NUUKSION HUVIPUISTOSSA


Halusin viettää mukavan äitienpäivän kaikesta hälystä ja turhuudesta kaukana rauhallisessa levon tyyssijassa, Nuuksion kansallispuistossa, jossa edellisen kerran olin ollut 22 vuotta sitten.

MENNESSÄ (alkukohtaus): Jäimme bussista siihen tienposkeen, kävelläksemme ensin pientä tietä pari kilometriä kohti Nuuksion harvinaisuutta. Kirosimme autoilijoita jotka kehtasivat pakokaasutella näin lähellä suojeltua aluetta.

Mitä lähemmäksi aluetta tulimme, sen enempi kuhina alkoi käydä. Info pisteessä oli sellainen kälätys ja mölötys, tilausbusseja ja autoja siksakkia. Itse metsä ei ollutkaan kuvitelmani mukaisesti kapea kinttupolku, vaan leveä kuin valtatie, sametin sileäksi tamppaantunut juhlaparketti, puujuurakot kynnyksinä tuhansien ihmisten tallomana. Vastaamme tuli japanilaisia pukumiehiä, takaamme porhalsi maastopyöräilijöitä sata lasissa, koirien ulkoiluttajia kakkapusseineen,espanjalaisia jotka pajattivat niin että metsä raikui. Joka mäen nyppylän takaa kohosi meluavia ihmispesiä nuotiotulilla.
Minulle selvisi melko nopeasti, että olinkin tullut jonkinlaisen Puuhamaan irvikuvaan.

Aloin miettiä, milloin näiltä mailta ovat eläimet joutuneet lähteä maanpakoon, evakkoon, pakolaisuuteen. Ovatko ne löytäneet uudet asuinsijat, vai elävätkö jollain leireillä odottaen parempia aikoja?
Vain yhdessä kohtaa, kauempana ”valtatiestä”, sellaisessa syvänteessä, kuulin lintujen laulua, mutta sekin oli vaimeampaa kuin oman asuinpaikkani kaupunkilaismetsässä. Vaistosin alakuloa, en riemua.
Miten tällaisella ihmislauma tantereella mikään eläin voi rakentaa tulevaisuuttaan?

Missä vaiheessa tämä kaikki on tapahtunut? Ennen meitä ihmislajikkeita metsän väkilukuun suhteutettuna oli vain jonkin verran. Nyt me olemme paisuneet miljardipäiseksi hirviöksi jota mikään ei pitele.

Emme ole enää Minä, erillinen yksilö. Minä on kuollut sukupuuttoon. Olemme Minä hirvittävänä isona meinä ja se on tosiasia, joten turha on enää haikailla pienen ja viattoman itsensä ympärille.
Minusta oli tullut yksi metsää ryskyttäen tärvelevä Jättiläinen. Häpesin itseäni, että olin tullut tänne pilaamaan toisten kodin ja valtakunnan metelöinnilläni.

Arvoisa Metsä, en tiedä mitä sanoa. Anteeksi jos se nyt mitään auttaa enää.

TULLESSA (loppukohtaus): Tulimme auton kyydissä kaksi kilometriä takaisin maantielle ja kirosimme kävelijöitä jotka retkireppuineen kehtasivat kävellä keskellä tietä autoista piittaamatta.
http://www.luontoon.fi/Retkikohteet/kansallispuistot/nuuksio/Sivut/Default.aspx

Mainokset

MIELI LIEKEISSÄ RUOKAKAUPPAAN


Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Miten niin pelloistani?
Kyllästymiseen saakka on puhetta vastuullisesta kuluttamisesta, kuluttajan valinnoista, pienin askelin etenemisestä valinnoissa, koska on syytämme että ympäristö tuhoutuu jne jne. Osaamme jo ulkoa fraasimaisesti toistella asioita. Osaammeko sisäistää syvästi yhtäkään niistä?

Miten ymmärtää ja hahmottaa kuluttajan vastuun(fraasi) vaikkapa nuoret, ovathan he syntyneet elämään kuluttamisen keskelle, heitä on oikein kannustamalla kannustettu siihen. Kuluttaminen on ollut hyve länsimaisen ajattelun mukaan. Aikamme on myös ollut täynnä ristiriitaisia maamerkkejä. Toisaalla on sanottu ja yhä vaan näköjään sanotaan, kuluta, kuluta sillä silloin olet kunnon kansalainen ja toisaalla sanotaan, että älä tuhlaa yhtään mitään.

Lisäksi me voimme ymmärtää tänään paljonkin mitä pitäisi tehdä, mutta on niin helppoa mennä nälkäisenä ja väsyneenä ruokakauppaan, ottaa se tutuin tuote jotta pääsisi nopeasti kotiin laittamaan siitä ruokaa. Raskas jobi se olisi ollut sieltä pellolta saapuneellekin alkaa siinä kohtaa tehdä valintoja, kun valinnan varaakin on niin paljon.

Joudumme alkaa ylittää nälkäisinä ja väsyneinä rajoja.
Ruokateollisuuden kanssa rajojemme ylitys vaatii arkirutiineista ankarasti ponnisteluja, mikä tekee tästä kaksinverroin vaikeampaa. Voimme jopa jäädä kokonaan ilman, ellemme vain valitse jotain vaihtoehdoista, jotka kaikki ovat ainoastaan huonoja vaihtoehtoja.

Mutta toisaalta, ihminen joka kerran oivaltaa kokonaisuuden jossain asiassa, ei voi enää palata. Kun ymmärrämme, miten julmasti luonto todellakin kiskotaan juurineen (fraasi), sitten ei paluuta vanhaan enää ole.

Henryk Skolimowski avaa kirjassaan Mielen näyttämö rajojamme.

“Se, joka radikaalilla tavalla ylittää mielensä piirin, ylittää radikaalilla tavalla todellisuutensa piirin. Meillä kaikilla on ollut kokemus, jossa mielemme on yhtäkkiä liekeissä ja meitä ympäröivä todellisuus muuttuu dramaattisesti.”

Tällaiselle muuttumisprosessille on biologiset ja psykologiset rajat silti olemassa, alkaen kurnivasta vatsasta siellä kaupassa.

“Jos laajennamme ja muutamme meitä ympäröivän todellisuuden luonnetta, kiskomme itsemme juuriltamme, irrottaudumme todellisuudesta, johon olemme juurtuneet, menetämme turvallisuutemme, tunteemme siitä että kuulumme johonkin.” Olemme ihan pihalla, kuten sanotaan, “mitä minä sitten syön”, “mitä minä sitten päälleni puen”.

“Ennenkuin Eigerin pohjoisrinne valloitettiin, se näytti uhmaavan kaikkia yrityksiä. Sen jälkeen kun sitä pitkin noustiin huipulle, se muuttui yhdeksi nousureitiksi toisten joukossa. On poistettu psykologinen mahdottomuuden esirippu. Mieli on oppinut, että tämä on nyt mahdollinen asia ja kuuluu “todellisuuden” piiriin. Ennenkuin Mount Everest valloitettiin, se oli inhimillisen suorituskyvyn perimmäinen raja. Sen jälkeen kun sille noustiin, siitä tuli vuori toisten vuorten joukossa.”
Meidän vuoremme on tämä oravanpyörämme, valinnat enimmäkseen arkisissa toimissamme kuten syöminen, vaatetus jne. Vuori mentiin valloittamaan erikseen, eväät mukana. Nyt meidän on ylitettävä vuori jo eväitä valitessamme ja nälkäisenä asiat usein ovat kahta vaikeampia. Meillä on valtaisa maailmanlaajuinen vuori ylittettävänä. Se ei ole kenellekään helppoa. Muttei mahdotonta, kuten nähtiin.

Oivalsin itse sattumoisin illalla nukkumaan mennessä, miten todellakin kauas olemme joutuneet vastuun ottamisesta. Teknologia on suorastaan riistänyt meiltä vastuumme! (Tai ei ketään tai mitään kannata syyttää, mutta tähän olemme ajautuneet). Aivan äskettäin oivalsin selkeästi tuon vastuu sanan, mistä niin paljon puhuttu.
Ennenaikaan olisimme olleet vastuussa omista pelloistamme, karjastamme, taloistamme.

Mutta ennenkaikkea pellot, niiden varassa oli koko eloonjääntimme.

Sitten tuli kummallinen pimeä kausi, vastuuton elämä väliin, ruoka tupsahti lautasellemme ilman että meidän sen tuottamista piti miettiä laisinkaan.

Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen siellä avuttomuutta, koska en tiedä mihin työkaluun tarttua, mikä on kuokka, mihin ravinteisiin nojata. Tietämättömyyteni on valtaisa. Tietämättömyyteni pelottaa minua. Mutta yhden asian tiedän varmasti:
Rakastan peltoani, koska siitä riippuu elämäni.
Jos sillä ajatuksella menen kauppaan, uskon voittavani pikkuhiljaa pelonkin. Voin olla rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että joka päivä opin jotakin, alan tehdä oikeampia valintoja peltoni hyväksi. Enempää en voi tehdä tänään. Olen puron alussa. Ja joinain hetkinä olen kuin liekeissä!

Ja niin oivalsin vahingossa tuon vastuu sanan.

Vastuu, mikä siunauksellinen asia!
Vastuu on ihmisyyttä, itsekkyyden vähenemistä, pinnallisuuden vähenemistä.
Voimme kokea, miten upeaa on saada takaisin ihmisyyttämme, moraalista vastuutamme.

Tämä vastuu kysymyshän on tärkeä inhimillisen olemassaolomme tuntomerkki. Koko ihmisen statukseen kuuluu vastuu, sanoo Henryk Skolimowski.

Tällä asialla voi on olla hyvinkin merkittävä yhteys siihen, miksi nykyihminen voi kovin pahoin. Ihmisellä, joka on uhrannut elämänsä vastuun nimessä, ei ole tunnetta, että olisi tuhlannut elämänsä. Sellaisen ihmisen elämä otetaan vastaan jalona ja innoittavana asiana.

Sana “vastuu” voi jo valmiiksi herättää enempi kielteistä. Mutta äkisti tuo sana herääkin henkiin nykyihmisen mielissä ja kuten H.S. asian ilmaisee, että kun tajuamme vastuun henkisyytemme piirin laajentumisena, se on voima joka koko ajan vain elävöittää meitä!
Vastuu saa siivet ja meidän on oltava valmiit lentämään niillä, hän upeasti sanoo.

“Teknologia, joka järjestelmällisesti riistää meiltä vastuun (siirtämällä kaiken asiantuntijoiden hoidettaviksi) edustaa pahan voittoa. Sillä jos kaikki tehdään meidän puolestamme, jollemme voi panna käytäntöön vastuutamme, emme ole enää inhimillisiä.”

Alkakaamme välittää “pelloistamme”, palauttakaamme itse itsellemme oma arvomme maailmassa, peltomme laidassa. Palauttakaamme olemassaolomme mielekkyys tuomalla takaisin ihmisen vastuumme. Sisimpämme.

ERITYISRUOKAVALIOISTA


Missä vaiheessa meno on mennyt siihen, että oli mikä tahansa kissanristiäinen niin kysytään erikoisruokavaliota ja kamala pulaaminen alkaa eri ruokien kanssa.

Entisaikaan syötiin kohteliaasti sitä mitä tarjottiin ja pidettiin mölyt mahassa, ellei jokin ruoka sopinut.

Onko elämä nyt todella noin pienistä seikoista kiinni? Eikö voi vain jättää lihaa syömättä, tai popsia salaatti ellei perunoita syö (itsekään en syö normisti lihaa enkä perunaa enkä pastaa enkä pullia enkä keksejä enkä karamelleja jne…).

Onko todellakin tarpeen kaikkialla ääneen kailottaa jos on kasvissyöjä tai onko lihansyöjä vai onko mursun vaiko märehtijän vatsantoiminta. Mistä lähtien näistä melko intiimeistä asioista on tullut julkisia ja jotenkin merkityksellisiä ilmaista koko seurueelle.

Joskus vain tuntuu niin elitistiseltä turhuuksien turhuudelta moinen. Näkee väistämättä silmissään kaikki he, joilla ei ole edes varaa valita. Itsekin olen lasteni kanssa kuulunut siihen lajiin, joka joutui valita vuosikausia roskiksen wiinerit tai muut maatumaan aioitut lounaaksi, vaikka miten sai vehnästä vatsanväänteitä, sokerista rytmihäiriöitä ja lukemattoman määrän lisäaineita kehoon.

Tv:kin on täynnä tyhjänpäiväisiä kokkiohjelmia. Se, joka on itse joutunut elämään köyhyydessä, tai nähnyt heitä, joilla ei ole ollut varaa valita, ei voi sielun surminkaan katsoa koko ohjelmia. Ei ainakaan tuntematta surua, hämmennystä ja turhautumista tätä hyvinvoivan maailman turhaakin turhempaa kouhkaamista kohtaan.

 

Onko meidän länsimaisten ihmisten todellakin otettava itsemme näin kauhean vakavasti kehoinemme?

P.S. Kirjoituksen tarkoitus ei ole loukata ketään, tämä on vain pelkkä ajatus katsoa kauempaa lähellä olevia asioita. Aika ajoin se tekee hyvää meistä jokaiselle.

LASTENVALVOJA VAIHTUI JA MITÄ SIITÄ SEURASI


19.3.2013

Ei ole tarvinnut kirjoittaa kuukausiin tätä tyttäreni tarinaa, sillä kaikki on mennyt niin hyvin. Ja kaikkien niiden rankkojen aikojen jälkeen on ollut onnellista vain nauttia tästä ajasta, olen halunnut unohtaa koko bloginkin, joka täynnä ahdistavien aikojen muistoa.

Jouluksi tytär tosiaan siirrettiin tuonne hyvään paikkaan ja sen jälkeen kaikki, aivan kaikki on mennyt paremmin, jopa hyvin. En voi olla ajattelematta, etteikö asioiden muuttumiseen olisi vaikuttanut se, että lastenvalvoja vaihtui. Sen jälkeen alkoi heti tapahtua ja vauhdilla. Lastenvalvoja pani tuulemaan, hyvässä mielessä, sen havaitsi heti asenteista meitä kohtaan. Asenne oli tasaveroinen, ei alentuva. Koin hänet ihmiseksi, en sosiaalialan ammattilaiseksi. Sellaiseksi eräät itseään nimittävät. Hän ei nimittänyt itseään miksikään, minä nimitin hänet ihmiseksi. Ihmiseksi joka kuunteli meitä sillä korvalla, että aikoisi myös toimia toiveidemme mukaisesti, eikä vain aikoisi johdattaa meitä hänen aikomaansa suuntaan. Sellaista emme olleetkaan kokeneet vuosi kausiin. Ja sellaisen ihmisen kun kohtaa, sen kyllä erottaa heti ihmiseksi.

Jos joskus koittaa päivä, että joku kuuntelee tarinamme, meillä on nyt kaksi tarinaa kerrottavana. Toinen on se painajaismainen aika, kun tytär siirrettiin kauas kotoa pakolla (lastensuojelu itse väittää, ettei se ole pakko), se aika, kun poliisit, vartijat ja noviisit sosiaalityöntekijä tyttöset seisoivat eräänä kesäaamuna varhain ovellamme vaatien tytärtämme lähtemään välittömästi sijoituspaikkaan, vaikka olimme juuri saaneet luvan tyttären kotona oloon. Ja kaikki se vuoden kestänyt tyttäreni karkuruus paikasta, jossa hän ei halunnut olla, eikä kukaan meistä enää halunnut. Aika jolloin en tiennyt, suojellako tytärtä sosiaalitoimelta vaiko kaveriporukalta ja valitsin mieluummin tiukan paikan tullen kaverit. (Ja kuka äiti niin vastuuton olisi, että tekisi moista ilman todella pätevää syytä.)

Aika jolloin maailma tuntui samankaltaiselta kuin on täytynyt maailman olla erilaisten vainojen aikaan. Eroa vain vainojen ajassa ja tässä ajassa jota nytkin moni perhe elää lastensuojelun taholta on se, ettei näitä väärintoimimisia usko kukaan ulkopuolinen ihminen. He eivät usko, ettei perheessä ole vikaa. He eivät tiedä, että syy on siinä kun yhteiskunnan rakenteet ovat täysin poissa raiteiltaan, eikä tästä aiheudu enää muuta kuin valtavaa kärsimystä perheille. Ja vielä lopulta, koko yhteiskunnalle.

Miten kauan vielä täytyy perheiden kestää, ennenkuin tosiasiat tunnustetaan. Jos voisin, vaatisin jo päitä vadille.
Mutta voi vain toivoa, että perheet selviäisivät tästä yhteiskunnan ”avusta”. Enkä puhu tässä luonnollisestikaan niistä perheistä, jotka todella tarvitsevat huostaanottoa (tämän joudun täsmentämään joka kerta muutaman ääliön tähden). Puhun nyt niistä perheistä, joiden avun tarve olisi ollut jotain aivan muuta kuin huostaanotto! Avun olisi kuulunut olla taloudellinen tuki (asumistukikin laahaa 20 vuotta laskelmissa jäljessä, puhumatta toimeentulotuesta ym), avun olisi kuulunut olla kouluissa psykologit, terveydenhoitajat, erityislasten hoitajat, omaishoitajien tuet jne jne.) Ja toistan, taloudellinen tuki, sekä pienet maalaisjärjen käyttämiset byrokratioiden rattaissa!

Sen sijaan huostaanotoista on tullut jokin, muka ratkaisu kurjistuneeseen taloustilanteeseen maassamme. Siitä on tullut kammottava bisnes, ajassamme oleva rahan ja loputtoman voiton tavoittelu on tarttunut kaikkialle kuin musta surma.

Toinen tarinamme on jo paljon parempi. Tytär pääsi muuttamaan takaisin lähelle kotiaan, lähelle poikaystävää, paikkaa jossa tytärtä, äitiä ja jopa poikakaveria kuunneltiin aivan alusta lähtien. (Toisessa laitoksessa poika oli ollut joku paha ja tyttärestäni eristettävä henkilö).Tytär sanoi heti, että tämä on ihana paikka, täältä hän ei aio karata. (Emmekä vaadi enää mitään huostaanoton purkua, vuoden päästä tytär on jo täysi ikäinen). Nyt on mennyt kolme kuukautta uudessa paikassa. Koulu sujuu hyvin, kaksi osittain uupuvaa luokkaa, kasi ja ysi on tarkoitus suorittaa syksyyn mennessä. Kaksi kertaa tytär on jäänyt seuloissa kiinni kannabiksesta, uutena vuotena sekä noin puolitoista kuukautta sitten. Muutoin kaikki on mennyt hyvin, tytär voi hyvin ja kokee myös onnellisuutta.

Tytär saa koko ajan enimmäkseen hyvää palautetta, ellei mukaan lasketa pieniä myöhästelyjä, jotka nekin ovat alkaneet loppua, tai kielenkäyttöä, joka ei ole aina ollut kaunista. Mutta kaikesta näen, etteivät aikuiset hoitovastaavat ota niitäkään itseensä, eivät vedä hernettä nenään, vaan toimivat viisaasti, eivät kuten he jotka valtaansa käyttivät väärin, kostaakseen ammattinsa muka suomalla oikeudella (kieroutunein motiivein) rangaisten. Tätähän tapahtuu kaikkialla niin sodan kuin rauhan aikana kaikkialla byrokraattien sekä muiden ammattialojen taholta. Miksi siltä varjeltuisi laitos jonka pitäisi suojella lasta.

Joka tapauksessa kaikki nämä joulun jälkeiset kuukaudet ovat olleet niin onnellisia, itsekin olen saanut omia kouluasioitani vietyä vauhdilla eteenpäin. Tytär on puhunut paljon, katunut karkuruus aikojaan siinä mielessä, että miten paljon surua aiheutti niillä minulle, äidille ja sisaruksilleen. On käynyt läpi vanhoja tekstiviestejä, jossa olen kertonut vaikkapa ostaneeni uudet lapaset, että ”kunpa voisin ne antaa sinulle, ettei sinun olisi kylmä” ja muuta. Tytär pyytää anteeksi ja sanoo, ettei hän kuitenkaan niitä karkaamisiaan tehnyt tahallaan, vaan ettei voinut niille mitään.

Sen olen aina tiennyt, en itsekään olisi nuorena voinut sille mitään. Kuka itse näistä sosiaalityöntekijöistä suostuisi rangaistuslaitoksiin sen sijaan, että olisi saanut vain pyytämänsä oikean avun oikeaan aikaan! Nyt niin monia perheitä on rangaistu siitä että ovat hakeneet apua! Ihmisoikeusloukkauksista näissä usein on jo kyse!

Mutta nyt näemme tyttären kanssa joka toinen viikonloppu ja jos pääsiäiseen mennessä on kaikki mennyt hyvin, hän voi olla joka viikonloppu luonani. Veljenkin elämä on nyt iloisempaa, kun oma läheinen isosisko näkyy kotona, on taas elämää, sitä mikä oli ennen tätä huostaanottoa. Vasta nyt voi tyttäreni aloittaa rauhassa selvittää omia ongelmiaan, mistä ne juontuvat. Ahdistuksia on yhä, usein painajaisten muodossa, joissa hän useinmiten pakenee, etupäässä poliiseja. Aina pakenee. Onhan viimeinen vuosi ollut sitä todellisessa elämässä aivan kuin hän olisi joku pahakin rikollinen. Toki unien paot kertovat muutakin.

Koemme elämämme ajan, kun apua lähdimme hakemaan unettomuuteen ja lintsaamisiin kolmisen vuotta sitten kuin pahana unena, sodan kokemuksena. Sellaisena aikana, jossa omat löivät. He löivät, joilta apua pyysimme. Eivä kaikki lyöneet, mutta se joka lyö, siitä jää kirvelevä muisto. Mutta ehkä se olikin vain uni, uni sodasta jossa apu muuttui helvetiksi.

Yhtenä iltana, kuten niin monina muinakin, tyttäreltä tuli viesti kun jo nukuin: ”Äiti, on niin ihanaa olla onnellinen.”

ROSA LIKSOM: REITARI


Olen pitänyt jokaisesta lukemastani Liksomin teoksesta. Kaikkia en ole vieläkään lukenut, kuten nyt tämäkin Reitari tuli tutuksi vasta nyt 2013. Tässä kohtaa on pakko kertoa, että itkin vuolaasti monessa kohtaa, niin sielun veljeyttä tunsin Reitariin, vaiko kuka todellisuudessa on tuo hahmo, onko siinä myös kirjoittajaa? Tuntuu, että se joka on kyennyt kuvaamaan Reitarin sielunmaisemaa, täytyy tuntea itse jotensakin samaa? Oli miten oli, moni kohta oli niin omaan sydämeeni käypää, että lukeminen oli myös terapeuttista itselleni. Itkin kuin ”hulluporo”, samaistinhan lapissa käydessä itseni jopa poroon. Usein mihin tahansa muuhun kuin ihmiseen. Lisäksi lukukokemus ei lieventänyt vähääkään kaupunkielämisen tuskaani, entistä hurjempi halu tuli muuttaa erämaahan.

No niin. Lainaan tähän itselleni merkityksellisiä kohtia:

Alma oli väkevä akka. Siinä oli noian vikkaa enemänki ko paljon. Sillä oli omanlaisiansa ajatuksia päässä ja semmosia tempauksia, että mieki välillä aattelin, että onko se aivan täyspäinen vai puolikas. Syän sillä oli kuitekki syä ja laaja ja sehän soon ihmiselämässä tärkeintä. Älliä saattaa olla useammallaki ihmisellä, mutta syäntä harvala. Niin peoksi se on ihminen luotu.

Pölköhän soon itte elämän suurin vihollinen.

Kätteli meät kaikki elikkä siittäki tiesi että soon riistäjä.

Nousen junhaan Helsinkissä. Koko junaosastossa ei ole kethään muita ko mie. Istun ja kattelen hämärtyvää suomalaista maisemaa. Sei nostata minussa mithän yleviä tuntheita, Senko kattelen vain. Aattelen, että kohta syön evhäät.
-Reitari

Olen maalaamassa Särestön uuvessa pirtissä itteäni ilveksenä ko Aili huutaa minua syöhmään. Siihen herrään ja katon, että missä molen.
– Reitari

Äiti sano mulle ennenko kuoli, että suurinta armoa on kulkea etheenpäin vaikka tie pantas poikki vähän väliä, kestää miten kiusathuna loppuun asti. Mie kunnioitan äitin sanoja, mutta aattelen erilaila. Molen toisen ajan ja maailman kläppi ko äiti.
-Reitari

Mie en ossaa ajatella itteäni ihmiselukkana. Minusta tuntuu, että molen enempi ilves, josta maksethaan tapporaha. Tai riekko, niin molen vereslihala. Joskus molen jänkkä, jossa maanaluset veet virtaavat merheen.
-Reitari


Sitä mukkaa ko elämä Särestössä pienenee, sitä suuremaksi nämä puitheet käyvät. Mie en mahu itte tänne enää ollenkhaan. Molen samala kertaa liian iso ja liian pieni. Ja joka kerta ko tänne tullee joku sielunveli, se tuntuu minusta niin hyältä että en haluais päästää sitä poies.
-Reitari

Ja ko mie aattelen kaikkia niitä unelmia joita mie maalasin nuorukaisena itteni etheen. Noon ko horisontti joka pakenee sitä kohti kulkevan ihmisen eessä. Ja mitä molen ihmisenä? Joskus luulin, että minusta tullee valmis, mutta mithään valmista ei ole syntyny. Molen jatkuvassa itteksi tulemisen tilassa ja soon tuskaa täynä. Kipeä tieto olemisen ja maholisen välisestä rotkosta.
– Reitari (Tämä oli muuten vain hieno kohta. Itse en ole koskaan ajatellut valmiiksi tulevani, koska alusta saakka on ollut ilmiselvää, ettei mikään maailmassa ole täydellistä, vaan muutoksen tilassa aina. Mutta myötäelän Reitarin tunteet kyllä.)

Ennen mie pölkäsin talvea ja pimmeyttä. En pölkää ennää. Molen vallotEsikatsele muutoksettannu talven kankhaale. On se talventulo vieläkin ko ristilemeno, mutta silti soon mulle rakas.

– Reitari


Molen Ateljeessa maalaamassa koassa nostheessa ko veli tulee kolistelehmaan sannoon että Helsinkistä on tulossa joku kauppaneuvos ostahmaan tauluja. Mie aattelen että voi helkkari soikhoon, justhiinsa ko minun sisälä paistaa niin komea kevätaurinko ja muutenki olo on niin keyt, että mie vaihan muotoaki kokoajan.
– Reitari

Tässä kuvaavaa reitarin elämää:

Talvet Reitari nukku ja mie istuin päästävettävän laijala ja vahtasin, että se hengittää. Sitte ko se oli maanu Alman mielestä tarpheeksi monta kuukautta, Alma komensi minut kyöhräämään Reitaria ylös. Mie viskuttelin sen korvhaan, että taiteilija nousee sängystä ja alkaa maalaahmaan. Siihen, Reitari, tuurilaiska ko oli, että hällä on niin kauhea ronkkasärky että näköki on kaonu. Mie että jaa ja sillä silmänottamalla kuulu kauhea jyshäys joelta ja Reitari höristi korvia ja ennenko kerkisin henkeä vettää niin soli jo joenrannala huutamassa ko hullu, että jäät lähtevät! Soli aivan alasti, äijävaihnaan kummisaaphaat vain jalassa. Ronkkasärystä ei ennää tietoakhaan.
-Veli

Entäpä kuvaus kun Reitari selittää maalaustaan häntä haastattelemaan tulleelle toimittajalle:

TOIMITTAJA: ”Voisitteko kertoa tästä työstä, jonka olette maalannut vuonna 1972 ja jolle te olette antaneet nimen Myöhäisyksy Särestössä?”
REITARI: ”Siinä on tuo taifaanjaara, tuo minun hahmo, tai vissiin soon sivupersooni nykykielelä.Se on ittelensä rakentannu tuon linnotuksen eikä pääse poies. Ja Ounasjoki on justhiinsa mustana jäätymässä, ja sillä pn petsireunat ja tuomosia valkosia patalakkia ne on net kivet. Mutta on sielä joku osa joka lähtee, soon tuo monijalkanen punanen kala, se on päässy lähtehmään. Ja sitte tuo, mitenkä kaikki turvautuu toisiinsa, tietyt puut ja tietyt talot porisevat.”
TOIMITTAJA: ”Onko tässä taulussa kysymys talven saapumisesta?”
REITARI: ” Justhiinsa ja kaikkein intiimeimmästä. Tuola on ruusunpunasta tuola vaarassa, mulle soon lohtu tuon jaaran ikävälle.”
TOIMITTAJA: ”Tähän tauluun olette mahduttaneet paljon tarinaa.”
REITARI: ”Paljonhan siinä pittääki olla ko soon minun fankila.”
TOIMITTAJA: ”Voisitteko tarkentaa mitä tarkoitatte edellisellä lausunnollanne?”
REITARI: ” No joo. Sanothaan, että molen sanonu kaiken mitä siittä pystyn sanohmaan.”
TOIMITTAJA: ”Kertoisitteko jotakin teidän esteettisistä näkemyksistänne?”
REITARI: ”Semmoset asiat jokka minua naitattaa ja semmoset färit joista mie tykkään, siinä soon minun estetiikka.”
TOIMITTAJA: ”Mitä taidesuuntausta te edustatte?
REITARI: ”Mie eustan vain itteäni ja tälle suuntaukselle ei ole vielä nimeä keksitty. Minun taulut on elämäntapa. Kokonaisvaltanen, ei siinä erotella mikä on maalaamista, mikä jotaki muuta hommaa.”

Ja vielä pätkä toimittaja osiota:

TOIMITTAJA: ”Olette hinnoitellut taulunne erittäin kalliiksi. Miksi?”
REITARI: ”Missä kirjassa soon määritelty, että kommunistin tai taiteilijan tulee olla köyhä. Van Kohila, josta mie kovasti killaan, oli semmone elämäkö porvarit halusit. Se myi elläissään vain yhen taulun. Molen aatelu ottaa oppia historiasta, vaikka viissaat, jokka kaiken tietävät sanovakki, ettei ihminen opi menheistä mithään. Elethään ja katothaan.”

Unelmavaltio, missä kukin antaa kykyjensä mukhaan ja missä jokhainen saapi tarpeittensa mukhaan.
-Reitari

Televisio on muuten Reitarin kielellä Sontalaatikko. Yhdyn häneen tässäkin asiassa.

 

 

 

 

Molen

OLENKO MINÄ OLEMASSA


Olenko minä olemassa?

Joskus se käy mielessä kun tuolla kaupungilla tallaa. Vastaantulija kävelee ohi mitään näkemättömin silmin. Myös sellaista tapahtuu, että ellei itse väistä, on yhteentörmäys taattu. Tämä havainto ei suinkaan ole tehty jonain kärttyisänä hetkenä vuosien kokemusten jälkeen, vaan vuosikymmenten.

Entäpä ahtaat kerrostalojen käytävät, tahi hissit. Ei tervehdi vastaantulija, ei silmihin katso ei. Oi, kyllä siinä oikein pitää välillä käsivarrestaan koettaa, että olenhan, olenhan minä tässä nyt ihan varmasti nahkoinen päivineni.

Entäpä sitten sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Innokkaana haluaa osallistua keskusteluun, vaan miten käykään. Juuri sinun kommentointeja ei huomioi yksikään. Mitäs sitä menee sanomaan ääneensä vääriä asioita väärään aikaan. Kas kun ei sitä jo opi tähän ikään puhumaan. Pitäisi kai oikein käydä säästä puhumisen kurssi. Tai sitten sitä vain yksinkertaisesti on niin tahvo, ettei sellaiselle nyt ruukatakaan mitään sanoa.

Sitten on ne puuduttavat jonotukset. Niissä minusta tulee vallan näkymätön. Kun sanoo jotain leppoisaa tunnelman kohottamiseksi ja ajankulua mukavammaksi virkistääkseen, niin yllätys yllätys, sitä näkee vain liikkumattomia puuselkiä. Ei liiku selät, ei nenänpäät. Loppuajan voisi hyräillä rauhassa kehnolla vinkusaundilla vaikka miten rasittavaa biisiä apinaorkesterista tai oravanpoikasista, kukaanhan ei kuitenkaan kuule.

Tänään ajoi bussi ohitse, vaikka kuinka viittilöin. Mutta oli siinä toinenkin ihminen huitomassa, joka sanoi bussin mentyä ohi että ”OHHOH, minkäs teki” ja katsoi silmiin! Yht´aikaa sitten siitä katsomaan aikataulusta seuraavan bussin tuloaikaa, ja kun toinen joutuu tihrustamaan niin läheltä sitä rustaakia niin ystävällisenä ihmisenä menen sanoa paukauttamaan seuraavan tuloajan ääneen ja. Syvä hiljaisuus. Joten se siitä. Sekunnin murto osan kesti se näkyvyydessä olo, varmaan bussin ohi ajaminen teki jonkinlaisen hermojohde katkoksen jompaan kumpaan meistä.

On olemassa yksi kokemus josta tietää olevansa olemassa vastaantulijoille tai enemmänkin kai takaa tulijoille ja se on farkut. Lyhyen paidan kanssa tietenkin. Silloin jopa ohikulkija oikein kääntyy katsomaan. Paitsi on siinäkin yksi mutta. Katsojat ovat ainoastaan miehiä. Nainen ei näe tätä näkymättömyys ihmistä. Hänhän tuijottaa vain herkeämättä miestään siinä kohtaa. Ja muutenkin on kovin laiha lohtu, että vain perseeni on kiinnostava jos joku on.

Tästä kaikesta voi tehdä tietty jos jonkinmoista analyysia minun vallan mahdottomasta tarpeestani olla näkyvä. Ehkä suurimmasta osasta ihmisiä on toivottavaa, ettei kukaan näe yhtään ketään eikä mitään ja etenkin pitää sen leipäläpensä kiinni.

Jos joku ystävällinen sielu silti joskus sattuu näkemään mahdollisesti minut, kokonansa olemassa olevaisna niin, hihkaisepa jotain ihan vain kokeeksi, että nähdään tosiaan olenko olemassa vaiko enkö. Voi olla, että sanon taas jotain täysin idioottia, mutta suotakoon se anteeksi. Minulla tuskin on sen asian kanssa mitään tekemistä kuitenkaan.

Vai mitenköhän tuo nyt mahtaa olla, asianlaita?

HELMIKUUN HEMPUKAT SÄMPYLÄT


Aina on kysytty onko nämä kanelikierteitä, pitsihuttusia, isoäidin rätty-ryyskäsiä, tyynen mytty-möttisiä, tahvon hywäkkäitä…että saisinko oHHjeen johon minä sanon:

Leipäni muut taikinatiinuni ovat kuin teatteriesitykset. Niitä ei voi kopioida ja jakaa feisbuukissa tai katsoa myöhemmin, ne tulee kokea paikanpäällä, keittiössäni muutaman muun rojektin ympärillä sulassa sovussa

kaikenlaisten elämysten ja kokemusten kera. Niin hyvien kuin huonojen.
Kuten vaikkapa tänään:

Olkoot ne vaikka Helmikuun hempukat:

Otetaan pakkasesta jouluinen porkkanalooda(ohrasta)
kuivattuja voikukan lehtiä kesältä
erilaisia siemeniä mitä sattuu löytymään tokahyllyn purnukoista
hiukan tattarihiutaleita kun osui hollille
kurkumaa jotta saadaan lisää keltaista
pähkinähunajan jämät
ja loput vehnää tälläkertaa. Luonnollisesti hiukan hiivaa ja suolaa, lisäsin myös hiukan palmusokeria.

Sitten wain paistellaan ja aletaan popsia tyytywäisnä. Ja ehdottomasti pitää muistaa että ne owat ihka aitoja Helmikuun hempukoita. Tämä on tärkeää.

Mutta turha toivo että seuraavaa kertaa saa hempukoita. Sitten ne voivat olla vaikka Epätoden rajatilan kuula laakereita. Semmoistakin voi sattua.

P.S. Laitoin kuvankin todisteeksi että hempukoita on…tjaa a, aika kämäsiä hempukoiksi, täytyy myöntää, vaan eivät ne ainakaan ole ryynäsen tohweli töpäsköitä ei!