TRAUMATISOIVAN PÄIVÄN JÄLKEEN


22.7.2012

Sen tapahtuneen jälkeen en ole nukkunut hyvin. Heräilin taas pitkin yötä säpsähdellen. Lopulta ovelleni koputettiin aamu neljän aikaan. Säntään pystyyn kauhuissani (lapsiani ei siis kotona ole, että ketään ei ole haettavissa). Kukaan ei ole myöskään ovella, olen siis vain kuvitellut kaiken. Kuulin koputuksen aivan selvänä korvissani! Pelottavaa.
En pysty enää nukkua vaan alan taas kirjoittaa ylös mitä yön aikana laitoin muistiin.

Pohdin yöllä sitäkin, että pitääkö minun poistaa avoimesta blogistani kaikki vähänkään epäilyttävä ”aines”, kaikki syvimmät ajatukseni, jos minua todella pian kohta tulkitaan jo ajatusteni mukaan! ? Olen peloissani eikä minulla yhteiskunnan taholta ole paikkaa jonne purkaa pelkojani, olenhan täysin syynin alla syystä että lapseni on sijoitettu. Ellei minulla olisi hyvin ”menestyneitä” muita lapsiani eikä ystäviä, alkaisin jo kenties epäillä omaa mielenterveyttäni.

Mutta toistaiseksi tiedän ettei vika ole minun vaan sairastuneen yhteiskunnan.

Muistelen sitä muutamaa kuukautta avotukitoimen aikaan tai mikä lienee on nimitys mutta jokatapauksessa oli väliaikaisessa sijoituspaikassa kaksi kuukautta. Sieltähän hän ei karannut kertaakaan ja olin tyytyväinen myös vanhempana, samoin tyttäreni oli, sikäli nyt miten tällaisesta tilanteesta koskaan voi tyytyväiseksi sanoa.

Oma vikamme, että sijoituspaikka on nyt kaukana siinä mielessä, että hylkäsimme ensimmäisen tarjotun paikan täällä lähellä. Mutta siihen oli täysi syy, epäluottamus joka syntyi heti tämän laitoksen johtajaa kohtaan. Lastani ei viedä minun kuolleen ruumiini ylikään sellaiseen paikkaan, missä vähänkään epäilen, että joku ”ammatti ihminen” käyttää asemaansa väärin, eli siirtää ”kasvatus”työhön vain omia lapsuutensa virhekäytöksiä. Saa jonkinlaista sairasta ja epätoivoista tyydytystä siitä?

Sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä omilta vanhemmiltaan, työtovereiltaan puhumattakaan kasvatusalan ”ammattilaisilta.
Sellaista käytöstä ei pidä hyväksyä myöskään itseltään vaan painella terapiaan tai muutoin itsetutkiskelun kautta korjata virheensä. Tämä lienee päivänselvää.
Minulla on myös yksi toive ajatus josta olen jo puhunutkin puhelimessa tyttäreni kanssa. Selvittelen asiaa tässä tulevien päivien aikana. En vielä puhu siitä ääneen enempää, koska asia vasta vain toiveajatus, mutta sellainen toive, joka toteutuessaan varmistaisi sen, ettei tyttäreni varmastikaan karkailisi enää vaan voisi luottaa häntä hoitaviin aikuisiin. Puolitoista vuotta ja sitten hän olisi täysi ikäinen. Ja toivon mukaan kaksi luokkaa saisi käytyä. Nettikoulun kautta saisi varmasti, mutta yhteiskunnan ennakkoluulot tässäkin asiassa painavat.
Joka tapauksessa tämä pieni toive on auttanut minua ja tytärtäni nämä pari pahinta päivää jotenkin yli.

Sanoohan tytär, että ahdistaa koko ajan, mutta kuulostaa silti rauhalliselta puhelimessa. Ahdistukseen auttaisi jos siellä sijoituspaikassa olisi toimintaa tai virikkeitä, mutta kieltämättä paikka on ankeuden perikuva. Tv on ainut viihdyke muutaman lautapelin lisäksi. Rähjäisessä ulkorakennuksessa sanovat olevan jokunen kuntolaite, muttei paikka kyllä yhtään houkuttele, ellei sitten ole joku aivan himobodaaja jonka on pakko saada päivittäinen rautaisannoksensa. Sinnekään ulkorakennukseen tytär ei saisi muutoinkaan mennä yksin vaan valvotusti.

Se, että noille laitoksille syydetään tähtitieetelliset summat rahaa, niin minkä vuoksi niissä silti on puitteet aina todella ankeat. Missään en ole koskaan nähnyt mitään sivistävää, esim runsasta kirjallisuuden tarjontaa tai vaikkapa taiteen harrastusmahdollisuuksia, enkä tällä nyt tarkoita mitään kiiltopaperia ja puuvärejä.

Tv ja karkit ovat pääsääntöisesti se mitä he tarjoavat iloa lapselle. Hyvin kyseenlaisia jo koko kansanterveyden näkökulmastakin katsottuna. Tosin, ellei niitäkään olisi, saattaisi tulla siitäkin sanomista, että olkoon niin sitten, ovathan nämä sairastuttavat ainekset yleisesti hyväksyttyjä maassamme (ja lääketeollisuus kukoistaa).
Jossain paikassa on ihan säännöt esim syömisten suhteen, että yksi kinkku siivu leivän päälle yms. Melko erikoista. Meillä köyhillähän sellaiset ”säännöt” ovat olosuhteiden pakosta.

Yöllä muistui mieleen eräs vuosia sitten tapahtunut poliisikuulustelu, kun erästä yhdistystä johon kuuluin, epäiltiin laittomuuksista. Minua haastateltiin siinä pari tuntia ja kirjattiin ylös sanomisiani mutta ei mielivaltaisesti omin päin vaan poliisi teki siinä todellakin yhteistyötä kanssani. Tarkistutti joka ikisen lauseen minulla, ennenkuin kirjasi mitään lopullista. Koin sen silloin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi sekä luonnolliseksi toimintatavaksi.

Mutta voiko sosiaalitoimen sekä laitosten tapaa kirjata asioita omin päin sanoa oikeudenmukaiseksi tai edes lailliseksikaan? Vai onko se laillista kirjoittaa asiakkaan suuhun sanoja joita ei olla sanottu tai kirjata heidän omia sanomisiaan aivan väärin?

Onko laillista se, että meille luvattiin ensin huostaanoton purku ja sitten sanotaan ettei sitä tulekaan, sitten meille luvataan, että tytär saa olla kotona seuraavaan palaveriin saakka, mutta emme saa asiasta mustaa valkoisella siinä samantien kuten poliisilaitoksella saa, vaan kaikessa toimitaan täysin mielivaltaisesti. Tämäkö on demokratiaa?

Aurinko on juuri nousemassa ja hanhet lensivät äsken kaakattaen yli. Olen koettanut valaa itselleni sekä tyttärelleni valoa paksulla pensselillä, pohtinut ääneen mitä jos jollain meistä olisi vakava sairaus, suhteuttaa tilannettamme siihen, ettei tämä tilanteemme tuntuisi niin pahalta. Se ei silti poista tosiasiaa yhtään mihinkään, että meitä on petetty ja pahasti. Anteeksiantamattoman pahasti.

SOSKUT KYLÄSSÄ


9.7.2012

Eräs päivä soskut vain pölähtivät sisään. Sitä on jo oppinut siihen, että joku epämieluisa vieras saattaa pölähtää sisään kesä-avoimesta ovesta milloin tahansa. Ei mukava tunne omassa kodissa, mutta minun tuntojanihan tässä ei olla kysytty.

Kyselivät tuntojani ja annoin tulla tuutin täydeltä miten järjetöntä on tilanne, että tytär joutuu piileskellä jopa äidiltään. Siinä aikansa kuunneltuaan yks kaks ilmoittavatkin, että huostaanotto perutaan. Olen äimänä, he siihen että heidän esimiehensä on niin ilmoittanut koska tästä systeemistä ei ole ollut mitään hyötyä.

Olin hämmentynyt mutta iloinen, toisaalta myös huolissani.

Sanoin tuntemiseni ääneen, kyselin että ehkä saisin sitten sitä perhetukea, että tulisi vaikka joku kotiin auttamaan jos kouluasiat ja sopimuksissa pysymiset eivät onnistuisi. Eihän sekään mukavaa olisi, että yhä olisi tilivelvollinen, mutta ettei tarvitsisi täysin yksin aloittaa.

(Tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

(Onhan tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

Viikon tätä asiaa pureksimme, että onkohan totta vaiko ansa. Meidät kutsutaan kuulemiseen viikon päästä.

Kuulemisessa menee hyvin sikäli, että tytär avautuu melko hyvin, ei hermostu tai saa paniikkikohtausta. Puhumme paljon päihteiden käytöstä. Lopussa he sanovat jotain joka saa minut aavistelemaan pahinta ja olen jo taisteluun valmiina. Tulee tunne, että jos nyt kävisi niin, että he ottaisivatkin lapseni kiinni tässä, raivostuisin silmittömästi, purisin heiltä vaikka kaulavaltimot poikki. (Tämän jos soskut lukisivat, he varmasti estäisivät minua tapaamasta tytärtäni, saatanhan olla vaikka arvaamaton! Huomatkaa, laitan ajatukseni julki, vaikken milloinkaan moiseen ryhtyisi, mutta haluan mahdollisimman tarkkaan kyetä ilmaisemaan, minkälaisia ajatuksia tällainen epätoivoinen tila äidille saattaa tuottaa. )

No sitten he ilmoittavat, että huostaanottoa ei puretakaan koska toinen esimiehistä on sanonut, ettei sitä pidä purkaa. Mutta että tytär saa nyt olla äidin luona ja katsotaan sitten kuukauden päästä uudestaan tilanne. Olen huojentunut, ettei mitään mielenkuohuja tarvitsekaan alkaa hillitsemään, mutta pettynyt, että pitihän se arvata, olikin jo liian hyvää ollakseen totta. He kysyvät, Tunnemmeko itsemme huijatuiksi. Sanon että kyllä. Tytär sanoo myöhemmin minulle, että hän ei sanonut tulleensa huijatuksi, koska tiesi, ettei mitään huostaanottoa voida purkaa noin vain, että joka tapauksessa purkuun menee aina puoli vuotta. Tunnen itseni lapsellisemmaksi kuin tyttäreni, hiukan leikkimielisesti sanottuna.

voiko perheemme enää koskaan olla vapaa

Kotimatkalla suren, kun valkenee kaikki karuudessaan taas. Juuri kun olin ehtinyt kokea ihmeellistä yksilön vapautta, joka ollut kateissa elämästäni vuosikaudet, siitä lähtien kun tyttären asioissa on joutunut olla sostoimelle tilivelvollinen. Siitä huolimatta, että olen itse apua hakenut alun perin.

Jälleen astuu kuvaan ilkeä tunne, että minussa on jotain vikaa jonka vuoksi joku muu sanelee lapseni asiat. Tiedän järjen tasolla, että syy on lapseni kouluja käymättömyys, ja heidän huoli lapsen päihteiden käytöstä.

Mutta yhä kysyn, onko huoli päihteistä syy sijoittaa lapsi? Eikö minunkin nuoruudessani oltu päihteiden kanssa tekemisissä jatkuvasti, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Tai vaikka olisi tapahtunut, missä kulkisi se raja jolloin lapsi riistettäisiin äidistään? Onko lapseni osoittanut jotain kovien huumeiden käyttäjän vieroitusoireita? Tupakasta hänelle tulee vieroitusoireita, sen ole kyllä huomannut. (Ja siis normi kaupasta ostettua tupakkaa hän polttaa.)

Illemmalla soittivat sijoituspaikastakin. Sanoivat haluavansa tulla käymään. Sanoin, etten ole kotona. Olisin ollut aivan liian uupunut ja masentunut tästä huijatuksi tulemisen kokemuksesta, alistuneesta olosta, että vankeutemme yhä tulisi jatkumaan. Ikuinen perhe elämämme syynääminen suurennuslasin kanssa tulisi jatkumaan yhä vain. Pienikin virhe, niin olisiko nuorimmaisemmekin pian huostaan otettuna? Koskaan minun ei tulisi apua hakiessani sanoa, ettei ole ollut edes leipään rahaa, sillä sehän saattaisi tarkoittaa sitä, että he huostaanottaisivat lapseni. Eivät tietenkään auttaisi perhettä toimeentulotuella, eivät, he sanoisivat että normimme ovat mitkä ovat ja veisivät lapsen.

On täysin käsittämätöntä ja tuskallista asiat maassamme. Hölmöläisen hommaa ja eniten tätäkin kirjoittaessa ahdistaa se toinen suomalainen joka täysin tietämättömänä maamme tilasta tässäkin asiassa on tietävinään meidänkin huostaan otettujen lasten perheiden tilanteet ja nyökyttelee vieteriukon lailla, miten moraalittomaksi on maailma mennyt.

Missä vaiheessa elämämme on mennyt painajaiseksi, jolle ei loppua näy. Enää lapsenikaan eivät ole ”minun”, vaan yhteiskunnan omaisuutta. Ulkopuolinen kun tämän lukee, hän oitis toteaa että tuo kirjoittajan liioittelee, on sairas, täysin avun tarpeessa oleva, johan sen nuo kirjoitukset osoittavat.

No niin, tällä tavoin ajatukset alkavat laukata. Olenko kovin väärässä ajatusteni kanssa?

Muuten, he kyselivät palaverissa myös nettikoulusta. Silti minulla oli tunne, että heidät tuntien kyselevät vain velvollisuuden tunnosta että onpahan äitiäkin kuultu, mutta tekevät sitten kuitenkin itse päätöksensä.

Tästä ei ole enää mitään ulospääsyä?