ASUNNOTTOMIEN YÖSSÄ ESPOOSSA


Bussipysäkillä kolme nuorta kyselemään mihin menossa, mainostan heille Asunnottomien yötä, tulkaa mukaan. Näin, että heitä mietitytti menemiseni. Sitten yksi kysyykin: Miksi SÄ meet sinne? Haluan olla mukana ja menen kuuntelemaan Pelle Miljoonaa ja muita.
Sullon tollaset vaatteetkin. Kysyin, ai että millaset, no tollaset miissit….(olikohan se sana tuo, joka tapauksessa en tiennyt sanan merkitystä)
Eiks sull oo asuntoo vai? On mulla, mutta kaikilla ei ole. Mut, miks sä meet? Saaksiel jotain ruokaakin vai.

Selvästi nuoret kyselivät lisäkysymyksiä mielessään. Taisin jäädä heille arvoitukseksi. Olisi kai pitänyt mainostaa jotain vaalijuttuakin, ehkä olisi ollut ymmärrettävämpi. Toisaalta en halunnut, koska en ollut menossa sinne mainostamaan ehdokkuuttani. Puolue kaverini sanoi kyllä, ettei hän turhaan sinne mene, ellei ole vaalimainoksia. En ollut tullut ajatelleeksi, että sielläkin voi toki mainostaa, että haluaa ajaa köyhän asioita. Alunperin sitä oli menossa kannustamis mielessä, musiikin tähden.

Perillä tulee päihde ja mielenterveystyön opiskelija kysymään saako haastatella asunnottomuudesta. Saa toki, muistan miten itsekin olen ollut kolme kuukautta asunnoton. Tosin sen olen unohtanut jo aika päiviä sitten, (vaikka sehän oli vieläpä viimevuonna) mutta palautuu oitis mieleeni. Koulutusta ja ammattia kun siinä kyselee, hiukan ihmettelen mielessäni, miksi tekee numeron siitä, että ”olette kuitenkin hankkineet ammatin” No onpa dorka kysymys, ehtii käydä mielessäni.

Sitten tulee seuraava kummallinen lause: Niin siinä sitten helposti varmastikin tarttuu pulloon. Sanon varovaisesti, koska minua nolottaa kysyjän puolesta hänen tyhmä ajatuksensa, ettei kyllä ole minun tapanani elämässä ollut pulloon tarttumiset. Jälkeenpäin vasta tajuan kaikki. Oikeastaan vasta tänä aamuna tajuan.

Tutkimus haastattelussa kysytään mitkä oli ammatti toiveeni lapsena. Kerron että arkkitehti, sisustusuunnittelija. Nauroimme, koska aiemmat vastaukseni olivat liittyneet juuri asumiseen asuntovaunuissa, jurttissa, vanhoissa taloissa. Oli kysytty, miten olen suunnitellut tulevaisuutta tästä asunnottomuuden näkökulmasta. Kerroin, että minulla on tarkat visiot, koska en usko enää muuhun kuin täydelliseen romahdukseen yhteiskunnan taholta, että on keksittävä itse keinot selviytymiseen.
Kerroin, että olen tutustunut jo Karavaanarit netti sivuston kautta ihmisiin, olen menossa jurtan teko kurssille, hallitsen omavaraistalouteen tarvittavat taidot melko hyvin. Asuntovaunuun minulla ei ehkä ole rahaa, muttei sekään mahdoton hanke ole, jurtan saa tehtyä tonnilla parilla jne.

Kerroin, että olen poikkeus tässä haastattelussa, koska minun tavoitteeni oli jo murrosiässä elää omavaraistaloudessa. Suurin osa noista netin Karavaanareista ovat vapaaehtoisesti siellä. On kuitenkin valtaosa jotka todellakaan eivät vapaaehtoisesti halua elää yhteiskunnan ulkopuolella. Minä olen halunnut sitä ja en ole halunnut sitä. Olen itsekin ollut pakotettu elämään syrjässä köyhyyden ja sairauksien vuoksi. Silloin kaikki näyttäytyy niin toisessa valossa, se, tekeekö jotain vapaaehtoisesti vaiko pakon edessä.

Kun minä muutan jurttaan, en tee sitä elitistin vouhotuksena, vaan siksi,että pitkällisen köyhyys elämän tuloksena olen oppinut tuntemaan niukan elämän kotoisimpana tai ainakin turvallisimpana. On kaikkein helpointa mielenrauhankin vuoksi elää kädestä suuhun kuin ottaa velkoja ja olla ainaisessa kusisukassa tilassa, onko töitä vaiko eikö ole töitä. Toinen syy on se, että minulle on tuottanut lapsesta lähtien suurta vastenmielisyyttä betoniset kerrostalot. Jurtassa voin saada esteettiselle silmälle ruokaa myös. Lisäksi se on vastalause tämän maailman pröystäilyille ja hirvittäville tuhlailuille. Haluan pois näkemästä sellaista.

Syntymästä saakka olen elänyt rikkaiden ja vähemmän rikkaiden porvarien ympäröimänä. Olisin minäkin halunut lasten ollessa pieniä kauniin vanhan talon puutarhoineen(rakastan työntekoa, sahaamista, ojan kaivuuta ym) sekä yksinkertaisine perusasioineen, mutta se toive ei toteutunut. Köyhyys elämäni on toteutunut. Yksinkertaiset pienet ilot. Olen opetellut rakastamaan sitä jotta pysyn järjissäni.

Haastattelijasta kyllä ajattelin, että on asenteellinen jo nyt vaikka vasta opiskeli alaa. Luulikohan hän todella minua joksikin syrjäytyneeksi? Olenkohan syrjäytyneen näköinen? Toivottavasti hämmensin mukavasti hänen soppaansa.

Eikö muka asunnottomien yössä käy muita kuin asunnottomia syrjäytyneitä tai vaalikampanjoijia? Raamatussakin sanotaan että älä istu siellä missä pilkkaajat istuvat. Aivan niin. En istukaan.

P.S. Ehdokas toverini kanssa vallan unohdimme jakaa vaali propagandaa. Ensin oli se haastattelu, sen jälkeen jouduimme Pelle Miljoonan sanojen ja saundien vangiksi yhdessä muiden kanssa. Huojuimme ees taas leppoisan ”veen virrassa”. Olimme yhtä ja ykseys. Kaikki muu maailmasta katosi.

——————–

KARKKI VAI LÄHIDEMOKRATIA


 

Joitain  ajatuksia vaalityön puolesta välistä, sekä muilta kuultuja hienoja  lauseita jäänyt vaaliteltoilta ja paneelista mieleen. Ensimmäinen noviisi pohdintani on, että miten voi demokratia toimia jos olemme leiriytyneet eri puolille? Eikö demokratia ole sitä, että muut hyväksymisen lisäksi myös kuuntelemme muita? Kuuntelemme oppiaksemme myös muilta?

Onko tärkeintä päästä sanomaan, että Minä, Minä tein aloitteen vai onko tärkeämpää itse asia?
Onko ehdokkaan esitettävä roolia että minäminä tiedän kuin se, että kuuntelee mitä kuntalaiset itse ovat mieltä? Jokin tässä asetelmassa mättää, en vain osaa vielä ihan tarkentaa mikä ei täsmää.

Kulttuurivaalitentissä kuulin Vihreiden erään nuoren sanat, kun kehoitettiin häntä mainostamaan puheenvuorossa itseään, että tärkeintä ei ole hän, vaan asia.
Juteltuani erään toisen nuoren kanssa, hän sanoi mielestäni erittäin viisaasti: parempi, että historian kirjassa lukee, että niin tapahtui ja vähemmän tärkeä on se että kuka sen teki.

Eräs “kilpailevan” puolueen edustaja kertoi innoissaan perustulo mallistaan. Hänen vaali “slouganinsa” oli LUMEDEMOKRATIASTA LÄHIDEMOKRATIAAN. Minusta oli hienoa kuunnella vilpittömästi innostuneen ihmisen hyviä ajatuksia. Vallitsevan käytännön mukaan minun tulisi kuitenkin olla näkemättäja kuulematta kaikkia heitä, jotka eivät kuulu juuri minun edustamaani puolueeseen?

Myös kokoomuksen nuori vaikuttaja kävi kyselemässä, vielä aitoa kiinnostusta vastavuoroisuuteen ajattelussaan.

 
Vaalitelttaamme tuli eräs erityislasten varhaiskasvattaja kyselemään mitä tiedämme espoolaisesta päivähoidon tilasta. En mitään, jouduin vastaamaan, koska en uutena espoolaisena tiedä, mutta kuulisin mielelläni. Hän kertomaan, miten erityislasten lastentarhan opettajat on tyystin syrjäytetty sosionomien tieltä, sosionomien joiden koulutus ei vastaa varhaiskasvattajien opetuksen tasoa. Sosionomit taitavat olla IN ja onko sillä saavutettu jotain parempaa? Miten on koulujen laita? Onko siellä mm. psykologeja ja terveydenhoitajia riittävästi? Ei ole, tuohon osaan itsekin vastata. Nuoret ovat minulle sanoneet, etteivät he useinkaan tiedä, että heidän koulussaan edes olisi psykologia. Oman nuoreni kohdalla tiedän, ettei koulu pystynyt tarjota apua yhtään missään erityistarpeessa. Nuoriskotia osoitettiin jo lintsausten alkuvaiheessa. Valtio tukee huostaanottoja, siihen on niin helppo tukeutua hätäpäissään.

 

Kulttuurivaalitentissä oli antoisaa pohtia yhdessä kulttuurin vaikutuksista kuntalaiseen. Ihania nostattavia asioita, joista olimme kaikki yhtä mieltä. Kulttuuri olisi lääkettä niin moneen asiaan alkaen pihapiiristä. Mitä tapahtuu sitten matkalla sanoista tekoihin, miksi kulttuurille ei silti tunnu löytyvän rahoitusta, ei edes tiloja toteuttaa niitä?
Tiedän nyt omasta kokemuksesta, miten yhteenkuuluvuuden tunnetta nostattavaa ja kaikin puolin voimauttavaa on vaikkapa toimia ehdokkaana, vajavaisenakin sellaisena, mutta silti, kuin se, että istuu kotona peukaloita pyörittämässä ja kiroilee maamme katastrofaalista tilaa.

 

Olisiko korkea aika kuunnella kuntalaisten hienoja ajatuksia miten toimia paremman lähidemokratian puolesta sekä myös antaa resurssit niiden toteuttamiseen? Tällaiset asiat eivät pidä pohjautua taloudellisiin voittoihin vaan henkiseen voimaannuttamiseen.

Vaaliteltalla tulee kyllä välillä uskon puute. Valtaosaa tuntuu kiinnostavan enemmän se ilmainen karkki- ja tikkarilaatikko kuin muutokset ja lähidemokratian toteutuminen. Tai tämä tuiki tärkeä oman sähkölaitoksen saaminen takaisin.

Vaan siitä huolimatta: Nuorissamme on selkeästi voima! Lainaan tähän kaarinalaisen Itsenäisyyspuolueen Linda Totuustytön sanat kun vaadimme täydellistä muutosta: Elä muutosta, Ole muutos kaikessa mitä teet. Älä odota mitään vähempää itseltäsi.

VAALI KESKUSTELUA


Tämä ehdokkuuteni on saanut pohtimaan monenlaista. Selväksi on tullut ennenmuuta se, etten kykene toimimaan kuten muut ehdokkaat. Paljastun itse itselleni naurettavuuteni, jos alan toimia vastoin omia tapojani. Olen koettanut ”vaalityössäni” alkaa toimimaan samalla tavoin kuin muutkin, mutta todennut sen heti alkuunsa mahdottomaksi.

Ensinnäkin, minun on pakko tunnustaa miten vähän tiedän asioistamme, miten niitä maassamme hoidetaan. Joudun kysyä kavereilta, mikä on korvamerkintä, mikä on palveluseteli. Eikä sekään, nimityksistä on pian otettu selvää, mutta miten selvität sen kaiken muun. Sen todellisuuden, miten asioita hoidetaan. Sitäkin korvamerkintä asiaa. Kun yksi sanoo yhdellä tavoin, toinen sanoo toisella. Kuka on se joka sanoo totuudellisesti ja vain totuudellisesti. Ilman tunteita. Tämähän on yhtä tunnepeliä tämäkin touhu. Maailmaa tulisi johtaa rationaalisesti ajattelevat tutkijat, he joilla ei ole minkäänlaisia tunnekytköksiä valtaan eli omiin intresseihin.

Minua kiinnostavat vain tosiasiat, eivät erilaiset kytkökset joiden mukaan annetaan vastauksia.
Ehkä juuri siksi voisikin olla hyvä olla itse näkemässä asioiden hoitoa sisältäpäin. Ei olisi kommervenkkeilijöitä välissä.

On kiinnostavaa myös seurata mitä on ”keskustelu” vaikkapa vaalien alla. Claes Andersson kuvaa kirjassaan Kaksitoista vuotta politiikassa aikaa Vasemmistoliiton puheenjohtajana, miten hän koki epätoivoa siitä, ettei omilla argumentoinneillaan tuntunut olevan kuulijassa minkäänkaltaista vaikutusta. Oli kuin olisi keskustellut kuuromykän kanssa.

” Keskustelut olivat jonkinlainen ”peli”, jossa tavoitteena oli pelkästään omien asemien parantaminen. Ei ollut tarkoituskaan kuunnella tai ymmärtää toista eikä vastata hänen argumentteihinsa. Ainoana tavoitteena oli oman edun ajaminen ja ansojen viritteleminen minulle, mahdottominen lupausten vaatiminen Andersson kertoo. Tätähän se on täälläkin fb:ssä ”keskustelu” useinmiten. Mustavalkoinen ajattelu, piikikkäät sutkaukset sekä populistiset iskulauseet viehättävät monia, tästä myös Andersson puhuu.

Kiintoisaa sekin, ettei yksikään fb kaveri tykkää sivustostani jos olen eri puolueesta, huolimatta siitä, että minä tykkäilen jokaisen vaalisivuista. Ajattelen olevan tärkeintä, että me yhdessä yritämme, vaikka eri puolueinakin. Mutta ajatukseni ei  näytä saavan kannatusta.

Eikö juuri tässä psykologisesti arveluttavassa ihmisevoluutiollisessa vaiheessa ole melko toivottomat näkymät.
”He eivät oppineet mitään historiasta eivätkä poliittisista muutoksista. He eivät katuneet mitään. He tiesivät aina olevansa ja aina olleensa kaikissa oleellisissa kysymyksissä oikeassa. He olivat erehtymättömiä, järkkymättömiä, jumalten kaltaisia.”
En pysty mitenkään sopeutua ajatukseen, että tässä pitäisi nyt jollain tapaa leiriytyä oman puolueen leiriin ja suhtautua muihin kuin ilmaan. Kaikki ne puolueet joita ei kiinnosta tämän maan valtapuolueen ajama kaupallisuuden linja , tulisi nyt yhdistyä yhteiseksi rintamaksi, käyttääkseni nyt minäkin kulunutta ja tunnepitoista ilmaisua. Rikkoa kertakaikkiaan kaikki tämä hullunmylly yksityistämisineen ja kasvutalous hokemineen. Koska tässä ei järjen hiventäkään ole. Ajaudumme maailmaan jossa tuhoudumme tämän hirvittävän koneiston rattaisiin aivan tuota pikaa.
Sitä ei vain tuo eräs valtapuolue usko niin kauan kuin sillä itsellään on talot ja loputon luottokelpoisuus tyynynsä alla. Lisäksi luin tutkimuksen jossa todettiin tämän mainutun puolueen olevansa tunne uskollisin puolue. Eli tapahtuipa mitä tahansa, se puolue ei muuta ajatuksiaan. Siitä voi myös päätellä, mihin kaikkeen se tulee olemaan valmis, kun pahat päivät koittavat.

Sen vuoksi olen lapsekas ja ajattelen, että on sama olemmeko vaikka sen Pähkinän poimijan puolueesta, kunhan alasvaltaamme kaiken tämän kaupallistamisen diktatuurin.

Kuten huomaatte, ei bloginikaan ole muuta kuin lähinnä pohdiskelua varten. Ei minulla ole vastausta siihen, miten  toimisin valituksi tullessani. En ole kiinnostunut kosiskelemaan ketään edes vaalien alla. En ole kiinnostunut lupailemaan mitään. Olisihan silkkaa hulluutta väittää voivansa luvata yhtikäs mitään. Mutta on itsestään selvää, että parhaansa sitä tekisi ja omasta selkänahastaan ottaisi. Siinä kaikki. Tämä on ihmisyyttä, eikä minun tarvitse sitä erikseen kenellekään todistella.

Tämä oli minun toinen, tämän kummoisempi kirjoitukseni vaalien alla.

 

 

 

EKOANARKISMI, MITÄ SE KOHDALLANI ON


Avaan hiukan omalla tavallani tuota ekoanarkismia itsessäni, se kun sanana kuulostaa joidenkin ihmisten mielissä joltain pahalta.

OSA I

Aloitan sen  Lasse Nordlundin sanoin : Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain ja ainoastaan valtiojärjestelmän varmistaminen. Se mielellään luo kansalaisten kanssa rajapinnan, joka antaa tunteen hallinnasta. Kun ihminen kuvittelee vaikuttavansa, hän vaipuu syvän itsetyytyväisyyden tilaan, eikä enää havaitse ympärillään tapahtuvaa todellista kehitystä.

Eli, vain ja ainoastaan järjestelmän varmistaminen.

Katsoin eilen  jossa Kuntavaalit 2012: Ottelu Salossa jossa oli koolla lukuisa joukko päättäjiä puhumassa kuntaliitoksista. Mietin, miten sekaisin tuo pakka menisikään, jos siellä nyt alkaisi joku puhumaan talouden sijaan vaikkapa vaihdantataloudesta oikein tosissansa. Tietenkään juuri tuo paikka ei ole siihen paras mahdollinen koska TV:ssä ollaan. Vaan miten paljon elämässämme onkaan tilanteita joissa ”ei nyt sovi” puhua siitä tai tuosta. Miten paljon onkaan politiikassa ja lähestulkoon kaikessa kyse siitä, että esitämme vain jotain näytelmää. Tiedämme jo valmiiksi miten tulee toimia ja olla ja puhua. Siinä on sitten parhainta ja rauhaisinta ihmisen kelliä, tuu tuu tuutu lulla. Tottakai, jokainenhan meistä haluaa saada olla ja elää rauhassa.

Asetelma kuitenkin sinällään jo selittää sen, miksi muutoksia ei tapahdu. Tätä evoluution ja kulttuurimme niin pitkään historiaamme vietyä tapaa ei niin vain murretakaan kuin sodissa, luonnon mullistuksissa tai sitten siinä hitaassa prosessissa ihmisten mielissä, mutta se on sukupolvia kestävä kinttupolku. Sukupolvet ehtivät vaihtua moneen kertaan minkään juurikaan muuttumatta.

Nyt on sentään talous murtumassa. Samoin luonto. Entäpä ihminen.

Entäpä vielä suomalainen ihminen.

Suomalaisuudesta ja sen viimeiseen saakka pokan pitämisestä muistan nuoruudessa nähdyn Pilan päiten ohjelman.

Siinä oli konditoria tehdas jossa liukuhihnalta tuli kermalla kuorrutettuja kakkupohjia ja oli koristelu vaihe meneillään. Kakkuja tuli tasaiseen tahtiin ja kondiittori asetteli tietyn koukeron kermapursottimella kakkuun. Sitten kakkujen tulo tahtia kiihdytettiin vähitellen. Kondiittori pisti parastaan rauhallisesti huomaamatta aluksi mitään. Pikkuhiljaa tahti kiihtyi niin, että kondiittorilla alkoi jo mennä pasmat sekaisin. Mutta hyvin hän suoriutui vaikka hikeä jo puski. Tahtia yhä vain kiihdytettiin ja yhä nopeampaan kondiittori joutui toimia. Nyt alkoi jo tapahtua vahinkojakin, ei vielä paljoa mutta jonkin verran. Kondiittorista alkoi näkyä hiukan paniikin omainen tunne ulospäinkin. Silti hän suoriutui hämmästyttävästi urakasta.

Tahti kiihtyi aina vain entisestään. Ja yhä vain nopeampaan kävi kondiittorin kädet. Mutta vaikka kondiittori osasikin olla tosi nopea, ei hän oikein enää pysynyt tahdissa toisessa päässä jossa piti olla lajittelemassa valmiita kakkuja järjestykseen. Alkoi tapahtua törmäilyjä kakkujen välillä. Silti kondiittori pyrki ennenkaikkea selviytymään kakkujen varsinaisesta koristelusta. Jossain vaiheessa hän sitten äkkäsi, että ensimmäisestä vaiheesta suoriutuminen on turhaa, jos ne toisessa päässä menevät kiireen vuoksi joka tapauksessa piloille. Niinpä hän alkoi ravata alku ja loppupäässä edes takaisin.

Katsojahan oli sivusta seuraneena nähnyt kaiken mahdottomuuden jo pitkän aikaa, mutta tekijä itse keskittymiseltään työhön ei voinut sitä nähdä. Mutta tuo ravaaminen oli jo niin toivottoman näköistä touhua, että siinä katsojakin jo ihmetteli, että eikö tuo hyvä ihminen jo näe, ettei tuosta voi tulla mitään. Vaan ei, kondiittori parka ravasi kuin hyppyjänis kakkujen väliä. Automatisoitu hyppyjänis. Hänellä ei ollut käytettävänään tilannetajua eikä mitään järjellistä muutakaan, vieterilelun tavoin hän vain juoksi edes takaisin ja kakut putoilivat jo lattialle.

Sitten kun kakkuja oli huomattavasti enemmän jo lattialla kuin liukuhihnalla, hän yks kaks heräsi.

Silloin hänen maailmansa myös musteni, tai valkeni.

Hän otti liukuhihnalta tulevan kakun toiseen käteensä ja toisen kakun toiseen käteen ja ensimmäisen heitti suoraan seinään ja kun oli heittämässä toista, sattui juuri pomo paikalle jolloinka kakku tietenkin läsähti suoraan hänen kasvoilleen. Siinä vaiheessa se ei enää haitannut millään tavoin tätä kunniallista kondiittoria, ei, vaan häneltä pääsi surkea itkun ja naurun parkaisu ja sitten tv- ruutu pimeni siltä osin.

Tämä osio voisi olla ekoanarkistin se anarkisti sanan avaus.  Sanan EKO selitän seuraavassa osiossa, kun aikaa liikenee.

Anarkisti on siis siis se henkilö, joka alunalkaenkaan ei ryhdy kaikkeen mihin oletetaan ryhdyttämän. Anarkistin ei tällöin myöskään tarvitse heittää sitä kakkua pomonsa naamalle. Hän vain valitsee toisin. Alistunut ihminen on se joka kakun heittää kun se aika koittaa.

ALAN JÄSENNELLÄ AJATUKSIANI VAALEJA VARTEN


kesän viimeisiä auringon säteitä pöydällä, kynttilä ottamassa vastaan tulevaa syksyä

Sydäntäni lähinnä ovat tällä hetkellä nuoret. Itselläni on suuri perhe, josta lapset maailmalla kahta lukuunottamatta. Toinen heistä alkoi lintsata seiskalla paljon ja nyt olemme tilanteessa, että hänet on sijoitettu laitokseen. Vieläpä kauas Espoosta, koska lähellä ei ole paikkoja, seurauksella että hän karkailee paikasta ollen kuukausiakin poissa. Kotiinkaan hän ei voi tällöin tulla, koska velvollisuuteni on ilmoittaa asiasta poliisille. Tämä kaikki on ollut niin järjetöntä ja koko perhettä raskauttavaa. Sijoitus on vain pahentanut koko ongelmaa, ei helpottanut sitä millään tavoin. Minkä vuoksi tällaista tehdään nykypäivänä niin paljon, on se, että puuttuu kaikki ennalta ehkäisevät auttavat tukipalvelut. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Lapsellani mitä todennäköisimmin on ainakin keskittymishäiriö, joka on ollut ongelmien lähtökohta. Vuosien pyynnöistäni huolimatta asiaa ei milloinkaan tutkittu tai otettu vakavasti.

Myös luonto ja elämän yksinkertaiset asiat ovat olleet minulle päivänselvyyksiä lapsuudesta lähtien. En pidä ollenkaan aikamme tavasta, jossa suuryhtiöt haluavat viedä kaiken mikä vietävissä on, laskevat vain maksimaalisia voittojaan. Tämä ajattelutapa on myös levinnyt valtioihin ja kuntiin ja myös yksittäisiin ihmisiin, koko länsimaisen ajan henkeen.

Me ihmiset elämme täällä kuin unessa ainoana tavoitteena kuluttaminen. Aivan kuin ihmisen tarkoitus syntyessään tänne olisi yksinomaan kuluttaminen ja kaikenlainen kilpaileminen sekä suorittaminen.
Kuluttaminen on tehnyt meistä täysin absurdeja olioita. Sairastuneita. Olemme unohtaneet ihmisen ja inhimillisen lämmön kokonaan. Koko länsimainen ihmiskunta on rappiolla.

Itse tunnen tästä syystä valtavaa sivullisuutta. Minulla ei ole varaa eikä halua kuluttamiseen, eikä suoritteisiin. Arvoni ovat toisaalla. Sen vuoksi ehkä elämässä läheisiksi koen kaikenlaiset vähemmistöt. Muukalaisuuden tunne omassa maassa on tehnyt minusta sivullisen.


Olen syväekologinen ja ekoanarkisti.
Tavoitteena olisi elämä pitkälti ilman teollisuutta. Tai ainakin se on oma tavoitteeni. Päästä pois oravanpyörästä poljettavalla ompelukoneella hurruttelemaan jonnekin lossimatkojen taakse. Nykyään ihmiset puhuvat siitä hitaana elämänä. Enkä minä sinne muita vaadi, mutta minulla on siihen yhtäläinen oikeus, kuin niillä jotka vaativat, että jokaisen olisi oltava tuottava ja kuluttava. Puhutaan vaikkapa, että ”jokaista taloutta kohden”. Minä en ole talous. Minä olen minä ja perheeni. Olemme perhe jonka arvot eivät määrittäydy siten kuin oletetaan tässä ajassa.

Tällainen elämä kaukana kaikesta tekniikoista ei ole tehty aivan helpoksi. Entisaikaan sähköttömiä talouksia pidettiin surkuteltavina. Tänä päivänä olisi suuressa vaarassa että lapset otettaisiin huostaan, jos kuultaisiin että pidämme kotikoulua ja elämme ilman sähköä?

Haluan yhteiskunnan jossa on todellinen vapaus olla minkälainen on.

Kunnallisvaali ehdokkaaksi


4 veenä

6.9.2012

Merkittävä päivä. Olin tänään ensimmäisessä SKP:n katutapahtumassa Leppävaaran markkinoiden yhteydessä,  noviisi ehdokkaana vielä ilman numeroa.

Kaikkihan alkoi siitä, kun olin taas Occupy Säätytalon budjettiriiheä koskevassa mielenilmauksessa. Siellä taas kuulun lasten– ja nuorten hyvinvointifoorumiin ja heistä Eeva tutustutti minut PANDin JP Väisäseen. Kiinnostuin tästä Taiteilijat rauhan puolesta järjestöstä. Siinä sitten puheltuamme tilanne päätyy siihen, että JP kysyy minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ajatus tuntuu kovin absurdilta, että minäkö, joka en osaa edes puhua! Onhan se jopa testein todettu, että puheeni pursuilee ja lähtee helposti sivuraiteille saatikka, että osaisin puhua muutoinkaan jouhevasti ja ymmärrettävästi.

Kyselin sitten fb:ssä kavereilta mielipidettä. Nuoret kannustivat, mutta oman ikäiseni vastaukset herättivät minut todella. He olivat järkiään sitä mieltä, että kunnallispolitiikka turmelee ihmisen viimeistään, en herkkänä ihmisenä kestä sellaista mätäpesäkettä, ja moni purki siinä omaa turhautumistaan politiikan suhteen. Tunnistin itseni kaikista kommentoijista. Tuollainenhan minäkin olisin ollut kysyttäessä. Mutta nyt asiaa tarkastellessa toiselta puolelta kaikki alkoikin näyttää jotenkin avuttomalta ja niin merkillisen hullunkuriselta. Että olisiko siis vain parempi jäädä kiikkustuoliin istumaan ja iäksi jatkamaan purnausta.

Ei, en luullutkaan, että minä voin vaikuttaa asioihin menemällä valtuustoon. Todennäköisesti en saisi juurikaan ääntäni kuuluviin, mutta ennemmin valitsisin yrittämisen kuin yrittämisen sijaan iäti-purnaamisen. Ja purnatahan minä osaisin hamaan hautaan saakka. Eri asia toki olisi, saisinko edes kahta ääntä. Mutta ei sillä ole merkitystä vaan sillä että voi yrittää.

Haluaisin itse omin silmin nähdä, miten kaikki toimii. Onko kaikki juuri niin kuin ihmiset sanovat. En väitä, etteivätkö he olisi oikeassa, mutta haluaisin siitä huolimatta itse sen nähdä ja arvioida. Todennäköisemmät mahdollisuudet minulla valtuustossa olisi vaikuttaa asioihin  kuin kotona. Kotoota käsin ei ainakaan vielä, kun kansojen syvät rivit eivät ole liikkeellä vieläkään, vaikka kauheuksia tapahtuu jo kaikkialla ympärillämme. Suurvallat ja suuryhtiöt vievät kaiken. Kohta ei jää kiveä kiven päälle. Kaivostoiminnat ympäri maailman, myös meillä Suomessa ja köyhien maiden viimeisetkin viljelymaat viedään väkisin. Rahan voimalla. Rahan jonka vain rikkaat voivat möyhentää lannoittaa ja risteytyttää niin monikertaisesti, että voivat omistaa pian koko maailman. (Tämän kuvaannollisen ilmauksen on sanonut Kurt Vonnegut kirjassaan Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater. Kannattaa lukea niin selkityy vielä enemmän tämän maailman rahaliikenne).

Mutta kun liikehdintä alkaa koskea myös hissukkaista maatamme, sitten on aika tarttua toimeen toisella tavalla kuin tällä mikä nyt on, ikuisella papereiden pyörittelyillä ja jahkailuilla ja vastuun siirtämisellä syyttämällä aina muita.

Jotenka, kiitos fb kavereiden, he avasivat silmäni, että juuri minä voin tehdä asialle jotain. Koska ainakin yritän. Huolimatta siitä, etten osaa ilmaista itseäni hyvin ja lisäksi että olen erittäin ujo. Eikö minulla olisi syytä kieltäytyä.

Tapahtumassa tänään oli tarkoituksena tehdä tiettäväksi lakialoite, että espoolaiset saisivat oman sähköyhtiönsä. Nyt sähköyhtiö on kuulemma toisena paikkakuntana Suomessa (Joensuu on toinen)myyty 10v sitten Fortumille. Hinnat ovat sitä myöten nousseet huikeasti. Tavoitteena olisi alentaa sähkönlaskusta 50%. Oletin, että kaikki espoolaiset sankoin joukoin ryntäävät allekirjoittamaan, vaan mitä vielä. Tosin asiaa ei myöskään mainostettu juurikaan. Mutta kuulemma ihmiset eivät uskalla, he sanovat että ne on poliitikot joiden tulee tehdä sellaisia alotteita.

No mutta hyvät ihmiset, eihän se mene enää niin tänä päivänä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt on kansalaisten itse aloitettava toiminta!

Sain myös tuntumaa siitä, mitä osasinkin jo odottaa vuosikymmenien takaisesta maailmastani, mitä tulee kommunismiin suhtautumisessa. Siihen tulee kahvia juomaan kaksi savolaisukon näköistä väärä leukaa. Kyselemään, jotta millonkas se vallankumous tuleepi, että tekös sitten ihan olette niitä oikeita kommunisteja. Siihen varttuneemmat kommarit myöntävästi vastattuaan, ja nämä vääräleuat sanomaan, että on se kyllä arvostettavaa, että ihan aidosti myönnätte asian.

Jälkeenpäin vasta tuli mieleen oikea vastaus siihen, että on ne kokoomuslaisetkin arvostettavia, kun ihan aidosti myöntävät vakaumuksensa. Mutta mukavia vääräleukoja olivat. Ei siitä mieltään pahoittanut, kun hyväntahtoisia olivat. vai olivatko, eikös niissä jotain kovasti kieroutunutta ollut niissä savolaisissa yleensä.

Eräs slovakialainen nainen tuli ja olisi kovasti halunnut tietää, miten suomalainen kommunismi poikkeaa heidän kommunismista. En osannut selventää asiaa englanniksi, eikä kukaan oikein osannut. Minua jäi asia vaivaamaan, olisin halunut pystyä kertomaan asiasta. Samoin siihen tuli joku vanhempi aasialaisen näköinen mies kyselemään, harmitti ettei minusta ollut apua. Haluaisin kovin keskustella heidän kanssaan. Tosin hän puhui niin erikoista englantia, että siitä ei olisi ehkä tullut siltikään mitään paremmallakaan englannin kielen taidolla. Tämä vanhempi mies mietitytti minua pitkään. Mietin mitä hän tai hänen sukunsa on joutunut elämässään kokea. Hän katseli kauan kylttiämme ja kysyi onko SKP:läisiä maassamme paljon. Minua suretti aatteen tuoma painolasti menneestä ja miten paljon sen varjolla oli tehty vain väärin. Tai ainakin kaikki hyvä on hautautunut sen pahan jalkoihin. Pari muutakin ulkomaalaistaustaista vaikutti kiinnostuneelta. Päätin selvittää muutaman lauseen englanniksi vastaisen varalle. Kotona pohdin myös, että niinköhän joku vielä ampuisi tällaisen kamalan kommarin.  Olihan ajat jälleen muuttumassa siihen suuntaan.

Aivan kuten nytkin tehtiin kapitalismin turvin väärin, se oli vain erilaista vääryyttä. Sen jäljet eivät voisi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Nyt voitiin syyttää vain erästä suurvaltaa, suuryhtiöitä ja niitä suosimalla koneistoa jonka olimme itse luoneet.

Sen vuoksi olin saanut tarpeekseni tästä kapitalismista. En halua sitä millin vertaa. Olen sydänjuuriani myöten väsynyt siihen ja sen tylsääkin tylsempiin mainosvaloihin, kirkuviin otsikoihin ja pudotuspeleihin. Olisi edes mielikuvistusta heillä, vaan kun ei.

Kotimatkalla löysin antikvariaatin. Ensimmäinen käteen osunut kirja oli Pablo Nerudan: Tunnustan eläneeni. Pyöritin kirjaa käsissäni, laitoin välillä pois ja katselin muita kirjoja. Kuusi euroa oli paljon rahaa. Aikani siinä pyörittyäni ymmärsin, että minun oli saatava tuo kirja. Että se olisi merkityksellinen minulle juuri nyt. Koetin tinkiä hintaa viiteen euroon, kompromissina maksoin 4,50e.

Junassa vakuutuin asiasta. Liikutuin heti ensi saate sanoista: ”Runouden tekeminen oli Nerudalle kansalaistyötä. Runoilijan hän näki myös poliitikkona joka työkaluillaan ja aseillaan, runoudella, vaikuttaa ihmisen ja kansojen kohtaloihin.”

”Runoilijan luomistyö on aina rauhantyötä.”

”Runoilija syntyy rauhasta niin kuin leipä syntyy jauhoista.”

”Nerudan elämänkaari on tavallaan vaellusta yksinäisyydestä kohti yhteiskuntaa ja suuria kansanjoukkoja. Hän kuvaa itseään ujona, hieman eriskummaisena nuorukaisena jonka on vaikea luoda ihmissuhteita.”

”Neruda tuomitsee sen, että tahallaan eristäytyy tulevaisuutensa puolesta taistelevista ihmisistä. Hän tuomitsee skeptisen suhtautumisen totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.”

Olen lumoutunut kun esipuhe jatkaa: ”Hän tuomitsee skeptismin käytön tekosyynä valinnan välttämiseen”.

Esipuheen on kaiken lisäksi laatinut Matti Rossi, joka sattuu olemaan yksi ehdokkaista yhdessä kanssani. Vanha konkari hän.

Otan kirjan hyvänä merkkinä vastaan, vaikken merkkeihin uskokaan, ovathan ne johtaneet vain etupäässä harhaan. Tunnen onnea ja samalla suurta surua, etten ole päässyt elämään minulle sopivaa elämää alusta saakka, kauan sitten nuoruuteni päivinä.

——————————