Halusin viettää mukavan äitienpäivän kaikesta hälystä ja turhuudesta kaukana rauhallisessa levon tyyssijassa, Nuuksion kansallispuistossa, jossa edellisen kerran olin ollut 22 vuotta sitten.
MENNESSÄ (alkukohtaus): Jäimme bussista siihen tienposkeen, kävelläksemme ensin pientä tietä pari kilometriä kohti Nuuksion harvinaisuutta. Kirosimme autoilijoita jotka kehtasivat pakokaasutella näin lähellä suojeltua aluetta.
Mitä lähemmäksi aluetta tulimme, sen enempi kuhina alkoi käydä. Info pisteessä oli sellainen kälätys ja mölötys, tilausbusseja ja autoja siksakkia. Itse metsä ei ollutkaan kuvitelmani mukaisesti kapea kinttupolku, vaan leveä kuin valtatie, sametin sileäksi tamppaantunut juhlaparketti, puujuurakot kynnyksinä tuhansien ihmisten tallomana. Vastaamme tuli japanilaisia pukumiehiä, takaamme porhalsi maastopyöräilijöitä sata lasissa, koirien ulkoiluttajia kakkapusseineen,espanjalaisia jotka pajattivat niin että metsä raikui. Joka mäen nyppylän takaa kohosi meluavia ihmispesiä nuotiotulilla.
Minulle selvisi melko nopeasti, että olinkin tullut jonkinlaisen Puuhamaan irvikuvaan.
Aloin miettiä, milloin näiltä mailta ovat eläimet joutuneet lähteä maanpakoon, evakkoon, pakolaisuuteen. Ovatko ne löytäneet uudet asuinsijat, vai elävätkö jollain leireillä odottaen parempia aikoja?
Vain yhdessä kohtaa, kauempana ”valtatiestä”, sellaisessa syvänteessä, kuulin lintujen laulua, mutta sekin oli vaimeampaa kuin oman asuinpaikkani kaupunkilaismetsässä. Vaistosin alakuloa, en riemua.
Miten tällaisella ihmislauma tantereella mikään eläin voi rakentaa tulevaisuuttaan?
Missä vaiheessa tämä kaikki on tapahtunut? Ennen meitä ihmislajikkeita metsän väkilukuun suhteutettuna oli vain jonkin verran. Nyt me olemme paisuneet miljardipäiseksi hirviöksi jota mikään ei pitele.
Emme ole enää Minä, erillinen yksilö. Minä on kuollut sukupuuttoon. Olemme Minä hirvittävänä isona meinä ja se on tosiasia, joten turha on enää haikailla pienen ja viattoman itsensä ympärille.
Minusta oli tullut yksi metsää ryskyttäen tärvelevä Jättiläinen. Häpesin itseäni, että olin tullut tänne pilaamaan toisten kodin ja valtakunnan metelöinnilläni.
Arvoisa Metsä, en tiedä mitä sanoa. Anteeksi jos se nyt mitään auttaa enää.
TULLESSA (loppukohtaus): Tulimme auton kyydissä kaksi kilometriä takaisin maantielle ja kirosimme kävelijöitä jotka retkireppuineen kehtasivat kävellä keskellä tietä autoista piittaamatta.
http://www.luontoon.fi/Retkikohteet/kansallispuistot/nuuksio/Sivut/Default.aspx
voikukkien 