OLENKO MINÄ OLEMASSA

Olenko minä olemassa?

Joskus se käy mielessä kun tuolla kaupungilla tallaa. Vastaantulija kävelee ohi mitään näkemättömin silmin. Myös sellaista tapahtuu, että ellei itse väistä, on yhteentörmäys taattu. Tämä havainto ei suinkaan ole tehty jonain kärttyisänä hetkenä vuosien kokemusten jälkeen, vaan vuosikymmenten.

Entäpä ahtaat kerrostalojen käytävät, tahi hissit. Ei tervehdi vastaantulija, ei silmihin katso ei. Oi, kyllä siinä oikein pitää välillä käsivarrestaan koettaa, että olenhan, olenhan minä tässä nyt ihan varmasti nahkoinen päivineni.

Entäpä sitten sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Innokkaana haluaa osallistua keskusteluun, vaan miten käykään. Juuri sinun kommentointeja ei huomioi yksikään. Mitäs sitä menee sanomaan ääneensä vääriä asioita väärään aikaan. Kas kun ei sitä jo opi tähän ikään puhumaan. Pitäisi kai oikein käydä säästä puhumisen kurssi. Tai sitten sitä vain yksinkertaisesti on niin tahvo, ettei sellaiselle nyt ruukatakaan mitään sanoa.

Sitten on ne puuduttavat jonotukset. Niissä minusta tulee vallan näkymätön. Kun sanoo jotain leppoisaa tunnelman kohottamiseksi ja ajankulua mukavammaksi virkistääkseen, niin yllätys yllätys, sitä näkee vain liikkumattomia puuselkiä. Ei liiku selät, ei nenänpäät. Loppuajan voisi hyräillä rauhassa kehnolla vinkusaundilla vaikka miten rasittavaa biisiä apinaorkesterista tai oravanpoikasista, kukaanhan ei kuitenkaan kuule.

Tänään ajoi bussi ohitse, vaikka kuinka viittilöin. Mutta oli siinä toinenkin ihminen huitomassa, joka sanoi bussin mentyä ohi että ”OHHOH, minkäs teki” ja katsoi silmiin! Yht´aikaa sitten siitä katsomaan aikataulusta seuraavan bussin tuloaikaa, ja kun toinen joutuu tihrustamaan niin läheltä sitä rustaakia niin ystävällisenä ihmisenä menen sanoa paukauttamaan seuraavan tuloajan ääneen ja. Syvä hiljaisuus. Joten se siitä. Sekunnin murto osan kesti se näkyvyydessä olo, varmaan bussin ohi ajaminen teki jonkinlaisen hermojohde katkoksen jompaan kumpaan meistä.

On olemassa yksi kokemus josta tietää olevansa olemassa vastaantulijoille tai enemmänkin kai takaa tulijoille ja se on farkut. Lyhyen paidan kanssa tietenkin. Silloin jopa ohikulkija oikein kääntyy katsomaan. Paitsi on siinäkin yksi mutta. Katsojat ovat ainoastaan miehiä. Nainen ei näe tätä näkymättömyys ihmistä. Hänhän tuijottaa vain herkeämättä miestään siinä kohtaa. Ja muutenkin on kovin laiha lohtu, että vain perseeni on kiinnostava jos joku on.

Tästä kaikesta voi tehdä tietty jos jonkinmoista analyysia minun vallan mahdottomasta tarpeestani olla näkyvä. Ehkä suurimmasta osasta ihmisiä on toivottavaa, ettei kukaan näe yhtään ketään eikä mitään ja etenkin pitää sen leipäläpensä kiinni.

Jos joku ystävällinen sielu silti joskus sattuu näkemään mahdollisesti minut, kokonansa olemassa olevaisna niin, hihkaisepa jotain ihan vain kokeeksi, että nähdään tosiaan olenko olemassa vaiko enkö. Voi olla, että sanon taas jotain täysin idioottia, mutta suotakoon se anteeksi. Minulla tuskin on sen asian kanssa mitään tekemistä kuitenkaan.

Vai mitenköhän tuo nyt mahtaa olla, asianlaita?

KENGÄNKIILLOTTAJAN JA KULUTTAJAN ARKI

‎”Muistan taas olla tyytyväinen”, sanoi eräs toimittaja, kun katsoi intialaista töihin menevää kengänkiillottajaa. Hänen koko omaisuutensa kulki siinä mukana.

Mitä ihmettä!

Miten se poikkesi länsimaisen ihmisen raskaasta raadannasta lähteä loskaiseen pimeyteen aamulla ani varhain, raahata lapset päiväkotiin ja illaksi takaisin? Illalla jumpat ja pakolliset juoksulenkit. Loputtomat lisäkouluttautumiset ylöspäin pyrkimiset ja loputtomat Tv-sarjat uutiset ajan hermolla olemiset.

Loputtomat täydellisenä pysymisen ohjeet ja uutuudet.

Miten se poikkesi?

Siten, ettei intialaisella ollut työtaakkansa lisäksi järjetöntä asunnon ja mökkipaikan, kahden auton ja veneen,mönkijän, Ikean sohvakaluston, sänkyuutuuksien ja neliökilometriä pitkän keittiökaapiston ja hipaisunäppäimisten sähkölieden ja tv:n ja digiboksien ipodien ihmepillerien ihmevoiteiden ihmevekottimien loputonta velka- ja haluamistaakkaa ja niiden jälkeen tulevia velka- ja haluamistaakkoja.

Kyllä olen iloinen intialaisen puolesta ja toivon, ettei hänen maansa ja kansansa vapautta koskaan tulla samoin riistämään.

 

———–

KESKI-IKÄISET NAISET

Keski-ikäiselle naiselle iskee jokin vamma. Nuoruudessani 80-luvulla keski-ikäiset naiset kokivat jonkun jälkeenjääneen seksuaali vapautuksensa ja enemmänkin häpäisivät itsensä tulemalla kysymään meiltä nuorilta että ”oletko sinä erotiikasta kiinnostunut” aivan kuin se olisi maailmaan äkisti ilmestynyt jokin uutuus, elämän muotivillitys. He puhuivat epätoivoisesti huohottamalla muistuttaen enemmänkin kiimaista kanaa jolla on kyhmyjä äänihuulissa ja munasarjoissa kuin millään tavoin puoleensavetävää naista.

90-luvulla he alkoivat käyttää tummuneen veren punaista huulipunaa kaventuneisiin huuliinsa houkutellakseen miehiä mutta jos olisin mies, olisin juossut karkuun moisia pelokkeita.

Nyt 2000-luvulla he ovat uransa luoneita kipinkapin koroissaan kopsuttelevia hukassa olevia epäihmisiä piikkikärkisine silmälaseineen. Olisi hullunkurista nähdä heidät irrottelemassa yhtään missään. Näppärillä räväkästi leimahtavilla autoillaan he huristelevat koirankarvan värisissä piikki hiuksissaan epätoivoista loppuaan kohden tekopirteästä tämän tästä kiekahdellen.

Nyt kun itse olen keski-ikäinen, mietin olenko minäkin nyt vampyyri/puuma nainen, jonka tulisi nyt ottaa elämästä kaikki irti vielä kun voin. Ikäänkuin mennyt olisi se tavoiteltavin asia maailmassa.

Koira joka omaa häntäänsä ajaa takaa.

MUIDEN PUHEISTA JA SUUTTUMUKSESTA

Kuulin lauseen miten ei pahoille puheille ole pelikenttää, jollei joku pidä niille ovea auki.

Muistakaamme tämä hyvät ystävät♥ liittynee samaan miksi esim. minua on miltei mahdoton saada suuttumaan, koska en ymmärrä mitä on suuttuminen. (Suutahtaminen on eri asia, se menee ohi hetkessä)
Sattumoisin luen samaan aikaan jälleen Neale Donald Walschia joka puhuu suuttumuksesta. Tai alustankin sitä hieman ensialkuun rauhasta.

”Jokainen ihminen löytää rauhan sisimmästään. Kun sisäinen rauha löytyy, ihminen huomaa myös tulevansa toimeen ilman.
Se tarkoittaa, ettei enää tee mieli ulkoisen maailman asioita. Se vapauttaa suuremmoisella tavalla. Ensinnäkin se vapauttaa pelosta, että on olemassa jotakin minkä voi menettää ja pelosta, että omistaa jotakin minkä voi menettää ja pelosta että ilman jotakin tiettyä asiaa ei voi olla onnellinen.

Toiseksi se vapauttaa suuttumuksesta.”

No niin nyt päästään siihen SUUTTUMUKSEEN:

”Suuttumus on julki tuotua pelkoa.
Kun ei ole mitään pelättävää, ei ole mitään suuttumisen aihettakaan.
Ette suutu, kun muut tekevät jotakin sellaista, mitä ette halua heidän tekevän, sillä teillä ei ole mitään tarvetta määrätä heidän tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Siksi niistä ei seuraa suuttumuskaan.

Ette ole vihaisia, kun joku on epäystävällinen, koska ette tarvitse heidän ystävällisyyttään. Ette suutu, kun joku on tyly, koska ette tarvitse rakkautta. Ette suutu, kun joku on ilkeä tai pyrkii aiheuttamaan vahinkoa, sillä ette tarvitse muunlaista käytöstä ja tiedätte, ettei teille voi aiheuttaa vahinkoa.

Ette suutu edes siitä, jos joku yrittää riistää hengen teiltä, sillä ette pelkää kuolemaa.
Kun pelko poistuu, teiltä voi ottaa pois kaiken, ettekä te sittenkään suutu.
Tiedätte sisäisesti, intuitiivisesti, että kaiken minkä olette luoneet voi luoda uudelleen tai että- mikä vielä tärkeämpää- sillä ei ole mitään väliä.

Kun löydätte sisäisen rauhan, yhdenkään ihmisen, paikan tai esineen, olosuhteen tai tilanteen läsnäolo tai poissaolo ei voi olla mielentilanne luojana eikä olemisen kokemuksenne syynä.”

Tämän kaiken takana Neale Donaldin mukaan olisi siis rauha ja hän sanoo vielä:
”Tämän rauhan etsiminen ja löytäminen itsestään voisi, jos kaikki sen tekisivät, lopettaa kaikki sodat, poistaa yhteenotot, estää epäoikeudenmukaisuudet ja tuoda maailmaan iankaikkisen rauhan.”

Niinköhän se olisi mahdollista. Näitä kirjoittaessani muistan että olenhan minäkin ollut suuttuneena useamman päivän. En toki montaa päivää, mutta kuitenkin. Joka tapauksessa sen aikaa kunnes olen päässyt selvittämään asian.
Täydellisiä emme siis ole. Mutta pyrkiä siihen aina voi. Siihen ainoa keino lienee on aloittaa vain aina alusta. Jokaikinen kerta alusta.