajatus:

”Kyseenalaista kaikki. Älä anna heidän päättää, mihin uskot. Jokainen valehtelee, ja valheita voi kertoa myös tietämättään.”

–

Tässä kirjan hienoimpia kohtia:

”Putosin sillalta.Näin höyryävän polttotykin ja tunsin kivun kaikkialla niinkuin seisoisin keskellä tulta. Putosin kohti vettä, tähdetöntä yötä. Kun paiskauduin selkä edellä jokeen, suljin silmäni ja avauduin toiselle maailmalle, jossa vesiheinät hyväilivät käsiäni ja maan tumma kosketus tuntui veden liikkeissä niin kuin se työntyisi mantereen kuoren läpi toisista ajoista ja paikoista, alkuvesistä ja ytimen laavasta saakka. Vesi virtasi sormieni lävitse, kun vajosin pinnan alle. Tämä vesi ja maa sen alla olivat olleet tässä silloinkin kun valtiolla oli ollut toinen nimi ja sitä ennen toinen ja silloinkin, kun sitä ei ollut vielä nimetty eikä ollut kieltä, jolla nimetä eikä ihmistä, joka olisi pilannut kaiken nimillään. Mitä yhden ihmisen elämä tai kuolema olivat sellaisen iättömyyden edessä? Minä kuolisin tänään, ja vesi ottaisi minun vereni vastaan mykkänä ja kiitollisuutta tuntematta.”

–

Tässäpä näitä tämän aikamme varsinaisia symboleja:

”Hiuskoruja, kaulakoruja, korvakoruja, timantteja, norsunluuta, helmeä ja jaspista, kaikki kiveksimuuttumisen rituaalivälineet ja kesytetyn luonnon symbolit, nämä naisen naamiot, joilla liha suitsittiin ja siloteltiin, joilla osoitettiin luonnollisuuden riittämättömyys ja kauhu, ja joilla nainen muuntui todellisesta tehdyksi. Kaikki nämä kimaltavat valheet Eleonooran salaisessa rasiassa. ”

–
Kirjan tarinassa miehet steriloidaan munattomiksi, kohdutetaan.
” Ja nyt sellainen asia kuin sukupuoli on täysin naurettava käsite, kaukainen ja mitätön asia. Se ei enää kuulu minun elämääni, vaan oli osa jotakin alkeellista luonnosta.”

Lukiessa tulee pohtineeksi, olisko ihmiselle parempi, ettei sillä olisi lainkaan sukupuolta. Olisiko mustasukkaisuuttakaan tai seksuaalisuuden niitä puolia, jotka joissain tapauksissa olivat kyseenlalaisia, jos ihminen tahtoi tuhota himojensa kohteen. Tekeekö muut eläimet samanlaisia julmuuksia kuin ihminen sukupuolensa tähden?

–

—-
”Oli aavemaista juosta entisessä ihmiselämän keskuksessa, jossa ruohojen ja juurten vallankumous eteni hitaasti ja jossa eläimet olivat ottaneet paikkansa oikeutettuina hallitsijoina. Kuljin erään kulttuurin hautaholvissa, jossa menneen ihmisyyden kaiku huusi yhä vaatimuksiaan. Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti.”

–
Runollinen upea kohta:

”Tärkeää on että minä olen sinä. Olen aika. Olen maailman historia lihakääreessä.Olen sänkipellosta kasvava runous. Olen vilja, joka on ladottu musteella paperille ja nidottu ohueksi kirjaksi, joka on unohdettu kirjaston varastoon. Tai poltettu roviolla.”

–
Kirjan tarina rakentuu paljolti naisen alisteisuudesta pohditun varaan, sitä jota käydään ajassamme yhä ja joka myös on siirtymässä toisaalla suuntaan, jossa miehet ovat pian ne alistetut:

”Tummiin pukeutunut koiras katseli naistaan, lihaansa ja orjatartaan, jonka oli juuri saanut omistukseensa kultakoruin ja tyhjin lupauksin, saanut painettua oman nimensä alaisuuteen. Koiras oli kohottanut huntua niin, että luonnottoman tumma suu erottui.Naisen pullet huulet työntyivät ulos valmiina suudelmaan, jonka koiras oli ottamaisillaan. Niin asiat olivat olleet väkivaltojen ajalla. Koiras otti suudelman, koiras otti naisen, ja naisen rooli oli antaa, antaa, aina antaa itsestään lisää, louhia itsensä tyhjäksi, mutta tyhjentyä ei saanut. Piti olla loputon, uusiutuva luonnonvara, piti olla liikkumaton kaistale luontoa koiraan otettavaksi käyttöönsä, aarniometsä hakattavaksi laivapuuksi, valtameri purjehdittavaksi, kartoitettavaksi ja lopulta miinoitettavaksi. Luulivatko naiset olevansa sivistyneitä, kehittyneitä, moderneja? Olettivatko he olevansa vapaita vain siksi, että he valitsivat alistumisensa?” s. 273

naisten ruodinta jatkuu:

”Että koirailla oli aina valtansa, hauras ja aina luhistumaisillaan, vallan ja itsepetoksen fasadi, jonka taakse naiset eivät olleet riittävän vahvoja katsomaan? Pelkäsivätkö he, niinkuin koiraiden täytyi pelätä, että jos koiraiden valta särkyisi, koko maailma luhistuisi?

Vai miksi? Miksi he pakenivat vastuuta jonkin koiraan taakse, isän tai puolison, johonkin turvalliseen kainaloon, syliin? Miksi he antoivat sitoa jalkansa, kätensä, silmänsä ja suunsa? Mikseivät he syytäneet laavaa ja tuhkaa, mikseivät he paljastaneet hampaitaan, mikseivät murisseet, karjuneet ja raadelleet? Miksi he kääntyivät sisäänpäin ja antoivat koiraiden mellastaa maailmassa, rakentaa sitä omien oikkujensa näköiskuvaksi? Miksi he aina tyytyivät? Miksi he antautuivat kosketeltaviksi samoille ainaisille tutkiville ja kovakouraisille koiraansormille, joita liikutti halu avata muinainen krypta, leikata auki harvinaisen nisäkkään vatsa, halkaista atomi, rikkoa immenkalvo?
Pitikö heidän kätkeä ikänsä huntuihin ja meikkeihin ja muuhun naisten silmänlumeeseen, koska he eivät kelvanneet kokemuksineen ja haavoineen, arpineen, rosoisine ihoineen, aiempinen nautintoineen ja kärsimyksineen? Vai eivätkö he halunneet kelvata? Näkivätkö he itsensä koiraiden silmin? Sen teräksensinisen, hymyttömän valloittajankatseenko kautta he arvioivat itseään ja toisiaan?
Tällaiset valokuvat, hääkuvat, olivat ankarasti kiellettyjä. Kuvasta vyöryvä symboliikka oli liian vaarallista ja pistelevää. Alistuneisuus, koirasvallan kyseenalaistamattomuus, alkava rakkaudeton suudelma, kaikki oli liikaa katsottavaksi.
Tällaisia dokumentteja oli aikoinaan esitelty julkisesti ja pidetty kehystettynä kotien kirjahyllyissä, esitelty painettuina sanomalehtiin, ja niistä olivat olleet kaikkein ylpeimpiä naiset itse.”
s.274

Ilmankos humanoidi on aina vieroksunut hää- tai muita valmistujaiskuvia.

–
Miehisyydestä joka on ominaista vielä tässä ajassa. Kieltämättä koen alhaista nautintoa tämänkin kohdan lukemisesta:

”Mikä neiti sinä olet?”
Hämmennyin. Hän sanoi sanan neiti kuin solvauksen, niinkuin neitiys olisi ollut jotain halveksittavaa ja heikkoa. Miten nurinkurinen tapa ajatella. Tämä ikivanha, muinainen mies oli elävä kytkös historiaan, josta olin maistanut vain pienen palan.Näinkö hänessä suoraan siihen, mitä mieheys oli joskus ollut, isäni ja hänen kaltaistensa mieleen? Oliko se ollut pelkoa ja heikkoutta?Oliko mieheys ollut jotakin tavattoman haurasta? Kenties soturit ja aseet, valloittaminen ja alistaminen olivat olleet yrityksiä estää heikkoutta näkymästä, niin kuin kuolevaisuuden, erehtyvyyden ja avunpyyntöjen tarpeen myöntäöminen olisi tuhonnut heidät.
Uho, väkivaltaiset rituaalit, tappaminen, sotaisuus, naisseikkailut, kilpailut, metsästys ja nyrkkeilyottelut, vitsailu herkkien värisävyjen ja tunteikkaan laulun edessä, kyyneleiden tullessa- niilläkö oli puolustauduttu niitä loppumattomia todellisuuden voimia vastaan, jotka uhkasivat varpusenhentoa, kaiken aikaa omaan mahdottomuuteensa luhistumaisllaan olevaa käsitettä nimeltä mies?
Muistin, kuinka näin kerran isäni katsovan kuolleen äidin valokuvaa silloin kun hän luuli,etten huomannut. Kyyneleet olivat vierineet hänen poskiaan pitkin ja tipahdelleet valokuvien päälle ja hän oli pyyhkinyt niitä pois paidanhihallaan. Kun hän vihdoin näki minut, hän pani valokuvan pois, hymyili, tuli luokseni ja läimäytti toverillisesti, kivuliaasti selkään.
”Emmeköhän me ukot lähde ajelulle?”, isä sanoi ja hänen kaipuustaan ja kivustaan ei puhuttu koskaan sen enempää.” s.267

–

Tai sitten nautinto tästä,
sotien jäänteistä kuvauksesta:

”Tänne ihmiset olivat aikoinaan haudanneet sotilaansa, kun uskonto oli ollut toinen, riitit toiset, ja kun sotilaat olivat ansainneet suurimman kunnian. En tiennyt, pidinkö irvokkaampana haudoille tehtyä väkivaltaa vai sitä, että jalkojeni alla lepäsivät niin alkukantaisen kulttuurin jäänteet. Kun suljin silmäni, melkein kuulin torvisoiton, näin jähmeät asennot ja värittömät virkapuvut, aistin vihamielisin äänenpainoin lausutut muistopuheet näille tappajille, jotka olivat olleet tappajia siksi, että heidän yhteiskuntansa oli päättänyt alentaa heidät ihmisistä joksikin vähemmäksi, murskata heidän ruumiinsa raudan ja rähjähteiden sateessa. Jos olisin elänyt siinä ajassa, minunkin olisi odotettu kykenevän tappamaan vain siksi, että olin mies.
Miten käsite nimeltä mies oli valmistettu?”

s.307

–

Kirjan edetessä selviää, miten nainen kykenee samaan vallan saatuaan. Miten mieli hajoaa pahuuden edessä:

” Ajattelin hautoja, valtamerien syvyyksiä, mustia aukkoja ja sitä ettei hurjin voima kosmoksessa sittenkään ole se, joka työntyy, vaan se joka imee sisäänsä, imee niin, että valo muuttuu pimeydeksi.”

”Rikkinäinen energia täytti minut kokonaan, tuhkasi hetkessä rajat kaaoksen ja järjestyksen välillä, särki illuusion siitä, mitä olin pitänyt tavoittelemisen arvoisena, kauniina, oikeana. Näin kirkkaasti maailman ja oman paikkani siinä, oman riittämättömyyteni ja mitättömyyteni tässä toisiaan syövien kyiden vyyhdessä.” s.321-322

–

Koko kirjan sanoma on ollut lohtu, huolimatta siitä, miten vääristyneeksi tässäkin utopiassa lopulta luotiin ihminen. Kun ei osata muuta kuin nuolla äärilaidat, kaikissa asioissa Miksi? Se on niin surullista. Miksei missään asiassa löydetä kultaista keskitietä?

–

Lopuksi sanat, joihin voin jälleen yhtyä sydämestäni, kokea suurta lohdutusta, etten ole ajatuksineni ja kokemuksineni yksin:

”Nämä kärkkäät, kovaääniset ja toisinaan odottamattoman lempeät ihmiset ovat ottaneet minut lähelleen. Mutta he eivät ole minun kansaani. En vieläkään tiedä, kuinka käyttäytyisin ihmisten seurassa, ja siksi oleskelen mieluiten yksin. Tämän maan miehet ovat röyhkeitä ja inhottavia ja vaativat huomiota tavoilla, joilla en aio sitä antaa. Miesten koko kulttuuri on tyhjää uhoa. Kun miehiltä kieltää huomion, he pöyristyvät ja paljastavat vihamieliset, todelliset kasvonsa.

Ja naiset ovat heikkoja, nöyriä, sykkivän kaulasuonensa veitselle painaneita teurasvasikoita.He alentavat itsensä viihteeksi. He suostuvat palkinnoiksi ja palvelijoiksi, alttarille lukituiksi palvonnan kohteiksi, joilta on riisuttu arvet ja ajatukset. Valtarakenteet naisten ja miesten välillä ovat tautiset, vääristyneet, ja vaikka olen yrittänyt parhaani, en kuulu tänne. Olen vain puoliksi läsnä, puoliksi sisäpuolella; katson tätä maata puoliksi ymmärtäen. Ja yhä useammin inho mustaa vereni.”

–

Se, että yhä elän puolivuosisataa toivoen utopiaa sitä löytämättä tästä elämästä, minut on vallannut ihmeellinen ennenkokematon ilo. Ilo nyt ”vanhoilla” päivilläni. Syy on se, että olen nähnyt, miten uudet sukupolvet ovat viisaampia kuin oman aikani edustajat ja sitä vanhemmat. Etenkin miehet. Omien lasteni ikäpolven mies ei halua tällaista vallan ja alhaisten mielitekojen maailmaa. Heissä näen miehiä ja naisia, joille valta ja ylpeys ovat turhuus. He kykenevät kyseenlalaistamaan kaiken entisen maailmassamme. Ehkä naisille tekee tiukkaa ymmärtää, ettemme ole esine miehelle. Mutta kaiken kaikkiaan nuoriso haluaa nähdä kokonaisuuksia ja itsensä turhien roinien takaa.

Se, että tällainen kirja on jo kirjoitettu, osoittaa sen. Kiitos Jan Salminen.

NÄLKÄVUOSI- AKI OLLIKAINEN

Aki Ollikainen
Nälkävuosi
kustannus: Siltala

”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi.”

Kirjan takakannen teksti:

”Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.”
Ensimmäisen sisälehden johdatus tarinaan:
”PIENI MATALEENA tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.
Samaan aikaan lämpimissä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri Teo, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. ”

Kansi: Elina Warsta

Kirjan analyysia kärsimyksestä. Se ei anna vastausta koska vastausta ei ole olemassa minään aikakautena.

”Jos tämä kärsimys on tarkoitettu koettelemukseksi, niin kenelle? Kenen usko näiden ihmisten kärsimyksellä pyhitetään? Kuka on Job? Ne kerjäläisetkö? Ei, Jumalahan suojeli Jobia, vain kaikki hänen lähellään kärsivät.

– Rinnastatko sinä Jobisi tähän kansaan, Matias? Tähän, joka näkee nälkää, kun me runoilemme: pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla. Oletko sinä koskaan maistanut petäjäistä leipää? Minä en. Emme me ole kansaa, Matias, emmekä koskaan ylitä sitä rajaa, joka meidän ja kansan välillä on. Meistä vain Johan kulki sen yli, meni kansan pariin ja kuoli sen tauteihin.
– Ehkä tämän kansan kohtalo on kamppailla olemassaolostaan ja karaistua, Matias sanoo ja jatkaa hetken mietittyään: – Mutta jos ei ole Jumalaa, kuten sanoit, ei ole kohtaloakaan. Silloin kaikki on vain sattumaa.
– Ja sattumaltako juuri köyhälistö kuolee nälkään ja kulkee kerjuulla? Sattumako vei Johanin, mutta säästi meidät?
-Siinä näet, et itsekään usko sattumaan. Sinun uskosi on koetuksella.” s.68-69
”Marja tuijottaa loittonevaa latoa. Hän ajattelee sen sisään jätettyä tytärtään makaamassa ruumislaudalla. Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllähtää pellolla tai hänen sisällään.” s.58

”Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että vielä ihmiset puhuvat toisilleen. Ja jonain päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin öleivästäm sen puutteesta, nälästä ja taudeista.
Puhuttaisiin klevään tulosta, siitä kuinak jäät ovat jo lähteneet. Kuinka joku on nähnyt joutsenia Pyhäjärvessä. Kuinka tulva on noussut rantaniityille ja vienyt mennessään Lenkolan Vernerin vesikelkan ja Lenkolan musti istunut kelkan päällä kuinvaltamerilaivan kapteeni matkalla kohti kaukaisia rantoja. Kuinka Juhani on vienyt Mataleenan Mannonsuon laitaan katsomaan kurkien keväistä tanssia.” s.78

Lapsen kuvittelua näkemästään:

”Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.”
”Teo kertoo Matiakselle poikenneensa tulomatkalla pieneen torppaan. isäntä oli tuskin katsahtanut häneen tummien kulmiensa alta, kun hän astui sisälle.
Teo yritti puhua hänelle tämän omaa kieltä. Kun mies ei vastannut, Teo laski pöydälle setelin. Miehen katse vaelsi pitkin liinatonta pöytälevyä sitä kohti. Kun katse saavutti rahan, mies nousi ja kaivoi uunin päältä puisen rasian, asetti sen pöydälle ja nosti esiin kolme samanlaista seteliä. Sitten hän istuutui ja tuijotti rahojaan.
– Syö sinä omasi, niin minä syön omani, hän murahti viimein.” s.71
Tässä tulee toinen tarinan ajatus, johon voi yhtyä:
”Teo laskee kämmenensä Saaran vatsalle. Lapsi potkaisee uudelleen.
Ehkä se kaipaa jo vapauteen, jonka luulee löytävänsä kohdun ulkopuolelta, Teo ajattelee, ehkä se haluaa jo irtautau kahleesta, jolla se on äitiinsä kytketty. Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu´umme,sitä kiihkeäämin me hamuammeotetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottiville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa.” s. 134

Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater – Kurt Vonnegut

1965

Tammen keltaisen kirjaston takakansi:

Mestarisatiirtikko Kurt Vonnegutin musta huumori on hykerrryttävimmillään romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille. Hänen häijy kynänsä keskittyy romaanissa yhteen peruskysymykseen: Kuinka rakastaa ihmisiä jotka nykyajan teknologia on tehnyt tarpeettomiksi?

Miljonääri, Rosewater-säätiön johtaja Eliot Rosewater ottaa tehtäväkseen huolehtia läänityskaupunkinsa Rosewaterin ihmisistä, jotka hänen sukunsa tehtaat ovat automaation avulla tehneet tarpeettomiksi. Hän hoitaa syrjäytyneitä, ahdistuneita, epätoivoisia ja onnettomia ennennäkemättömällä lähimmäisenrakkaudella.

Mutta miksi? Onko Eliot hullu? Jos on, niin hänelle voi käydä huonosti, mikäli muuan lakimiehen juoni toteutuu.

Kurt Vonnegut kirjoittaa samaan aikaan häijyä ja sydämellistä satiiria tavalla, joka on jälleen pistävän ajankohtainen.

Kurt Vonnegutin teoksen Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater satiiri puree edelleen. Episodimaisesti etenevä ja herkullisten henkilöhahmojen täyttämä tarina on hauska, terävä ja jossain määrin myös ilkeä. Vonnegutin yli 40 vuotta sitten kuvaama mentaalinen maisema on myös edelleen ajankohtainen.

Kirja on omistettu Alvin Davisille,

telepaatikolle,

roistojen ystävälle

Kirja alkaa monimutkaisen kuuloisella selostuksella miten säätiöt, yhtiöt ja rikkaiden liiketoimet toimivat eräiden meidänkin maassa tunnetuksi tulleiden nilkkien hyppysissä. Saatiin siis julmettu rahasumma joka laitettiin hyväntekeväisyys- ja kulttuurisaatiön perusrahastoksi.

”Näin sai kourallinen saaliinhimoisia kansalaisia Amerikassa valvontaansa kaiken mitä kannatti valvoa. Näin syntyi epäinhimillinen ja idioottimainen, täysin mieletön, turha ja tylsä amerikkalainen luokkajärjestelmä. Rehelliset, ahkerat, rauhalliset kansalaiset luokilteltiin kiristäjiksi, jos he pyysivät palkkaa joka turvasi toimeentulon. Ja he näkivät että kiitos oli tuleva siitä lähin niiden osaksi, jotka keksivät miten ansaita suunnattomasti tekemällä rikoksia joita vastaan ei oltu säädetty lakeja. Näin amerikkalainen unelma kierähti vatsapuoli ylöspäin, muuttui viheriäksi, pulpahti rajoittamattoman rahanhimon törkyiseen pintaan, täyttyi kaasulla ja halkesi paukahtaen keskipäivän auringossa.”

…”…sai puolueen nimittämään virkoihin miehiä, jotka pyörivät kuin dervissit, polottivat sujuvasti babyloniaa ja komensivat sotaväen tulittamaan kansanjoukkoja heti kun joku köyhä näytti aikovan vihjaista siihen suuntaan että hänen ja Rosewaterin tulisi olla tasa-arvoiset lain edessä.”

”Samuel jylisi, ettei ainoakaan amerikkalainen tehdastyöläinen ollut enemmän kuin kahdeksankymmenen centin päiväpalkan arvoinen. Kuitenkin hällä itsellään oli varaa maksaa satatuhatta dollaria tai enemmänkin jonkun kolmesataa vuotta haudassa maanneen italialaisen maalaukseta. Tämän loukkauksen hän kruunasi lahjoittamalla maalauksia museoille köyhien henkiseksi ylennykseksi. Museot olivat suljettu sunnuntaisin.”

LIIKAKANSOITUSONGELMA

”Kaikki vaikeat sairaudet oli voitettu. Kuolema oli sen vuoksi vapaaehtoinen ja vapaaehtoisten kuoleman helpottamiseksi rakennettiin valtion toimesta jokaiseen huomattavaan liikenneristeykseen aivan keltakattoisen Howard Johnsonin baarin viereen punakattoinen eettisen itsemurhan asema. Aseman emännät olivat sieviä, oli leposohvia, muzakia ja valittavana neljätoista tuskatonta tapaa kuolla. Itsemurha asemilla oli vilkasta, koska kovin monet tunsivat itsensä typeriksi ja tarpeettomiksi ja koska kuolemista pidettiin epäitsekkäänä, isänmaallisena tekona. Itsemurhan tekijät saivat viimeisen ateriansa ilmaiseksi viereisessä baarissa.”

”Eräs kirjan henkilöistä kysyi kuoleman sisarelta pääseekö hän taivaaseen ja sisar vastasi, että totta kai pääsee. Hän kysyi näkeekö hän Jumalan. Ihan varmasti sanoi sisar. Toivon sitä kovasti sano mies. Haluan kysyä häneltä erästä asiaa josta en päässyt selville täällä. Mitä sitten? sisar kysyi sitoessaan häntä kiinni hihnoilla.

Mitä saakelin tarkoitusta varten ihmiset ovat olemassa?”

”Aikomukseni on puhua teille keisari Octaviuksesta eli keisari Augustuksesta, millä nimellä historia hänet paremmin tuntee. Tuo suuri ihmisystävä- ja hän oli ihmisystävä sanan syvällisimmässä merkitykessä tarttui Rooman imperiumiin vallan kahvaan rappion kaudella, joka muistutti hämmästyttävästi meidän omaa aikaamme. Huoruus, avioerot, alkoholismi, liberalismi, homoseksuaalisuus, pornografia, abortit, lahjonta, murhateot, ammattiliittojen mädännäisyys, nuorisorikollisuus, raukkamaisuus, ateismi, kiristykset, panettelu ja varastelu olivat korkeassa kurssissa. Rooma oli gangstereiden, pervertikkojen ja laiskojen työläisten paratiisi, aivan kuten amerikka oli tänään. Aivan kuten Amerikassa tänään, roskajoukko uhmasi avoimesti lakia ja järjestystä ylläpitäviä voimia, lapset olivat kurittomia, eivät tunteneet vähääkään kunnioitusta vanhempiaan eikä isänmaata kohtaan, eikä säädyllinen nainen saattanut kulkea turvallisesti kadulla edes keskellä päivää. Ovelat, kierot ulkomaalaiset ostivat itselleen valtaa kaikilla aloilla. Rehelliset maanviljelijät, Rooman armeijan selkäranka ja Rooman kansan sielu, tallautuivat suurkaupungin rahanvaihettajien anturoiden alle.

Mitä oli tehtävissä? Toki silloinkin oli vähäjärkisiä liberaaleja samoin kuin meillä tänä päivänä on hourupäisiä liberaaleja ja he sanoivat sama mitä liberaalit aina sanovat saatettuaan suuren kansakunnan sen kaltaiseen laittomaan, nautinnoissa piehtaroivaan, sekavaan tilaan. ”Koskaan ei ole ollut näin hyvin! Mikä vapaus! Mikä tasa-arvo! Tekopyhyys on saanut väistyä sukupuoliasioissa! Ajatelkaapa vain!.Ennen ihmiset saivat kamalia traumoja kun vain kuvittelivatkin raiskausta tai huorintekoa. Nyt he voivat nauttia vapaasti kummastakin!” Entä mitä sanottavaa oli hirvittävillä, mustasieluisilla kaikkea lystinpitoa vihaavilla konservatiiveilla noina onnellisina aikoina? heitä ei ollut enää montaakaan jäljellä. He kuolivat toinen toisensa jälkeen pilkattuina vanhuuden heikkouteen. heidän lapsensa olivat kääntyneet heitä vastaan, ja sen olivat saaneet aikaan liberaalit, keinotekosien auringonpaisteen ja kuutamon hankitsijat, tyhjänpantit poliittiset stripparit, ihmiset jotka rakastivat barbaareja niin suuresti että halusivat aukaista kaikki portit, riisua kaikki sotilaat aseista ja päästää barbaarit vapaasti valtakuntaan!

Tällainen oli se Rooma johon keisari Augustus palasi voitettuaan Aktionin suuressa meritaistelussa Antoniuksen ja Kleopatran, nuo kaksi seksimaanikkoa. Ei liene vaikea kuvitella mitä hänen mielessään liikkui kun hän katseli Roomaa jota hänen sanottiin hallitsevan. Hiljentykäämme hetkeksi itse kukin miettimään mitä ajattelemme tämän päivän sekasorrosta.

Niinpä sitten hiljennyttiin hetkeksi; tauko kesti noin puoli minuuttia, mikä muutamista tuntui tuhannelta vuodelta.”

”Kun katselen näitä ihmisiä, näitä amerikkalaisia, käsitän, että he eivät pysty enää edes välittämään siitä mitä heille itselleen tapahtuu koska heitä ei tarvita. Tehdas, maatilat, louhokset joen toisella puolen, kaikki on lähes täysin automatisoitu. Amerikka ei tarvitse näitä ihmisiä edes sotaan, ei enää. Sylvia, minusta tulee taiteilija.

– Taiteilija?

– Aion rakastaa näitä hylättyjä amerikkalaisia, vaikka he ovat hyödyttömiä ja epämiellyttäviä. siitä tulee minun taideteokseni.”

Hei vauvat. Tervetuloa Maahan. Kesällä on kuuma ja talvella kylmä. Maapallo on pyöreä, märkä ja täyteen asutettu. Teillä on täällä odotettavissa noin sata elinvuotta. Ainoa sääntö, jonka minä tiedän on se, että pitää piru vieköön olla kiltti.

” Kun kunigas Eliot ja kuningatar Sylvia asettuivat taloksi Rosewaterin kartanoon, he saivat siksi heti osaksi ryöpyn alamaisuudenosituksia-kutsuja, vierailuja, puhelinsoittoja. Kaikki ne torjuttiin. Eliot käski Sylvian kohdella kaikkia varakkaita vieraiat pintapuolisen, hajamielisen kohteliaasti. Jokainen Avondalen nainen lähti kartanosta jäykkänä kuin hänellä olisi etikkakurkku pyllyssä.”

”Taivas on mahdottoman ikävä paikka ja siksi useimmat haamut jonottavat saadakseen syntyä uudelleen- ja ne elävt ja arkastavat ja epäonnistuvat ja kuolevat, ja jälleen ne jnottavat saadakseen syntyä uudelleen. Ne tyytyvät siihen mitä saavat. Ne eivät intä ja inise saadakseen syntyessään olla tiettyä rotua, tiettyä sukuåpuoltam tiettyä kansallisuutta, tiettyä yhteiskuntaluokkaa. Ne haluavat ja saavat kolme ulottuvuutta-ja tajuttavn pienen pätkän aikaa.ja ulkokuoren joka tekee mahsdolliseksi tärkeän eron sisäisen ja ulkoisen välillä.Täällä ei ole mitään sisäistä. Täällä ei ole mitään ulkoista.Kulkeepa portista kumpaan suuntaan tahansa kulkee ei mistään ei mihinkään ja joka paikasta joka paikkaan.Kuvitelkaa biljardipöytää yhtä pitkää yhtä leveääkuin Linnunrata.Älkää myöskään unohtako että se on virheettömän tasainen liuskelevy jolle on liimattu vihreä verka. Kuvitelkaa portti levyn kuolleeseen keskukseen. Tuon kuviteltuaan onkin saanut tietoonsa kaiken mitä paratiisista on tioedettävä-ja suhtautuu myötätuntoisesti niihin jotka raivoisasti kaipaavat eroa sisäisen ja ulkoisen välillä.

”Minusta on hirveää ettei omaisuutta jaeta tässä maassa. Minusta sellainen valtio on julma joka sallii yhden lapsen syntyä ison maapalan omistajana niin kuinm minä synnyin ja sallii toisen syntyä puille paljaille. Vähin minkä valtiovalta voisi mielestäni tehdä olisi omaisuuden jakaminen tasapuoliseti kaikkien syntyvien lasten kesken. Elämä on tarpeeksi kovaa muutenkin, on liikaa että ihmisten pitää murehtia itsensä sairaaksi vielä rahankin tähen. tässä maassa on kylliksi jokaiselle, kunahn vain jamme tasapuolisemmin.

Tuo rahasumma kun sitä on möyhitty, lannoitettu, risteytetty ja monikertaiseksi muunneltu Uuden Englannin merenkävijän pankin luotto-osaston ja Bostonin luottoyhtiön hydroponisella rahafarmilla, oli lisääntynyt noin kahdeksalla sadalla tuhannella dollarilla vuodessa sen jälkeen kun se oli siirretty Stewartin nimiin. Liikeasiat näyttivät sujuvan hyvin. Juuri sen enempää Stewart ei liikeasioista tiennytkään.

”Aikaa myöten, lähes kaikki ihmiset käyvät tarpeettomiksi tavaroiden, ravinnon, palvelusten ja uusien koneiden tuottajina ja käyttökelpoisten ideoiden lähteenä talouselämässä, tekniikassa ja luultavasti myös lääketieteessä. Jos siis emme keksi syitä ja keinoja arvostaa ihmisiä koska he ovat ihmisiä, voimme yhtä hyvin, kuten monesti on ehdotettukin, pyyhkäistä heidät pois maan päältä.”

———————-

EKSODUS Dj Stalingrad

EKSODUS

Dj Stalingrad

Into kustannus Eksodus

Suomentaja: Veli Itäläinen

Intokustannus 2012-05-06

Kirjan takakansi teksti:

”´Valta on tehty mustista kumipampuista!´ huutaa laiha pieni tyttö, täynnä neuloja ja niittejä, hauras kuin koeputki täynnä happoa. Neljäsataa ihmistä yhtyy huutoon ja muuttuu yhdeksi sekoitukseksi ihmisjätettä, vihan ja ekstaasin meri.”

Eksodus on sukellus venäläisille kaduille nuoren punkkarin silmin. Päähenkilö on antifasistisen jengin jäsen, laulaa hc-punkbändissä ja työskentelee ensi hoitajana. Kirja on kuvaus kadonneesta sukupolvesta, joka on kasvanut Neuvostoliiton raunioissa. Se on kiihkeä ja pysäyttävä, dokumentaarinen roadtrip pitkin itäblokkia. Taustalla häilyy kysymys selviytymisen ehdoista ja mahdollisuuksista.”

”Rikkaat ja älypäät pettivät meidät. He kertoivat meille, tuhansille rumille, köyhille ja tyhmille, että me ansaitsemme enemmän. He väittivät, että voimme tehdä jotain suurta tai edes jotain hyvää. Että tyhmemmät voivat tehdä jotain suurta, ja pelkurimaiset edes jotain hyvää. Näin he jatkoivat ja hallitsivat meitä. Ja he käyttivät meitä omiin päämääriinsä, jotka ovat aidosti suuria ja mielekkäitä. Kasvattamaan kykyjään ja voimiaan entisestään. Rikkaat ja älypäät.

Ja kaikki säilyi ennallaan, kauniit harhakuvitelmat eivät toteutuneet, eivätkä ne ole tarpeen. Rumat on luotu kärsimään, köyhät raatamaan ja selviytymään hengissä. Se on selvää kuin yksi, kaksi ja kolme. Sairaat on luotu sairastamaan, orvot orpokoteihin, eläkeläiset vanhuutta varten, invalidit kärsimään, kurjat kadehtimaan ja hölmöt, jotta joillekin voisi nauraa. Kaikki on sitä samaa ja hyvin yksinkertaista, en tarvitse satujanne ja paskanjauhantaanne, joka ei ole mistään peräisin. Sen kaiken keksivät älypäät, heillä on bisnessuunnitelmat ja iPhonet, taidot ja apurahat, ja he nauravat meille kaikille katsoen, miten te kiipeätte ja vakuuttelette itsellenne. Mitään paratiisia ei ole, eikä tule olemaan, unohtakaa kaikki paskanjauhanta siitä.”

Väistämättä jo tässä kohtaa tulee mieleen juuri lukemani Neale Donald Walschin Keskusteluja Jumalan kanssa 2, jossa puhutaan ihmisen omista valinnoista, miten me itse valitsemme kohtalomme jo kohdussa suurin piirtein. Kirjasarja on kiehtova koska antaa näkymiä ajatella monia asioita kiinnostavista ja toivoa antavista näkökulmista, mutta juuri nämä asiat itseäni tökkii kirjaa lukiessa. Että olisiko Walsch kirjoittanut koskaan juuri sellaisia kirjoja, mikäli olisi elänyt romahtaneessa Neuvostoliitossa tuolloin. Sieltä näkökulmasta tuntuisi julmalta väittää Dj Stalingrad´in elämää omaksi valinnaksi. Tai monen muun köyhän tai sairastuneen. Että sairauskin vain oma valinta. Näkökulma on kuten sanoin, kiintoisa ja toivoa antava, mutta onko julmaa sanoa nälkäiselle ja paskassa viruvalle tai edes itselle mitään jos istuu kultalusikka suussa pehmustetulla likaa hylkivällä sohvalla sileäksi trimmatulla nurmella tepastellen.

En väitä että olisi, koska Walschin kirjan sanoma on vallankumouksellinen kaikin tavoin, mutta kysyn sitä silti.

Dj Stalingrad jatkaa:

”Katsotaanpa maailmaa uudessa valossa – mitään ei ole olemassa. Te olette elävä palanen lihaa ulkona karja-aitauksessa, ette ole fiksuja, ette lahjakkaita, ette rikkaita, ettekä terveitä. Kaikki nämä määrittävät parametrit ovat puuttuneet teiltä syntymästänne lähtien, ettekä voi tehdä mitään geeneillenne, sukulaistenne yhteiskunnalliselle statukselle, ettekä kasvatuksellenne niiden ensimmäisten puolentoista vuoden aikana, jolloin luonteenne muovautuu. Geeninne ja isänmaanne historia kantavat jo itsessään myrkyllistä perintöä, joka myrkyttää koko loppuelämänne.

Kiittäkää vain ettette syntyneet huulihalkioisena tai ilman käsiä ja jalkoja. Luojalle kiitos että säästyitte edes siltä onnettomuudelta. Tästä eteenpäin tärkein tehtävänne koko lopun elämänne ajan tulee olemaan erossa pysyminen kaikista niistä kivun ja hulluuden kauhuista, joita antelias kohtalo heittää tiellenne. Nimenomaan tämä, ei luovuus tieteen ja taiteen alalla, ei rikkauden ja kukoistuksen saavuttaminen. Teillä ei ole, eikä koskaan ole ollut älyllisiä eikä taloudellisia resursseja mihinkään sellaiseen, se on roskaa. Kuinka paljon tahansa teet työtä, suurin saavutuksesi tulee aina olemaan Ladan ostaminen. Luovuus? Ainoa mitä voit luoda, on kaltaisesi ääliöt. Elämän todellinen päämäärä on olla tulematta kodittomaksi, invalidiksi, huomiota herättävän hulluksi, on pyrittävä kuolemaan nopeasti ja ilman kärsimyksiä. ”Herra anna meille kuolema ilman kipua ja häpeää.”

Mutta jos katsomme vielä syvemmälle, tilanne on vieläkin selkeämpi ja ilmeisempi. Tässä on koko elämämme, emme me kykene pysyttelemään keskitiellä ja olla sairastamatta, köyhtymättä ja kärsimättä. Kohtaamme hyvinvoinnin zenin vain kiristettyjen hampaiden läpi. Sarastamme, kurjistumme, vanhenemme ja lopulta, kaiken tämän lisäksi, meitä ympäröi vihamielinen luonto ja joukko paskiaisia. Kuinka paljon tahansa yritämmekin, emme voi pysyä erossa siitä kaikesta ja ennemmin tai myöhemmin meidät heitetään vankilaan, saamme sydänkohtauksen, eturauhassyövän, demantian, tai muuta. Meille annetaan potkut, meitä loukataan, raiskataan, hakataan, petetään, meitä kiusataan kotona ja työssä, meitä kiusaavat työkaverit sukulaiset, läheiset, ystävät, viholliset, eläimet, …kohtalon koura tulee jatkuvasti painostamaan meitä, lopulta se nujertaa meidät täysin ja kiskoo suolemme ulos.”

Tämä maailma muistuttaa hyvin paljon Aki Kaurismäen maailmaa.

Tämä on yksi viitekehys ja niin totta. Tämä on maailma joka on suurimman osan ihmistä kohdalla etupäässä totta, eri asia, kuinka moni kestää tunnustaa juuri tätä, miten turha ja absurdi elämä on. Tässä viitekehyksessä koko ihmiskunta tuntuu turhalta ja kannattaisi vetää itsensä kiikkuun. Ja toisaalta, miksemme ole sitä ihmiskuntana tehneet jo miljoonia vuosia sitten? Mikä on pitänyt meidät hengissä tässä järjettömyydessä?

Loputon tyhmyytemmekö?

”Me olemme sitä mitä kaadamme itseemme. Vodka, olut, huumeet, kahvi, tee, sokeri, se kaikki vaikuttaa meihin itseemme. Me emme käytä päivääkään ilman näitä pieniä korjaavia liikkeitä, ilman sitä mikä tekee meidät vahvemmiksi, pirteämmiksi, fiksummiksi ja iloisemmiksi. Me olemme sitä mitä juomme.

Yksi suufilainen askeetti sanoi, ettei pidä täyttää päätään vaikeilla kaavoilla ja ideoilla, koska todellista merkitystä elämälle on vain sillä mitä syöt.

Me juomme pelkoa, nälkää, iloa, vihaa sairauksia, musiikkia, seksiä, huonoa kasvatusta, ja ongelmallisia perintötekijöitä. Me nielemme sitä kaikkea syntymästä asti ja se tekee meidät sellaisiksi mitä olemme.

Ihmisen elämä on stressi- ja kipuhormonien, adrenaliinin, endogeenisten opiaattien, endorfiinien, aivojemme tuottamien luonnollisten kivunlievitys- ja tyydytyshormonien taistelu. Huumeita huumeita vastaan. Siinä kaikki. ”

”1.Koko ihmiskunnan historian ajan, silloin tällöin ihmiskunta kuppasi itseään, päästäkseen eroon ylimääräisestä miespuolisesta verestä. Se on todella viisas mekanismi, koska kaikki jäävät voitolle. Yhdet kuolevat hymy kasvoillaan, tuntien elämäntehtävänsä täytetyksi, toiset jatkavat elämäänsä ja ihmissukua uusissa olosuhteissa.

2.Kun näin ei tapahdu, ja yhteiskunta syystä tai toisesta kieltäytyy sodankäynnistä, rauhallisten ja menestyvien sarkojen välit täyttyvät rikollisten, kurkunleikkaajien, sarjamurhaajien, seikkailijoiden ja pyhimysten rikkaruohoista, ne alkavat käymään ja keräämään kaiken kuppaamattoman miehisen veren.

3. Yhteiskunnan sisäiset mekanismit alkavat jälleen toimia ja päätyvät kompromissi ratkaisuun, sota siirtyy maan rajojen sisälle, osa tarpeettomista miehistä lajitellaan poliiseiksi ja loput siirretään rikollisten kategoriaan. Ongelma ratkeaa jossain määrin ja veri alkaa jälleen virtaamaan ohuena suihkuna. Mutta itse asiassa kumpikaan osapuoli ei ole asiantilaan tyytyväinen, koska se mitä he haluavat, on todellinen sota, jossa kuolee vähintään 30% jollei 100% osanottajista.

Meillä kaikilla, iljettävällä post-neuvostoliittolaisella sukupolvella, meillä ei ole mitään, ei mitään päämääriä eikä periaatteita ja perinnöksi kommunismin vuosisadalla meille jäi ikävä. Neuvostoihminen ei saa haluta mitään, oma elämä, arkipäivän olot, yhteiskunnallinen tyytyväisyys ja viihde, kaikki mikä motivoi länsimaisen kuluttajan elämää, se kaikki herättää vain ivaa ja halveksuntaa. Jättiläismäinen neuvostoihminen eli, jotta pystyi uhraamaan oman rehellisen ja yksinkertaisen elämänsä rakennustyömaalla, GULagissa, ampuma-aukossa, kaivoksessa, monilapsisessa perheessä, iljettävässä viisikerroksisessa talossa. Elämä oli sankariteko ja uhraus. Jeesusta ei tarvita, kun täällä kaikki ovat jeesuksia.

Aika on mennyt, ja nyt meillä on pohjaton halveksunta ja kyynisyys, ”pragmaattinen nihilismi”, väsynyt tavaroiden haaliminen. Mutta ikävä sankaruuteen jäi johonkin syvälle meihin, minuun ja kaikkiin muihin jotka eivät ole vielä tehneet asunnossaan euroremonttia.

Meidän pitäisi elää ja kuolla jonkun puolesta, mutta nyt se kaikki on merkityksetöntä ja typerää, kärsimys ja kuolema vain vetävät meitä puoleensa. Jos et tiedä minkä puolesta kärsiä, voit vaikka kärsiä varastoon.”

Sen vuoksi kai taiteilija on armoitettu olio täällä, että voi purkaa jotenkin elämän absurdiuden.

Kuten :

”Kaikki on vain unelmaa, jotta pysyisi hengissä.”
– Helene Schjerfbeck

KOULUT, ME VANHEMMAT JA NUOREMME SIINÄ

Olen lukenut Neale Donald Walschin Jumala kirjoista nyt kolme.  Kirja 2:ssa käsitellään mm. koulujamme ja niiden opetussuunnitelmia.

 

KOULUT, ME VANHEMMAT JA NUOREMME SIINÄ

 

”Te ette halua nuortenne tekevän omia johtopäätöksiään. Haluatte heidän tekevän samat johtopäätökset kuin tekin.Tuomitsette heidät toistamaan samat virheet joihin teidän johtopäätöksenne ovat teidät johtaneet.”

 

”Sellaisessa yhteikunnassa jossa historiaa ei vääristellä niiden mukaan joilla on voima ja valta, menneisyyden erehdykset tunnustetaan avoimesti eikä niitä enää toisteta.

Sellaisissa yhteiskunnissa joissa opetetaan kriittistä ajattelua, ongelmaratkaisua ja elämäntaitoja pikemminkin kuin ulkoa opittavaa asiatietoa, tarkastellaan kaikkein ”oikeutetuimpiakin” menneisyyden tekoja äärettömän perusteellisesti. Mitään ei hyväksytä sen perusteella, miltä päältä katsoen näyttää.”

 

”Jotta voisitte antaa lastanne tarkastella menneisyyttä kriittisesti- tai suorastaan vaatia, että he tekevät niin osana koulutustaan, teidän pitäisi hyväksyä se, että he saattavat olla eri mieltä teidän kanssanne siitä, kuinka asiat olisi pitänyt hoitaa.

 

Vaikka joka tapauksesa he ovat kanssanne eri mieltä,. Ette vain päästä erimielisyyttä kouluihinne.

Siksi se on vietävä kaduille. On kannettava kylttejä. On revittävä kutsuntakortteja. On poltettava rintaliivejä ja lippuja.

 

Nuoret tekevät kaikkensa saadakseen teidän huomionne kiiinnitetyksi, saadakseen teidät ymmärtämään. He huutavat teille päin naamaa: ”Täytyy olla parempi keino!”

Te ette kuitenkaan kuule. Ette halua kuulla. Ettekä missään tapauksessa halua rohkaista heitä käsittelemään koulussa kriittisesti niitä tosiseikkoja, joita heille esitätte.

Ymmärtäkää se, te sanotte. Älkää tulko sanomaan että me olemme toimineet väärin. Ymmärtäkää, että olemme tehneet oikein.

Sillä tavalla kasvatatte lapsenne. Sitä te sanotte kasvatukseksi ja koulutukseksi.

 

 

On vielä niitäkin, jotka sanovat että juuri nuoret ja heidän hullut järjettömät liberaalit ajatuksensa ovat vieneet tämän maan ja maailman hunningiolle. Unohduksen partaalle. Tuhonneet arvoperusteisen kulttuurimme ja tuoneet sen tilalle mielihyvään perustuvan moraalin joka uhkaa koko elämäntapaamme.

 

 

 

Nuoret ovat tosiaankin tuhoamssa teidän elämntapanne. Teidän tehtävänne on rohkaista sitä kehitystä, ei estää sitä.

Eivät teidän nuorenne sademetsiä tuhoa. He pyytävät teitä lopettamaan niiden tuhoamisen.

 

Eivät teidän nuorenne tuhoa otsonikerrosta.He pyytävät teitä lopettamaan sen tuhoamisen.

 

Eivät teidän nuorenne riistä köyhiä työläisiä ympäri maailmaa. He pyytävät teitä lopettamaan sellaisen riiston.

 

Eivät teidän nuorenne verota teitä kuoliaiksi ja käytä sitten rahoja sotimiseen ja sotakalustoon. He pyytävät teitä lopettamaan sellaisen.

 

Eivät teidän nuorenne unohda heikkoja ja sorrettuja ja anna satojen kuolla nälkään joka päivä planeetalla jolla on runsaasti ruokaa kaikille. He pyytävät teitä lopettamaan sen.

 

Eivät teidän nuorenne petkuta ja manipuloi muita.He pyytävät teitä lopettamaan sellaisen.

 

Eivät teidän nuorenne ole seksuaalisesti estyneitä. He eivät häpeä omaa ruumistaan eivätkä halua siirtää häpeän tunnetta jälkeläisilleen. He pyytävät teitä lopettamaan sen.

 

Eivät teidän nuorenne ole pystyttäneet arvomaailmaa, jossa ”valta on oikeassa” ja jossa ongelmat ratkaistaan väkivallalla. He pyytävät teitä lopettamaan sellaisen.

 

Eivät he pyydä, he rukoilevat teitä.

 

 

Mutta nuorethan täällä väkivaltaisia ovat! Nuoret liittyvät jengeihin ja tappavat toisiaan! Nuoret eivät piittaa tippaakaan laista ja järjestyksestä, minkäänlaisesta järjestyksestä.

 

 

Kun nuorten pyyntöjä maailman muuttamiseksi ei kuunnella, he näkevät, että heidän asiansa on tuuliajolla ja että pidätte päänne kaikesta huolimatta, silloin nuoret jotka eivät ole tyhmiä, tekevät minkä voivat. Jos he eivät pysty voittamaan teitä, he liittyvät teihin.

Teidän nuorenne noudattavat teidän omia käyttäytymismallejanne. Jos nuoret ovat väkivaltaisia, he ovat väkivaltaisia siksi, että tekin olette väkivaltaisia. Jos he ovat materialisteja, se johtuu siitä, että tekin olette materialistisia. Jos he käyttäytyvät järjettömästi, se johtuu siitä että te itse käyttäydytte järjettömästi. Jos he käyttävät seksiä manipulointiin, vastuuttomuuksiiin ja häpeällisesti, se johtuu siitä, että te teette samoin. Ainoa ero nuorten ja vanhempien välillä on se, että nuoret toimivat avoimesti.

 

Vanhemmat ihmiset toimivat salassa ja luulevat, etteivät nuoret huomaa, mutta nuoret huomaavat kaiken.Mikään ei pysy heiltä salassa. He näkevät vanhempien ihmisten tekopyhyyden ja yrittävät epätoivoisesti muuttaa sitä. Yritettyään ja epäonnistuttuaan he joutuvat kuitenkin lopulta jäljittelemään sitä. Siinä he erehtyvät, mutta heitä ei ole milloinkaan opetettu toimimaan tosin.He eivät ole saaneet analysoida kriittisesti sitä, mitä vanhempi sukupolvi on tehnyt.He ovat saaneet ainoastaan opetella sen ulkoa.

 

Miten meidän sitten pitäisi kasvattaa ja kouluttaa nuoremme?

 

Ensijaisesti henkinä. He ovat henkiä, jotka asuvat fyysisessä ruumiissa. Se ei ole hengelle helppoa, eikä henkien ole helppoa tottua sellaiseen. Se on hyvin rajoittavaa. Siksi lapsi itkee joutuessaan kokemaan rajoituksia. Kuunnelkaa lapsen itkua. Ymmärtäkää se ja antakaa lastenne kokea mahdollisimman paljon ”rajoittamattomuutta”.

Seraavaksi esittelette heille maailman, jonka olette luoneet huolellisesti lempeyden avulla. Olkaa huolellisia ja katsokaa tarkkaan, mitä panette lasten muistiyksiköihin. Lapset muistavat kaiken minkä näkevät ja kokevat. Miksi rupeatte läimäyttelemään lapsianne heti kun he ilmestyvät kohdusta esiin? Kuvitteletteko tosiaan, että se on ainoa tapa saada heidät toimimaan?Miksi otatte vauvat eroon heti kun heidät on erotettu ainoasta elämänmuodosta jonka he ovat tunteneet siihenastisen olemassaolonsa ajan? Eikö mittaaminen ja punnitseminen ja tökkiminen ja tunnusteleminen voisi odottaa hetkisen niin että vastasyntynyt ehtii saada turvallisuuden ja lohdun kokemuksen siltä jolta on saanut elämän?

Miksi annatte lastenne ensimmäisiksi kuvikseen nähdä väkivaltaa? Kuka on sanonut että se hyväksi lapsille?Ja miksi kätkette kuvat rakkaudesta?

Miksi opetatte lapsenne häpeämään omaa ruumistaan ja sen toimintaa suojaamalla oman ruumiiinne heidän katseiltaan ja kieltämällä heitä koskettelemasta itseään niin että se tuottaa mielihyvää? Millaisia viestejä lähetätte heille mielihyvästä? Ja omasta ruumiista?

 

Miksi panette lapsennne kouluihin, joissa sallitaan kilpaileminen ja jopa rohkaistaan sitä, joissa ”parhaana” oleminen ja ”eniten oppiminen” palkitaan, jossa ”suoritustasot” pannaan paremmuusjärjestykseen ja jossa omaan tahtiin toimimista hädin tuskin siedetään? Millaisen käsityksen lapsenne siitä kaikesta saavat?

Miksi ette opeta lapsillenne liikuntaa, musiikkia ja kykyä nauttia taiteesta, kertomusten salaperäisyydestä ja elämän ihmeestä?

Miksi ette pyri tuomaan esiin sitä, mitä lapsessa luonnostaan on, sen sijaan että yritätte istuttaa häneen luonnottomuuksia?

 

Ja miksi ette salli nuortenne oppia logiikkaa ja kriittistä ajattelua, ongelmaratkaisua ja luovuutta oman intuitionsa ja sisimpien tuntojensa mukaisesti sen sijaan, että pakotatte heidät oppimaan sellaisen yhteiskunnan säännöt ja järjestelmät, joka on jo osoittanut olevansa täysin kyvytön kehittymään näiden menetelmien mukaan, mutta käyttää niitä silti edelleen?

Ja lopuksi, opettakaa käsitteitä, ei oppiaineita.

Laatikaa uusi opetusohjelma ja rakentakaa se kolmen ydinkäsitteen ympärille:

 

TIETOISUUS

REHELLISYYS

VASTUUNTUNTO

 

Opettakaa nämä käsitteet lapsillenne jo varhaisessa vaiheesa. Pitäkää ne opetuksen johtotähtenä alusta loppuun. Perustakaa koko koulumalli niiden varaan. Perustakaa kaikki opetus niihin.

 

En ymmärrä mitä se tarkoittaa.

 

Se tarkoittaa sitä, että kaikki mitä opetatte on lähtöisin näistä käsitteistä.

 

Voisitko selittää sen ? Mitä perustaitoja sitten opetettaisiin?

 

Kaikki luettavat kertomukset, tarinat ja aiheet perustuisivat näihin avainkäsitteisiin koulun aloittajista edistyneempiin opiskelijoihin asti. Olisi kertomuksia tietoisuudesta, rehellisyydestä ja vastuusta. Lapset oppisivat nämä käsitteet ja omaksuisivat ne luonnolliseksi osaksi itseään.

Kirjoitustehtävät koskisivat näitä ydinkäsitteitä ja niihin liittyviä asioita sitä mukaa kun lapsi kehittyy itsensä ilmaisussa.

 

Laskemistakin on mahdollista opettaa samassa viitekehyksessä. Aritmetiikka ja matematiikka eivät ole abstraktioita, ne ovat elämän perustyökaluja maailmankaikkeudessammme. Kaikki laskeminen liittyy laajempaan elämänkokemukseen, joka kehittyy ydinkäsitteisiin ja niiden johdannaisiin.

 

Mitä sellaiset johdannaiset ovat?

 

Niihin perustuu koko koulutusmalli, ja ne korvaavat nykyiset oppiaineet, jotka opettavat lähinnä tosiaioita.

 

Kuten esimerkiksi?

 

No käytetään mielikuvitusta. Mitä käsitteet sinulle ovat tärkeitä?

 

No rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, toisten ihmisten kohteleminen hyvin. Toimeen tuleminen muiden kanssa. Suvaitsevaisuus. Se ettei loukkaa toisia. Toisten pitäminen samanarvosina.Ne ovat asioita jotka haluan opettaa lapsilleni.

 

Erinomaista! Jatka vain.

 

Itseensä uskominen. Arvokkuus. En tiedä miten sen paremmin ilmaisisin, mutta se liittyy siihen, miten elämässä käyttäytyy ja miten kunnioittaa toisia ja heidän valitsemaansa tietä.

 

Kaikki mitä sanoit on hyvää. On vielä paljon muitakin käsitteitä, jotka lasten tulee ymmärtää syvällisesti, jos heidän on tarkoitus kehittyä ja kasvaa eheiksi ihmisiksi.Silti te ette opeta näitä asioita kouluissanne. Nämä ovat elämän tärkeimmät asiat, mutta te ette opeta niitä koulussa.

Ette opeta mitä merkitseee olla rehellinen.

Ette opeta mitä merkitsee olla tietoinen toisen tunteista ja kunnioittaa toisen valintoja.

Sanotte, että on vanhempien tehtävä opettaa nämä asiat, mutta vanhemmat voivat opettaa vain sen mitä heille on opetettu. Ja isien synnit kostetaan jälkeläisille. Opettatte kodeissanne samaa mitä omat vanhempanne opettivat teille.

 

Mitä pahaa siinä on ?

 

Kuten olen monta kertaa sanonut, oletko vilkaissut maailmaa viime aikoina?

 

Palaat aina samaan. Panet katsomaan maailmaa. Mutta ei se kokonaan meidän syytämme ole. Ei meitä voi syyttää millainen muu maailma on.

 

Ei tässä ole kyse syyttämisestä, vaan valinnasta. Ja jos te ette ota vastuuta niistä valinnoista, joita ihmiskunta on tehnyt ja tekee yhä, niin kuka sitten ottaa?

 

No mutta emmehän me voi siitä kaikesta olla vastuussa!

 

Minä sanon teille: Ette voi muuttaa yhtään mitään, ellette suostu ottamaan vastuuta kaikesta. Ette voi jatkuvasti sanoa, että nuo toiset ovat tehneet niin ja tekevät edelleenkin ja että kunpa ne nyt vain tekisivät oikein! Muistakaa Walt Kellyn loistava repliikki: ”Me ollaan tavattu vihollinen ja se on me.”

 

Me olemme toistaneet samoja vikoja satoja vuosia, vai mitä…

 

Tuhansia vuosia samoja erehdyksiä. Ihmiskunta ei ole kehittynyt perusvaistoissaan luolamiestä pidemmälle. Jokainen yritys muuttaa tilannetta saa vastaansa ivaa. Jokaista haastetta arvojen uudelleen arvioimiseksi tervehditään pelolla ja vihalla. Ehdotan, että korkeimpia käsitteitä voisi opettaa kouluissa. Tässä ollaan kovin heikoilla jäillä. Silti juuri niin tehdään pidemmälle kehittyneisää yhteisöissä.

 

Mutta ongelmahan on se, etteivät kaikki ihmiset ole samaa mieltä näistä käsitteistä ja niiden merkityksestä. Siksi emme voi opettaa niitä kouluissamme. Vanhemmat menevät ihan sekaisin jos näitä asioita yrittää saada mukaan opetussuunnitelmaan. He sanovat, että se on ”arvojen” opettamista ja ettei koulu ole oikea paikka niiden opettamiseen.

 

Sen perusteella mitä sanot ihmisrodun haluavan tehdä-rakentaa paremman maailman- he ovat väärässä. Koulut ovat juuri oikea paikka sellaiselle opetukselle, koska vanhempien ennakkokäsitykset eivät vaikuta niihin. Olethan nähnyt miten käy, kun arvoja lähdetään siirtämään vanhemmilta lapsille, koko planeettamme on mullin mallin.

Te ette käsitä sivistyneen yhteiskunnan perusteitakaan.

Ette osaa ratjkaista ristiriitoja ilman väkivaltaa.

Ette osaa toimia muuten kuin oman etunne vuoksi.

Ette osaa rakastaa ilman ehtoja.

Nämä ovat perustavanlaatuisia asioita, ettekä ole edes alkaneet ymmärtää niitä, puhumattakaan niiden toteuttamisesta.

 

Onko tästä sotkusta sitten mitään ulospääsyä?

 

On kyllä! Koulujen kautta! Nuorten kasvatuksen kautta! Teidän toivonne on seuraavassa sukupolvessa ja sitä seuraavassa! Teidän täytyy kuitenkin lakata totuttamasta heitä menneisyyden tapohin. Ne eivät ole tuottaneet tulosta. Ne eivät ole vieneet teitä sinne minne haluatte. Ja jos ette ole varovaisia, joudutte juuri sinne minne olette matkalla.

 

Pysähtykää! Kääntykää ympäri! Istukaa yhdessä kokamaan ajatuksianne. Luokaa suurin visonne mitä teistä ihmisrotuna on milloinkaan luotu. Ottakaa sitten ne arvot ja käsitteet jotka tukevat visioitanne ja opettakaa niitä kouluissanne.

Miksei vois olla seuraavanlaisia kursseja?

 

¤ Vallan ymmärtäminen

¤Konfliktien rauhanomainen ratkaiseminen

¤Rakkauden osatekijä

¤Persoona ja itsensä luominen

¤ Ruumis mieli ja henki:miten ne tomivat

¤Luovuus

¤Itsensä ja muiden arvostaminen

¤Iloinen seksuaalisuus

¤Oikeudenmukaisuus

¤Suvaitsevaisuus

¤Erilaisuus ja samanlaisuus

¤Eettinen taloustiede

¤Luova tietoisuus ja mielen voima

¤Tietosiuus ja valppaus

¤Rehellisyys ja vastuu

¤Näkyvyys ja avoimuus

¤Tiede ja hengellisyys

 

Paljon tuosta opetaan jo nytkin. Se on yhteiskuntatiedettä.

 

Minä en tarkoita kahden päivän jaksoa lukukaudessa. Tarkoitan että kaikista näistä aiheista pitäisi olla erilliset kurssit. Tarkoitan koulujenne opetusohjelmien täydellistä mullistamista. Puhun arvoperusteisesta opetusohjelmasta. Nyt teillä on asiatietoon perustuva opetusohjelma.

 

Tarkoitan sitä, että lasten huomio keskitetään ydinkäsitteiden ymmärtämiseen ja niitä ympäröiviin teoreettisiin rakenteisiin, joille arvojärjestelmä perustuu samalla tavalla kuin teidän nykyinen järjestelmänne perustuu vuosilukuihin, asiatietoihin ja tilastoihin.

Teidän galaksinne ja maailmankaikkeutenne kehittyneimmissä yhteiskunnissa (joista puhumme tarkemmin kolmannessa kirjassa) lapsille aletaan jo varhain opettaa elämisen peruskäsitteitä. Sitä mitä te sanotte ”asiatiedoksi”, pidetään siellä paljon vähemmän tärkeänä ja opetataan vasta myöhemmässä ikävaiheessa.

Olette luoneet planeetallenne yhteiskunnan, jossa pikku Johnnie oppii lukemaan jo esikoulussa mutta ei opi olemaan purematta veljeään. Susie osaa kertotaulun ulkoa jo alaluokilla, muttei ole oppinut, ettei hänen ruumissaan ole mitään hävettävää.

 

Koulunne ovat olemassa lähinnä vastausten antamista varten. Olisi paljon hyödyllisempää, jos niiden ensisijainen tehtävä olsii kysymysten esittäminen. Mitä tarkoittaa että ihminen on rehellinen, vastuuntuntoinen tai oikeudenmukainen? Mitä kaikkea siihen iittyy? Mitä muuten tarkoittaa että 2+2=4? Mitä kaikkea siihen liittyy? Pitkälle kehittyneet yhteisöt rohkaisevat kaikkia lapsia löytämään vastaukset itse.

 

Mutta sehän johtaisi kaaokseen!

 

Tosin kuin ne ei-kaoottiset olosuhteet, joissa te tällä hetkellä elätte elämäänne…

 

Hyvä on hyvä on…se johtaisi kaaoksen lisääntymiseen entisestään.

 

En väitä, etteivät teidän koulunne koskaan jaa lapsille sitä mitä olette oppineet tai päättäneet näistä asioista. Päinvastoin. Koulut palvelevat oppilaitaan, kun ne jakavat nuorten kanssa sen mitä vanhemmat ovat oppineet ja valinneet menneisyydessä. Opiskelija voivat siten nähdä, miten kaikki on toiminut. Kouluissanne esitätte kuitenkin asiat opiskelijoille ainoina oikeina ratkaisuina, vaikka tiedot pitäisi antaa pelkästään tietoina.

Entisten tietojen ei pitäisi olla nykyisen totuuden pohjana. Aikaisempien tietojen ja kokemusten pitäisi olla aina ja ainoastaan perustana uusille kysymyksille. Arvo on kysymyksessä, ei vastauksessa.

 

Kysymykset ovat aina samat. Oletteko samaa vai eri mieltä niiden tietojen perusteella, jotka olemme teille antaneet? Mitä te ajattelette tästä? Se on aina avainkysymys. Siihen pitää aina keskittyä. Mitä ajattelette tästä? Mitä te ajattelette? Mitä te ajattelette?

 

Lapset vastaavat kysymyksiin vanhempiensa arvoilla. Vanhempien rooli lasten arvojärjestelmän syntymisessä on edelleen tärkeä, suorastaan  ensisijainen. Koulun tarkoitus on rohkaista lapsia tutkimaan näitä arvoja aina muodollisen koulutuksen päättymiseen asti, oppimaan niiden käyttöä, soveltamaan käytäntöön- ja myös asettaman ne kyseenlaisiksi. Vanhemmat, jotka eivät halua lasten asettavan heidän arvojaan kyseenalaisiksi, eivät rakasta lapsiaan vaan itseään lapsiensa kautta.

 

Voi kunpa olis tuollaisia kouluja!

 

Jotkin koulut pyrkivät lähestymään tätä mallia.

 

Niinkö tosiaan?

 

Niin, luepa Rudolf Steinerin kirjoituksia. Tutki hänen kehittämänsä koulun menetelmiä.

 

Tarkoitatko että Steiner-koulut ovat parhaita?

 

En. Tarkoitan että sellainen malli toimii, jos otetaan huomioon se, mihin sanot ihmisrodun pyrkivän, mitä sanot haluavasi tehdä ja mitä sanot haluavasi olla.Se on yksi esimerkki -yksi monista, vaikka teidän planeetallanne ja teidän yhteiskunnallanne niitä onkin harvassa-siitä, kuinka kasvatus ja koulutus voi keskittyä viisauteen pelkän tiedon sijasta.

 

No sen mallin kyllä hyväksyn. Steiner-koulujen ja muiden koulujen välillä on suuri ero. Annahan kun kerron yhden esimerkin. Se on yksinkertainen, mutta havainnollistaa hyvin eron.

Steiner-kouluissa opettaja siirtyy lasten kanssa läpi kaikkien alkeisoppimis tasojen. Näiden vuosien ajan oppilailla on sama opettaja sen sijaan että heidät siirrettäisiin joka vuosi opettajalta toiselle. Voitko kuvitella millainen side heidän välilleen muodostuu? Ymmärrätkö sen arvon?

Opettaja oppii tuntemaan lapsen kuin omansa. Lapsi siirtyy opettajan kanssa luottamuksen ja rakkauden tasolle, ja se avaa ovia joiden olemassaolosta monissa perinteisissä kouluissa ei ole edes uneksittu. Kun alkuoppimisen vuodet on käyty läpi, opettaja palaa ensimmäiselle luokalle ja aloittaa uuden lapsiryhmän kanssa. Työlleen omistautunut steiner-opettaja saattaa koko uransa aikana viedä koulun läpi vain neljä viisi lapsiryhmää. Hän merkitsee näille lapsille paljon enemmän kuin opettajan on perinteisessä koulumaailmassa mahdollista heille merkitä.

Tämä koulumalli tunnustaa, että ihmisten väliset suhteet, toiseen sitoutuminen ja rakkaus ovat yhtä tärkeitä kuin opettajan lapsille välittämä asiatieto. Se on kuin koulun käymistä kodissa mutta kodin ulkopuolella,

 

Niin, se on hyvä malli.

 

On kai olemassa muitakin hyviä malleja?

 

On toki. Edistytte jonkin verran koulutusasioissa, mutta hyvin hitaasti. Jopa yritykset ottaa käyttöön tavoitehakuinen, taitojen kehittämiseen keskittynyt opetussuunnitelma ovat kohdanneet vastarintaa, Se koetaan uhkaavaksi ja tehottomaksi. Vanhemmat haluavat lasten oppivan asiatietoa. Keinoja kuitenkin on, vaikka paljon on vielä tehtävää.”

 

Neale Donald Walsch