EKOANARKISMI, MITÄ SE KOHDALLANI ON


Avaan hiukan omalla tavallani tuota ekoanarkismia itsessäni, se kun sanana kuulostaa joidenkin ihmisten mielissä joltain pahalta.

OSA I

Aloitan sen  Lasse Nordlundin sanoin : Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain ja ainoastaan valtiojärjestelmän varmistaminen. Se mielellään luo kansalaisten kanssa rajapinnan, joka antaa tunteen hallinnasta. Kun ihminen kuvittelee vaikuttavansa, hän vaipuu syvän itsetyytyväisyyden tilaan, eikä enää havaitse ympärillään tapahtuvaa todellista kehitystä.

Eli, vain ja ainoastaan järjestelmän varmistaminen.

Katsoin eilen  jossa Kuntavaalit 2012: Ottelu Salossa jossa oli koolla lukuisa joukko päättäjiä puhumassa kuntaliitoksista. Mietin, miten sekaisin tuo pakka menisikään, jos siellä nyt alkaisi joku puhumaan talouden sijaan vaikkapa vaihdantataloudesta oikein tosissansa. Tietenkään juuri tuo paikka ei ole siihen paras mahdollinen koska TV:ssä ollaan. Vaan miten paljon elämässämme onkaan tilanteita joissa ”ei nyt sovi” puhua siitä tai tuosta. Miten paljon onkaan politiikassa ja lähestulkoon kaikessa kyse siitä, että esitämme vain jotain näytelmää. Tiedämme jo valmiiksi miten tulee toimia ja olla ja puhua. Siinä on sitten parhainta ja rauhaisinta ihmisen kelliä, tuu tuu tuutu lulla. Tottakai, jokainenhan meistä haluaa saada olla ja elää rauhassa.

Asetelma kuitenkin sinällään jo selittää sen, miksi muutoksia ei tapahdu. Tätä evoluution ja kulttuurimme niin pitkään historiaamme vietyä tapaa ei niin vain murretakaan kuin sodissa, luonnon mullistuksissa tai sitten siinä hitaassa prosessissa ihmisten mielissä, mutta se on sukupolvia kestävä kinttupolku. Sukupolvet ehtivät vaihtua moneen kertaan minkään juurikaan muuttumatta.

Nyt on sentään talous murtumassa. Samoin luonto. Entäpä ihminen.

Entäpä vielä suomalainen ihminen.

Suomalaisuudesta ja sen viimeiseen saakka pokan pitämisestä muistan nuoruudessa nähdyn Pilan päiten ohjelman.

Siinä oli konditoria tehdas jossa liukuhihnalta tuli kermalla kuorrutettuja kakkupohjia ja oli koristelu vaihe meneillään. Kakkuja tuli tasaiseen tahtiin ja kondiittori asetteli tietyn koukeron kermapursottimella kakkuun. Sitten kakkujen tulo tahtia kiihdytettiin vähitellen. Kondiittori pisti parastaan rauhallisesti huomaamatta aluksi mitään. Pikkuhiljaa tahti kiihtyi niin, että kondiittorilla alkoi jo mennä pasmat sekaisin. Mutta hyvin hän suoriutui vaikka hikeä jo puski. Tahtia yhä vain kiihdytettiin ja yhä nopeampaan kondiittori joutui toimia. Nyt alkoi jo tapahtua vahinkojakin, ei vielä paljoa mutta jonkin verran. Kondiittorista alkoi näkyä hiukan paniikin omainen tunne ulospäinkin. Silti hän suoriutui hämmästyttävästi urakasta.

Tahti kiihtyi aina vain entisestään. Ja yhä vain nopeampaan kävi kondiittorin kädet. Mutta vaikka kondiittori osasikin olla tosi nopea, ei hän oikein enää pysynyt tahdissa toisessa päässä jossa piti olla lajittelemassa valmiita kakkuja järjestykseen. Alkoi tapahtua törmäilyjä kakkujen välillä. Silti kondiittori pyrki ennenkaikkea selviytymään kakkujen varsinaisesta koristelusta. Jossain vaiheessa hän sitten äkkäsi, että ensimmäisestä vaiheesta suoriutuminen on turhaa, jos ne toisessa päässä menevät kiireen vuoksi joka tapauksessa piloille. Niinpä hän alkoi ravata alku ja loppupäässä edes takaisin.

Katsojahan oli sivusta seuraneena nähnyt kaiken mahdottomuuden jo pitkän aikaa, mutta tekijä itse keskittymiseltään työhön ei voinut sitä nähdä. Mutta tuo ravaaminen oli jo niin toivottoman näköistä touhua, että siinä katsojakin jo ihmetteli, että eikö tuo hyvä ihminen jo näe, ettei tuosta voi tulla mitään. Vaan ei, kondiittori parka ravasi kuin hyppyjänis kakkujen väliä. Automatisoitu hyppyjänis. Hänellä ei ollut käytettävänään tilannetajua eikä mitään järjellistä muutakaan, vieterilelun tavoin hän vain juoksi edes takaisin ja kakut putoilivat jo lattialle.

Sitten kun kakkuja oli huomattavasti enemmän jo lattialla kuin liukuhihnalla, hän yks kaks heräsi.

Silloin hänen maailmansa myös musteni, tai valkeni.

Hän otti liukuhihnalta tulevan kakun toiseen käteensä ja toisen kakun toiseen käteen ja ensimmäisen heitti suoraan seinään ja kun oli heittämässä toista, sattui juuri pomo paikalle jolloinka kakku tietenkin läsähti suoraan hänen kasvoilleen. Siinä vaiheessa se ei enää haitannut millään tavoin tätä kunniallista kondiittoria, ei, vaan häneltä pääsi surkea itkun ja naurun parkaisu ja sitten tv- ruutu pimeni siltä osin.

Tämä osio voisi olla ekoanarkistin se anarkisti sanan avaus.  Sanan EKO selitän seuraavassa osiossa, kun aikaa liikenee.

Anarkisti on siis siis se henkilö, joka alunalkaenkaan ei ryhdy kaikkeen mihin oletetaan ryhdyttämän. Anarkistin ei tällöin myöskään tarvitse heittää sitä kakkua pomonsa naamalle. Hän vain valitsee toisin. Alistunut ihminen on se joka kakun heittää kun se aika koittaa.

KIRJE SOSIAALITOIMELLE


   HYVÄ SOSIAALITOIMI

Tyttäreni on ollut suostumuksellamme kohtuuttomien lintsausten vuoksi huostaanotettuna marraskuusta 2011 lähtien. Ensimmäiset 2 (kaksi) kk väliaikaisessa sijoituspaikassa lähellä kotia menikin hyvin. Tytär kulki joka päivä henkilöautolla, sitten junalla ja bussilla omaan kouluunsa ja iltaisin takaisin sijoituspaikkaansa ilman karkaamisia. Hän ja tyttäreni sisarukset sekä omat vanhempani koettiin paikka hyväksi juuri siitä syystä, että tyttäreni sitoutui paikkaan kohtuullisen hyvillä mielin.

Seuraavat kuluneet pian 9 (yhdeksän) kuukautta hän on ollut sijoitettuna kauas kotoa olevaan nuorisokotiin,josta vain n.1 (yksi)kk ja 1.5 (puolitoista) viikkoa hän on ollut laitoksessa paikanpäällä. Loput 7 (seitsemän) kuukautta ja 3 (kolme) viikkoa hän hän on ollut karkuteillä. (Omasta kotikunnastamme ei löytynyt paikkaa).

Tilanteen tekee surullisimmaksi se, että hän ei näin ollen voi tulla edes kotiin, koska tietää, että äitinä minulla on velvollisuus ilmoittaa lapseni olinpaikka viranomaisille. Ja sitähän hän ei halua. Ja kun tarpeeksi kauan aikaa kuluu ”maan alla”, ja minulla huoli lapsestani ,jota en saa enkä voi edes nähdä, en minäkään lopulta enää  tahdo tukea tällaista lastensuojelun järjestelmää. Lisäksi kaikki hänen lääkäri ym. selvitykset ovat kesken eivätkä luonnollisesti etene mihinkään.

Kunnan näkökulmasta katsoen  myös rahaa palaa joka päivä laitokseen hirvittäviä summia, jossa tyttäreni ei edes ole kuluttamassa.

Meidän tapauksessamme tämän kyseisen systeemin ylläpitämisellä luodaan nuorelle ainoaksi väyläksi piileskelemisen ja sitä kautta yhteiskunnallisen eriarvoistumisen lopullisuuden, sekä erittäin suuren riskin nyt viimeistään ajautua alkoholi/huumeriippuvuuteen. Systeemi näin ollen oikein tukemalla tukee tähän kehitykseen.

Kesällä kävi lisäksi outo kuvio, johon en ole saanut vieläkään selvyyttä. Silloinen lastensuojelun johtava työntekijä sekä sosiaalitoimesta henkilö tulivat ennakkoon soittamatta kotiini(tytär oli karkutiellään) ilmoittamaan, että huostaanotto puretaankin toimimattomana. Olin hämmästynyt, joskin myös iloinen,  ja kysyin ,että saammeko sitten vaikka kotiin jotain tukea, jotta saan tyttäreni menemään kouluun tai että ehkä viimein voisimme aloittaa suunnittelemamme nettikouluopiskelun. Näin alustavasti luvattiin ja sovittiin, että tytär saa asua kotonaan sosiaalityöntekijöiden  loman ajan eli reilun kuukauden päivät. Olimme iloisia asiasta, tosin tytär saapuikin kotiin hiukan epävarmana, että onko äidillä ja sosiaalitoimella jokin yhteinen ansa nyt kyseessä. Muutaman päivän perästä eräänä aamuna kotimme oveen koputettiin. Olin aamutakissa kahvilla siinä. Tytär nukkui vielä, olimme edellisiltana keskustelleet myöhään yöhön lapsuuden kokemuksista, niiden vaikutuksista tähän päivään jne.

Ovella seisoi kolme tuntematonta ihmistä, jotka sanoivat, että tulivat hakemaan tyttäreni.  Olin ihmeissäni ja kerroin että nyt on varmasti tullut jokin erehdys, että saimme juuri luvan tyttäreni asumiseen kotona heinäkuun yli. Kyselin heiltä perusteluja, mutta he eivät sanoneet mitään muuta kuin että tämä on määräys ylemmältä taholta. Koetin kysyä kuka on määräyksen takana, mutta he sivuuttivat kysymykseni. Lopulta sanoin, että soitan kyllä poliisit paikalle, ellen saa tietää nimeä kuka on tämän määräyksen takana.

Johon osoitti sormella olkansa ylitse tämä skrode mies (myöhemmin ymmärsin hänet vartijaksi) pihan perälle, että siellä he jo ovatkin, poliisit. (Heitä tosiaan oli siellä, kaksi poliisia ja yksi vartija). Ymmärsin oitis, ettei tässä  suinkaan perhettä suojeltu, vaan sosiaalitoimea perheeltä. Käsitin siinä hetkessä koko maamme tilan kaikessa karmeudessaan muistaen monen muun kertomuksia. Silmissäni vilisi nauhana kaikki toisenmaailmansodan aikaiset kodeista järjettömät pidätykset. Vai ehkä olin sittenkin väärässä, minullahan oli rikollinen tytär. Tytär joka ei halunnut käydä koulua. Tietenkin se oikeutti yhteiskuntaa käyttämään varoja jopa kuuden ihmisen työaikaan?

Myöhemmin soitin ja penäsin tämän käskynantajan nimeä ja sainkin jonkun nimen. Yhtäkkiä selvisi, että johtavalla lastensuojelun sosiaalityöntekijällä olikin vielä oma ylempi esimies, joka oli päätöksen antanut. Soitin hänelle ja huomasin heti, ettei hän kuulunut niihin jotka keskustelevat asiakkaiden kanssa vaan siihen tehtävään  on erikseen määrätty alempi toimihenkilö (eli sosiaalityöntekijä). Jostain syystä olin kuitenkin onnistunut ohittamaan nämä väliportaat. Hän kuitenkin lupasi selvittää asiaa ja palata myöhemmin iltapäivällä siihen. Koskaan hän ei tosin itse soittanut, vaan laittoi alaisensa asialle. Hän oli mitä ilmeisemmin kuitenkin henkilö huipulta, joka sieltä määräili meidänkin perheen asioita näkemättä meitä, minua ja tytärtäni milloinkaan kasvoista kasvoihin. Erikoinen tilanne. Kylmä puistatus kulkee yhä selkäpiitäni pitkin muistaessani metalliselta tuntuneen keskustelumme.

Saimme selville oman lastensuojelu henkilömme tultua lomalta, että hänen tämä meille mystiseksi jäänyt sosiaalityön esimiehen esimies olikin sanonut, ettei huostaanottoa pureta.

Tyttäreni olisi siis täytynyt saada jo seiska luokalta lintsausten alettua aivan ensimmäiseksi keskittymishäiriötilan tai muun kaltaiset tutkimukset sekä muita tukitoimia. Toivoimme siihen aikaan myös pääsyä erityiskouluun, jossa mm. tarkkaavaisuushäiriöiselle olisi paremmat mahdollisuudet, mutta joka kerta jokaisessa paikassa sanottiin koulun olevan jo täynnä. Eli  sosiaalitoimella ei ollut antaa muuta ehdotusta kuin nuorisokoti, mikä jo silloin tuntui täysin kohtuuttomalta, mutta johon lopulta hyvin käyttäyttyvänä vanhempana koin joutuvani suostua.

Korostan tässä nyt yhdeksän kuukautta kestänyttä toimimatonta huostaaottoa ja sen yhä kurjistuneita seurauksia, että kiinnittäisitte pykälien sijaan nyt huomionne maalaisjärkeen tässä hullunkurisessa tilanteessamme. Toivon myös todellista aitoa yhteistyötä, en sellaista jossa alempi toimihenkilö kyselee tilanteestamme ja toivoo meiltä täydellistä avoimuutta ja kun sitä annamme, emme saa vastausta, emme vuorovaikutteista aitoa lähestymistapaa vaan ainoa tapa teillä hoitaa asia on keskustella perheemme asioita keskenänne, ei perheen kanssa sataprosenttisesti avoimena. Itse te kyllä avoimuutta odotatte meiltä ja sitä pääsääntöisesti olenkin noudattanut tunnollisesti.

Kaikki yhteiset perhejuhlamme tämän menossa olevan yhdeksän kuukauden aikana, sisarusten valmistujaisjuhlat, äidin 50v juhla, mummon ja papan hääpäivä juhla, papan 75-v juhla ja normaalit syntymäpäivät on tyttäreni joutunut olla ”maan alla” kuusitoista vuotiaana. Yhteenkään juhlaan hän ei ole uskaltanut osallistua peläten, että hänet ilmiannetaan poliisille, mikä myös minun velvollisuuteni olisi ollut. Koko perhe, mukaan lukien perheenä omat vanhempani, olemme kärsineet tällaisesta epätodellisesta elämästä. Etenkin tyttäremme puolesta olemme hyvin surullisia, hänellä se vaikein taakka on tullut kannettavaksi  Suomen maassa.

Kun soitan ja kysyn lastensuojelusta, mitä aioitte tehdä tyttäreni löytymiseksi, he lupaavat keskustella palavereissa, palavereissa jotka tuntuvat kestävän loputtomiin, viikko- tai kuukausi kaupalla, ja elämä kulkee ohitsemme, etenkin tyttäreni ohitse siellä jossain.

Vaadinkin siis nyt tässä julkisesti tyttäreni huostaanoton purkua mitä pikimmin täysin kannattamattomana sekä tyttäreni tilannetta vain pahentaneena vaihtoehtona. Voimme myös keskustella mahdollisuudesta vielä yrittää sijoitusta oman kotipaikkamme yksikköön, mikäli sekään enää onnistuu näin pitkälle päässeen ”vapauden” maun myötä.

Täytyy olla muita mahdollisuuksia, ja ellei ole, otan sydämellisesti vastaan omasta elämästämme itse huolta kantamisen. Toivon myös tällöin saavamme elää oma elämämme ilman yhteiskunnan puuttumista asioihimme, sentään vapaassa maassa kun olemme?

Terveisin,

kalligrafi, opiskelija,

8 lapsen äiti

Laila Helena Lepistö

Espoo

AHDISTUS YHTEISKUNTAA KOHTAAN LISÄÄNTYY


Ja tietoisuus, että mikäli ilmaisen ahdistukseni jollekin viranomaiselle, eli lastensuojeluun, kuraattorille, psykologille, työterveyshuoltoon mihin tahansa heistä, niin se tieto informoidaan eteenpäin HUOLENA ja kaikki tämä sama runba kiertää kehää ikuisesti.

En ole kuullut tyttärestäni päivä kausiin. Ainut kanava yhteydenpitoon on facebook. En voi olla miettimättä päivä päivältä enemmän sitä, miten tämä järjetön tila on syntynyt vain lasten”suojelun” tähden. Tämä tila, jossa lapseni piileskelee myös minulta.

Huostaanotto ei ole ratkaissut ongelmaa millään tavoin, päinvastoin vain pahentanut asiaa. Ja muu maailma ympärilläni hyörii vain samaa rataa ostoksiaan tehden tyytyväisenä.

Niin harva ihminen on hereillä.

Eilenkin olin tukemassa afganistanilaisia nälkälakkolaisia ja todistamassa, miten telttaleiriltä tuli häätö toiseen paikkaan, kansalaistorille, jonka luulin olevan siis kansalaisten tila. Vaan mitä kuulinkaan, kuulemma eduskunta on ostanut sen hiksien maapläntin. Ja minkäköhän vuoksi? Ei mitenkään tule mieleen ensimmäisenä, että osti koska Occupy liike on leiriytynyt paikassa jo vuoden päivät.

Sitten naureskellaan ihmisille jotka luovat salaliittoteorioita. Eikö tämäkin jos mikä ole omiaan epäilemään sitä. Tulee väistämättä ajatus diktatuurista. Pelottavasta diktatuurista, joka tukehdutetaan vapaan markkinoinnin aivoja sumentavaan höyryyn.

Voi voi. Kun nyt ei vain sosiaalitoimi kuulisi miten ahdistunut olenkaan. Hehän saattavat huolestua tässä minun nuorimmaisesta lapsestanikin, ajatella tällaisen epävakaan äidin seurassa joutuu elämään. Joko heräsi HUOLI. Minähän en varmastikaan vain näe omaa tilaani nyt.

Voi hulluus tätä maata.

YKSI HAASTATTELU LASTEN”SUOJELUN” TILASTA MAASSAMME


Pyysin omien kokemusteni tueksi muiden kokemuksia lastensuojelun tilasta tämän kunnallisvaaliehdokkuuteni vuoksi ja sain tämän haastattelun, niin toden ja omia näkemyksiäni tukevan.

 

” Nämä ovat kokonaisuudessaan vastaukseni Revanssilehteen tehdystä jutusta. Monta kohtaa, monta ajatusta.

 

”Kevään 1 / 2012 MTKL (Mielenterveyden Keskusliiton) jäsenlehti Revanssin antamani haastattelu:

tekijä: Ani Leikonniemi päivä: 12. maaliskuuta 2012 kello 19:43

 

Haastattelukysymyksiä huostaanoton ja lastensuojelupalveluiden epäkohdista:

1. Huostaanotot ja lastensuojelupalveluiden käyttö on viime vuosina lisääntynyt. Mikä mielestäsi tähän on syynä?

– yhtenä syynä taatusti se, etteivät lastensuojeluviranomaiset tunne työvälinettään eli lastensuojelulakia. Laiminlyödään lslain menettelysäännöksiä, jotka ovat pohjana koko lastensuojelutyölle; asiakassuunnitelmissa (ls laki 30§) pyöritetään fraaseja, ei pidetä tarvittavia neuvotteluja (ls laki 31§), ei kartoiteta läheisverkostoa (ls laki32§), ei huolehdita asioiden kirjaamisesta (ls laki 33§)

 

– laiminlyödään (ls laki20§) lapsen osallisuus. Laiminlyödään siis lapsen mielipiteen selvittämien ja kuuleminen. Päätöksiin saatetaan kirjata esim. ”lasta ei ole kuultu hänen nuoren ikänsä vuoksi” vaikka laki velvoittaa selvittämään myös alle 12 vuotiaan lapsen mielipiteen

 

– laiminlyödään avohuollon tukitoimien (34 §) mahdollisuuksien käyttö. Karmeimmissa tapauksissa perhe ei edes tiedä saavansa avohuollon tukitoimia siinä määrin kuin viranomaiset niitä mieltävät antavansa. Ja tästä seuraa se, että kiireellinen sijoituspäätös ja siitä johtuva huostaanottopäätös perustellaan ”perheelle annetut runsaatkaan avohuollon tukitoimet eivät ole olleet riittäviä”. Ja kuitenkin laki määrää sen, että avohuollon tukitoimet tulee järjestää yhteistyössä perheen kanssa ja, että ne tulee kirjata asiakassuunnitelmaan, joka tulee laatia lain vaatimusten mukaan yhteistyössä perheen kanssa.

 

– perheiden kanssa ei tehdä yhteistyötä (asiakkaan oikeus laadultaan hyvään sosiaalihuoltoon ja hyvään kohteluun (2 luku 4§) siten, että oikeasti kerrottaisiin lastensuojelun pyrkimykset. Tällä tarkoitan sitä, että viranomaisilla saattaa olla erittäin selkeä kuva perheen ongelmista mutta tätä ongelmaa ei pureta perheen kanssa. Lopputuloksena saataa olla viranomaisten taholta olettamuksiin ja mielikuviin perustuvia luuloja perheestä. Ei todellista kuvaa perheen arjesta

 

– asiakaskirjauksia, joita tehdään aina, kun ollaan yhteydessä perheeseen, ei tuoda näkyviksi asiakkaalle. Näissä asiakaskirjauksissa, joita perheet eivät tiedä heistä kirjattavankaan, on usein negatiivissävyisiä olettamuksia, mielikuvia, epäolennaisuuksia, tarkistamatonta tietoa tai jopa valheellisia totuuksia. Kuva perheestä muotoutuu lastensuojeluviranomaisten asiapapereihin jo alun perinkin vääräksi. Työntekijät saattavat vaihtua ja mielikuvat elävät omaa elämäänsä. Asiakas ei pääse koskaan lukemaan näitä asiakaskirjauksia ja mielikuvat vain paisuvat

 

– kiireellisen sijoituksen tai huostaanoton kuulemistilaisuuksia (lslaki 34§) ei järjestetä lain vaatimalla tavalla. Perheille ei varata tilaisuutta lausua mielipiteensä asiasta eikä anneta mahdollisuutta antaa selvitystä kaikista sellaisista vaatimuksista ja selvityksistä, jotka saattavat vaikuttaa asian ratkaisemiseen. Kuulemistilaisuudet ovat käytännössä vain pelkkiä muodollisuuksia, joissa vaaditaan allekirjoitukset lastensuojeluviranomaisten sijoitus/huostaanottopäätöksiin

 

– perheet jätetään kiireellisten sijoitusten ja huostaanottoprosessien ulkopuolelle siten, ettei heille vastata selkeästi. Käytetään fraaseja ”lapsen etu vaatii” tai ”huoli lapsesta” eikä näitä sanapareja avata edes asianosaisille. Ei ymmärretä sitä tuskaa ja hätää mikä lapsen sijoitus ja huostaanotto aiheuttaa. Perheet jätetään totaalisen yksin. Prosessi pyörii perheen ympärillä muttei perheen omia mielipiteitä kirjata eikä niitä siten huomioidakkaan. Lastensuojeluviranomaiset eivät ymmärrä sitä, että muutaman tunnin keskustelut eivät tuo vastauksia perheen moninaisiin kysymyksiin ja hätään omasta lapsesta. Saatetaan jopa väittää, etteivät vanhemmat ymmärrä lapsensa etua, koska vanhemmat ovat kriisissä.

 

– käytetään ja jopa kerätään vanhoja ja virheellisiä tietoja eikä niitä edes vanhempien vaatimuksesta korjata, joten nämä vanhat ja vieheelliset tiedot päätyvät viranomaisten päätöksiin. Hallinto-oikeudet eivät tutki lastensuojeluviranomaisten tekemien kirjausten oikeellisuutta vaan luottavat sokeasti siihen, että viranomaiset ovat tutkineet perheen tilanteen siten kuin lastensuojelulaki sen määrää tutkittavaksi

 

2.Saavatko perheet mielestäsi riittävästi tukea?

– perheet eivät saa riittävästi tukea siihen ongelmaan, joka heillä on. Usein pelkkä taloudellinen tuki auttaisi ja avun tarve häviäisi. Useilla perheillä taloudellinen ahdinko kiristää perheenjäsenten välejä ja koko perhe alkaa oireilla

 

– perheet ohjataan lastensuojeluasiakkaiksi, jolloin heidän oman elämän päätökset siirtyvät vähitellen viranomaisten käsiin. Perheen oikeuksia omiin päätöksiin aletaan rajoittaa ja asioita aletaan kirjata siinä valossa, että jonakin päivänä saatetaan olla tilanteessa, jossa lapsi/lapset/nuori/nuoret pitää sijoittaa kodin ulkopuolelle

 

– monelle perheelle pelkkä luottamuksellinen kuunteleminen ja taloudellinen tuki riittäisi. On pelottava tosiasia se, että kaikki perheenjäsenten kanssa käydyt keskustelut kirjataan. Ja varsinkin se tapa, jolla ne kirjataan, on pelottavaa: asioita erotetaan asiayhteyksistä. Ja jätetään huomiotta positiiviset asiat ja annetaan negatiivisille painoarvoa.

 

3. Saavatko perheet tarpeeksi tietoa lastensuojelupalveluiden sisällöstä, periaatteista, säädöksistä, päämääristä, omista oikeuksistaan, omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa saamiensa lastensuojelupalvelujen sisältöön ja valitusmahdollisuuksistaan sekä mahdollisuuksistaan saada muutoksia tehtyihin lastensuojelua koskeviin päätöksiin?

– Oman kokemukseni perusteella totean, etten saanut mitään edellä mainituista tiedoista. Keskusteluyhteyttä ei ollut vaan kysymyksiini vastattiin erittäin ympäripyöreästi, jos vastattiin lainkaan.

 

1.                   Toimiiko lastensuojelu perheiden ja lasten parasta ajatellen?

– Omassa tapauksessani hain itse apua kuormittavaan elämäntilanteeseeni. Tilanteet muuttuivat ja koin, etten enää tarvitse sosiaalihuollon apua. Mutta koska perheeni oli saatettu lastensuojelun asiakkaaksi, minulla ei ollut mahdollisuutta päästäkään siitä eroon. Työntekijä piti kiinni oikeudestaan jatkaa asiakkuutta. En todellakaan kokenut, että kohdallani olisi ajateltu perheeni tai lasteni parasta. Koin väkisin annetun avun vain perheeni kontrolloimisena. Samoin kokivat lapseni. Tämä johti siihen, että sosiaalihuolto katsoi vanhemmuuteni olevan kateissa ja kiinnittyi entistä kovemmin perheeseeni.

 

4. Onko sinulla tai joillakin tuntemillasi perheillä kokemuksia huostaanottoihin ja lasteensuojeluun liittyvistä epäkohdista?

– kyllä on. Oman lapseni kiireellinen sijoitus 2009 ja sen myötä huostaanotto asia on nyt menossa uudelleen käsittelyyn – tällä kertaa rikosoiekuteen. Voitin 2010 lastensuojeluviranomaisten tekemän huostaanottopäätöksen ja sain lapseni takaisin kotiin. Vein asian rikosoikeuteen mutta hävisin käräjäoikeuden käsittelyn helmikuussa 2012. Alioikeus ei ollut huomioinut lainvastaisuuksia. Esimerkiksi sitä, että ko sosiaalityöntekijä olisi ollut vastuussa asiakassuunnitelman tekemättä jättämisestä sillä hän toimi sijaisena. Mielestämme ei voi olla niin, etteikö sijaisena toimiva lastensuojeluviranomainen olisi vastuussa tekemisistään tai tekemättä jättämisestään. Mikäli asiakassuunnitelma olisi tehty lain vaatimalla tavalla olisi minulla ollut mahdollisuus oikaista sosiaalihuollolla olleet mielikuvat ja ”huolen lapsesta”. Asiakassuunnitelman tekemisen laiminlyönti johti järkyttävään sijoitus ja huostaanotto prosessiin

 

– järkyttävintä kohdallani on ollut se, että vasta tammikuussa 2012 käydyssä rikosoikeudenkäynnissä paljastui se, että viranomaiset ovat perustaneet koko sijoitus ja huostaanottoprosessinsa minun psykoterapialausuntoihin vuodelta 2003 irrottaen sieltä sanoja ja lauseita omiin tarkoituksiinsa! Viranomaiset hankkivat kyseisen lausunnon selkäni takana eivätkä ole vieläkään suostuneet ilmoittamaan milloin ja mistä ovat lausunnon hankkineet. Terapeutilta he eivät sitä ole hankkineet. Mihinkään asiakasdokumenttiin he eivät ole kirjanneet lausunnon hankkimista vaikka laki näin määrää. Edes tietosuojavaltuutettu ei ole asiaan ottanut kantaa vaikka hänen on pyydetty asia tutkimaan. Nyt olen tehnyt asiasta poliisille tutkintapyynnön mutten usko tuonkaan tuovan selvyyttä. Olen menettänyt täysin luottamuksen viranomaisiin

 

– olen perustanut vertaistukijärjestö HOL ry:n eli Huostaan Otetut Lapset – Rikotut perheet. Järjestön tarkoituksena on antaa tukea ja tietoa perheille, jotka kokevat tulleensa kohdelluksi lainvastaisin menettelyvirhein. Toimin tukihenkilönä mm. perheen sosiaalihuollon palavereissa. Toivon perheiden ymmärtävän, että heillä on oikeus omaan lapseen ja, että he valveutuisivat omiin oikeuksiinsa. Ensisijaisen tärkeätä on hankkia kaikki sosiaalihuollolla olevat perhettä koskevat asiakirjat, jotta perheet tietävät mitä heistä on kirjattu.

 

5. Tunnetko perheitä joissa huostaanottoja ja lastensuojelutoimenpiteitä perustellaan mielenterveysongelmilla?

– HOL ry:n toiminnan kautta annan vertaistukea kymmenille perheille. Ahdingossa olevia perheitä tulee jatkuvasti lisää. Suurimmalla osalla näistä perheistä on kirjattu jokin mielenterveysongelma. Vallitsevana käytäntönä on kirjata mielenterveysongelma, jos perhettä on kohdannut jokin kriisi. Normaali väsyminen arjen pyöritykseen on kirjattu mielenterveysongelmaksi. Masennus kirjataan yleisesti mielenterveysongelmaksi, jolloin aletaan olla lapsesta huolissaan. Ja tämän ”huoli lapsesta” ympärille hankitaan aineistoa eikä aineisto aina ole edes relevanttia enää vaan voi olla vuosien takaa

 

– vanhoista lääkärinlausunnoista kaivetaan vanhentuneita terveystietoja siten, että ne liitetään nykypäivään vaikka perheen vanhempien tilanteissa vallitsevat olosuhteet ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Vanhemmat ovat saattaneet elää jo pitkään ns. tervettä elämää mutta heidän arkeaan aletaan tarkkailla vanhojen tietojen perusteella. Perheen arjesta ei tehdä positiivisia kirjauksia vaan kirjaukset tehdään negatiivissävytteisesti

 

– vanhempien väsymys arjen pyörittämiseen nostetaan esille siten, että se muka estäisi ymmärtämästä lapsen edun ja normaalin huolenpidon omasta lapsesta

 

6. Onko tuntemillasi perheillä pelkoja jotka liittyvät lastensuojeluun?

– perheet pelkäävät todella paljon eikä pelko ole aiheetonta. On aivan liian monia tapauksia, joissa perhe on itse hakenut apua sosiaalihuollolta ja apu onkin kääntynyt lapsen sijoitukseksi tai huostaanotoksi. On todella vaikeata päästä keskusteluyhteyteen lastensuojeluviranomaisten kanssa. Lastensuojeluviranomaisilla on todella valtaa päättää perheen sisäisistä asioista vain lausumalla sanapari ”lapsen etu” tai ”huoli lapsesta”. Noita sanapareja heidän ei tarvitse mitenkään perustella. On vaikea saada selville se, mikä tulisi perheessä muuttua, että lastensuojeluviranomaiset pyörtäisivät omat päätöksensä. Ei edes silloin, kun voi näyttää toteen viranomaisten toimineen lainvastaisin menettelyvirhein. Kun lapsi tai nuori on sijoitettu kodin ulkopuolelle alkaa viranomaiset tiivistää lapsen ja nuoren suhdetta sijoituspaikkaan vieraannuttaen hänet omasta perheestään. Aletaan puhua kiintymyssuhteen tärkeydestä sijoituspaikkaan. Oman biologisen perheen tapaamisia vähätellään ja niitä vähennetään minimiin milloin minkäkin syyn nojalla. Rajoittamisista ei tehdä kirjallisia päätöksiä, joiden perusteella asioista voisi valittaa. Perheille ilmoitetaan usein tapaamisten peruuntuminen ilman, että uutta tapaamisaikaa sovitaan

 

– lapsia viedään päiväkodeista, kouluista ilman, että vanhempien kanssa olisi asioista keskusteltu. Jälkeenpäin väitetään, etteivät vanhemmat ole ymmärtäneet sosiaalihuollon huolta lapsesta vaikka asioista olisi paljonkin keskusteltu. Väitän, että keskusteluja ei ole käyty sellaista vuorovaikutusta hyväksi käyttäen, että nämä huolet olisi osattu viranomaisten taholta tuoda esille. Selkeät laiminlyönnit lapsen huolenpidossa ovat hyväksyttäviä syitä sijoitukselle tai huostaanotoille mutteivät väen väkisin kyhätyt huolet

 

7. Onko sinulla tai tuntemillasi perheillä kokemuksia huostaanottoon liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta?

– itse en enää koskaan suosittele kenellekään sosiaalihuollon puoleen kääntymistä. On järkyttävää, että taho, jonka kuuluu lain mukaan tukea perhettä kääntyy perhettä vastaan. Olen kokenut suurta epäoikeudenmukaisuutta. Minut on leimattu huonoksi äidiksi ja ihmisyyteni on loattu. Omalla kohdallani tulen viemään lapseni sijoitus ja huostaanotto asian Euroopan ihmistuomioistuimeen asti. En tule koskaan hyväksymään lastensuojeluviranomaisten oikeutta toimia perheen hajottajana osaamatta oman työnsä perusteita eli lastensuojelulakia tai asiakaslähtöistä sosiaalihuoltoa

 

– Omat kokemukseni ovat järkyttäviä ja kaikki muidenkin perheiden kokemukset, joissa lapsella ei ole ollut perheessä mitään hätää vaan hätä on kehitetty lastensuojeluviranomaisten toimistohuoneissa

 

 

8. Onko mielestäsi välttämätöntä saada ns.puolustaja sosiaalitoimeen, koska lastensuojelulaki on liian vaikea sisäistää? ( tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa yhteyttä potilasasiamieheen tai juristiin, jos tuntee tarvitsevansa apua.)

– tärkeintä Suomen nykytilanteessa on vaatia puolueeton taho tutkimaan kaikki lasten ja nuorten sijoitus/huostaanotto aisakirjat. Onko ne tehty lain vaatimalla tavalla? Kukaan ei Suomessa tällä hetkellä käytännössä valvo sosiaalityöntekijöiden toimia. Lastensuojeluviranomaiset saavat tehdä perhettä koskevia ratkaisuja ilman, että kukaan valvoo. Kukaan ei valvo miten viranomaiset tietonsa hankkivat, eivät sitä miten virheellisiä heidän tiedot ovat. On järkyttävää, että yleisesti luullaan hallinto-oikeuksien tutkivan lastensuojeluviranomaisten asiakirjat. Näin ei kuitenkaan ole sillä hallinto-oikeudet uskovat sokeasti sen, että asiapaperit ovat huolellisesti valmisteltuja

 

– perheet eivät pärjää ilman juristia. Eikä meillä Suomessa ole riittävästi lastensuojeluun erikoistuneita juristeja. Perheet ovat aivan omillaan ja ymmällään siitä kuka heidän ääntään kuulisi. Potilasasiamiehet, kuntien sosiaaliasiamiehet, aluehallintovirasto eikä Valvira auta yhtään. Valitusten käsittelyajat ovat järkyttävän pitkiä – ja lapset kärsivät. Yleensä käy vielä niin, etteivät perheet osaa tehdä valituksia siten, että niissä keskityttäisiin niihin epäkohtiin, jotka ovat johtaneet lapsen sijoitukseen tai huostaanottoon. Näin siksi, etteivät perheet itsekkään tiedä mitä tietoa sosiaalihuollolla on perheestä. On vaikeaa taistella asiaa vastaan, jota ei tiedä olevan olemassakaan. Eli sosiaalihuollon mielikuvia ja oletuksia vastaan.

 

9. Tunsitko saavasi tietoa riittävästi lapsen hyvinvoinnista ja koko prosessista huostaanoton jälkeen?

– sosiaalihuolto katkaisi kokonaan yhteydenpidon puheluun, jolloin he joutuivat ilmiottamaan minun voittaneen heidän huostaanottopäätöksensä hallinto-oikeudessa. Jouduin itse olemaan heihin vielä yhteydessä kolme kertaa sillä viranomaisten tekemä huostaanoton purkupäätös oli kolmasti virheellinen

 

10. Saavatko perheet huostaanoton jälkeen riitävästi tukea?

– en usko, että saavat. Äidit, isät, sisarukset jätetään useasti ilman minkäänlaista tukea

 

11. Mitä palveluja toivoisit lisää perheiden tueksi lastensuojelussa?

– keskusteluja alusta asti. Viranomaisten tulee oppia aidosti ja avoimesti keskustelemaan perheen kanssa. Enkä tarkoita kotikäyntien aikana tapahtuvaa tyhjänpäiväistä höpinää vaan aitoa kiinnostusta ja auttamishalua perheen asioita kohtaan. Viranomaisten tulee oppia tuomaan julki omat ennakkokäsityksensä tilanteesta

 

– perhettä ei voi tukea, ellei perhettä oikeasti kuunnella ja heidän hätäänsä pureta siten, että nähdään mitä apua perhe oikeasti tarvitsee. Lapsen sijoitus ja huostaanotto tulee olla kuten laki määrää viimesijainen keino

 

12. Miten muuttaisit sosiaalitoimen käytäntöjä ja toimintatapaa lastensuojelussa?

– vaatisin selvitettäväksi viranomaisten nykyiset toimet eli miten he ovat lakia noudattaneet esimerkiksi menettelytavat lastensuojelussa. Olisi perustettava toimielin, joka tutkisi jo tehtyjä sijoitus/huostaanottoja: onko ne tehty jonkun kaavan mukaan vai onko oikeasti noudatettu lakeja

 

– olisi vaadittava viranomaisilta sellaista älyä, etteivät he käyttäisi vanhoja lääkärinlausuntoja omissa päätöksissään. Ja ehdotonta olisi valvoa, että viranomaiset todisteellisesti tutustuisivat perheeseen ja kirjaisivat heidän mielipiteensä asiapapereihin kuten laki vaatii

 

– mikäli lastensuojeluviranomaiset tulevat siihen tulokseen, että perhe kaipaa esimerkiksi vanhemmuuden arviointia tulee selvittää onko se todellakin tarpeen vai voisiko perheen kuormittavaa tilannetta auttaa sillä rahasummalla, jonka he ovat valmiita maksamaan ulkopuoliselle palveluntuottajalle. Nämä summat liikkuvat sadoissa tuhansissa euroissa! Vanhemmuuden arvioinnit maksavat yhteiskunnalle huomattavia summia eivätkä teennäiset arviointitilanteet tuo esille perheen arkea eikä perheen dynamiikkaa. Kontrolloiduissa tilanteissa tulee paljon vääristymiä sekä tilanteita, joissa arviointeja tekevät tahot ”löytävät” lisää asioista, joita pitää perheen olosuhteissa tutkia. Menetelmät ovat hienoja ja niitä on helppo markkinoida lastensuojeluviranomaisille. Mutta usein perhe unohtuu tuon hienouden alle.

 

13. Viime vuosina lastensuojelupalveluita on siirretty yksityisen yritystoiminnan piiriin. Lastensuojelun kustannukset ovat nelinkertaistuneet (500 milj. E:a) lyhyessä ajassa. Pidätkö tätä yksityistämiskehitystä hyvänä?

– pidän tätä kehitystä järjenvastaisena. Pelkkänä bisneksenä. Olen itse joutunut tilanteeseen, jossa minulle ei selvitetty miksi vanhemmuuttani pitää arvioida. Kieltäydyttyäni lakiin perustuvana oikeutenani tuosta vanhemmuuden arvioinnista, sain itseni ja lapseni perään etsintäkuulutuksen. Tämä ei voi olla oikeudenmukaista kohtelua eikä lapsen eikä perheen etu

 

14. Voisiko perheitä tukea vertaistuen keinoin?

– tämänkaltaisen vertaistuen tarpeen olen käytännössä todennut todella tärkeäksi. Sekä isät, äidit, isovanhemmat ja nuoret itse ovat ottaneet minuun yhteyttä HOL:liin ja olleet huojentuneita siitä tosiasiasta, että on joku joka kuuntelee heitä. Omasta kokemuksestani tiedän miten tärkeää on tulla kuulluksi. Suomessa on vallalla sellainen harhakäsitys, että meidän vanhempien tulee hakea henkistä tukea taholta, joka on lapsemme vienyt. Silminnäkijät ohjelmassa 8.2.2012 ”Huostaanotettu bisnes” Naantalin sosiaalityön johtaja Jutta Merilahti sanoi ”joudumme lastensuojelussa puuttumaan ihmisten itsemääräämisoikeuteen hyvin raa´alla tavalla. Ja on erittäin ymmärrettävää, että silloin kun on kysymys tällaisesta oikeushyvästä niin se aiheuttaa ihmisissä kiukkua”. Vakuutan omasta puolestani, että ammattitaidottomien lastensuojeluviranomaisten puuttuminen perheeni itsemääräämisoikeuteen on loukannut syvästi oikeuksiamme. Heidän tekemät mielivaltaiset päätösten vaikutukset eivät tule koskaan unohtumaan. Ne ovat jättäneet rumat jäljet.

 

15. Mitä haluaisit Mielenterveyden keskusliiton tekevän jotta lastensuojelupalveluiden piirissä olevien perheiden asemaa parannatteisiin.?

– Mielenterveyden keskusliittoon olin yhteydessä jo marraskuussa 2009. Tuo keskustelu ei johtanut mihinkään eli koen, että liitto ei halunnut nähdä lastensuojeluviranomaisten mielivaltaa eikä sitä, että meitä ihmisiä lokeroidaan diagnoosien perusteella vähemmän kelvollisiin kansalaisiin

 

– tietysti toivon, että MTKL olisi asiassa valveutunut nyt vuonna 2012 ja pyrkisi omalta osaltaan vaatimaan lainmuutosta siten, että lastensuojeluviranomaisten toimia aletaan tutkia. Ei meillä Suomessa voi olla niin, että meidät voidaan lokeroida joko ”mielenterveysongelmaisiksi”, ”päihdeongelmaisiksi” tai, että meillä on diagnooseista johtuva ”vanhemmuus kateissa”. Nykyisellään meidät niputetaan johonkin noista ryhmistä ja lapsemme viedään sijoitukseen tai huostaanottoon. Voiko näin jatkua? / Ani Leikonniemi”

 

 

 

VALVON


9.9.2012

Alan valvoa taas öisin. Se on myös positiivista valvomista siinä mielessä, etten malttaisi nukkua ollessani niin innoissani mahdollisuudesta päästä vaikuttamaan asioihin.

Olen myös innoissani siitä, että viimeinkin on alettu julkisuudessa puhua lastensuojelusta kriittisesti. Ikävää on se, että tätä ennen on pitänyt tapahtua todella vakavia ja ikäviä asioita maassamme.

Muistan jo 90-luvun väsymys vaiheessani valittaessani sossuille rahattomuuttamme(talon rakentaminen)miten he iskivät heti huostaanotto kortit pöytään. Ei puhettakaan, että olisivat lähestyneet asiaa taloudellisesta tukemisesta käsin. He perustelivat sen sillä, ettemme ole oikeutettuja toimeentulotukeen. Suoraan huostaanotto vain!
Muistan yhä valokuvan tarkasti toisen sosiaalityöntekijän eriskummallisen katseen. Se katse kun ei sopinut lainkaan siihen tilanteeseen. Katseessa ei ollut suinkaan myötätuntoa, vaan v o i t o n r i e m u a. Kuvitelkaa, voitonriemua saadessa ilmoittaa mahdollisesta huostaanotosta! Minkä vuoksi?

(Tästä tietenkin soskut voivat tehdä oman johtopäättelynsä kenties minun mahdollisesta vainoharhaisuudesta tai mitä tahansa).

Sen jälkeenhän lakkasin heiltä apuja pyytelemästä ja kyselemästä heiltä yhtään mitään. Kunnes erehdyin tekemään sen saman nyt vuonna 2010 ja lopputulos on täysin järjetön.

En ole kuullut pariin kolmeen päivään mitään tyttärestäni. Hänen poikakaverinsa facebook päivityksistä voin lukea rivien väleistä, ettei hätää ole.

Masentaa. Surettaa. Suututtaa. Kyllä peruskoulu jää suorittamatta tytöltä. Miten paljon ehtii alkoholisoitua tänä aikana, kun ei ole enää edes äitinsä silmien alla.

Muutama päivä sitten tajusin kirkkaana mielessäni, että kaikkihan on mennyt päin mäntyä sen jälkeen kun tytär huostaanotettiin. Ne ensimmäiset 2kk, kun tytär soitti humaltuneena hätäkeskukseen ahdistusoloaan ja tehtiin kiireellinen sijoituspäätös lähelle kotikuntaamme, sujui vielä hyvin.

tällaiselta tuntuu osamme tässä maassa

, että tyttäreni jaksoi palata kiltisti joka koulupäivän jälkeen sinne vaikka piti matkustaa ensin bussilla, sitten junalla ja lopuksi vielä henkilöautolla. Paikka oli väliaikaissijoitukseen tarkoitettu.

Kun hänet sitten sijoitettiin tuonne 200 km::n päähän kodista ja etenkin poikaystävästään vain syystä ettei lähempää löytynyt sijoituspaikkaa, niin näistä kahdeksasta sijoituskuukaudesta hän on ollut paikalla vain korkeintaan 1kk ja 2viikkoa!
Loput karanneena ja myös kotiaan välttelevänä, koska tietää, että minä joudun tekemään heti lastensuojeluilmoituksen ja poliisit hakevat, mikäli hän ilmestyisi kotiin.
Voiko tätä kutsua toimivaksi tavaksi edistää lapsen ja nuoren koulunkäyntiä sekä ylipäätään nuoren elämää?
Millä todennäköisyydellä nuoresta tulee kotimaataan kunnioittava yksilö jatkossa?

Tyttärelläni ja minulla on hyvät välit. Kun olemem tavanneet, pohdimme paljon syvällisesti elämää, syitä miksi tuli lintsaamiset, ahdistukset, keskittymisvaikeudet. Nyt, kun hän joutuu piileskellä virkavaltaa, tämäkin yhteys on katkennut, mitä nyt välillä facebookissa käymme keskustelua, kun yritän kannustaa häntä ilmoittautumaan laitokseen kiltisti takaisin.

Tunnen suurta turhautumista yhteiskuntaa kohtaan, joka kohtelee ihmistä tällä tavoin. Ja vieläpä herkässä kasvuiässä olevaa ihmistainta.
Yhteiskunta on näyttäytynyt meille kyllä todella ikävässä ja diktatuurisessa valossa. Se on tullut elämäämme ikäänkuin valvontakameroineen pilaamaan kaiken elämisen ilon ja yksilönvapauden.

Ei sillä, etteikö tyttäreni alunperin itse pyytänyt apua, ja sitä ennen minä sieltä seiska luokalta alkaen, kun lintsaukset äityivät ihan mahdottomiksi ja koulustakin oltiin yhteydessä minuun.
Apua hakiessa en tietenkään uskonut, että asiamme tulisi vain pahentumaan entisestään.

Ja vuodet kuluvat.

Nyt lapseni tulee maksamaan yhteiskunnalle hirvittävän summan rahaa, lapsilisätkin menevät laitokselle, eivät suinkaan tyttärelleni ja kaikki tämä aivan täysin turhaan.

ALAN JÄSENNELLÄ AJATUKSIANI VAALEJA VARTEN


kesän viimeisiä auringon säteitä pöydällä, kynttilä ottamassa vastaan tulevaa syksyä

Sydäntäni lähinnä ovat tällä hetkellä nuoret. Itselläni on suuri perhe, josta lapset maailmalla kahta lukuunottamatta. Toinen heistä alkoi lintsata seiskalla paljon ja nyt olemme tilanteessa, että hänet on sijoitettu laitokseen. Vieläpä kauas Espoosta, koska lähellä ei ole paikkoja, seurauksella että hän karkailee paikasta ollen kuukausiakin poissa. Kotiinkaan hän ei voi tällöin tulla, koska velvollisuuteni on ilmoittaa asiasta poliisille. Tämä kaikki on ollut niin järjetöntä ja koko perhettä raskauttavaa. Sijoitus on vain pahentanut koko ongelmaa, ei helpottanut sitä millään tavoin. Minkä vuoksi tällaista tehdään nykypäivänä niin paljon, on se, että puuttuu kaikki ennalta ehkäisevät auttavat tukipalvelut. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Lapsellani mitä todennäköisimmin on ainakin keskittymishäiriö, joka on ollut ongelmien lähtökohta. Vuosien pyynnöistäni huolimatta asiaa ei milloinkaan tutkittu tai otettu vakavasti.

Myös luonto ja elämän yksinkertaiset asiat ovat olleet minulle päivänselvyyksiä lapsuudesta lähtien. En pidä ollenkaan aikamme tavasta, jossa suuryhtiöt haluavat viedä kaiken mikä vietävissä on, laskevat vain maksimaalisia voittojaan. Tämä ajattelutapa on myös levinnyt valtioihin ja kuntiin ja myös yksittäisiin ihmisiin, koko länsimaisen ajan henkeen.

Me ihmiset elämme täällä kuin unessa ainoana tavoitteena kuluttaminen. Aivan kuin ihmisen tarkoitus syntyessään tänne olisi yksinomaan kuluttaminen ja kaikenlainen kilpaileminen sekä suorittaminen.
Kuluttaminen on tehnyt meistä täysin absurdeja olioita. Sairastuneita. Olemme unohtaneet ihmisen ja inhimillisen lämmön kokonaan. Koko länsimainen ihmiskunta on rappiolla.

Itse tunnen tästä syystä valtavaa sivullisuutta. Minulla ei ole varaa eikä halua kuluttamiseen, eikä suoritteisiin. Arvoni ovat toisaalla. Sen vuoksi ehkä elämässä läheisiksi koen kaikenlaiset vähemmistöt. Muukalaisuuden tunne omassa maassa on tehnyt minusta sivullisen.


Olen syväekologinen ja ekoanarkisti.
Tavoitteena olisi elämä pitkälti ilman teollisuutta. Tai ainakin se on oma tavoitteeni. Päästä pois oravanpyörästä poljettavalla ompelukoneella hurruttelemaan jonnekin lossimatkojen taakse. Nykyään ihmiset puhuvat siitä hitaana elämänä. Enkä minä sinne muita vaadi, mutta minulla on siihen yhtäläinen oikeus, kuin niillä jotka vaativat, että jokaisen olisi oltava tuottava ja kuluttava. Puhutaan vaikkapa, että ”jokaista taloutta kohden”. Minä en ole talous. Minä olen minä ja perheeni. Olemme perhe jonka arvot eivät määrittäydy siten kuin oletetaan tässä ajassa.

Tällainen elämä kaukana kaikesta tekniikoista ei ole tehty aivan helpoksi. Entisaikaan sähköttömiä talouksia pidettiin surkuteltavina. Tänä päivänä olisi suuressa vaarassa että lapset otettaisiin huostaan, jos kuultaisiin että pidämme kotikoulua ja elämme ilman sähköä?

Haluan yhteiskunnan jossa on todellinen vapaus olla minkälainen on.

Leeni Ikosen matkassa


8.9.2012

Tytär oli laittanut onneksi yöllä viestin fb:n. Hengissä näyttää olevan ja sanoo, että aikoo palata takaisin. No niinpä kai. Sitä toivoessa. Luen tuossa varatuomari Leeni Ikosen kirjoituksen jossa pisti eniten silmään kohta jopa sopii myös oman lapsen kohdalle: lastensuojelulapsi pakolainen.

Koska tämän kirjoituksen on kirjoittanut varatuomari, joka perhetynyt aiheeseen (valmistunut v.1979), rohkenen laittaa sen tänne, koska asia niin tärkeä.

”Matkailu avartaa

Julkaistu 02.09.2012
Kirjoittanut Leeni Ikonen

Kävin viikko sitten läntisessä naapurimaassamme Ruotsissa. Göteborgissa pidettiin 25.8.2012 pohjoismaisen ihmisoikeuskomitean, NKMR:n (Nordiska Kommitteen för Mänskliga Rättigheter), vuosittainen symposiumi.

NKMR on perustettu vuonna 1996 Tanskassa. Komitean perustamisen taustalla olivat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot Ruotsille, Suomelle ja Norjalle. NKMR: n toiminta perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksen ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisältämille periaatteille. NKMR on kansainvälinen vapaa kansalaisjärjestö, jonka tavoitteena on lisätä kansalaisten ja perheen edellä mainittuihin sopimuksiin perustuvia oikeuksia. Mikäli perhe-elämään puututaan, sen tulee olla väliaikainen toimenpide. NKMR :n tavoitteena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Toiminta perustuu vapaaehtoiseen ja korvauksettomaan kansalaisvaikuttamiseen. Hallituksen puheenjohtajana on lakimies Ruby Harrold-Claesson.

Minut valittiin komitean hallitukseen Suomen edustajaksi.

Symposiumi keskittyi tänä vuonna lasten huostaanottoihin ja niihin liittyvään taloudellisen hyödyn tavoitteluun. NKMR halusi kunnioittaa kahta pitkän uran yhteiskunnallisena vaikuttajana tehnyttä henkilöä, Lillemor Holmbergiä ja Jan Gillbergiä, ojentamalla heille kunniakirjat.

Lillemor Holmberg on toimittaja, joka jo 1950 -luvulla kyseenalaisti sosiaaliviranomaisen toiminnan julkisuudessa paljon huomiota herättäneessä Vetlanda-jutussa. Vetlanda -jutun päähenkilönä oli Vetlandan kunnassa asuneen suurperheen äiti Ingeborg Blomqvist, joka joutui sosiaaliviranomaisten toimien kohteeksi. Perheen äitiä painostettiin eroamaan puolisostaan ja häntä kehotettiin steriloimaan itsensä. Lapset huostaanotettiin ja hänen kamppailunsa lapsistaan kesti 11 vuoden ajan.

Tarkkanäköinen toimittaja Holmberg seurasi tapausta ja jo vuonna 1958 hän arvosteli ruotsalaisen päätöksentekomenettelyn puutteita. Hän käytti siitä nimitystä kahvipöytä-oikeudenkäynti (rättegång vid kaffebordet). Holmberg piti symposiumissa esitelmän, jonka lopuksi kuultiin Vetlanda -perheen pojan Lennart Blomqvistin haastattelu. Hän kertoi perheensä hajoittamisesta.

Toinen kunniakirjan saaneista oli fil.kand. Jan Gillberg, joka julkaisee mediakriittistä lehteä DSM (Debatt Sanningssökande Media kritik). Hän piti mielenkiintoisen esitelmän ruotsalaisen yhteiskunnan mustista pisteistä, joihin hän sisällytti myös lastensuojeluviranomaisten toiminnan. Kumpikin toimittaja oli huolissaan siitä, ettei nykyinen lastensuojelukäytäntö ole muuttunut yli 50 vuodessa.

Saimme kuulla myös kunnanvaltuutettu Siv Lundin esitelmän lapsikaappauksesta, yrittäjä ja isoäiti Ingalill Elenius Ömanin esityksen lapsenlapsensa huostaanotosta sekä eglantilaisen poliitikon John Hemmingin esitelmän toiminnastaan lastensuojeluperheiden hyväksi. Hän johtaa Justice For Families kampanjaa, joka auttaa perusteettomien syytösten kohteeksi joutuneita perheitä.

Pohjoismaiset osallistujat jäivät kaipaamaan myös pohjoismaihin poliitikkoa, joka ottaisi asiakseen lastensuojeluperheiden oikeusturvaongelmat ja sosiaaliviranomaisten väärinkäytökset.

Symposiumissa oli mukana myös ruotsalainen lääkäri ja lakimies Siv Westerberg, joka on NKMR:n perustajajäseniä. Tämä pitkän ja hienon uran tehnyt lakimies on voittanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa monta juttua saaden Ruotsille seitsemän langettavaa tuomiota.

Symposiumiin osallistui yhteiskunnan eri alojen edustajia. Kannanotot olivat avoimia, kriittisiä jarohkeita koskien länsimaisen demokratian perusteita. Läsnä olleiden vakavana huolen aiheena oli, että viranomaisten toiminta voi edelleenkin perustua subjektiivisiin ja perusteettomiin näkemyksiin. Kannanotoissa tuli esille myös lastensuojelupakolaisuuden teema, johon olen itsekin kiinnittänyt viime vuosina huomiota. Perheet, jotka eivät halua vastaanottaa lastensuojelun tarjoamia hyvinvointipalveluja, siirtyvät joko ulkomaille tai piilottavat lapsensa. Muut pohjoismaat ovat edellä kävijöitä sijaishuollon laadun selvittelyssä. Ruotsi on pyytänyt anteeksi sijaishuollossa kärsineiltä ja selvittelee vahingonkorvausasiaa.

Minulla oli matkalukemisena Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen julkaisu ”Taking up One´s Worries, A Hanbook on Early Dialogues”, jonka on kirjoittanut Esa Eriksson ja Tom Arnkil. Opas on julkaistu vuonna 2009. Kirjassa on esitetty tutkijoiden kehittelemää ”fiilispohjaista mutua”, josta olen vuosien mittaan kirjoittanut kriittisesti. Internetin tietojen mukaan Tom Arnkill on ollut jo vuonna 2003 esittelemässä huolen harmaita vyöhykkeitä Reykjavikissa pidetyssä pohjoismaisessa lastensuojelukongressissa. En katsonut aiheelliseksi tutkia sen enempää, missä muualla hän on ollut huolimetodiaan esittelemässä. Varhaisen puuttumisen menetelmät ja sattumanvaraisuus tuntuivat olevat hyvin symposiumissa mukana olleiden lakimieskolleegoiden tiedossa.

Viime viikolla paljastui surullinen 8 -vuotiaan tytön surmatyö. Lastensuojeluviranomaisten toiminta näyttää joutuvan tuossa jutussa myös tarkastelun alle, kun syyttäjä arvioi asiaa.

Varhainen puuttuminen huolimetodeineen on ollut vaikuttamassa siihen, että lastensuojelun toiminta on täysin sattumanvaraista. Valvonta- ja ilmiantojärjestelmä ja viranomaisen mutufiilistely ovat aikaansaaneet monenlaista pahaa oloa perheille 2000 -luvulla.

Huolimetodi on kehittäjiensäkin mukaan ”fiilispohjaista mutua”, johon liittyvät mm. katsojan oma arvomaailma, elämänkokemus, koulutus ja henkinen tasapaino. Jos työntekijän oma ammattitaito on kovin vähäinen tai osaaminen painottuu johonkin aivan muuhun kuin lapsen kanssa myötäelämisen, kannustamisen ja ohjauksen taitoihin, omat keinot voivat olla lopussa heti alkuunsa. Se on lasta kohtaan väärin. Tällainen lapsi joutuu lastensuojelun haaviin ja mahdollisesti täysin sattumanvaraisesti huostaanotetuksi.

Huolivyöhykkeistö hylkää lapset kovin eritasoisesti asioita hahmottavien ihmisten tuntemusten varaan – ja altistaa samalla sellaiselle puuttumiselle, mistä ei ole hyötyä, vaan haittaa lapselle. Lapsen etu on, ettei hänen asioitaan pohdita miten vajailla taidoilla tahansa ja ettei yksittäisen työntekijän kokemattomuus alalla, kouluttamattomuus, elämänkokemuksen puute, omat vaatimattomat tukemisen taidot tai oma neuvottomuus ole saattamassa lasta raskaisiin prosesseihin tarpeettomasti tai jättämässä hänet kokonaan apua vaille.

Yhteiskunnan voimavarojen käytön kannalta toiminnan tuloksellisuus tulisi viipymättä arvioida. Kun viranomaisen tiedossa ei ole edes huostaanottojen syyt ja avohuollon tuen piirissä olevien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut, on mahdollista, että lastensuojelun toimien kohteena on täysin väärät lapset.

Lastensuojelutyö on kaaoksessa. Näyttää siltä, että ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea ja apua, jäävät sitä vaille. Sen sijaan ne lapset, jotka eivät lastensuojelun apua tarvitse, sidotaan lastensuojelun tarjoamiin palveluihin, useimmiten huostaanottoon.

Lain mukaan lastensuojelun on turvattava yksittäisen lapsen tilanne silloin, kun lapsen elämäntilanne sitä edellyttää. Lapsen on oikeus saada suojelua.

Olisiko jo aika paneutua vakavasti lastensuojelutyön laatuun? Omavalvonta on ilmeisen riittämätöntä. ”

Nuorille elintilaa

MINUSTA


MINUSTA LAILA HELENA LEPISTÖ

 

Olen asettunut ujon luonteeni vastaisesti kunnallisvaali ehdokkaaksi tyttäreni surkean hoidon ja avun tähden. En näe enää muuta keinoa kuin ryhtyä itse vastustustoimiin kuntien palveluiden alas ajossa.

Minulla on iso upea perhe. Suurin osa jo aikuisia. Taidealalla toiminut ikäni, sekä yksityisyrittäjänä. Olen myös vakavasti sairas parantumattoman sydänvian vuoksi. Yhteiskunnan näkökulmasta katsoen olen ollut myös työtön.

Tällä hetkellä opiskelen kuvataiteilijan alaa (nuoruuden tavoite) sekä tavoite edetä opinnoissa niin, että voisin toimia erityislasten tai mielenterveyskuntoutujien auttajana taiteen keinoin.

 

KYLLÄ                                                                                                                    EI

* vähemmistö, yksilö                                                                                   * enemmistö, joukkio
* kumpuileva, epämääräinen                                                                   * tasainen, turvallinen
* luottaminen                                                                                                  * epäluulo
* ainoa kilpailulaji: itse- kasvatus                                                           * kilpailu yhteiskunnassa
* luontaistalous                                                                                              * teollisuus
* yksinkertaiset materiaalit, antiikki                                                     * suomalainen design
* käsityö                                                                                                             * tuotemerkit
* valo                                                                                                                   * pimeä Suomi ja suomalaisuus
* intuitio                                                                                                            * järkevä
* oleminen, näkeminen, vapaus                                                              * tehokkuus, tuottavuus, kilpaileminen

*vapaus, veljeys, tasa-arvo                                                                       * ”koti, uskonto, isänmaa ” EUssa
* monimuotoisuus                                                                                         * muutosten välttely
* ihminen                                                                                                           * sukupuoli
* luonnon materiaalit                                                                                   * muovi
* yhteinen                                                                                                          * omistaminen
* työ elämälle                                                                                                    * työ yhteiskunnalle, mikäli se perustuu vain yhden

rikastumiselle
* realismi                                                                                                            * pessimismi, positivismi
* todellisuuden absurdius                                                                           * koko kansan viihde

 

Kunnallisvaali ehdokkaaksi


4 veenä

6.9.2012

Merkittävä päivä. Olin tänään ensimmäisessä SKP:n katutapahtumassa Leppävaaran markkinoiden yhteydessä,  noviisi ehdokkaana vielä ilman numeroa.

Kaikkihan alkoi siitä, kun olin taas Occupy Säätytalon budjettiriiheä koskevassa mielenilmauksessa. Siellä taas kuulun lasten– ja nuorten hyvinvointifoorumiin ja heistä Eeva tutustutti minut PANDin JP Väisäseen. Kiinnostuin tästä Taiteilijat rauhan puolesta järjestöstä. Siinä sitten puheltuamme tilanne päätyy siihen, että JP kysyy minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ajatus tuntuu kovin absurdilta, että minäkö, joka en osaa edes puhua! Onhan se jopa testein todettu, että puheeni pursuilee ja lähtee helposti sivuraiteille saatikka, että osaisin puhua muutoinkaan jouhevasti ja ymmärrettävästi.

Kyselin sitten fb:ssä kavereilta mielipidettä. Nuoret kannustivat, mutta oman ikäiseni vastaukset herättivät minut todella. He olivat järkiään sitä mieltä, että kunnallispolitiikka turmelee ihmisen viimeistään, en herkkänä ihmisenä kestä sellaista mätäpesäkettä, ja moni purki siinä omaa turhautumistaan politiikan suhteen. Tunnistin itseni kaikista kommentoijista. Tuollainenhan minäkin olisin ollut kysyttäessä. Mutta nyt asiaa tarkastellessa toiselta puolelta kaikki alkoikin näyttää jotenkin avuttomalta ja niin merkillisen hullunkuriselta. Että olisiko siis vain parempi jäädä kiikkustuoliin istumaan ja iäksi jatkamaan purnausta.

Ei, en luullutkaan, että minä voin vaikuttaa asioihin menemällä valtuustoon. Todennäköisesti en saisi juurikaan ääntäni kuuluviin, mutta ennemmin valitsisin yrittämisen kuin yrittämisen sijaan iäti-purnaamisen. Ja purnatahan minä osaisin hamaan hautaan saakka. Eri asia toki olisi, saisinko edes kahta ääntä. Mutta ei sillä ole merkitystä vaan sillä että voi yrittää.

Haluaisin itse omin silmin nähdä, miten kaikki toimii. Onko kaikki juuri niin kuin ihmiset sanovat. En väitä, etteivätkö he olisi oikeassa, mutta haluaisin siitä huolimatta itse sen nähdä ja arvioida. Todennäköisemmät mahdollisuudet minulla valtuustossa olisi vaikuttaa asioihin  kuin kotona. Kotoota käsin ei ainakaan vielä, kun kansojen syvät rivit eivät ole liikkeellä vieläkään, vaikka kauheuksia tapahtuu jo kaikkialla ympärillämme. Suurvallat ja suuryhtiöt vievät kaiken. Kohta ei jää kiveä kiven päälle. Kaivostoiminnat ympäri maailman, myös meillä Suomessa ja köyhien maiden viimeisetkin viljelymaat viedään väkisin. Rahan voimalla. Rahan jonka vain rikkaat voivat möyhentää lannoittaa ja risteytyttää niin monikertaisesti, että voivat omistaa pian koko maailman. (Tämän kuvaannollisen ilmauksen on sanonut Kurt Vonnegut kirjassaan Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater. Kannattaa lukea niin selkityy vielä enemmän tämän maailman rahaliikenne).

Mutta kun liikehdintä alkaa koskea myös hissukkaista maatamme, sitten on aika tarttua toimeen toisella tavalla kuin tällä mikä nyt on, ikuisella papereiden pyörittelyillä ja jahkailuilla ja vastuun siirtämisellä syyttämällä aina muita.

Jotenka, kiitos fb kavereiden, he avasivat silmäni, että juuri minä voin tehdä asialle jotain. Koska ainakin yritän. Huolimatta siitä, etten osaa ilmaista itseäni hyvin ja lisäksi että olen erittäin ujo. Eikö minulla olisi syytä kieltäytyä.

Tapahtumassa tänään oli tarkoituksena tehdä tiettäväksi lakialoite, että espoolaiset saisivat oman sähköyhtiönsä. Nyt sähköyhtiö on kuulemma toisena paikkakuntana Suomessa (Joensuu on toinen)myyty 10v sitten Fortumille. Hinnat ovat sitä myöten nousseet huikeasti. Tavoitteena olisi alentaa sähkönlaskusta 50%. Oletin, että kaikki espoolaiset sankoin joukoin ryntäävät allekirjoittamaan, vaan mitä vielä. Tosin asiaa ei myöskään mainostettu juurikaan. Mutta kuulemma ihmiset eivät uskalla, he sanovat että ne on poliitikot joiden tulee tehdä sellaisia alotteita.

No mutta hyvät ihmiset, eihän se mene enää niin tänä päivänä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt on kansalaisten itse aloitettava toiminta!

Sain myös tuntumaa siitä, mitä osasinkin jo odottaa vuosikymmenien takaisesta maailmastani, mitä tulee kommunismiin suhtautumisessa. Siihen tulee kahvia juomaan kaksi savolaisukon näköistä väärä leukaa. Kyselemään, jotta millonkas se vallankumous tuleepi, että tekös sitten ihan olette niitä oikeita kommunisteja. Siihen varttuneemmat kommarit myöntävästi vastattuaan, ja nämä vääräleuat sanomaan, että on se kyllä arvostettavaa, että ihan aidosti myönnätte asian.

Jälkeenpäin vasta tuli mieleen oikea vastaus siihen, että on ne kokoomuslaisetkin arvostettavia, kun ihan aidosti myöntävät vakaumuksensa. Mutta mukavia vääräleukoja olivat. Ei siitä mieltään pahoittanut, kun hyväntahtoisia olivat. vai olivatko, eikös niissä jotain kovasti kieroutunutta ollut niissä savolaisissa yleensä.

Eräs slovakialainen nainen tuli ja olisi kovasti halunnut tietää, miten suomalainen kommunismi poikkeaa heidän kommunismista. En osannut selventää asiaa englanniksi, eikä kukaan oikein osannut. Minua jäi asia vaivaamaan, olisin halunut pystyä kertomaan asiasta. Samoin siihen tuli joku vanhempi aasialaisen näköinen mies kyselemään, harmitti ettei minusta ollut apua. Haluaisin kovin keskustella heidän kanssaan. Tosin hän puhui niin erikoista englantia, että siitä ei olisi ehkä tullut siltikään mitään paremmallakaan englannin kielen taidolla. Tämä vanhempi mies mietitytti minua pitkään. Mietin mitä hän tai hänen sukunsa on joutunut elämässään kokea. Hän katseli kauan kylttiämme ja kysyi onko SKP:läisiä maassamme paljon. Minua suretti aatteen tuoma painolasti menneestä ja miten paljon sen varjolla oli tehty vain väärin. Tai ainakin kaikki hyvä on hautautunut sen pahan jalkoihin. Pari muutakin ulkomaalaistaustaista vaikutti kiinnostuneelta. Päätin selvittää muutaman lauseen englanniksi vastaisen varalle. Kotona pohdin myös, että niinköhän joku vielä ampuisi tällaisen kamalan kommarin.  Olihan ajat jälleen muuttumassa siihen suuntaan.

Aivan kuten nytkin tehtiin kapitalismin turvin väärin, se oli vain erilaista vääryyttä. Sen jäljet eivät voisi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Nyt voitiin syyttää vain erästä suurvaltaa, suuryhtiöitä ja niitä suosimalla koneistoa jonka olimme itse luoneet.

Sen vuoksi olin saanut tarpeekseni tästä kapitalismista. En halua sitä millin vertaa. Olen sydänjuuriani myöten väsynyt siihen ja sen tylsääkin tylsempiin mainosvaloihin, kirkuviin otsikoihin ja pudotuspeleihin. Olisi edes mielikuvistusta heillä, vaan kun ei.

Kotimatkalla löysin antikvariaatin. Ensimmäinen käteen osunut kirja oli Pablo Nerudan: Tunnustan eläneeni. Pyöritin kirjaa käsissäni, laitoin välillä pois ja katselin muita kirjoja. Kuusi euroa oli paljon rahaa. Aikani siinä pyörittyäni ymmärsin, että minun oli saatava tuo kirja. Että se olisi merkityksellinen minulle juuri nyt. Koetin tinkiä hintaa viiteen euroon, kompromissina maksoin 4,50e.

Junassa vakuutuin asiasta. Liikutuin heti ensi saate sanoista: ”Runouden tekeminen oli Nerudalle kansalaistyötä. Runoilijan hän näki myös poliitikkona joka työkaluillaan ja aseillaan, runoudella, vaikuttaa ihmisen ja kansojen kohtaloihin.”

”Runoilijan luomistyö on aina rauhantyötä.”

”Runoilija syntyy rauhasta niin kuin leipä syntyy jauhoista.”

”Nerudan elämänkaari on tavallaan vaellusta yksinäisyydestä kohti yhteiskuntaa ja suuria kansanjoukkoja. Hän kuvaa itseään ujona, hieman eriskummaisena nuorukaisena jonka on vaikea luoda ihmissuhteita.”

”Neruda tuomitsee sen, että tahallaan eristäytyy tulevaisuutensa puolesta taistelevista ihmisistä. Hän tuomitsee skeptisen suhtautumisen totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.”

Olen lumoutunut kun esipuhe jatkaa: ”Hän tuomitsee skeptismin käytön tekosyynä valinnan välttämiseen”.

Esipuheen on kaiken lisäksi laatinut Matti Rossi, joka sattuu olemaan yksi ehdokkaista yhdessä kanssani. Vanha konkari hän.

Otan kirjan hyvänä merkkinä vastaan, vaikken merkkeihin uskokaan, ovathan ne johtaneet vain etupäässä harhaan. Tunnen onnea ja samalla suurta surua, etten ole päässyt elämään minulle sopivaa elämää alusta saakka, kauan sitten nuoruuteni päivinä.

——————————

UUSI KARKAAMINEN


6.9.2012

En muistakaan milloin olen viimeksi kirjoittanut tänne. Kesän loppupuolella elin niin hyvää aikaa, kun tytär oli lopultakin sopeutumassa laitokseen ja koulukin alkoi sujua. Sanoi, ettei ahdista juurikaan. Ja minä iloitsin ja tunne, että on jokseenkin vapaa raskaasta taakasta harteilla, oli upea. Reissasin ystävättären kanssa maakunnissa ja koin olevani olemassa ihmisenä, enkä vain huolien täyttämänä äitinä. Aloin elää myös omaa elämääni.

Siinä elämässä ehdin hakeutua opiskelemaan ja hakemaan työtä sen rahoittamiseen. (Tosin työ ei onnistunutkaan, sainhan järkytyksekseni huomata, että työnteko onkin tehty kannattamattomaksi niin suuressa määrin, että olisin joutunut lapseni kanssa katuojaan sen jälkeen, olisin joutunut tulla toimeen 200e:lla vuokran ym. pakollisten kulujen jälkeen.)

No, näiden hyvien aikojen keskellä pahaa aavistamatta tytär ilmoittaakin minulle aikovansa karata(on juuri saanut kuukauden sanktio ajan jälkeen puhelimensa käyttöön, saa avata äidiltä tulleet postit jne. Saa kulkea yksin jopa ulkona.)

Ja niin eräs aamu tulee laitoksesta ilmoitus että tytär lähtenyt toisen asukkaan kanssa vaalean auton kyydissä. Ja PAM. Siihen romahtaa taas maailmani. Ei auttanut mitään maanitteluni muutamaa päivää aiemmin. Kokeiltiin jopa kaukoparannusta, sitä on aivan mihin tahansa valmis estääkseen lasta syöksymästä jälleen sinne mustaan aukkoon.

Vaikken pidä siitä, ettei tyttärelleni ole tällä yhteiskunnalla tarjota muuta vaihtoehtoa kuin laitos, kaikkein vähiten pidän siitä, että hän joutuu nyt piileskellä jälleen sekä kotia että laitosta.

Nyt on eletty pian kaksi viikkoa juurikaan hänestä tietämättä. Hänen omilla rahoilla ostamansa puhelin on pöllitty, siitä voin taas päätellä seuran missä liikkuu. Otetaan alkoholia, pössyytellään kannabista ja kohta on taas ahdistus hirvittävä, veikkaisin.

Sen verran olen kuitenkin jo oppinut, etten vajoa sängyn pohjalle itkemään vaan koetan ”kovettaa” sydämeni olemaan miettimättä asiaa, luomatta kauhukuvia. Käyn Occupyn lasten- ja nuorten hyvinvointifoorumissa, sekä budjettiriihen ohessa tapahtuvassa mielenilmauksessa. Sieltä löydän uusia ihmisiä, väylän myös  taiteella vaikuttamiseen. Pian huomaan olevani SKP:n kunnallisvaaliehdokas. Löydän itseni maailmasta, josta en itsessäni edes tiennyt olevan. Olenko saanut tämän tarmon kaikista vääryyksistä joihin olen joutunut törmätä sairauksien, työttömyyksien ja tyttären vuoksi lastensuojelun toimesta. Lastensuojelussa olen törmännyt paljolti hyvään, mutta myös huonoon. Se on varmasti selvinnyt jos on lukenut aiemmat kirjoitukseni.

Vaikka olin tyytyväinen sinä aikana kun tytär oli aloittanut viimein koulun laitoksessa, oli siellä myös outoja käytäntöjä. Kuten se, että koska halusin lähettää tyttärelleni sanktion aikana postissa mm rentoutus cd:tä, hyvää kirjallisuutta ym. mitkä kaikki laitoksesta puuttuvat(siellä ei näy yhtäkään korkeakulttuurista juttua tietenkään, kirjat ja dvd:t on enempi sitä amerikkalaista pullapöperöä).

Se, ettei tytär saanut avata lähettämiäni posteja, jos olin unohtanut mainita lähettäjän nimen, oli naurettava. (Ei auttanut vaikka soitin heille ja kerroin olevani lähettäjä.) Ja vaikka olisi ollutkin lähettäjän nimi, posti avattiin yhdessä ohjaajan kanssa, tarkistettiin cd:n tai dvd:n takapuolikin, ettei nyt vain äiti epähuomiossa olisi laittanut sinne mitään asiaankuulumatonta. Todellinen luottamuksen osoitus!

Ikävintä tässä lienee ollut se, että seuraavana päivänä olisi viimein ollut se kauan odottamamme sosiaalityöntekijöiden tapaaminen. Tytär ei sitten ollut siellä paikalla. Tosin ilmoitti tekstarilla minulle palaverin aikana, ettei ole aikonut jäädä, että haluaa vain tavata poikaystävän. Olin toiveikas. Melkein uskoin häntä. Johtava lastensuojelutyöntekijämme vaihtui, joten käynti meni pääasiallisesti vanhojen asioiden läpikäymiseen.

Positiivista oli se, että sain ensi kertaa aivan kysymättä kuulla, että olisi huostaan otettujen lasten vanhemmille järjestettyä vertaistuki toimintaa. Aion ottaa siitä selvää, tosin toivon, ettei siellä olisi ainuttakaan sosiaalitoimen työntekijää paikalla, eihän tässä enää uskalla suutaan avata heidän läsnä ollessaan. Kaikki kunnia heidän raskaalle työlleen, mutta tähän on tultu, luottamusta ei enää ole sen jälkeen kun kotiini asteli lupaa kysymättä 6 valtion palkkaamaa kiireistä virantoimijaa heinäkuussa 2012.

Lisäksi tyttäreni oma ohjaaja vaihtui juuri kun olivat alkaneet tutustua. Itsekin olin pitänyt omaohjaajasta ensisilmäyksestä lähtien.

Täytyy kertoa vielä se kurjalta tuntunut kohtaaminen hississä matkalla sostoimen palaveriin. Hissistä ulos tullessa minua vastaan tuli iloisesti puliseva naiskaksikko. Kun näin heidät, tervehdin toista, koska tunsin nähneeni hänet jossain. Hissin oven painuessa kiinni kuulin toisen äkisti alkaneen supista hiljaiselle sup sup äänellä. En voi uskoa mitään muuta kuin että minusta puhuttiin, koskapa ääni vaihtui niin äkkiä siitä kova äänisestä pulinasta kuiskaukseen. Samassa muistin, että toinen naisista olikin tuttu siitä keikasta, kun heitä oli yhteensä 6 kpl hakemassa tytärtäni. Kun aamutakissani avasin heille oven ja koetin vakuuttaa, että tyttärelläni oli lupa olla kotona.

Jäi ikävä tunne tuosta.

Hyvää taas oli se, kun palaverin jälkeen asioitamme hoitamasta jäävä lastensuojelun työntekijä kiitti minua hyvästä yhteistyöstä ja minua ihan liikutti siinä. Tiesin että hän oli parhaansa yrittänyt, oli ollut jo purkamassa huostaanottoa kun joku tulikin puun takaa perumaan kaiken. Jotenkin minua säälitti hänkin, tuo työ, jossa ei juurikaan kiitosta saa ja harvoin näkee valoa. Hänkin on vain ohjeistustensa vanki.

Lastensuojelussa on niin paljon parantamisen varaa. Siitä on saanut kärsiä puoleen ja toiseen. Toisia ei tunnuta kuulevan lainkaan ja toisia syynätään jostain aivan turhista ja toisarvoisista asioista. Molemmissa tapauksissa poljetaan ihmisarvoa. Ja kaiken lisäksi soppaa hämmentää kaikesta ulkopuolinen ”yleisö” jolla ei ole todellisesta elämästä harmainta hajua, mutta ovat sormi pystyssä osoittelemassa milloin sosiaalityöntekijöitä, milloin meitä lastensuojelun epäilyttäviä asiakkaita!

Pysyisivät edes he poissa tästä maailmaa lisää mustaamasta.

KEVÄÄLLÄ 2012 MIELENILMAUKSESSA LASTEMME OIKEUKSIEN PUOLESTA