21. TAMMIKUUTA 2012
Tämä ei tule olemaan minkään sisäsiistin äidin kirjoitusta niistä päivistä ja kuukausista kun oma lapsi on sijoitettu laitokseen.
On jopa pelottavaa puhua ääneen, sillä ajan kuluessa olen alkanut oppia varomaan jopa sosiaalitoimea, tahoa jolta ensin apua pyysin ja jonka avun varassa yhä olen lapseni suhteen.
Olen alkanut väsyä kaiken kaikkiaan, siihenkin, että itsekin olen ikään kuin suurennuslasin alla, lapsestani puhumatta, kasvatusmetodini ovat ikään kuin asetettu joissain kohdin kyseenalaisiksi tai sitten kuvittelen kaiken vain sen vuoksi, että itsetuntoni äitinä tässä mylläkässä on alkanut romahdella päivä kerrallaan, yksin kun asian kanssa olen.
En ole milloinkaan ollut oikein samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, sen aikojen saatossa kovin heilahtelevaisista metodeista ja asiantuntijoista mm. kasvattamisen saralla.
Ainakin meillä täällä Suomessa on tapana, että pikkiriikkiseen maahamme mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Ei yhtään enempää.
Jo neuvola aikana esikoisen kanssa(30v sitten) vaikeudet alkoivat. Satuin nimittäin omaamaan omat mielipiteeni. Mm luotin omaan äidin vaistooni alusta alkaen sekä maalaisjärkeeni. Mutta se ei herättänyt luottamusta neuvola tädissä, joka kai oli tottunut niihin milloin mistäkin pikku tuhinasta aina niin kovin huolestuneisiin äiteihin.
Jouduinkin heti tämän tädin hampaisiin, koska hän taatusti havaitsi välinpitämättömyyteni joidenkin naurettavien palikkatestienkin suhteen. Jokainen lapseni kun sattui vielä olemaan lähestulkoon aina hiukan omanlaisensa. Ehdottomasti älykkäämpiä kuin mihin neuvoloiden palikkatestit edes kykenivät ymmärtämään, mutta tätä tietenkään en koskaan olisi ääneen sanonut.
Toki he olisivat oitis pitäneet minua äitinä joka kuvittelee omistavansa suuriakin neroja, kun kyse kuitenkin oli vain heidän typeristä palikoistaan. Ne nimittäin alensivat testattavien älykkyyden.
Nytkin, kun seuraan sivusta tämän ajan höpinöitä vaikkapa nyt unikouluista sun muista niin hohhoijakkaa. Ei voi kuin naureskella tämän hienosto maan siistejä pinoja kaikkialla, pinoja joihin meidän kaikkien olisi mahdollisimman nopeasti asetuttava.
Itse en ole ollut milloinkaan pinossa, enkä siisti, olen ollut kovin ryttyinen, suorastaan töhriintynyt ja pureskeltu mytty, mutta olenpahan vain ”kasvattanut ”nuo 6 lasta maailmalle ja hyvinhän nuo yliopistojaan ja ammattiopistojaan suorittavat.
Elikkä en todellakaan ole ketään erikseen kasvattamalla kasvattanut, siinähän nuo ovat eläneet, rinnalla kasvaen. Nähneet monenlaista mukavaa päivää, mutta nähneet myös monenlaista kurjuuden päivää, monenlaisen osattomuuden tähden. Sairauden, työttömyyden, köyhyyden, avioeron, monen muun ennalta arvaamattomuuden tähden.
Mutta niin vain on kasvanut heistäkin hienoja yksilöitä. Olen heistä jokaisesta kovin ylpeä. Joku psykologi, sosiaalikasvattaja tahi muu voisi kauhistella elämämme montaa asiaa, montaa asiaa olen itsekin ”kauhistellut” elämässämme, toivonut todellakin asioiden olevan toisin, vaan kuinka ihmeessä kuitenkin ollaan tässä, hieno perhe olemassa!
Tämä yltäkylläisyydenkö maa on tehnyt kaiken niin monimutkaiseksi ja vaikeaksi, hysterisoidaan milloin mitäkin. Sitä minä en ymmärrä. Ei ihme sitten että kasvaa herkkähipiäistä väkeä. Ei tarvitse olla kuin sähköt poikki pari päivää niin johan alkaa itku. Saatikka kun tulee isompi katastrofi.
Ja vaikken sisäsiistiksi itseäni sanoisi, niin vallan salonkikelpoinen äiti olen siitä huolimatta. Sen uskon ja luottamuksen haluan säilyttää kaiken tulevankin keskellä ja muistelen kiitollisena niitä ihmisiä jotka ovat minua kannustaneet elämässäni ja hyvänä äitinä pitäneet, vaikka tällainen hiukka boheemimpi tapaus tähän systeemiin olenkin ollut.
Haluan vielä ennen alkavia päiväkirjamerkintöjä sanoa :
Olen erityisen ylpeä tyttärestäni joka nyt kiltisti yrittää laitoksesta käsin jaksaa käydä peruskouluaan loppuun. Koulu kun on takkuillut pahan kerran seiskaluokalta alkaen lintsausten vuoksi, kunnes nyt laitoksesta käsin asiat ovat alkaneet sujua paremmin. Eivät riittävän hyvin vielä, mutta huomattavasti paremmin. Takapakkeja on tullut jonkin verran.
Opettajat ovat edelleen huolissaan tulevista mahdollisista nelosista ja minäkin olen huolissani. Se että syksyllä oli 280 poissaoloa vaikuttaa siihen että sijoitusajan 20 tunnin poissaolo on ehkä joidenkin mielestä yhä liikaa, mutta minun mielestäni äitinä varsin hyvä yritys lapseltani se, että suurimman osan ajastaan nyt on käynyt koulua.
Lapseltani joka ei ole kenties halunnut /voinut kasvaa ihan samalla tavoin kuin muutkin. Sopeutua pinoon.
Monta mutkaa on matkassa varmasti vielä ja asiat pelottavat ja ahdistavat minua todella paljon ja miten paljon tytärtäni, sitä en edes tiedä. Ahdistus siitä, että pääseekö tytär kotia milloin, mihin hän seuraavaksi joutuu tuosta sijoituspaikasta missä nyt on väliaikaisesti. Saako käydä omaa kouluaan loppuun, jota itse toivoo.
Ahdistaa myös tämä rangaistukseen perustuva kasvatustapa, jota niin helposti kaikki ”asiantuntijat” tuntuvat tuputtavan itsestään selvyytenä. Minun metodeihini se ei ole milloinkaan kuulunut. Jonkunlainen sanktio kyllä, mikäli siihen ei liity antajan taholta millinkään vertaa jotain omaa historiansa kostoa tm (jota hän ei tietenkään myöntäisi).
Haluan silti luottaa niin paljon kuin kykenen tähän systeemiin, tämän yhteiskunnan apuun. Jaksaa olla nöyrä. Jaksaa keskustella palavereissa, jaksaa ymmärtää joskus luutuneitakin ajatustapoja, byrokratian rattaita jossa nyt olemme täyttä totta, jaksaa ymmärtää tytärtäni, sitä ettei hän jaksa aina olla enkeli, kuten sanoi viimeksi kun viikonloppu meni överiksi.
Lasten suojelu teki ainakin viimeksi inhimillisen ratkaisun kun suostui toiveeseemme, että ei kiitos sitä paikkaa mikä oli hilkulla jo tulla.
SILLOIN KUN KAIKKI OLI VIELÄ HYVIN
Nyt on mennyt viikko hyvin lapsella. Itse olen käynyt ulkoilemassa siitä syystä, etten sekoa kauhuun ja hätään. Haluaisin lapseni pian kotiin elämään normaalia elämää pikkuveljensä kanssa.
Olen koettanut suhteuttaa asioita sotiin ja nälkää näkeviin lapsiin, mutta miksei se auta. Toivon että joku näkökulma auttaisi.
Mietin hysterisoinko minä vai mikä. Onko tämä maailmanloppu tässä ajassa? Ei voi karata merille kuten ennen, tai interreilaamaan ja mennä sitten töihin. Miksi kaikesta on tullut näin ahdasta ja niin kovin vaihtoehdotonta elämää? Ja vain Suomessako vaiko kaikkialla länsimaissa?
Onko tässä muka joku järki että maassamme huostaanotetaan lapsia, heitä karkailee mitä ahtaammalle he joutuvat, heitä etsiskellään sitten yhteiskunnan varoin, jotkut päättävät päivänsä. Tämä minua pelottaa ja ahdistaa. Onko tämä oikea systeemi ylipäätään huolehtia lapsistamme?
Rukoilisin jos osaisin ja uskoisin.
Rukoisin jos uskoisin
24. TAMMIKUUTA 2012
Miltei mahdotonta saada painajaismaista oloa pois. Joka aamu sitä herää tunteeseen kuin olisi kuoleman sairaus perheen yllä. Soitan tyttärelle iltamyöhällä. Itkee siellä, on saanut hiukan palautetta valehtelusta, eikä pääse kotilomalle tiistaina. Sanoo että haluaisi elää normaalia elämää omassa kodissa, ettei jaksa enää tällaista. Tiedän että lapsen pelkkä huone siellä on ankea ja nyt kun huonekaverikin muutti muualle niin varmasti on yksinäinen olo.
Katsoin vielä vahingossa illalla Usassa olevasta eristysvankilasta ohjelman ja olo entisestään kurjistunut, tottakai. Tulihan siinäkin selväksi, miten väärä keino ihmisen muokkaamiselle on rangaistus ja etenkin nyt eristäminen ihminen kymmeniksi vuosiksi yhteen pieneen koppiin. Sehän ylittää joa aivan kaikki inhimillisyyden rajat kymmenkertaisesti. Mutta Usa se osaa nämä hommat. Hieno maa. Sivusta vaan on tämäkin nähtävä eikä mitään voi tehdä.
Mutta olen sitä mieltä, että tytär tarvitsee kyllä kaiken tuen jotta tuosta koulusta nyt jotenkin selviäisi. Miten saada häneen valettua luottamusta ja uskoa, toivoa, iloakin kaikesta huolimatta. Että vuosi kaksi on elämässä hyvin lyhyt aika ja miten erilaisena maailma avautuukaan 18- vuotiaalle kuin 16 -vuotiaalle. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon.
Viimeksi kun tytär oli kotona niin aamulla herätessäni huomasin miten pikkuveli oli kömpinyt yöllä siskonsa sängyn viereen lattialle. Riipaiseva näky. Onhan tämä muuttanut myös hänen elämäänsä radikaalisti.
Vielä kaksi vuotta sitten talossa oli elämää, riitaa ja rakkautta kun pikkuveli kolmen nuoren naisen keskellä koetti sinnitellä ja puoliaan pitää. Nyt kun kaksi tytärtä jo aikuisia ja nyt tämä vuosi eletty ihan vaan kaksistaan nuorimmaisen pojan kanssa. Kriisapua tarvittaisiin vissiin molemmat tähän hiljaisuuteen ja outouteen.
Kyllä riistolta tuntuu. Ja silti, mitä muutakaan olisi voinut tehdä, kun koulu ei maittanut vaan kesken päivää lähdettiin omille teille. Liian usein. Ihmiset sanovat että no siinähän tietää poissaolleensa. Kyllä on julmaa ja helppoa tuo todeta.
25.1.2012
Katsoin Teemalta Cannesissa palkitun toteen perustuvan elokuvan Luokka. Se pohjautuu ranskalaisen opettajan luokkaan, opetukseen ja oppilaisiin. Erityistä huomiota kiinnitti siinä jatkuva vuorovaikutus opettajan ja oppilaiden välillä. Oppiminen tapahtui jatkuvan väittelyn kuluessa. Opettaja ei keskeyttänyt oppilaita muuta kuin kehotti hillitsemään volyymia välillä. Aivan upeaa katsottavaa. Samoin opettajien huoneessa käytiin säännöllistä yhteisarviointia jossa oli joka kerta luokan oppilas edustajia mukana.
Eläissäni en ole Suomessa tuollaista nähnyt. Täällähän on vain kiltisti kuunneltava opettajan yksinpuhelua, täällä ei pääse ylipäätään kehittymään minkäänlaista vuorovaikutteista käyttäytymistä.
Meillä kyräillään ja kuuhistellaan, puhutaan selän takana. Elokuvassa lopulta erotettiin luokan ”häirikkö” Suleiman niminen poika. Se suretti opettajaakin, mutta muut päättivät asian hänen puolestaan. Rakastuin opettajaan ja oppilaisiin kuin itse olisin ollut siellä apu opena. Vertasin mielessäni myös sitä, olisiko tyttärellemme tapahtunut siellä se mitä on tapahtunut täällä. Ettei mukautettua opetusta alun alkaenkaan ole saatu vaan laitokseen laitetaan, pois perheestä.
Miksei ole perhetyöntekijöitä vaikka kotiin, miksi pitää mennä näin pitkälle. En tiedä vastausta mikä olisi parempi keino, mutta intuitioni sanoo, että Suomen systeemissä on jotain pahasti vialla. Meillä lapset ja nuoret voivat todella huonosti, on huostaanottoja vaikka kuinka paljon, kunnilta uppoaa rahaa järjettömät määrät, päivää kohden per lapsi on muka kuluja sen verran kuin kokonainen perhe saa kuukaudessa toimeentulotukea.
Tässä systeemissä haisee palaneen käry. Mikä se on, en tiedä, mutta yhteiskunta on mennyt liian pitkälle ottaakseen ikään kuin holhottavakseen yksityisen perheen lapset. Toki ymmärrän se, jos perheessä on suuria vaikeuksia, ettei todellakaan millään keinoin jakseta. Mutta tulisi ottaa huomioon yksilö, ei joukkio jota jostain ylhäältä samoin säännöin hallitaan.
Sostoimesta tuli puhelu kun olin kaupungilla. En vastannut. vastaan huomenna kun kerään yön yli voimia koitokseen. Pelko, mitä taas tuleman pitää. Sanotaanko sieltä, että nyt on lapsen suostuttava menemään vaikka mihin jotta koulu saadaan käydyksi loppuun vai sanotaanko sieltä että nyt olisi löytynyt sellainen hyvä paikka lähiseudulta että käydäänkö tutustumassa.
Miksi tavallaan koko ajan vastustan vaikka samalla tiedän että lapsen on koulu saatava suoritetuksi. Johtuuko se siitä, että systeemi on liian joustamaton, pakkopaita ja rangaistukset ovat oven takana odottamassa koko ajan.
Sain onneksi ladattua tyttärelle saldoa tänään. Koetan saada unen. Minun on pakko yrittää pitää itsestäni huolta ihan vaikka sitten robottimaisesti, en saa luovuttaa, en saa alkaa uskoa olevani jotenkin huonompi kuin muut.
28.1.2012
Perjantai. Tytär lomalle. Anna luvan mennä ensimmäiseksi yöksi poikakaverinsa luo, koska hänellä loppuviikko äidin luona oloa. Hiukan jännittää, meneekö kaikki hyvin, mutta pakkohan se on kokeilla luottamusta yhä uudelleen. Miten paljon olen huolissani vain sen vuoksi ettei tule sanomista yhteiskunnan puolelta ja minkä verran olen aidosti itse huolissani. Onhan jo 6 aiempaa lasta eläneet murrosikänsä, kolhineetkin, mutta selvinneet ehjin nahoin. Olisin aika päiviä sitten kaistapäistynyt jos huolehtisin joka ikisestä lapsen itsenäistymisen tarpeen kokeilusta.
Vai, olenko minä vain vastuuntunnoton äiti, itse apua siihen tarvitseva?
Hölmö olo jotenkin, ikään kuin tulisi jotenkin selitellä miksi annan lapseni olla yötä poikakaverilla. Vai onko tämä nyt vain herkistynyttä mielentilaani? Itse olin 14 vuotiaana niin rakastunut niin rakastunut. Olisin tehnyt mitä tahansa mikäli minun aikeitani olisi estetty. Koetettiinhan niitä estääkin muttei se mitään auttanut tietenkään.
No, mikäli takapakkia tulee, sitten on varmasti pysähtymisen paikka. Huomenna tiedetään enemmän.
30.1.2012
Onnistunut viikonloppu takana. Tytär pääsi jo perjantaina, oli yötä poikakaverilla, loput yöt kotona maanantai aamuun saakka. Pikkuveli kömpi jälleen siskon sängyn viereen lattialle. Tuntui kotoisalle entisvanhalle kun heillä kehkeytyi pieni riitakin päivällä. Miten ihanalta sekin nyt tuntui kun kaikki se entinen niin väkivalloin oli päättynyt. Jouduin kyllä sanomaan moneen kertaan nytkin kotiintuloajasta ja tulikin sovitusti, mutta näkeehän sen että kavereilla on enemmän merkitystä kuin kodilla noin käytännössä. Ja toisaalta haloo, ketä nuorta kiinnostaa nyhvätä kotona mikäli on kavereita. Itse aloin kyläluuhailun joskus 13 vuotiaana, eikä puhettakaan että 15 vuotiaana olisi minua juuri kotona näkynyt. Vai olenko ollut paha ihminen toimimalla sillä tavoin, siinä tapauksessa tyttärestänikin on tullut paha ihminen.
No, tuossa ei liene mitään pahaa niin kauan kun ei tapahdu vakavaa huumeiden tahi vakavaa alkoholin käyttöä tai muuta oikeesti vakavaa johon aikuisen tulee puuttua.
Ehkei tilanne olisi tämä, jos meillä olisi ollut aina varaa kuten muillakin erilaisiin harrastuksiin, talvisin laskettelua, hiihtoa, luistelua, matkustelua, vaan mihinkään harrastuksiin perheessämme ei ole koskaan ollut varaa. Luisteluun korkeintaan, vaikka harvoinpa koko perheellä olisi ollut omat luistimet samaan aikaan. Mutta kirppareilta sentään aina luistimia löytänyt, toisin kuin jo vaikkapa suksia joiden mallit muuttuneet niin nopeassa tahdissa, ettei siinä köyhempi kukkaroineen ole perässä pysy.
Mutta tämä puute mm luonut tilanteen, että perheemme ainoaksi harrastukseksi jäänyt yhdessä olo ja kun lapsia oli saman katon alla vielä useita, se toimikin, hehän olivat kuin elävä pelilauta, mutta nyt kun meitä on enää vain äiti, poika ja tytär eri ikävaiheissa niin en ihmettele ettei kotona viihdy nuori jolla omat kaverit.
Miksi minun yhä täytyy tätä selitellä? Kenelle? Itsellenikö vaiko yhteiskunnan toimijoille? Tuskin sentään itselleni.
1.2.2012
Tänään oli välipalaveri. Siitä tuli sitten rankka koska selvisi tyttärelle ettei se oma koulu tule olemaan sittenkään mahdollista koska niin monta nelosta tulossa. Ei ole varaa jäädä kahta kertaa luokalle.
Tässä kulkee tyttären raja ja ymmärrän sen sinänsä. Enhän minäkään haluaisi koulun vaihtoa, mutta mitä muuta on jäljellä, jos koulu ei suju. Puhuu karkaamisesta. Niin pitkälle ei olisi halunnut mennä että se vaihtoehto tulee mukaan, mutta kyllä on kaikkemme tehty ettei tähän olisi tarvinnut mennä.
Pahinta se, ettei täältä Espoosta sitä paikkaa löydy vaan on muutettava jonnekin kauemmas. Sitä haluaisin protestoida mutta auttaako se protestointi kun paikkoja vaan ei ole? Yhteiskunnalla ei ole tarjota tähän minkäänlaista asiakkaan asiaa ajavaa tahoa, paikkaa jolta saada neuvoja ja apua!
Tytär haukkui ensi kerran minut siellä kaikkien kuullen, että äitikin se siinä nyt on samaa mieltä muiden kanssa ja sitten kotona itkee ettei hyväksy tällaista. Koetin sanoa että tällä kertaa ei asia niin ole, koska jos nelosia liika monta niin vaihtoehtoja ei enää ole. Että minäkin sen ymmärrän. Siinä tilanteessa minua pyrki naurattamaan, vaikkei asiassa mitään nauramista ollut, liekö siinä purkautui hämmennystä, surua, kaikkea kuormaa itkun sijaan. Jotenkin vaan tuntui koomiselta ja helpottavaltakin, että tytär uskalsi antaa tulla tuutin täydeltä, eikä enää istunut vain hammasta purren.
Huusi miten ilkeä olen kun nauran. No, myöhemmin viestiteltiin, taisi ymmärtää etten tahallani nauranut, että joskus kiperä tilanne saattaa purkautua nauruna.Ihan hölmöä minulta tietysti, äitinä
Loppupäivä on ollut rytmihäiriöitä, liekö syystä että ehti tulla nälkä ja söin kuukausien hiilaripaaston jälkeen yli puolet nuudeliannoksesta. Piti ottaa tuplasti lääkkeitä jotka nekään eivät oikein kunnolla helpota. Tekstaan tyttären kanssa siitäkin, että mitä pelkoja minun sairauteni on hänelle tuonut elämän aikana. Jo pienestä lähtien kuulemma. Mitä tuollekaan asialla itse olisi voinut tehdä, kun sairaus vei vuoteeseen lukemattomat kerrat.
Jos olisi edes kokenut ulkopuolelta tulluttta turvaa, mutta ei. Yksin tuli jaksaa silloinkin aikanaan ennen eroa. Kun oli muka mies talossa.
Jos olisikin edes se turvaverkko. Sosiaalitoimi ja sijoituspaikka sitä jossain mielessä on, muttei mikään sellainen ole aitoa turvaa tuottavaa, missä liikkuu raha tai joku yhteiskunnalta ylhäältäpäin luotu systeemi. Itse on vain sen yksi tutkittava tilastollinen kohde luupissa, ei tunteva ja kokeva yksilöllinen ihminen.
Näin minä sen koen vaikka miten yritän kiitollisena olla avusta. Apu kun tässä tapauksessa on kuitenkin kyseenlainen. Kun niinhän se on että ensin yhteiskunta on luonut tietyn järjestelmän jonka tahtiin on tanssittava ja ellet siihen kykene, on yhteiskunta laatinut siihen turvajärjestelmän, eli eikös tässä kuitenkin kierretä vain kehää, joskus tuntuu vaan että niin kauas elämästä vieraantunutta kehää.
Satavuotta sitten ja vielä 50v sitten lähdettiin sinne merille 12 kesäisenä jos elämä ei muuten natsannut ja selvittiin ihan ihmisiksi. Onko se yhtään sen parempaa kuin tällainen isovelivalvoo systeemi, missä ihan kaikessa sinut on jo valmiiksi lokeroitu. Itse taistelen sitä vastaan joka päivä ja se tekee joskus elämästä raskaan.
Jos itse olisi voinut valita, sitä eläisi täysin omavaraisena jossain kaukana virastoista kaukana kaikesta tästä järjettömyyden systeemistä.
7.2.2012
Nyt on paikka selvinnyt. Lupaavaa on se, että paikka on enemmän painottunut psykiatriseen puoleen joten ollaan siis oikeilla jäljillä. Jostain syystä minulla on hyvä tunne, aavistus ja oli miten oli, se nyt on otettava koska asialla muutoinkin kiire. Viivästyttihän tuo Espoon paikan hylkääminen prosessia. Tätä ei hyljätä nyt, ei olisi varaa siinäkään mielessä, koska tämänhetkinen sijoituspaikka jo varoitteli asiasta. Siitä varoittelusta kyllä hiukan jäi ikävä tunne, aivan kuin tässä olisi jotenkin idiootti, mutta annoin mennä toisesta korvasta ulos, koetin ainakin urhoollisesti.
Tyttären isä kävi syömässä tänään hänen kanssaan ja puhuivat asiasta jonkin verran. Vaikuttaa siltä että tytär alkaa olla sopeutumassa, tajuaa tosiasiat. Oli kyllä puhunut että palaa sitten takaisin omaan kouluun, mitä kyllä epäilen. Mutta toivon että osaavat olla uudessa paikassa viisaita asiasta puhuttaessa. Ettei kenties kannata heti iskeä kylmiä tosiasioita pöytään, kun kuka tahansa vaikeiden asioiden äärellä kykenee nielemään vain palan kerrallaan.
Onhan kyseessä masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä nuori.
Olen iloinen siitä, kun Elimäellä on yksi lempipuutarhoistani, Mustilan Arboretum. Olen käynyt siellä useamman kerran, tehnyt pari lehtijuttuakin. Toivon että saan tilaisuuden kesällä käydä tyttären kanssa siellä. Olenko osannut milloinkaan lasteni kanssa niin nauttia niistä pienistä yhteisistä kahdenkeskisistä hetkistä, joita tyttären kanssa harvoin kohdalle osuu. Nytkin ajatus tuosta puutarhasta hänen kanssaan, sykähdyttää mieltäni lämpimästi.
Olen yhä ollut huonossa kunnossa sydämen vuoksi. Alakulo valtaa mielen helposti. Olen alkanut pelätä, onko minusta enää koulunkaan penkille vai joko on eläkettä alettava miettiä. Koetan jaksaa iloita pienistä asioista.
Viikonloppu oli upea kun vietimme kolmen lapseni syntymäpäiviä, tämän ”murheenkryyni” tyttäreni, sitten isomman siskon sekä veljen. Molemmat jo aikuisia. Vanhinta lasta lukuun ottamatta kaikki lapset olivat paikalla, yötäkin, siskonpedeissä. Nautin koko ajan, kaikki tuntui jälleen siltä entisvanhalta. Tytärkin oli iloinen, oli myös ilo nähdä hänen nauravan ja hassuttelevan lähes kuten ennenkin. Niin ja kerroinko jo siitä, miten kuulin tyttäreni puhuvan veljensä kanssa uudesta sijoituksesta ja valtavaksi huojennuksekseni kuulin hänestä selkeästi, että on sopeutunut ajatukseen. Sain kuulemastani voimaa, sillä jos tytär minulle vielä asiasta huutaa ja raivoaa, tiedän, että hän vain purkaa minuun pahanolonsa. Joten, hyvähän sen vain on, että purkaa, että on joku jolle purkaa.
Koko perhe on nyt valjastettu kannustamaan tytärtä uuteen tilanteeseen. Ihmeellistä ja hienoa, että minulla on he kaikki ja että he ovat toisilleen jokainen olemassa.
9.2.2012
Olen koettanut tänään hallita omaa oloani, ahdistusta sydämeni tilasta. Jouduin peruuttaa jälleen ammatinvalintapsykologille ajan. Olo ei kohene, pahenee vain. Kuka jaksaa ravata lääkärissä harvase päivä, tulematta hullua hurskaammaksi kuitenkaan. Miltäköhän voisi tuntua nähdä joskus lääkäri joka ottaa tosissaan, puhuu ymmärrettävästi ja antaa sinulle aikaa. Tai, joskus on ollut aikaa antanut lääkäri, muttei hän milloinkaan ole myös osaava samaan aikaan. Osaavilla taitaa olla sitten aina kiire. Mene tiedä. Sarasta ihmistä helpottaisi joka tapauksessa turvallisen tuntoinen lääkäri kaikin puolin.
Radiosta tuli sattumoisin taas puhetta syrjäytymis vaarassa olevista nuorista. Siinä tämä tutkija erehtyi yhden kerran ihmettelemään missä ovat niiden lasten vanhemmat joiden nuoret ajavat 13 vuotiaina päissään tuolla mopoilla. Olisi haluttanut huutaa, soittaa välittömästi toimitukseen ja esittää mielipide. Että perhanako niitä lapsia kotona lukkojen takana pitää kaiket ajat! Että eivät kaikki vanhemmat ole niitä jotka laiminlyövät lapsensa. Ettei heitä ole sen enempää kuin ennenkään, että nyt on kyseessä jokin tässä ajassa oleva paljon suurempi juttu kuin yksittäisten alkoholisoituneiden vanhempien syrjäytyvä lapsi. Että on lopultakin jo lakattava syyttelemästä vanhempia. Joku toinen lasten ”etsijä”siinä ohjelmassa sanoi sen johtuvan kiireestä. Meidän perheessä ei ole ollut milloinkaan kiire, päinvastoin, olen ollut koko elämän kotona ja tehnyt ohessa yritystoimintaa minkä tehnyt. Aikaa on ollut yllin kyllin.
Miten voi ollakin näin vaikeaa nähdä että on isot asiat, suuret muutosten virrat menossa, maailmanlaajuiset jotka koskettavat Suomea kenties paljon enemmän siksikin kun olemme hukanneet välittämisen kulttuurin ylipäätään. Kaikki vastuu sysätään aina jonnekin muualle. Olen sitä mieltä, että entisaikainen toisista, siis kaikista huolehtiminen, naapurin lapsista ja omista samaan aikaan, oli tervettä. Täysin epätervettä on tämä meidän kulttuurissamme vaikuttava tyyli, että ”no en minä viitsi siihen asiaan puuttua kun se ei minulle kuulu tai en tunne häntä”. Mistä tuollainen järjetön ajatus kumpuaa? Ellei muusta, niin ainakin valtavasta itsekkyydestä. Itsekkyydestä jota ei haluta tunnustaa.
Sitten toinen esimerkki joka minua hämmästyttää. Eräs ystäväni kävi meillä usein, näki elämäämme kun istuimme siinä kaikki, koko perhe. Kun oli syöty, lapset jäivät siihen istumaan ja puhelemaan tuntikausiksi meidän aikuisten kanssa.
En osannut arvata millään tämän ystäväni ajatuksien kulkua, kunnes hän minulle kerran sitten alkoi ihmetellä mikseivät lapseni mene yläkertaan omiin leikkeihinsä. Kerroin että meillä he aina istuvat alakerrassa aikuisten kanssa, jutellaan tai tehdään siinä milloin mitäkin askaretta. Niin, on kai se hyväkin tietysti, hän sanoi. Huomasin että häntä siis asia jollain tapaa vaivasi ja sanoin jotain rohkaisevaa jotta hän saattoi jatkaa: ”Meillä lapset menevät aina kiltisti ruuan jälkeen omiin huoneisiinsa, eivät he jää ikinä siihen aikuisten juttuihin. Lapsilla kuuluu olla lasten jutut ja aikuisilla omansa ”
”Niin tietysti jos siinä halutaan puhua jotain pelkästään aikuisille kuuluvia asioita mutta mitäs se muuten haittaa, sehän on vain ihanaa jos nuoret viihtyvät aikuisten kanssa.”, sanoin ja ystäväni myönteli mutta yhä kiemurteli ikään kuin vaivaantuneena siinä.
Olin jonkin aikaa asiasta ymmälläni ja pohdin onko minussa nyt jokin kohta jälleen korjattavana, kehotinkin hänen vuokseen lapsia omiin huoneisiinsa mutta huomasin hyvin nopeasti, että ehei, tämä tällainen ei ole minun juttuni. Koin, että sehän on vain vanhempien itsekkyyttä kehottaa lapsia pois. Ymmärsin, että minullahan on valtava rikkaus tämä lapsikatras pöydän ääressä (omat ja naapurien), jotka viihtyvät siinä, joita en edes tahdo ajaa pois. Eri asia jos kokisin olevani väsynyt, mutta silloinhan voin mennä omaan huoneeseeni lepäämään.
Jos minulle vielä joskus joku yrittää moista puppua hyvänä kasvatuksena tai luonnollisena asiana pitää niin painukoon hornaan viisauksineen.
Minä en toki ole parempi tätä sanojaa noin niin kuin vanhempana, en minä sillä sitä sano, mutta hänen teoriaansa en vain niele. Vihaan moisia teorioita jotka ovat syntyneet vain itsekkäistä syistä jotka yritetään sitten naamioida välittämisen, harmi vain, hyvin näkyvästi rispaantuvaan kaapuun.
Mutta se, että toisiksi nuorin lapseni on nyt sijoitettuna, on tehnyt minusta kyllä sen verran hauraan, että hiukan pelkään tätäkin kertoa. Ikään kuin minusta olisi tullut nyt ympäristölle helpommin potkittava, olenhan ”epäonnistunut” kasvattajana, ainakin monen mielestä, uskoisin. Niin suuri on leima sijoitetuilla lapsilla. Voisinko esim ikinä kirjoittaa uskottavaa kasvatusopasta, koska yksi lapsistani on tällaisessa tilassa, huolimatta siitä että minulla on 8 lasta. Sen sijaan 1-2 lasta omaava maisteri voi kyllä kirjoittaa kasvatusoppaita ja niitä kuunnellaan kuin Jumalan sanaa. (Tosin en alentuisi moiseen, en ole eläissäni lukenut kasvatusoppaita. Pellepuuhaa se semmoinen, ensinnäkin, kenellä on varaa kirjoittaa niitä ja kasvatusneuvot elävät omaa elämäänsä aikojen ja kulttuurien mukaan, kuka sitten sanoo, minkä kulttuurin kasvatus on se oikea tahi väärä, joten se kaikki on kuin tuuleen kirjoitettua sananhelinää. Voi tietty osviittoja joskus ottaa, muttei niihinkään pidä suhtautua milloinkaan kuin yhteen ainoaan totuuteen koska sellaista ei ole.)
Kasvattajan osaan liittyy muutoinkin hirvittävä taakka, kertaakaan ei voi epäonnistua ja itsekinko sitä on epäonnistunut, vai voiko asia olla kenties monien asioiden summa. Samaa olen ajatellut lasten ja nuorten kohdalla. Kertaakaan et voi epäonnistua, joutua harhaan. Kuinka monta kertaa tyttäreni esim on saanut näiden epäonnistumisten syövereissä kuulla kannustavia sanoja?
Niitä ei kuulu. Sen sijaan muistetaan kyllä koko ajan mainita epäonnistumista.
Tänään sattui jostain silmiini tämä:
Opettaminen saa aikaa paljon, mutta
kannustaminen saa aikaan kaiken.
– Johann Wolfgang Von Goethe
Eikö lapsen ja nuorenkin, sen epäonnistuneenkin tule sada kuulla tuo lause JOKA PÄIVÄ! Niinhän sitä kehotetaan aikuisiakin ainakin kaikilla kursseilla. Vai onko niin, että minun mitään tietämilläni työpaikoilla ei myöskään lausuta koskaan kannustuksen sanoja vaan pelkästään moitteen? Ehkä on näin, entisenä yrittäjänä kun en työmaailmasta mitään tiedä.
Sitten lopuksi tähän vielä minun yksi elämäni motoista, sopinee tähän kun muistelen elämääni perheeni kanssa ruokapöydän äärellä syntyjä syviä puhellen:
Ei pidetä kiirettä, istutaan
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin, ainoakaan
satelliitti lennä.
LAURI VIITA
Tuo sopii myös tämän hetkiselle mielelleni, älä hätäile. Siitä sitten syntyi tämä:
Laps´ sulla, on lupa surra
siks anna itkun tulla, polje jalkaa, kumoon kaada
elämäsi taakka
sun ei tarvii hymyillä ja loistaa kysyjille huippu arvosanoja toistaa
voit menneet epäonnet mielestäsi poistaa
Laps istutaan tähän, on lupa vähän
jo kerrassaan vain olla, ja katso aamuvaloa tähtiöitä taivaan
ne sulle toistaa, on maailmoita monta, me täällä pikku kivikoissa
koemme pienuutta arkaa
vaik´ koko ihme, katso taivaan jo meiltä karkaa.
Siks´ sulla laps, on lupa surra, istutaan tähän
vastausta vailla, mutt uskon, on vastaus jossain valmis runon, tähtein lailla.
maaliskuussa
13.2.1012
Olen niin huojentunut. Kävimme sunnuntaina tutustumassa uuteen sijoituspaikkaan . Korpeen ajettiin, alkoi jo hiukan ahdistaa. Pelotti miten tytär kokee kaiken. Angstaus olo oli valmiiksi hänellä, sehän oli selvä. Mutta johtaja ja tyttären omahoitaja olivat aivan upeita. Täydellisiä ! Siinä kohtaamisessa ei tullut, (tosin kuin majakassa) oloa että he tässä nyt ovat ammattilaisia, ei, vaan tuli olo, että tässä on mitä parhaimmat ihmiset tyttärelleni.
Pohdinkin myöhemmin, mitkä ovat niitä ratkaisevia eroja. Molemmissa tapauksissa esim rakennukset olivat yhtä tylsiä. Molemmissa kivilaatta lattiat, joka on omiaan aiheuttamaan viileän tunteen huoneeseen. Ensimmäisessä paikassa tuoksui korvapuustit uunissa. Mutta siellä ensimmäinen mietteeni oli, että mokomat yrittävät epätoivoisesti saada kodin tunnelmaista pullantuoksua taloon jollain kaupan valmispussista otetuilla, mutta ei mene läpi.
Täällä ei tuoksunut keittiössä pulla mutta sen sijaan heti välittömästi astuessani keittiiöön, oli valmiiksi kodikas olo. Ei sen vuoksi , että pöytä oli katettu kauniisti romanttisin sävyin sinänsä. Ei se vaan se, että siellä ei erikseeen yritetty mitään, siellä vain oltiin sitä mitä oltiin ja siinä se.
Ei alettu ensimmäisenä ääni kireällä selostaa talon sääntöjä, ehei ollenkaan. kaikki puhe alkoi ilman minkäänlaista teeskentelyn tahi alentuvaisuuden ilmapiiriä. Koin olevani johtajan kanssa täsmälleen samalla viivalla tyttäreni sen hetkisen paikan omahoitajan kanssa sekä tyuttäreni kanssa. Kukaan ei ollut ylempi toista vaan olimme jokainen samanarvoisia.
Toisin kuin siinä paikassa josta kauhu skenaarinoni alkoi ja aloin kirjoittaa tätä päiväkirjaa. Siellähän minulle tuli heti miltei jo yulko ovella sellainen olo, että minä olen tässä se jotenkin huono äiti, kenties piilottelen jotain pahempaakin ongelmaa, tyttäreni on kauhukakara joka on laitettava kuriin ja järjestykseen ihan kättelyssä jo ja tyttären omahoitaja sekä me tämän talon henkilökunta yhdessä olemme kasvatusalan ammattilaisia ja erikoisosaajia. Nämä tunteet tulivat siellä ”pahssa” paikassa siis. Kirjaimellisesti se tunne käveli ovetsa vastaan. Kun taas täällä ovesta vastaan käveli hyvät ystävät, auttajat, lohdutus ja turva!
Joten eläköön ihmisen intuitio! Luota siihen ja kuuntele sitä ja kiitos että minun sekä tyttären näkemystä kuunneltiin!
”Pahapaikassa” tytär itki alusta saakka, meni paniikkiin ja miltei huusi ettei vittu tule mitään huonetta katsomaan koska ei aio jäädä sinne ja sai siinä miltei paniikkikohtauksen. Mutta nyt kun tuli kriittinen sama hetki, tytär käveli lauhkeana kuin lammas katsomaan omaa tulevaa huonettaan.
Ehkei minun tarvitse erikseen kertoa, miten asia ilmaistiin ensimmäisssä paikassa, miten täällä. Loppu tulemat molemmissa puhukoot puolestaan.
Voi sanoa että tyttäreni suli siellä paikassa vaikka päällisin puolin yhä vain inahteli kysymyksiin, mutta kyllä hänestä näki, että paikka sulatti hänet.
Kotimatka oli ihana. Pälpätin koko matkan omahoitajalle ummet ja lammet, taisin olla niin helpottunut että tuli siksi niin paljon ”asiaa”.
Viimeyön tytär oli kotona, meni kouluun, no heti myöhässä taas, turha oli yrittää saada ylös niin ajoissa että olis ehtinyt. Ehkä viikon päästä siirtyy uuteen paikkaan, katsotaan nyt miten nämä talvilomat tässä menee, unohdimme ne eilen ottaa huomioon kun teimme suunnitelmaa.
Niin aj vielä, että se tyttären koulu on siinä 200 metrin päässä, semmoisessa vanhassa entisessä kyläkoulussa.
Sydämeni itkee ilosta.
14.2.2012
Ystävänpäivänä, päivänä jolloin yhtäkään ystävää ei ole lähellä, tuskin tietävät tästä elämän vaiheestani.
Ja vaikka kävikin niin ihanasti että tytär sai sen ihana paikan siellä, olen silti niin surullinen. Ehkä olen juuri nyt sitä erikoisesti, koska helpotus paikasta antaa minulle hengähtämisen mahdollisuuden tunteen. Olen jotenkin aivan poikki, uuvuksissa ja se että haluaisin joka hetki mennä jonnekin itkemään. Ehkä ilosta juuri nyt, mutta myös itkemään kaikki suru ja murhe jota tyttären lintsaaminen jakaikki oheis muu on tuottanut näiden vuosien aikana. Tekisi mieli itkeä ihan kaikki sekin huono ja ikävä nimittely jota olen saanut kuulla. En todellakaan paljoa, jos vertaan niihin nuoriin jotka haukkuvat kaikki kaikkialla. Etupäässähän tytär on puhunut kauniita asioita minulle, mutta nyt nousee pintaan ne kaikki huonot, kuin nousevat mustikkaämpärissä roskat marjoja vedessä huuhtoen.
Nuorimmaisenkin murrosikä on hyvällä ja lupaavalla alulla, tulee koulusta ja kaikki on suunnilleen syytäni. Tiedän että tämä on ohimenevä vaihe itsellänikin mutta silti, kunpa voisi itkeä jossain vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Sanotaan, että pitää itkeä, mutta eihän sitä käytännössä helpostikaan voi, kun on lapsia siinä tai olet juuri vaikkapa kaupassa. Minulla ainakin se itku olisi tulossa juuri silloin kun ympäristö on liian liki siinä. Tällaisessa tilanteessa jos joku vanhempi lapsista sanoo jotain hyvää, jo sekin alkaa itkettää. Itku on siis herkässä. Kun olisi joku joka hellisi. Tulee siis myös itsesäälinen olo ja minusta sekin saa tulla vapaasti, kunhan vain saisi sen tilaisuuden märehtimiseen aivan rauhassa. Ehkä menen joku päivä jonnekin vaikkapa hautausmaalle tahi kirkkoon silloin kun siellä ei ole mitään tilaisuutta. Jonnekin jossa ikään kuin on luonnollista itkeä ja vielä että se ympäristö ikään kuin kannustaa siihen omalla historiallisella tavallaan, että ne paikat kautta aikain ovat olleet hiljentymispaikkoja. Kumma muuten, ettei meillä ole kulttuurisamme enemmän sellaisia hiljaisuuden ja surun paikkoja.
Kirkko ja hautausmaa on vain yhdenlainen paikka. Mutta vahvoja ovat. Onhan se nähty suurten katastrofienkin koittaessa, ihmiset haluavat kerääntyä yhdessä kirkkoihin.
15.2.2012
Tänään olin kuulemisessa tyttären sijoitukseta. Lasten suojelulle ei käynyt että tytär pitäisi ensin talviloman joten on odotettavissa jotain ikävää. Niin hän on ainakin uhannut ehdottomasti karata. Hän ei vastustanut sijoitusta sinne sinänsä, vaikka oli kyllä sanonut että paikka on liian kaukana. Mutta huomasin että on turha koettaa saada yhtään loma vapaita kuten muilla ja ymmärränkin sen siinä mielessä että on niin paljon kiinni kurottavaa opintojen suhteen.
Sain taas niitä brosyyrejä jossa käydään läpi asioita jo vuosien takaa, niitä joita en pysty edes lukea koska näin niissä olevan tekstin joka on enempi aivan väärää tietoa. Mutta en ole jaksanut niihin seikkoihin vaatia muutosta ja totuutta, pääasia kun on että saisi nyt lapsen opinnot sujumaan.
Olen maalannut huonekaluja ja kuunnellut koko päivän siinä ohessa muumeja, tuntenut surua, ettei oma perhe saa olla kokonainen, tai ei pysty enää olla, että omat muumeilut on muumeiltu mikäli sitä milloinkaan on ollutkaan avioreon vuoksi. Mutta ehkä oli vielä silloin kun olin kaikkien lasten kanssa ja oli lasten kavereita talo täynnä. Silloin tosin puuttui useimmiten ruoka, se oli sitä aikaa, että sai vuosikaudet etsiä jokapäiväisen ruuan milloin mistäkin roskiksesta. Tosin kun mietin jälkeenpäin asiaa, tuntuu että parhain on jäänyt mieleen rakkaimpana. Lapset siinä pöydän ympärillä ja kaverit. Eikä heillä ollut kiire mihinkään, siinä viihtyivät.
Sitten tuli tämä tuulihattu joka halusi kai jännitystä elämälleen vai oliko se sitä keskittymiskyvyn puutetta, vaikeutta istua paikoillaan. Sitä mitä ei ole tutkittu pyynnöistäni huolimatta. Eli addt:ä. Ehkä otan sen puheeksi tuolla. Miksei sitäkään asiaa ole muuten selvitetty. Ehkei äidin sana paina, ehken painaisi jos olisin psykologi.
Pitäisi jaksaa soittaa vielä tyttärelle missä fiiliksissä vaikka tietäähän sen. Todennäköisesti kiroiulua ja uhkailua luvassa. On jaksettava jälleen
vain ottaa vastaan kaikki ja oltava terävänä nyt. Tässä kohden en voisi tulla vastaan vaan oli seistävä päätöksen takana jos se auttaisi viimekädessä asiaa. Mistä taas otan sen voiman? Mitä Muumimamma sanoisi tässä tilanteessa?
Miksi muuten Pikku-Myy asui Muumilaaksossa? Yhdessä jaksossa Pikku-Myyn sisko on käymässä. En ole vielä niin pitkällä kuuntelussa.
Mutta mitä Muumimamma sanoisi karkaamisen turhuudesta?
*
Proosarunoa:
Talvi ilta. Taivas on laassut lumet monta päivää yli Suomen niemen. Huoneissa haisee maali. Syvää mustikan sinistä ja kirsikan punaista. Sitä koettaa elää kuin murhetta ei olisikaan.
Kalpea valo ei paljoa auta, virheet näkyvät vasta aamulla. Juuri tyttäreni ikäinen lapsi astuu ulos bussista, kävelee kotiaan kohti.
Jossain sydämen kohdalla puristus tuntuu. Maalin katku käy henkeen samalla sumentaen kaiken. Avonaisesta ikkunasta pyrkii sisään puhtaan lumen tuoksu. Koira haukkuu kallioiden laella.
Sitten tulee hiljaisuus.
*
16.2.2012
No niin. Ei ois huvittanut vastata koko puhelimeen. Karannut on.Ilmoittivat asian tämän hetklisestä sijoituspaikasta.
Puhuimme illalla pitkään ja en voinut sille mitään että itkin ja olin ositatin pakokauhun vallassa. Tytär oli surullinen, sanoi ettei voi sille mitään, että tekee sen. Vakuutti ettei hänelle tule käymään kuinkaan. Perusteli asiaa sillä, että tarvitsee aina valmistautuimis rauhan ajatukselle, ettei hän kykene mihinkään kahden päivän varoitusajalla.
En pitänyt siitä, että sijoituspaikasta tämä eräs henkilö oli sitä mieltä, että tyttäreni olisi karannut joka tapauksessa vaikka olisi saanutkin pitää hiihtolomansa. Ihmeellinen tuulesta temmattu väite. Jälleen alkaa nostaa mulla vastustus päätään jos tuommoista typerää pelleilyä aletaan. Hänhän ei ole edes Lianan omahoitaja, tosin hän on ennenkin harjoittanut tuollaista arviointia ihan hatusta vetaistua. Kurjaa, en haluaisi jättää mitään hampaan koloon tuonne kun juuri sieltä on aika loppumassa.
Mutta ikävä tosiasia on se, että mikäli tyttärelleni sattuisi jotain, tulisin vetämään heti oikeuteen lastensuojelu viranomaisen, sen että oli JÄLLEEN OMIN PÄIN päätöksensä tehnyt. Minusta se on alusta saakka ollut mielivaltaista puuhaa. Koetin vastustaa päätöstä ja vedota tähän karkaamiseen, ellei asiassa tulla vastaan. Kuulostihan se heti siltä, ettei vain viitsitä käyttäytyä kunnioittavasti ja arvostavasti muita kohtaan. Siitähän tässä maassa on riittämiin historiaa.
Muistutan vaan esim elokuvasta Luokka, Se oppilaiden ja opettajien yhteistyö Ranskassa, sitä ei voi verrata samana päivänä Suomen tapaan olla lasten ja nuorten kanssa. Ei siinä olla kavereita keskenään (jota täällä suomessa niin pelätään), mutta siinä ollaan täsmälleen samalla viivalla.
Jostain syytä olen kuunnellut tänään intiaanien musiikkia, elänyt heidän kansansa joukossa niitä järkyttävien murheiden päiviä, kun heidät ajettiin pois omasta maastaan, tapettiin ja raiskattiin. Salaa mielessäni toivon tyttärelleni voimia ja lopulta levollista mieltä palata karku reissultaan. Mietin vain häntä jokaisen huilun ja rummun sävelessä.
Eilen vannotin häntä jättämään moiset karkaamis ajatukset. Juuri nyt ajattelen että samapa tuo, mitäs oli niin kusipää viranomainen. Olisi vaan nyt sitten tarpeeksi hyvä piilo, ettei tulisi mitään takaa ajo episodeja, joissa sitten helposti alkaa syntyä niitäkin ruumiita ja niitäkin syyllisiä joita sitten joudun vihata hamaan elämäni loppuun. Sitä en toivoisi. Oikein taas tässä kuulen ne nirppanokka närkästyilijät. Painukoot hornaan kitisemään. Suostun kuuntelemaan vain heitä, joiden oma lapsi on sijoitettu. Ketään muuta en. Kukaan muu ei tällaisista asioita voi tietää, siitä tunteesta joka äidille tulee niin vähästä, jos omaa lasta kohdellaan kuin suunnilleen suurtakin rikollista, tyyliin että ei neuvottelua. Siitäkin huolimatta että koulussa olisi työsarkaa. Siitäkin huolimatta! AINA tulee neuvotella!
16.2.2012
No nyt se rakas lapseni ilmoitti olevansa tallessa! Olen niin onnellinen. Itse oli ilmoittanut myös nykyiseen sijoituspaikkaan, että haluaa rauhassa miettiä, koska on todella ahdistunut ja tarvitsee saada rauhassa ajatella.
Nyt voin nukkua yhden yön rauhassa. Oli aivan rauhallinen kun soitti eikä ollut hiprakassa. Kyllä ylitti itsensä kun soitti, oikein ihmetteli miksen ollut soittanut hänelle. Sanoin luulleeni itsestään selvyytenä ettei vastaa karkumatkalla kenellekään ja etenkin kun sijoituspaikasta oltiin soitettu ja puhelin oli ollut kiinni.
19.2.2012
4.karkupäivä eikä näytä siltä, että lopettaa piileskelyä noin vain vieläkään. Lunta on pyryttänyt aina vain, tukahduttavaa on kävellä pelkästään postiluukulle. lapsenlapsi oli hoidossa, silloin sain hiukan muuta ajateltavaa, eilen tuli yöksi myös toiseksi vanhin poikamme. Juteltiin maailman tilasta pitkälle yöhön ja aamulla jatkettiin. Olen sairastunut taas flunssaan ja olo on heikko. Haluaisin tukahduttaa lumeen tämän kaiken murehtimisen. Mihin tämä vielä päätyy Jos lastensuojelu soittaa huomenna, luultavasti en vastaa. En pysty, sillä koen että tämä on nyt vain ja ainoastaan heidän tai hänen vikansa. Että tämän siitä saa, kun ei neuvottele. Syntyy aina vastarinta. Ja lopulta pahimmassa tapauksessa kaikki päätyy väkivaltaan. Onhan sekin nähty, isommissa ja pienemmissä asioissa.
Viestin aamulla tyttärelle että lopettaisi piileskelyn. Vastasi vain hoitavansa jonkun lasta juuri silloin. Äsken laitoin viesti että nyt on viimeinen päivä tätä, että huomisesta on lopetettava. Vetosin jälleen omaan terveyteeni, koska omasta tulevastaan ei välitä. Sanoin, että viimepäivinä olen kokenut suurta surua, etten tällaista ole kokenut koskaan aiemmin lasteni suhteen. Miksi minulla onkin tämä kuoleman tunne kaikesta tästä. Tiedän että on huumenuoria ja vaikka mitä pahempaa ja silti minulla on tämä tunne. Toivottavasti se johtuu vain herkkyydestäni, siitä että mieleni ei kykene käsittelemään tätä taakkaa yksin. Nämä päivät jäävät muistoihini painajaisena. Joku todella kovia kokenut voisi ehken ajatella että olen pullani hyvin syönyt.
Olenhan säästynyt lasteni taholta pahimmilta. Se on totta. Yhdellä tyttärellä oli alkoholi kuvioissa teininä, ja jotain huumekokeiluja. Silti uskoin että ne menevät ohitse ja menivätkin.
Tähän kaikkeen liittyy myös oma tuskani. Se miten näen tämän systeemin kieroutumat, se miten pelkään kuinka pitkään enää jaksan suhtautua koko tämän yhteiskunnan kieroon kasvuun. Olisikin huomattavasti helpompaa olla kaikesta samaa mieltä, että tämä systeemi on vallan kelpo, se ainoa oikea pelastuksen tie yhteiskunnalliseen menestykseen ja onneen.
Löysin tänään:
SYÖKÖ TEOLLISUUS KAPITALISMI LAPSENSA…
mutta myöskin Suomessa: LEVOTON VANHEMUUS MALTTAMATTOMAT LAPSET – http://www.nmi.fi/ajankohtaista/levoton-vanhemmuus-malttamattomat-lapset – Hyvä alku -tapahtuma Jyväskylän Paviljongissa 15.–16.2.2012
”Psykologin työssäni näen selkeästi sen, miten lasten ns. itsesäätely- on vaikeaa perheissä, joissa on aina kiire – elintasokilpailu – isot talot vaativat isot tulot ja vuorovaikutukselle lapsen kanssa ei ole aikaa… Levoton lapsi ei kykene keskittymään esim. leikkeihin eikä oppimiseen ja on ns. ylivilkas – ja malttamaton myös ihmissuhteissa, herkemmin aggresiivinen … Kouluissa puolestaan ollaan paljon sisällä. Luonnossa ei juurikaan liikuta jatkuvan oppimisen merkeissä, koska koulu pohjimmiltaan palvelee teollistuneen yhteiskunnan ja talouden tarpeita ja maailmankuvaa…
ILTALEHTI: ”ADHD-lääkkeiden kulutus on kasvanut vuodesta 2008 vuoteen 2010 noin 15 prosenttia vuodessa, ilmenee Kelan ja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen tilastoista.
Kasvu johtuu ainakin osin siitä, että lääkkeiden tehosta on entistä enemmän tieteellistä näyttöä. Lisäksi eri valmisteiden saatavuus on jossain määrin parantunut.”
”- Lääkkeet auttavat esimerkiksi ADHD:stä kärsiviä lapsia viemään koulupäivän läpi. Ne pitävät keskittymistä yllä muutaman tunnin, jolloin oppiminen helpottuu, sanoo Kelan erikoistutkija Leena Saastamoinen.”
YK:n lastenoikeuksien komitea katsoi kesäkuussa, että suomalaislapsille määrätään liikaa psykostimulantteja eli ADHD-lääkkeitä. Saastamoisen mukaan lääkkeitä käytetään kuitenkin selvästi vähemmän kuin muissa pohjoismaissa. ” http://iltalehti.fi/terveys/201201070052346_tr.shtml
———————–
29.2.2012
Nyt vasta kykenen jatkamaan. Tytär ei vielä kahden viikonkaan jälkeen ilmaantunut. Oli kuullut että se tuhannen hiihtoloma onkin vasta nyt, jotenka karkumatka jatkukoon. Ahdistus ja huoleni on yltynyt huippuunsa näiden päivien aikana, mutta illalla sain lopulta viestin, ettei hätää ole.
Tällä välin olen kuullut ahdistusta lisääviä tarinoita, mm kahdesta itsemurhan tehneestä lapsesta. Näiden nuorten kohdalla oli juuri tehty päätös jostain tietystä laitoksesta.
En kestäisi kuulla mitään tällaista. Samoin kun en pystynyt katsomaan Silminnäkijä dokumenttia laittomin perustein tehdyistä huostaanotoista, vaikka aihe kiinnostikin.
Eilen tuli tv:stä dokumentti Belfastista jossa rakennettiin uudelleen Titanicin runko, satavuotisin tekniikoin. Siinä haastateltiin mm 23v poikaa joka kertoi keskeyttäneensä koulun 15 vuotiaana ja pohti, miten paljon on kaduilla nuoria jotka eivät käy koulua. Kertoi, miten hänkin haaveili jo nuorena ajasta jota iso isä ja isä tekivät teini iässä, olivat töissä telakalla ja merillä.
Pelkkä ajatus siitä, että tänäkin päivänä olisi nuorille vaihtoehtoja, tuntui huikean vapauttavalle. Miksei voisi olla niin! Karkulaisiakin olisi vähemmän viemässä yhteiskunnan varoja (jos siltä kantilta katsoo), he voisivatkin mennä suoraan töihin, purkaa energiaansa siihen. Kun ajattelee hiukankin laajemmasta perspektiivistä nyky lapsen vaihtoehdotonta tilaa, johon hänen on mahduttava, ajatuskin on karmiva! Sehän on pieni ahdas koppi, koppi johon ei hartiatkaan tunnu mahtuvan saati ihmisen koko sielu ja mieli.
Yhteiskunta rakenteemme on täynnä epäonnistuneita kokeiluja. Esimerkiksi viime vuosisadalla ollut lobotomia. Väitän, että jonain päivänä nähdään tämä aika yhtä barbaarisena kuin tuo aika. Elokuva Uusi ihminen kertoo myös yhdestä sen ajan järkyttävästä ”totuudesta”.
Lainaan siitä kertovan artikkelin tähän sellaisenaan.
(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.3. 2007)
Aikana, jolloin hyvinvointivaltiota ei ollut, köyhyyspolitiikassa jaettiin kovia paketteja. Köyhien sikiäminen yksinkertaisesti estettiin steriloimalla nuoria naisia. Ruotsissa steriloinnit perustuivat muodolliseen vapaaehtoisuuteen, Suomessa pakkoon.
KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi
Elokuva Uusi ihminen on kosto, myöntää sen käsikirjoittaja Kjell Sundstedt.
Sundstedtin äidin sisko Maj-Britt suljettiin 8-vuotiaana vähämielisten laitokseen. Kymmenen vuotta myöhemmin hän kirjoitti siskolleen Gertrudille, Kjell Sundstedtin äidille, ettei ole kuullut muista sisaruksista aikoihin.
”Etkö voisi yrittää auttaa minua, jotta pääsisin pois tästä sairaalasta. Ymmärrät varmaan, että näin nuorena ei ole hauska asua lukkojen takana”, hän jatkoi.
18-vuotias Maj-Britt ei ollut sairaalassa lukkojen takana siksi, että olisi ollut sairas tai ”vähämielinen.” Hänen sairautensa oli köyhyys. Ruotsissa käytännössä pakkosteriloitiin yli 30000 nuorta naista vuodesta 1935 alkaen ja jatkuen aina 1970-luvulle asti. Kurjissa olosuhteissa asuneita monilapsisten perheiden tyttöjä pidettiin riskinä. Kevytmielisyyttään hekin lisääntyisivät holtittomasti eli synnyttäisivät liikaa sosiaaliavun varassa eläviä ruotsalaisia.
Muodollisesti Ruotsissa ei ollut pakkosterilointia. Mutta käytännössä köyhiä naisia suostuteltiin, painostettiin ja suorastaan kiristettiin suostumaan siihen. Tie suljetusta laitoksesta avautui ulos vain leikkauspöydän kautta.
Laitoksiin suljetut tytöt kutsuivat pakkosterilointia ”lahtaukseksi.” Lastensuojeluviranomaisten lausunnoissa perusteluina esitettiin, että vetelehtii Tivolin luona tai peilailee itseään jatkuvasti sekälääppii ja on tunkeileva, etenkin miesten kanssa.
Rotuhygienia
levisi länsimaissa
Klaus Härön ohjaama Uusi ihminen on siis kosto. Kjell Sundstedt toteaa elokuvan saatesanoissa elokuvan olevan kosto vääryyksistä, joiden kohteeksi nuoret, viattomat ihmiset joutuivat rotuhygieenisten aatteiden, ylimielisen hyvän tahdon ja silkan ahneuden tuhotessa monta elämää.
30 000 pakkosteriloinnin lisäksi Ruotsissa suoritettiin toinen mokoma vapaaehtoisempia sterilointeja vuosina 1935-1975. Historioitsija Mattias Tydénin mukaan sterilointeja alettiin toteuttaa 1930-luvulla, jolloin rotuhygienia oli muotia kaikissa länsimaissa. Sillä muka ehkäistiin psyykkisten sairauksien ja ”vähämielisyyden” leviäminen muualle väestöön. Suoremmin sanottuna kyseessä oli tapa pitää rotu puhtaana.
Tiedot steriloinneista olivat aivan julkisia. 1950-luvulta lähtien Ruotsin lehdistö paljasti niihin liittyviä skandaaleja ja sterilointipolitiikkaa alettiin arvioida uudelleen. Silti vielä 1970-luvulla Ruotsissa ylipuhuttiin potilaita suostumaan niihin.
Lääkintöhallitus
määräsi Suomessa
Ruotsin sterilointilaki oli kuitenkin lievä Suomen vastaavaan verrattuna. Ruotsissa toimenpide vaati henkilön oman ainakin nimellisen suostumuksen, mutta Suomen vuonna 1935 säädetty laki salli pakkosteriloinnin älykkyydeltään vajavaisille ja mielisairaille henkilöille heiltä mitään kysymättä. Määräyksen antoi Lääkintöhallitus.
Dosentti Markku Mattilan mukaan sterilointiin voitiin antaa lupa myös sillä perusteella, että henkilö saisi avioliitossaan ”vajaakelpoisia” lapsia.
Vuoteen 1949 mennessä määräyksiä annettiin 835 ja lupia 230. Laki oli kannattajilleen pettymys.
Vuonna 1950 säädettiin uusi laki, jonka tarkoituksena oli lisätä sterilointeja. Kaikki valtion tai kunnan palveluksessa olevat lääkärit saivat oikeuden tehdä aloitteen steriloinnista. Lisäksi Lääkintöhallituksen päätöksestä tuli lopullinen. Siitä ei voinut enää valittaa.
Uusi laki ja muut toiminnan tehostamiset tuottivatkin paremman tuloksen. 1950-1970 Lääkintöhallitus antoi 3 600 pakkosterilointimääräystä ja 3 043 lupaa. Yhdeksässä kymmenestä tapauksesta toimenpide kohdistui naisiin. Maalitauluna olivat nimenomaan huono-osaiset kuten Ruotsissakin.
Pakkosteriloinnin mahdollistanut laki kumottiin Suomessa vuonna 1970.
Painostettiinko
romaninaisia?
Uusi ihminen -elokuva painottuu sen päähenkilön Gertrudin kokemaan painostukseen, jolla häntä suostutellaan sterilointiin.
Suomessa suostuttelua ei normaalisti tarvittu. Mutta Markku Mattilan mukaan Suomessakin on saatettu pakkosterilointien lisäksi painostaa kuuromykkiä tai epilepsiaa sairastaneita. Ensimmäisen lain aikana molemmat tulkittiin vioiksi, jotka estivät avioliiton solmimisen. Sterilointileikkauksen jälkeen lupa saatettiin kuitenkin myöntää. Avioliittoluvista päättivät paikalliset papit, joten asia riippui täysin kulloisenkin papin linjasta.
Painostusta voi Mattilan mukaan olettaa esiintyneen myöhemminkin. 14 vankilassa ollutta romaninaista haki sterilointia vuosina 1950-1970. Tämä oli 18 prosenttia kaikista vankilassa olleista romaninaisista. Samaan aikaan vankilassa olleista valkolaisnaisista sterilointia haki 0,7 prosenttia. Asiakirjoista ei selviä, mistä valtaisa ero johtuu.
Elokuvan ohjannut Klaus Härö on todennut, ettei lähihistorian pöyristyttävien tapahtumien voi ajatella johtuneen siitä, että ihmiset olivat silloin jotenkin tyhmempiä.
– Yhtä lailla meidän ratkaisujamme saatetaan päivitellä viidenkymmenen vuoden kuluttua. Olemme samanlaisten ongelmien edessä. Kjell Sundstedt on sokea. Parinkymmenen vuoden kuluttua vanhemmat saavat luultavasti tietää etukäteen, että poika sokeutuu 40-vuotiaana. Heiltä voidaan siis kysyä, haluavatko he synnyttää poikaa ollenkaan, Härö sanoi STT:n haastattelussa.
Se, että kyseenalaistan näitä tämän päivän totuuksia, ei tarkoita sitä, etteikö tyttäreni tarvitse apua. Kyse on pelkästään huolesta joka koskee kaikkia maamme nuoria, kun vaihtoehtoja on niin vähän. Ja tämä huostaanotto bisnes.
Siitä puhui vastikään radiossa dosentti Matti Rimpeläkin. Siitä myöhemmin. Nyt painelen maalikauppaan.
kotimme
9.3.2012
Olen pysynyt kiinni, sen oven suhteen. Välillä olen raottanut ovea ja tuska on astunut sisään sokaisevana kauhistuttavana valona. Valona johon putoan. Sen vuoksi suljen taas oven ja suru lukitsee minut keltaiseksi maalaamaani huoneeseen. Keltaisen ilon väriin. Se on jotain kauan sitten kuollutta, mutta maalaan sen muistista. Luen muistia kuin vierasta kieltä.
Sinisen lasihelmen alla on kirjoitusta menneestä. En tunne sanoja, ne eivät ole minulle tarkoitettuja. Kuten taivaskaan ei ole. Yhtä sinisiä molemmat, yhtä kaukana.
Nukun, herään, syön, teen jotain työtä, nukun, herään, syön, teen jotain työtä. Minusta on tullut mekaaninen nukke. Tottumuksen kylmettämät sormet pyörittävät soittorasiaa. Olen soitettu kieli, kieli jota en itse kuule. Sinä olet sävel, maahan tallattu sävel, minä yksi sen kieli ja olen poikki.
Kerroin tänään hänelle, että jätän hänet rauhaan, etten enää kykene ajattelemaan, olemaan huolissaan. On niin monia muita, joiden ilona haluan elämässäni olla. En voi jatkaa tällä tavoin murehtimalla. Saan kuoleman taudin tällaisesta. Olen ajatellut tänään kaikkia heitä, jotka ovat hyljänneet jollain tapaa lapsensa. Tällaistako se on, ettei enää kykene, että särkyyn tuhansiin sirpaleihin, ellei käännä katsettaan pois, toisaalla. Jonnekin missä henki kulkee sen verran paremmin, että saattaa saada elämää vielä hiukan.
Jos tästä asiasta voi jotain oppia niin tämän. Ettei pidä ketään syyttää, ei tuomita. Vanhempi voi olla parempi lapselle elävänä, joskus myöhemmin elämässä. Ymmärrän nyt myös heitä, jotka jopa suuttuvat lapsilleen, jotkut lopullisestikin. Olen kokenut suuttumusta, vihaa, monenlaista kurjaa ennen kokematonta tunnetta. Lapsellista ajatusta, että olisi parempi olla kuollut, siitä saisi lapsikin sitten ymmärtää miten tärkeä olin. Koen siis samanlaista itsesäälistä tunnetta kuin itse joskus teininä viimeksi. Ymmärrän että aivan kaikki tunteet ovat ihmisen itsesuojelu vaistoa. Kuten nyt itsesuojeluvaistoni sanoo, että minun on unohdettava hänet joksikin aikaa ikään kuin kokonaan. Tunnetasolla.
Enempää en voi tehdä hänen hyväkseen. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, hän todellakin on nyt yhteiskunnan ”vastuulla”. Tehkööt he mitä voivat, minä en voi häntä karkuruudeltaan pelastaa. Jos hän itseään vahingoittaa, en sillekään mitään voi. Jos kaikki on kuolemaksi, en sillekään mitään voi.
Tämän täydellisen pimeän tähden olen sulkenut oven. Pimeän joka on jo sokaiseva valo, niin kuolemisen rajalla aina käy.
¤
voikukkien 