LASTENVALVOJA VAIHTUI JA MITÄ SIITÄ SEURASI


19.3.2013

Ei ole tarvinnut kirjoittaa kuukausiin tätä tyttäreni tarinaa, sillä kaikki on mennyt niin hyvin. Ja kaikkien niiden rankkojen aikojen jälkeen on ollut onnellista vain nauttia tästä ajasta, olen halunnut unohtaa koko bloginkin, joka täynnä ahdistavien aikojen muistoa.

Jouluksi tytär tosiaan siirrettiin tuonne hyvään paikkaan ja sen jälkeen kaikki, aivan kaikki on mennyt paremmin, jopa hyvin. En voi olla ajattelematta, etteikö asioiden muuttumiseen olisi vaikuttanut se, että lastenvalvoja vaihtui. Sen jälkeen alkoi heti tapahtua ja vauhdilla. Lastenvalvoja pani tuulemaan, hyvässä mielessä, sen havaitsi heti asenteista meitä kohtaan. Asenne oli tasaveroinen, ei alentuva. Koin hänet ihmiseksi, en sosiaalialan ammattilaiseksi. Sellaiseksi eräät itseään nimittävät. Hän ei nimittänyt itseään miksikään, minä nimitin hänet ihmiseksi. Ihmiseksi joka kuunteli meitä sillä korvalla, että aikoisi myös toimia toiveidemme mukaisesti, eikä vain aikoisi johdattaa meitä hänen aikomaansa suuntaan. Sellaista emme olleetkaan kokeneet vuosi kausiin. Ja sellaisen ihmisen kun kohtaa, sen kyllä erottaa heti ihmiseksi.

Jos joskus koittaa päivä, että joku kuuntelee tarinamme, meillä on nyt kaksi tarinaa kerrottavana. Toinen on se painajaismainen aika, kun tytär siirrettiin kauas kotoa pakolla (lastensuojelu itse väittää, ettei se ole pakko), se aika, kun poliisit, vartijat ja noviisit sosiaalityöntekijä tyttöset seisoivat eräänä kesäaamuna varhain ovellamme vaatien tytärtämme lähtemään välittömästi sijoituspaikkaan, vaikka olimme juuri saaneet luvan tyttären kotona oloon. Ja kaikki se vuoden kestänyt tyttäreni karkuruus paikasta, jossa hän ei halunnut olla, eikä kukaan meistä enää halunnut. Aika jolloin en tiennyt, suojellako tytärtä sosiaalitoimelta vaiko kaveriporukalta ja valitsin mieluummin tiukan paikan tullen kaverit. (Ja kuka äiti niin vastuuton olisi, että tekisi moista ilman todella pätevää syytä.)

Aika jolloin maailma tuntui samankaltaiselta kuin on täytynyt maailman olla erilaisten vainojen aikaan. Eroa vain vainojen ajassa ja tässä ajassa jota nytkin moni perhe elää lastensuojelun taholta on se, ettei näitä väärintoimimisia usko kukaan ulkopuolinen ihminen. He eivät usko, ettei perheessä ole vikaa. He eivät tiedä, että syy on siinä kun yhteiskunnan rakenteet ovat täysin poissa raiteiltaan, eikä tästä aiheudu enää muuta kuin valtavaa kärsimystä perheille. Ja vielä lopulta, koko yhteiskunnalle.

Miten kauan vielä täytyy perheiden kestää, ennenkuin tosiasiat tunnustetaan. Jos voisin, vaatisin jo päitä vadille.
Mutta voi vain toivoa, että perheet selviäisivät tästä yhteiskunnan ”avusta”. Enkä puhu tässä luonnollisestikaan niistä perheistä, jotka todella tarvitsevat huostaanottoa (tämän joudun täsmentämään joka kerta muutaman ääliön tähden). Puhun nyt niistä perheistä, joiden avun tarve olisi ollut jotain aivan muuta kuin huostaanotto! Avun olisi kuulunut olla taloudellinen tuki (asumistukikin laahaa 20 vuotta laskelmissa jäljessä, puhumatta toimeentulotuesta ym), avun olisi kuulunut olla kouluissa psykologit, terveydenhoitajat, erityislasten hoitajat, omaishoitajien tuet jne jne.) Ja toistan, taloudellinen tuki, sekä pienet maalaisjärjen käyttämiset byrokratioiden rattaissa!

Sen sijaan huostaanotoista on tullut jokin, muka ratkaisu kurjistuneeseen taloustilanteeseen maassamme. Siitä on tullut kammottava bisnes, ajassamme oleva rahan ja loputtoman voiton tavoittelu on tarttunut kaikkialle kuin musta surma.

Toinen tarinamme on jo paljon parempi. Tytär pääsi muuttamaan takaisin lähelle kotiaan, lähelle poikaystävää, paikkaa jossa tytärtä, äitiä ja jopa poikakaveria kuunneltiin aivan alusta lähtien. (Toisessa laitoksessa poika oli ollut joku paha ja tyttärestäni eristettävä henkilö).Tytär sanoi heti, että tämä on ihana paikka, täältä hän ei aio karata. (Emmekä vaadi enää mitään huostaanoton purkua, vuoden päästä tytär on jo täysi ikäinen). Nyt on mennyt kolme kuukautta uudessa paikassa. Koulu sujuu hyvin, kaksi osittain uupuvaa luokkaa, kasi ja ysi on tarkoitus suorittaa syksyyn mennessä. Kaksi kertaa tytär on jäänyt seuloissa kiinni kannabiksesta, uutena vuotena sekä noin puolitoista kuukautta sitten. Muutoin kaikki on mennyt hyvin, tytär voi hyvin ja kokee myös onnellisuutta.

Tytär saa koko ajan enimmäkseen hyvää palautetta, ellei mukaan lasketa pieniä myöhästelyjä, jotka nekin ovat alkaneet loppua, tai kielenkäyttöä, joka ei ole aina ollut kaunista. Mutta kaikesta näen, etteivät aikuiset hoitovastaavat ota niitäkään itseensä, eivät vedä hernettä nenään, vaan toimivat viisaasti, eivät kuten he jotka valtaansa käyttivät väärin, kostaakseen ammattinsa muka suomalla oikeudella (kieroutunein motiivein) rangaisten. Tätähän tapahtuu kaikkialla niin sodan kuin rauhan aikana kaikkialla byrokraattien sekä muiden ammattialojen taholta. Miksi siltä varjeltuisi laitos jonka pitäisi suojella lasta.

Joka tapauksessa kaikki nämä joulun jälkeiset kuukaudet ovat olleet niin onnellisia, itsekin olen saanut omia kouluasioitani vietyä vauhdilla eteenpäin. Tytär on puhunut paljon, katunut karkuruus aikojaan siinä mielessä, että miten paljon surua aiheutti niillä minulle, äidille ja sisaruksilleen. On käynyt läpi vanhoja tekstiviestejä, jossa olen kertonut vaikkapa ostaneeni uudet lapaset, että ”kunpa voisin ne antaa sinulle, ettei sinun olisi kylmä” ja muuta. Tytär pyytää anteeksi ja sanoo, ettei hän kuitenkaan niitä karkaamisiaan tehnyt tahallaan, vaan ettei voinut niille mitään.

Sen olen aina tiennyt, en itsekään olisi nuorena voinut sille mitään. Kuka itse näistä sosiaalityöntekijöistä suostuisi rangaistuslaitoksiin sen sijaan, että olisi saanut vain pyytämänsä oikean avun oikeaan aikaan! Nyt niin monia perheitä on rangaistu siitä että ovat hakeneet apua! Ihmisoikeusloukkauksista näissä usein on jo kyse!

Mutta nyt näemme tyttären kanssa joka toinen viikonloppu ja jos pääsiäiseen mennessä on kaikki mennyt hyvin, hän voi olla joka viikonloppu luonani. Veljenkin elämä on nyt iloisempaa, kun oma läheinen isosisko näkyy kotona, on taas elämää, sitä mikä oli ennen tätä huostaanottoa. Vasta nyt voi tyttäreni aloittaa rauhassa selvittää omia ongelmiaan, mistä ne juontuvat. Ahdistuksia on yhä, usein painajaisten muodossa, joissa hän useinmiten pakenee, etupäässä poliiseja. Aina pakenee. Onhan viimeinen vuosi ollut sitä todellisessa elämässä aivan kuin hän olisi joku pahakin rikollinen. Toki unien paot kertovat muutakin.

Koemme elämämme ajan, kun apua lähdimme hakemaan unettomuuteen ja lintsaamisiin kolmisen vuotta sitten kuin pahana unena, sodan kokemuksena. Sellaisena aikana, jossa omat löivät. He löivät, joilta apua pyysimme. Eivä kaikki lyöneet, mutta se joka lyö, siitä jää kirvelevä muisto. Mutta ehkä se olikin vain uni, uni sodasta jossa apu muuttui helvetiksi.

Yhtenä iltana, kuten niin monina muinakin, tyttäreltä tuli viesti kun jo nukuin: ”Äiti, on niin ihanaa olla onnellinen.”

Mainokset

JOULU ILOA LUVASSA


15.12.2012

Helpostipa jää ne hyvät asiat kertomatta. Onhan siitä jo reilu kuukausi aikaa kun tytär saatiin kiinni. Tosin sen hyvyydestä en osaa sanoa, vaan sen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijä vaihtui. Ja siitä on seurannut ainoastaan hyvää.

Ensinnäkin, kiinnioton jälkeen meidän ei tarvinnut odottaa kuin viikko tapaamista, jossa sovittiin yksituumaisesti, että tytär siirretään takaisin omalle kotipaikkakunnalleen jonnekin hänen hyväksymälleen sijoituspaikkaan.

Uusi sosiaalityöntekijä oli jopa sitä mieltä, että pakkohan paikassa jotain on olla kyseenalaista, jos tytär karkaa sieltä joka kerta pois. Ennenkuulumatonta, aiemmin yksikään viranomainen ei olisi myöntänyt yhtään mitään!

Kun uusi sosiaalityöntekijämme ihmetteli tyttärelleni, että minkä vuoksi hän koko ajan karkasi haluamastaan sijoituspaikastaan, sanoi tytär siihen, etteihän häneltä oltu alunalkaenkaan kysytty mielipidettä sinne sijoittamisesta. Tätä asiaa kovin hämmästeli tämä sosku. Sanoi, että tässähän on kyse siitä, että nuoren täytyy itsensä hyväksyä paikka. (Tottakai tytär nimen oli paperiin laittanut, tietäen ettei muutakaan voi.)

Ja niin hänellä on nyt kuitenkin sopiva paikka kotipaikaltamme löytynyt. Kaiken hyväksi huipuksi sinne sai tulla tutustumaan myös tyttäreni poikaystävä, kihlattu ja hänet otetaan tästä lähin kaikkiin palavereihin ja muihin täysvaltaisena jäseneneä, kuten meidät muutkin lähiomaiset. Tällaistahan ei ole aiemmin tapahtunut lainkaan. Aiemminhan poikaystävältä oli pääsy kielletty nuorisokotiin, kielletty soittamasta, kielletty lähettämästä kirjeitä. Kaikki oli vain kielletty.
Jota alunalkaenkin kritisoin, koska miten mikään asia etenee tuollaisella asenteella? Se pitäisi olla jokaiselle normi älyn omaavalle päivänselvää ja ennenkaikkea alan ihmisille.

Että kiellot luovat vain ja ainoastaan vastarintaa.

Nyt uusi soskumme luotti heti tyttäreeni niin paljon, että antoi hänelle täydet valtuudet matkustaa yksin junalla Espooseen ja takaisin käymään kuulemisessa jossa hänen siirrostaan päätetään. Ja jopa minä äitinä pelkäsin sinä päivänä kun yksin matkustus tapahtui, että jos hän kuitenkin pimahtaa päästään ja karkaa. Mutta eipä karannut.
Se päivä, jolloin kävin tutustumassa uuteen paikkaan, on jäävä mieleeni varmasti iäksi. Ensinnäkin, joku keittiöstä huuteli, että ketä etsin, tule odotellessa kahville ja niin menin. Hetken päästä tuli tyttären poikaystäväkin paikalle ja pian kaikki jo joimme kahvia ja palaveri saattoi alkaa.
Tulen muistamaan hetken, kun palaveri päättyi, tytär lähti kiltisti tämänhetkisen sijoituspaikan nuorisotyönteijän kanssa takasin sinne perähikiälle ja vilkutti iloisena, kun minä kävelin tyttären poikakaverin kanssa ja kuuntelin miten iloinen hän oli. Kehui heti, miten aivan ihania ihmisiä kaikki olivatkaan. Ihmetteli, miten häntäkin kuunneltiin ja häneltä kyseltiin mielipiteitä myös.

Nyt sekin on ihmeellistä, että poikaystävä asuu aivan naapurissa, aiemmin pelkästään se olisi ollut syy, ettei lastensuojelusta oisi suostuttu tuohon paikkaan. Tuolla kaikki suhtautuivat luonnollisesti siihenkin, että okei, poikakaveri pössyttelee pilveä, että miten tuetaan parhaiten sitten sitä, ettei tyttäreni tekisi samaa. Asiasta puhutaan heti avoimesti, eikä aiempaan tapaan kuuhistelellen ja hyssytellen ja kieltäen koko moisen ihmisen olemassaolo!

Nyt jos koskaan olen saanut vankkumattoman todisteen siitä, miten nämä kaikki aiemmat vuodet on menetelty tyttäreni kohdalla täysin väärin, mutta vasta nyt viimeisenä vuotena ennen hänen täysi ikäisyyttään, vasta oikein.
Heti kun toimitaan oikein, alkaa tapahtua hyviä asioita. Ja sen tuntee sydämessään, kun toimitaan oikein. Siitä jää hyvä mieli.

Tytär on mm. tässä odotellessaan siirtoa saanut jo suoritettua lukuisia rästiin jääneitä jaksoja. Aivan pian on kasiluokka suoritettu. Sai jopa viimekokeistakin 8 ja 9. Enää hän ei näe painajaisiakaan. Aiemminhan hän näki jatkuvasti miten poliisit ja soskut ajoivat häntä takaa ja heräsi aina hiestä märkänä. Enkähän itsekään välttynyt noilta unilta vastaavien topsitapahtumien jälkeen.
Joulu on tulossa ja vaikka rahaa ei ole senttiäkään laittaa erikseen jouluun, on meillä todellinen joulu moneen vuoteen, koska olemme saaneet takaisin elämänuskon ja oikeudenmukaisuuden tunteen takaisin. Väliin sen ehtivät viedä epäpätevien sosiaalityönteijöiden painajaismainen joukkio, mutta tämä yksi, nykyinen sosku,Ihminen jolla toimii luonatinen maalaisjärki, on tuonut elämäämme todellisen toivon näköalan takaisin.

Ikävää vain on se, kun teitää miten moni nuori Suomessa yhä joutuu elämään kauhun hetkiä kun toimitaan niin väärin, muka lastensuojelun nimissä, mikä on kaikkea muuta kuin sitä!
Ehkä tyttäreni vielä hakeutuu ammattiin, jossa voi auttaa yhteiskuntaa näkemään sen kokolailla vääristyneen lastensuojelumme tilan.

TOIVEITA UUDESTA ALUSTA


20.11.2012

Tänään on ollut tuntehikas päivä. Oli se palaveri tyttären siirrosta takaisin omalle paikkakunnalle. (Olenko tänne kirjoittanut, että tytär saatiin kiinni ja ollut viikon nyt omassa sijoituspaikassaan)

Sekä tytär, että minä olemme tyytyväisiä jos päätös syntyy ja siirto tehdään. Lisäksi uusi sosiaalityöntekijä vaikutti yhä vain kuten jo alussa, niin sopivalta ja hyvältä. Tärkeintähän tässä on se, että tytär itse kokee hänet luotettavaksi.

Mutta kuinka ollakaan kun menin siitä kirjastoon sitten, tuli siellä tyyppi kysymään saako hän tehdä kyselyn poliisien toiminnasta maassamme. Lupauduin, kun ajattelin sen olevan lyhyt. No eihän se ollut, väsytti jo ja huimasi, oksennustautikin oli vienyt voimia, heikko oli yhä olo. Kesken haastattelun tuli useita tekstiviestejä, lopulta puhelin soi. Sammuttelin sitä moneen kertaan taskussa ja aina se vain soi. Kirjasto kaikui puhelimestani ja en saanut suljettua puhelinta kuin väkivalloin.

Lopulta haastattelu loppui ja menin tarkistaman hyllyjen väleihin tekstiviestejä. Pojalta viesti, että ”äiti pöllin kaupasta kokiksen, poliisit ovat tulossa meille” Minä, että mitä helvettiä ja samassa poikani soittaa, että missä olen, kun poliisit ovat kotonamme, kun eivät saaneet minua kiinni. No sitten puhun poliisin kanssa ja päivittelen tapahtunutta. Poliisi kehottaa käymään keskustelua lapsen kanssa illalla, no sehän heidän kuuluu sanoa, mitä he muuta voivat.

Joutuvat tehdä rikosilmoituksen sekä ilmoittaa sosiaalitoimeen. Siitäkös riemastun, ääneen sanon rauhalliseen tapaani vain, että minkä tähden tuosta nyt heille pitää ilmoittaa, siihen he, että se on nykyisin tämä varhaisen puuttumisen käytäntö. En voi olla sanomatta hänelle, että tiedoksenne vain tulevaisutta ajatellen, että siitä tunnetusti on vain haittaa, ei millään tavoin hyötyä, että joku sosiaalitoimi puuttuu asiaan. Että te poliisit kyllä voitte puuttua ja asiallista onkin, mutta sosiaalitoimen puuttumiset eivät ole kovinkaan tehokas keino.

Tuskin noinkaan fiksusti sain sanottua, mutta tuota ajoin takaa. Poliisi otti tietoni vastaan erittäin asiallisesti. Äskeisen haastattelun vastaukseni poliisien toimista olivat ainakin menneet oikein, enhän heitä lainkaan moittinut, päinvastoin saivat joltisenkin ylistäviä lausumia minulta, paitsi siihen, että mielestäni turhaan kiikaroivat pikkurikollisia (hm, no nuorten miltei lasten kohdalla ihan ok, onpahan pysäyttämässä ajoissa, kuten nyt omaa lastani) sekä taajamien ulkopuolella tapahtuvat tutkailut ovat mielestäni täysin turhia. Puhun nyt todellakin teistä, jossa ei mailla halmein ole ihmisiä eikä edes muuta liikennettä).

No joka tapauksessa, tällainen päätös sitten hyvin menneelle palaverille. Ikäänkuin muistutukseksi, että äläpäs nuolaise ennenkuin tipahtaa, kun yhdestä lapsesta pääsee niin….yksipä hännänhuippu on vielä jäljellä. No, poikani luonnollisesti on saanut satinkutia myöskin sisaruksiltaan. Tosin ovat myös säälitelleet veljeään, että raukka joutuu nyt siskon takia oikein erityisyyniin.

Kotona odotti sitten erityisen paksu nivasta postia. Kaikki laskuja, eikä siinä mitään, mutta itselleni täydellisenä yllärinä, lisäksi kolme laskua perinnästä. Ihmetys, miksei laskuja oltu jo selvitetty toimeentulotuen yhteydessä, kuten yleensä. No, minun virheekseni se koituu, jos soskun laskelmat myöhästyy kuukaudella, minä olen se, joka maksan viulut.

Laitoin japanilaista rauhoittavaa musiikkia soimaan ennenkuin aloin menettää hermojeni hallintaa lopullisesti, menin kiltisti koneelle ja laitoin kylmän rauhallisesti sähköpostia näille velkojille. Katkerana mietin hyviä aikoja vielä 80-luvulla, kun ihminen sain noin kahden tai kolmen kuukauden ajalla kolme varoitusta ennenkuin laskut menevät perintään. Nyt laskut ja nimenomaan kaupungilta tulevat terveydenhoito ym laskut menevät saman tien suoraan perintään, ellet kuukauden sisällä ole laskujasi maksanut. Lisäksi tässä ei huomioida, että kyseessä saattaa olla kaupungin omien lupausten törkeä viivästyminen. Sitä ei huomioida lainkaan, vain sinun virheesi huomioidaan ja rankasti huomioidaankin. Tulevaisuudeltasi viedään jalat alta.

Illalla soi ovikello ja ehdin pelästyä, että sieltäkö ne soskut jo saapuvat! Mutta se olikin onneksi vain vävy joka tuli yöksi työvuoron välissä. Huh, ehkä saisin kuitenkin tämän illan huokaista.
Avasin facebook sivuston ja siellä napitti kaverini laittamassa kuvassa kaksi siamilaiskissan pentua. Minulta pääsi itku ja nauru yhtäaikaa. Itkin aivan luokona ja nauroin ja ihastelin,että jotain niin suloista vielä oli. Jotain niin suloista vielä maailmassa oli.

RAJOITUKSET RANGAISTUKSINA


Vastailin tänään Voikukka hankkeen kyselyyn, joka lähetetään Sosiaali- ja terveysministeriölle 4.11.2012. Toivon todella että me asiakkaat nimenomaan tulisimme kuulluiksi, eikä se olisi taas vain sitä että eri alojen ”ammattilaiset” kertoilevat omia ”viisauksiaan” siellä narisevalla tärkeilevällä äänellään toisilleen.
”Laki kieltää rajoitusten käyttämistä rangaistuksena.” on kirjasta:

Lastensuojelulaki Käytäntö ja soveltamienen, Tapio Räty, Edita 2010.

Kirjasta on ilmestynyt tänä syksynä uusi painos.

Lainpykälä kuuluu näin: ”64 § (12.2.2010/88)

Rajoitustoimenpiteiden käyttämisen yleiset edellytykset
Laitoshuoltona järjestettävän sijaishuollon aikana lapseen saa 65–73 §:n nojalla kohdistaa rajoitustoimenpiteitä vain siinä määrin kuin sijaishuoltoon johtaneen päätöksen tarkoituksen toteuttaminen, lapsen oma tai toisen henkilön terveys tai turvallisuus taikka muun mainituissa säännöksissä säädetyn edun turvaaminen välttämättä vaatii. Toimenpiteet on toteutettava mahdollisimman turvallisesti ja lapsen ihmisarvoa kunnioittaen.

Ks. Suomen perustusL 731/1999 7 ja 19 § sekä L sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 812/2000 4 §.”

”…Lapsen oma tai toisen henkilön terveys tai turvallisuus taikka muun mainituissa säännöksissä säädetyn edun turvaaminen välttämättä vaatii…”
Hm, tyttäreni ei saanut avata postejaan kuukauteen (rangaistus karkaamisesta), ei edes äitinsä, eli minun lähettämiä posteja muutoin kuin valvonnassa ja sekin niin että valvoja tarkisti, ettei äiti vain ollut laittanut esim dvd:n väliin mitään luvatonta. Minä äiti joka tietääkseni en eläissäni ole huumeisiin koskenut enkä käytä muutoinkaan mitään päihdyttäviä aineita (alkoholia, makeisia harvoin 1-3 krt/vuosi), kahvia lukuunottamatta.

Kahtena kertana unohdin laittaa kirjekuoreen lähettäjän nimen, joten dvd:t ja kirjat saivat odottaa avaamattomina kuukauden. Ei auttanut vaikka miten soitin heille, että se olen minä joka ne lähetin nimenomaan tyttäreni tilaa helpottamaan (rauhoittavaa meditatiivista musiikkia mm, ei mitään ”hörhöilyä”, eli siitäkään ei kyse ollut.

Myöskään tietokoneeseen ja kännykkään ei ollut mitään asiaa tyttärelläni kuukauteen. Eikä saanut katsoa edes kaverin kännykältä erästä lohduttavaa kuvaa jonka koetin tyttärelleni kaverin kautta lähettää nimenomaan helpottamaan hänen oloaan. Kuva oli pojasta joka eli pelkän happilaitteen varassa elämäänsä. Halusin antaa tyttärelleni perspektiiviä asioihin, ahdistihan häntä kovin, kun oli kotoa juuri haettu poliisivoimin vaikka olimme saaneet luvan tyttären kotona olemiseen, mutta joku käytti jälleen mielivaltaa.

Tuosta kaikestahan voisi joku ulkopuolinen päätellä, että minussa äidissä oli jotain epäilyttävää. Ainakin itselleni se tulee mieleen. Täysin käsittämätöntä. Herkempi saattaisi jo seota tällaisesta, alkaisi epäillä omaa mielenterveyttään, epäillä että olenko kenties skitsofreni, joka vain en tiedä, että itse on hullu. Kaiken lisäksi jos sattuu olemaan ihminen, joka haluaa nähdä omat vikansa, on tässä altis kaikenlaiseen vääränlaiseen itseenä kohdistuvaan epäilyyn. Nuorena äitinä jo varmaan epäilisin kovastikin olevani sokea itseni suhteen ja hakeutuisin hoitoon ja mitä ilmeisemmin tässä ajassa minut laitettaisiinkin syömään vähintäänkin kolmio lääkkeitä aivan turhan tähden. Pelkästään epäilyn tähden.

No nyt soitti lastensuojelusta se uusi työntekijä eli hän joka myös päättää asioistamme. Hän vaikuttaa niin mukavalle ja tervejärkiselle, kuten jo viimeksi huomasin. Lupasi lähettää sijoituspäätöksen, joten aiempi pelkoni oli turha. Tosin en sanonut muuta syytä, kuin että päiväkirjaa kirjoittelen ja tarvitsen ne paperit.

Oli jopa sitä mieltä, ettei ne nuoret yleensä ilman mitään syytä ota hatkoja laitoksesta. Sanoi haluavansa puhua nuoren kanssa asiasta erikseen sivussa virallisista neuvotteluista.Toivottavasti pääsisimme oikeasti tekemään yhteistyötä ja loppuisi tämä kurjuus. Kun vielä kuuli, että nuori täyttää pian jo 17 vuotta, sanoi että alkaa olla jo niin aikuisuuden kynnyksellä, että hänelle tuleekin antaa vastuuta vapauksien suhteen. Sitä totisesti toivon, ettei olisi taas vain rangaistukset ensijaisesti odottamassa ”tuhlaaja lasta” laitoksessa.

Nyt vain taas koettamaan kannustamaan lastani laitokseen.

TASKULAMPPUPOLIISEJA JA LAPIN RAUHAA


Poliisit olivat käyneet meillä sillä aikaa kun palelin vaaliteltalla. Poikani, pian  14v kertoi miten he kyselivät häneltä epäluuloisina, aivan kuin olisivat kuvitelleet pikkuveljen piilottelevan sisartaan. Olivat käyneet koko talon siivous ja vaatekomeroineen läpi taskulampun kanssa keskellä kirkasta päivää. Mitäköhän ne taskulamput siinä auttoivat. Ehkä pääsivät tunnelmaan sitä kautta.
Lähinnä naureskelimme tapahtunutta. Luultavasti heillä heräsi epäilys, kun en ollut vastannut puhelimeen pariin päivään juuri niiden vaalikiireitteni vuoksi.

Lastensuojelu ei ole ottanut yhteyttä pyynnöstäni huolimatta kahteen kuukauteen vedoten vain siihen seuraavaan palaveriinsa, jota ei ole kuulunut. Mutta heti kun laitoin sähköpostia, jossa pyysin kaikki heidän kirjauksensa, päätöksensä sekä suunnitelmansa, minulle soitettiin. Valitettavasti olin silloin kaupassa ja pyysin olemaan yhteydessä myöhemmin päivällä.

Tämä tapahtui kaksi päivä sitten, joten jää nähtäväksi soittavatko enää. Miksi minulla on tunne, etteivät he halua laittaa minulle niitä papereita postissa kuten pyysin? Miksi ihmeessä tulee tällainen tunne? Onko siihen perusteita, vai olenko vain tullut huvikseni tai väsymystäni epäluuloiseksi?

Miksi nuorisokodin yhteenvedossa ei mainuttu sanallakaan siitä, ettei tyttäreni edes ole ollut koko laitoksessa kuin sen yhden ainoan kuukauden? Miksi he ikäänkuin antavat ymmärtää siinä, että he kovasti tehneet töitä tyttäreni eteen? Miten kauan jouduin pyytämään heiltä esimerkiksi että ottaisivat tyttäreni ADD epäilyni vakavasti ja laittaisivat tutkimukset alulle. Lopulta laittoivat, kun puoli vuotta asiasta puhuin. Tuskin oma aloitteisesti sitä olisivat tehneet, ennemmin olisivat aloittaneet lääkityksen tyttärelleni.

Miksi minulla on koko ajan tässäkin tunne, ettei minua kuunnella, että minä olen vain jokin välttämätön paha tässä, entäpä tyttäreni sitten? Kuunnellaanko häntä, onko kuunneltu hänen ajatuksiaan?

Kuuntelin eilen koko päivän musiikkia, josta sain vain surullisen olon. Tein sen tarkoituksella. Kuka tilaamme itkisi, ellen itse. Surin oikein antaumuksella tytärtäni, jonka kanssa en ole voinut enää elää luonnollista äidin ja tyttären välistä elämää vuoteen. Eikä pikkuveli ole voinut elää iso siskonsa kanssa vuoteen, ennen  kun olivat aina kuin paita ja peppu. Marraskuussahan tulee vuosi täyteen siitä, kun tyttäreni itse otti yhteyttä hätäkeskukseen pahan olonsa vuoksi. (Silloin tehtiin kiireellinen sijoituspäätös). Olen ylpeä hänestä,että osasi silloin hakea apua, ettei tehnyt itselleen mitään kohtalokasta. Sitä hän vain nuoruuden tyhmyyttään ei liene oppinut, ettei hänenlaisensa herkkä ihminen tulisi senkään vuoksi käyttää lainkaan alkoholia.

Nythän hän on siinä vaarassa jatkuvasti, kun elelee karkuteillä kavereidensa kanssa. Tähän koettaa nuorisokoti myös koko ajan vedota, miksi sijoitus on pidettävä voimassa. Milloin ennenkään on lasta huostaanotetu alkoholin käytön vuoksi? Käytinhän minäkin nuorena kokeellisesti alkoholia, mutta ei siihen aikaan olisi puhettakaan ollut sen vuoksi laittaa lasta laitokseen. Kun ei tulisi olla senkään vuoksi, että lintsasi koulusta.

Olisi pitänyt löytyä muut keinot.

Haaveilin eilen suru musiikkia kuunnellessani pääsystä viikoksi asumaan metsään, paikkaan jossa kukaan ei kuulisi itkuani. Tunnen, miten sisälläni on valtava itku tästä julmasta asetelmasta, johon yhteiskunta on minut ja tyttäreni asettanut. Onko ollut oikein, että lapsi huostaanotetaan, jos on huoli lapsen koulun käymättömyydestä, jos on huoli lapsen alkoholin käytöstä ja tietoa pilven polttelusta? Minua ahdistaa tällainen yhteiskunta syvästi. Ei yhteiskunnan pidä puuttua tällaisiin asioihin. Puuttukoon murhiin ja isojen pamppujen talousrikoksiin. Puuttukoon väkivaltaan.

Yhteiskunnasta on löydyttävä muut keinot tavallisille perheille tai sitten tulee jättää ihmiset rauhaan! Kaikki tämä muu on kohtuutonta mielivaltaa!

Haaveilin olevani tyttären kanssa jossain Lapin suurissa metsissä, saisimme pilkkoa puita, sytyttää savusaunaa ja puuhellalla keittää aamukahveja. Pulahtaa hyiseen veteen. Poikakaveri mukana ellei muuten. Kaukana kaikista tämän maailman virkavalloista, jotka eivät kykene edes auttamaan ihmistä, pelkästään pahentamaan, pelkästään aiheuttamaan pelkoa, ahdistusta, turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa, epätoivoa.

Jos he tämän kaiken kuulisivat, lisäksi he sanoisivat (ovat jopa sanoneet),että juuri tästäkin syystä heille on kasvanut huoli, että äitikin on noin ahdistunut. Jumankekka,  ettei heillä kasva kuin herneenvarsia aivoissa vissiin.

Mitkä ovat syyt, että yhteiskuntaamme on siinnyt tällaista väkeä virkoihin, vieläpä muka ihmisiä auttamaan? Yliopistoissako on menty metsään vaiko missä? Olisi tutkimuksen paikka jo siinäkin mielessä, saatikka että selvitettäisiin ensin mielivaltaisia huostaanottoja, epäpäteviä sosiaalityöntekijöitä ym.  Me vielä jaksamme, koska minulla ja tyttärelläni on vahvat geenit, mutta entä he joilla ei ole.

—-

TYTTÄREN MIETTEITÄ KARKUREISSULTA LOKAKUUSSA


Taas olen, mitäpä muuta kuin koettanut kannustaa tytärtä palaamaan laitokseen. Huono vaihtoehto alkaa olla sekin, mutta mitä muuta voi kuin kehoittaa häntä sinne vaikka rangaistukset odottavatkin.
Samoin ovat koettaneet sisarukset hänelle puhua. Olen tuonut esille pelkoani valvomisen, alkoholin ja huumeiden käytön lisääntymisestä näin pitkän karkureissun aikana. Olen myös ääneen pohtinut, olenko epäonnistunut äitinä.
Näin hän o vastannut lokakuun aikana:

”Musta on tullu ainaki vuoden aikana paljon positiivisempi ja onnellisempi henkisesti vahvempi, kyl kaikki tietää et sä olet ihanin äiti mitä kellää voi olla ja etten mä sun takia tätä tee. Et oo epäonnistunu missään, mä itse sillon ku alotin yläasteen ryssin kouluni ku olin vaikea ja varmaan masentunu. Onhan mullakin pahat oloni, mut se johtuu tietenkin olosuhteista mitkä on ollu, ja on, tottakai, tiedäthän säkin sen. Nykymaailman nuorien kans työskentely on vaan tänä päivänä niin vaikeaa vääntöä,kusetuksia, ja pahaa oloa ihmisille. Jos kaikilla maailman miljoonilla nuorilla lapsilla olis alusta asti ollut joku enkeli sossuna, varmaan ihmeteltäskin miten kaikki asiat on hoidettu niin hyvin ja aidosti 🙂 se joka väittää olevansa ammattilainen työssään vaan sen takia että on lukenu pari kirjaa työstä jne,eikä oikeasti siis tee muuta kuin sitä mitä paperissa lukee,on sellasia ilkeitä itsekeskesiä akkoja..Ja sit ne jotka on oikeesti aitoja ja osaa auttaa, niitä ei voi missään nimes kuunnella koska he eivät ole ammattilaisia.. Tuli mieleen se mitä se mun laitoksen kylmämielinen vastaava ohjaaja sano A:lle(sisko) sillon tyyliin että, antaa ammattilaisten hoitaa siskosi jne..”

”Äiti en haluu menettää teitä. Kohta on joulukin ja mun täytyy sitä ennen päästä takas jaloilleen. En pysty siihen, ellei teitä ois. Sitä vaan jämähtää, eikä ajankuluu huomaa. Kai sä uskot että ootte mulle kaikki kaikes, aina ja ikuisesti.”

”Mä vaan ajattelen tääll teitä joka päivä. Mutten saa aikaseks mitään. Onko T. raskaana?”

”Mä en tuu syrjäytyy teistä. Mull on aina ollut luotettavin side teihin ja rakkain. Tää on vaan tämä vaihe, kun maailman pahuus potkii päähän.”

”Sä äiti olet ihana. Musta tuntuu että kyl pitäs sua johonkin tulla tapaamaan. P:lläkin sua ikävä ja se on alkanut skarppaa, ei oo dokaillu eikä pelleilly mitään ja oikeesti tuntuu siltä et se on ruvennu pitää kunnolla mun hyvinvoinnista huolta..En mä tykkää spurguilusta, oikeesti en mä oo mikää doku täällä 😦 vaik oonkin ns.vapaalla, mä osaan elää ihmisiks. Mua oksettaa kaikki huutavat känniääliöt sunmuut paskat. ”

Näistä viesteilyistä aina sitten päättelen asioita näkemättä 16 v tytärtäni lainkaan koska en voi rikkoa lakia. ?

Nuorisokoti toivoo, että infoan heitäkin missä mennään ja toki infoankin. Mutta välillä vain turhautuu ja väsyy, heillähän on AINA kaikkeen vastaus, että miten ongelmainen tyttäreni yhä onkaan ja miten heillä on se kuuluisa HUOLI. Lastensuojelusta ei kylläkään kuulu mitään yleensä. Nyt kun lastensuojelun tämä pää”suojelija” vielä vaihtui, en ole kuullut mitään kuukausiin. Ja aika kuluu, tyttäreni elämä kuluu, ei koulua, ei kotia. Poikakaveri on, mutta alkoholia käyttää.

Olen ehdottanut tyttärelleni, että isänsä voisi hakea hänet ja viedä nuorisokotiin, jos oma päättäminen on vaikeaa. Tietenkään hän ei siihen vastaa, niin minäkin olisin hänen iässään siirtänyt hamaan tulevaan menon jonnekin mistä tietää, että rangaistukset odottavat. Välittömästi otetaan mm. puhelin pois ainakin kolmeksi viikoksi, ei puhettakaan tietokoneen käytöstä. Postia ei saa lähettää kuin omat vanhemmat eikä niitäkään edes avata jos äiti on unohtanut merkata lähettäjän nimen ja sittenkin paketti avataan ohjaajan läsnäollessa, tarkistetaan jopa dvd tarkasti, ettei äiti vain ole lähettänyut mitään vaarallista mukana. Kavereiden kännyköitä ei saa edes vilkuilla, ettei ole vain jotain haitallista ulkomaailmasta jne jne.

Mikä epäluottamus! Tee tässä sitten yhteistyötä! En ole kyllä eläissäni joutunut näin ristiriitaisen tilanteen äärelle.

Miten minä suurperheen äitinä ja normaali maalaisjärjen käytön omaavana voin olla tällaisten toimijoiden kanssa yhteistyössä? Toistaiseksi tämä nuorisokoti sanoo lastensuojelulle, että perhe on yhteistyökykyinen. No siihen minut on kasvatettu pienestä pitäen, mutta alkaa olla paukut vähissä.

No niin. Lähden taas vaalikiertueelle tästä, saa hiukan muuta ajateltavaa. Samalla voin tehdä tätäkin asiaa askel kerrallaan näkyvämmäksi.

—–

OLEMME NORMAALI PERHE VAIKKA NUORI ONKIN SIJOITETTU. MIKSI NÄIN?


16.10.2012

Kuuntelin Aamusydämellä ohjelmaa, jossa haastateltiin aikuisia nuoria joilla oli huostaanotto kokemus lapsuudesta ja nuoruudesta. Molempien kotona oli alkoholitausta. Heidän tapauksessaan huostaanotto on ollut siis pelkästään hyvä ja oikea apu.
Toinen ohjelma tuli vastikään Dokumentti projetissa Arvo. Siinä pohdittiin mm, onko huostaanotto parempi vaihtoehto kuin siivousapu.Tässä ohjelmassa tuli esille se toinen puoli, se miten järjetöntä voi nykyisin olla mihin kaikkeen tarjotaan ainoastaan huostaanottoa, eikä sitä siivousapua.

Näitä kuunnellessa tuli mieleen, miten itsellänikin on ollut lähes koko elämäni ajalta sellainen käsitys, että huostaanotoissa etupäässä kyse jotain päihdetaustasta tai niin vaikeasta sairaudesta perheessä, että vanhemmat ovat jo pidemmässä sairaalahoidossa tai että vanhemmat ovat jo kuolleet.

Näin on varmasti ennen ollutkin. Ennen kultaista yksityistämisen aikakautta. Kaikkiin muihin tilapäis ongelmiin, kuten hetkellinen sairastuminen, taloudelliset vaikeudet  tai jotain muuta erityistoimia vaativiin tilanteisiin sai vielä ainakin 90 luvun alkupuolella kodinhoitajia. Monia tosin nolotti sekin avun pyytäminen. Joku sanoikin minulle, ettei iki maailmassa alentuisi pyytämään apua kunnalta, kun satuin kertomaan hänelle turvautuneeni kodinhoitajan apuun lastenhoidollisessa asiassa. Muistan miten itseänikin jossain tietyssä seurassa olisi nolottanut sanoa, että olen joutunut turvautua kodinhoitajaan. Harvoin siihenkään aikaan enää kodinhoitajat osallistuivat kaikkiin kodin töihin kuten vielä aiemmilla vuosikymmenillä. Moni kodinhoitaja sanoi minulle, ettei sitten tee muuta kuin ruuan lapsille. Mutta itse jos oli väsynyt vaikkapa uuden lapsen syntymän jälkeen tai muuta, oli sekin apu kullan arvoinen. Kyllä siinä tuli nieltyä kaikki turha ylpeys, jotta lapset vain saisivat parhaan mahdollisen hoidon.

Tänään huomaan olevani itse huostaanotetun lapsen äiti ja syystä, ettei lapselleni löytynyt ennalta ehkäiseviä tukitoimia missään vaiheessa, kun lintsaukset seiska luokalla alkoivat. Yhden kerran saimme perhetyöntekijän kotiin avuksi herättelemään lasta aamuisin. Niin vaikeita olivat aamuiset selviämiset kouluun. Perhetyöntekijän apu oli myös tuiki tärkeä ja koin sen todella hyvänä tukena.

Odotimme vuoden ajan pääsyä johonkin erityisluokalle, mutta niitä oli vain vaikeasti vammaisille, ei niinkään tällaiselle keskittymisvaikeuksista kärsivälle levottomalle nuorelle. Psykologia ei koulusta löytynyt, eikä muita vastaavia apuja kuin ehkä kerran kuussa joku kävi koululla, muttei useinkaan ehtinyt jokaista tarvitsevaa nuorta tavata. Omalle nuorelleni saatiin aika kerran, mutta hän oli silloinkin lähtenyt kesken koulu päivän lähimpään hampurilaisbaariin kavereidensa kanssa.
Omana kouluaikana oli vielä niin kutsuttu tarkkailuluokka, peräänkuulutin nytkin sellaista muttei ollut. Vastaavanlainen koulu oli kyllä ja suht lähellä kotiamme, mutta se oli koko sen vuoden täynnä, kun sen ovea kolkuttelimme epätoivoisina.

Koko tämän odottelemisen ajan lastensuojelu (johon olin ottanut yhteyttä, koska kaikkialla neuvottiin ottamaan yhteys kunnan sosiaalitoimeen ja sosiaalitoimesta sanottiin, että he eivät voi auttaa, ettei heillä ole siihen resursseja, mutta jos otatte yhteyden lastensuojeluun, saatte avun. Eli kehoitettiin tekemään itse lastensuojeluilmoitus apua saadakseen ja tein työtä käskettyä).
Saimmekin sitetn sen kiitettävästi toimineen perhetyöntekijän avuksi herättelemään tytärtäni kouluun. Tyttäreni kärsi siihen aikaan unettomuudesta, muttei ollut puhettakaan mistään psykologin avusta siihen sen hetken suurimpaan ongelmaan.

Lastensuojelusta sanoivat koko ajan, että ei sinne ”tarkkislaisten” kouluun tulisi olemaan paikkoja ja ehdottivat jo hyvin varhaisessa vaiheessa nuorisokotia. Ja kun tyttäreni jäi sitten luokalle ja jatkoi lintsaamista, eikä mistään saanut mitään apua, kehoitettiin vain huostaanoton vaihtoehtoon, mitä siinä vanhempana muuta saattoi tehdä kuin suostua?

Nyt tyttäreni on ollut laitokseen sijoitettuna kaukana pois kotoa jo lähes 9 kk ja on ollut laitoksessa vain reilun kuukauden. Kaiken muun ajan karanneena, koska hän ei halua olla niin kaukana sijoitettuna. Kenen etua tämä palvelee? Lisäksi kaupan päälle mitä luultavimmin minä äitinä olen saanut leiman, että minussahan täytyy myös olla jotain vikaa. Onhan yleisesti vallallla käsitys, että huostaanotetun lapsen perheessä on se vika. Vaikka tyttäreni tulevaisuus on tässä kyseessä, kyllä minuakin sapettaa ja ottaa kunnialle se, miten moni saattaa luulla minusta aivan riittävän kelpo ja normaali äidistä,että olen alkoholisti tai herraties mitä! Toki minäkin olen sydänvikani tiimoilta ja monilta vaikeilta ajoilta kärsinyt ajottaisia ehkä jonkin sortin masennuksia, muttei niistä mikään milloinkaan ole ollut syy huostaanottoon. Olen kuullut joiltain sellaistakin, että olisi. Jos näin on, ihmettelen yhä vain enemmän, eikö lastensuojelu näe enää metsää puilta? Kodinhoitajiahan tällaiseen tulisi olla avuksi, eikä kokonaista tolkuttoman kallista huostaaottoa, voi herranpieksut tätä maata!

Silloin kodinhoitaja aikoihin jaksoin vielä niellä ylpeyteni ja toki jaksan yhä, mutta kyllä tulen vaatimaan yhteiskunnalta vielä takaisin kaiken tämän tuskan kestämisen, minkä huostaanotto on aiheuttanut. Koko huostaanottoa ei olisi milloinkaan tarvittu, jos olisi ollut ennalta ehkäisevät vaihtoehdot ylipäätään olemassa.

Kenen etua tämä on palvellut? Olen jättänyt selvityspyynnön nuortani koskevassa asiassa lastensuojeluun kuukausia sitten johon he lupasivat palata palaverinsa jälkeen. Milloinkohan tämä palaveri mahdollisesti pidetään? Missä viipyy se kuuluisa yhteistyö?

Tämä yksityinen nuorisokoti toki haluaa pitää asiakkaansa, 200-300e/pvä juoksee tili, tottakai he kannattavat sijoitusta, vaikka tällätavoin täysin toimimattomanakin. Tottakai he voivat myös aidosti olla huolissaan nuoresta. Mutta kuka tarttuu toimeen, kun tällaisesta tavasta toimia ei ole apua ?
Minun tyttäreni päätöksiä odotellessa  ajautuu yhä syvemmälle syövereihin, juuri niihin pahimpiin pelkoihimme mihin nuoremme saattavat päätyä. Voidaan sanoa, että nuori itse aiheuttaa ongelmansa karkaamisellaan. Mutta niin kauan kun hän on alaikäinen, yhteiskunnan myöskään ei tule edes auttaa nuoren tilaa vain pahenemaan. On viimein alettava kuulla myös nuorta, kuten tuossakin Aamusydämellä ohjelmassa tuli ilmi nuorten itsensä suusta tämäkin puute.

Kenen etua tässä palvellaan? Tämä pattitilanne on kestänyt nyt 9 kuukautta.

Kukaan ei kuuntele huostaanotetun vanhempaa koska oletuksena on, että vanhemmassahan täytyy se vika olla! (Lastensuojelu ei niin tietääkseni oleta, koska tietää jo taustamme, mutta ulkopuoliset muut tahot ovat ennakkoluuloja täynnään!)

Ja ongelma tässä odotellessa yhä vain pahenee.

Oma tarinani on vain yksi lukuisista muista. Sijoituksia tapahtuu, koska kunnilla ei ole tarjota ennaltaehkäisevää tukea, mutta valtio tukee huostaanottoja.