MIELI LIEKEISSÄ RUOKAKAUPPAAN


Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Miten niin pelloistani?
Kyllästymiseen saakka on puhetta vastuullisesta kuluttamisesta, kuluttajan valinnoista, pienin askelin etenemisestä valinnoissa, koska on syytämme että ympäristö tuhoutuu jne jne. Osaamme jo ulkoa fraasimaisesti toistella asioita. Osaammeko sisäistää syvästi yhtäkään niistä?

Miten ymmärtää ja hahmottaa kuluttajan vastuun(fraasi) vaikkapa nuoret, ovathan he syntyneet elämään kuluttamisen keskelle, heitä on oikein kannustamalla kannustettu siihen. Kuluttaminen on ollut hyve länsimaisen ajattelun mukaan. Aikamme on myös ollut täynnä ristiriitaisia maamerkkejä. Toisaalla on sanottu ja yhä vaan näköjään sanotaan, kuluta, kuluta sillä silloin olet kunnon kansalainen ja toisaalla sanotaan, että älä tuhlaa yhtään mitään.

Lisäksi me voimme ymmärtää tänään paljonkin mitä pitäisi tehdä, mutta on niin helppoa mennä nälkäisenä ja väsyneenä ruokakauppaan, ottaa se tutuin tuote jotta pääsisi nopeasti kotiin laittamaan siitä ruokaa. Raskas jobi se olisi ollut sieltä pellolta saapuneellekin alkaa siinä kohtaa tehdä valintoja, kun valinnan varaakin on niin paljon.

Joudumme alkaa ylittää nälkäisinä ja väsyneinä rajoja.
Ruokateollisuuden kanssa rajojemme ylitys vaatii arkirutiineista ankarasti ponnisteluja, mikä tekee tästä kaksinverroin vaikeampaa. Voimme jopa jäädä kokonaan ilman, ellemme vain valitse jotain vaihtoehdoista, jotka kaikki ovat ainoastaan huonoja vaihtoehtoja.

Mutta toisaalta, ihminen joka kerran oivaltaa kokonaisuuden jossain asiassa, ei voi enää palata. Kun ymmärrämme, miten julmasti luonto todellakin kiskotaan juurineen (fraasi), sitten ei paluuta vanhaan enää ole.

Henryk Skolimowski avaa kirjassaan Mielen näyttämö rajojamme.

“Se, joka radikaalilla tavalla ylittää mielensä piirin, ylittää radikaalilla tavalla todellisuutensa piirin. Meillä kaikilla on ollut kokemus, jossa mielemme on yhtäkkiä liekeissä ja meitä ympäröivä todellisuus muuttuu dramaattisesti.”

Tällaiselle muuttumisprosessille on biologiset ja psykologiset rajat silti olemassa, alkaen kurnivasta vatsasta siellä kaupassa.

“Jos laajennamme ja muutamme meitä ympäröivän todellisuuden luonnetta, kiskomme itsemme juuriltamme, irrottaudumme todellisuudesta, johon olemme juurtuneet, menetämme turvallisuutemme, tunteemme siitä että kuulumme johonkin.” Olemme ihan pihalla, kuten sanotaan, “mitä minä sitten syön”, “mitä minä sitten päälleni puen”.

“Ennenkuin Eigerin pohjoisrinne valloitettiin, se näytti uhmaavan kaikkia yrityksiä. Sen jälkeen kun sitä pitkin noustiin huipulle, se muuttui yhdeksi nousureitiksi toisten joukossa. On poistettu psykologinen mahdottomuuden esirippu. Mieli on oppinut, että tämä on nyt mahdollinen asia ja kuuluu “todellisuuden” piiriin. Ennenkuin Mount Everest valloitettiin, se oli inhimillisen suorituskyvyn perimmäinen raja. Sen jälkeen kun sille noustiin, siitä tuli vuori toisten vuorten joukossa.”
Meidän vuoremme on tämä oravanpyörämme, valinnat enimmäkseen arkisissa toimissamme kuten syöminen, vaatetus jne. Vuori mentiin valloittamaan erikseen, eväät mukana. Nyt meidän on ylitettävä vuori jo eväitä valitessamme ja nälkäisenä asiat usein ovat kahta vaikeampia. Meillä on valtaisa maailmanlaajuinen vuori ylittettävänä. Se ei ole kenellekään helppoa. Muttei mahdotonta, kuten nähtiin.

Oivalsin itse sattumoisin illalla nukkumaan mennessä, miten todellakin kauas olemme joutuneet vastuun ottamisesta. Teknologia on suorastaan riistänyt meiltä vastuumme! (Tai ei ketään tai mitään kannata syyttää, mutta tähän olemme ajautuneet). Aivan äskettäin oivalsin selkeästi tuon vastuu sanan, mistä niin paljon puhuttu.
Ennenaikaan olisimme olleet vastuussa omista pelloistamme, karjastamme, taloistamme.

Mutta ennenkaikkea pellot, niiden varassa oli koko eloonjääntimme.

Sitten tuli kummallinen pimeä kausi, vastuuton elämä väliin, ruoka tupsahti lautasellemme ilman että meidän sen tuottamista piti miettiä laisinkaan.

Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen siellä avuttomuutta, koska en tiedä mihin työkaluun tarttua, mikä on kuokka, mihin ravinteisiin nojata. Tietämättömyyteni on valtaisa. Tietämättömyyteni pelottaa minua. Mutta yhden asian tiedän varmasti:
Rakastan peltoani, koska siitä riippuu elämäni.
Jos sillä ajatuksella menen kauppaan, uskon voittavani pikkuhiljaa pelonkin. Voin olla rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että joka päivä opin jotakin, alan tehdä oikeampia valintoja peltoni hyväksi. Enempää en voi tehdä tänään. Olen puron alussa. Ja joinain hetkinä olen kuin liekeissä!

Ja niin oivalsin vahingossa tuon vastuu sanan.

Vastuu, mikä siunauksellinen asia!
Vastuu on ihmisyyttä, itsekkyyden vähenemistä, pinnallisuuden vähenemistä.
Voimme kokea, miten upeaa on saada takaisin ihmisyyttämme, moraalista vastuutamme.

Tämä vastuu kysymyshän on tärkeä inhimillisen olemassaolomme tuntomerkki. Koko ihmisen statukseen kuuluu vastuu, sanoo Henryk Skolimowski.

Tällä asialla voi on olla hyvinkin merkittävä yhteys siihen, miksi nykyihminen voi kovin pahoin. Ihmisellä, joka on uhrannut elämänsä vastuun nimessä, ei ole tunnetta, että olisi tuhlannut elämänsä. Sellaisen ihmisen elämä otetaan vastaan jalona ja innoittavana asiana.

Sana “vastuu” voi jo valmiiksi herättää enempi kielteistä. Mutta äkisti tuo sana herääkin henkiin nykyihmisen mielissä ja kuten H.S. asian ilmaisee, että kun tajuamme vastuun henkisyytemme piirin laajentumisena, se on voima joka koko ajan vain elävöittää meitä!
Vastuu saa siivet ja meidän on oltava valmiit lentämään niillä, hän upeasti sanoo.

“Teknologia, joka järjestelmällisesti riistää meiltä vastuun (siirtämällä kaiken asiantuntijoiden hoidettaviksi) edustaa pahan voittoa. Sillä jos kaikki tehdään meidän puolestamme, jollemme voi panna käytäntöön vastuutamme, emme ole enää inhimillisiä.”

Alkakaamme välittää “pelloistamme”, palauttakaamme itse itsellemme oma arvomme maailmassa, peltomme laidassa. Palauttakaamme olemassaolomme mielekkyys tuomalla takaisin ihmisen vastuumme. Sisimpämme.

Advertisement

ERITYISRUOKAVALIOISTA


Missä vaiheessa meno on mennyt siihen, että oli mikä tahansa kissanristiäinen niin kysytään erikoisruokavaliota ja kamala pulaaminen alkaa eri ruokien kanssa.

Entisaikaan syötiin kohteliaasti sitä mitä tarjottiin ja pidettiin mölyt mahassa, ellei jokin ruoka sopinut.

Onko elämä nyt todella noin pienistä seikoista kiinni? Eikö voi vain jättää lihaa syömättä, tai popsia salaatti ellei perunoita syö (itsekään en syö normisti lihaa enkä perunaa enkä pastaa enkä pullia enkä keksejä enkä karamelleja jne…).

Onko todellakin tarpeen kaikkialla ääneen kailottaa jos on kasvissyöjä tai onko lihansyöjä vai onko mursun vaiko märehtijän vatsantoiminta. Mistä lähtien näistä melko intiimeistä asioista on tullut julkisia ja jotenkin merkityksellisiä ilmaista koko seurueelle.

Joskus vain tuntuu niin elitistiseltä turhuuksien turhuudelta moinen. Näkee väistämättä silmissään kaikki he, joilla ei ole edes varaa valita. Itsekin olen lasteni kanssa kuulunut siihen lajiin, joka joutui valita vuosikausia roskiksen wiinerit tai muut maatumaan aioitut lounaaksi, vaikka miten sai vehnästä vatsanväänteitä, sokerista rytmihäiriöitä ja lukemattoman määrän lisäaineita kehoon.

Tv:kin on täynnä tyhjänpäiväisiä kokkiohjelmia. Se, joka on itse joutunut elämään köyhyydessä, tai nähnyt heitä, joilla ei ole ollut varaa valita, ei voi sielun surminkaan katsoa koko ohjelmia. Ei ainakaan tuntematta surua, hämmennystä ja turhautumista tätä hyvinvoivan maailman turhaakin turhempaa kouhkaamista kohtaan.

 

Onko meidän länsimaisten ihmisten todellakin otettava itsemme näin kauhean vakavasti kehoinemme?

P.S. Kirjoituksen tarkoitus ei ole loukata ketään, tämä on vain pelkkä ajatus katsoa kauempaa lähellä olevia asioita. Aika ajoin se tekee hyvää meistä jokaiselle.