OLENKO MINÄ OLEMASSA


Olenko minä olemassa?

Joskus se käy mielessä kun tuolla kaupungilla tallaa. Vastaantulija kävelee ohi mitään näkemättömin silmin. Myös sellaista tapahtuu, että ellei itse väistä, on yhteentörmäys taattu. Tämä havainto ei suinkaan ole tehty jonain kärttyisänä hetkenä vuosien kokemusten jälkeen, vaan vuosikymmenten.

Entäpä ahtaat kerrostalojen käytävät, tahi hissit. Ei tervehdi vastaantulija, ei silmihin katso ei. Oi, kyllä siinä oikein pitää välillä käsivarrestaan koettaa, että olenhan, olenhan minä tässä nyt ihan varmasti nahkoinen päivineni.

Entäpä sitten sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Innokkaana haluaa osallistua keskusteluun, vaan miten käykään. Juuri sinun kommentointeja ei huomioi yksikään. Mitäs sitä menee sanomaan ääneensä vääriä asioita väärään aikaan. Kas kun ei sitä jo opi tähän ikään puhumaan. Pitäisi kai oikein käydä säästä puhumisen kurssi. Tai sitten sitä vain yksinkertaisesti on niin tahvo, ettei sellaiselle nyt ruukatakaan mitään sanoa.

Sitten on ne puuduttavat jonotukset. Niissä minusta tulee vallan näkymätön. Kun sanoo jotain leppoisaa tunnelman kohottamiseksi ja ajankulua mukavammaksi virkistääkseen, niin yllätys yllätys, sitä näkee vain liikkumattomia puuselkiä. Ei liiku selät, ei nenänpäät. Loppuajan voisi hyräillä rauhassa kehnolla vinkusaundilla vaikka miten rasittavaa biisiä apinaorkesterista tai oravanpoikasista, kukaanhan ei kuitenkaan kuule.

Tänään ajoi bussi ohitse, vaikka kuinka viittilöin. Mutta oli siinä toinenkin ihminen huitomassa, joka sanoi bussin mentyä ohi että ”OHHOH, minkäs teki” ja katsoi silmiin! Yht´aikaa sitten siitä katsomaan aikataulusta seuraavan bussin tuloaikaa, ja kun toinen joutuu tihrustamaan niin läheltä sitä rustaakia niin ystävällisenä ihmisenä menen sanoa paukauttamaan seuraavan tuloajan ääneen ja. Syvä hiljaisuus. Joten se siitä. Sekunnin murto osan kesti se näkyvyydessä olo, varmaan bussin ohi ajaminen teki jonkinlaisen hermojohde katkoksen jompaan kumpaan meistä.

On olemassa yksi kokemus josta tietää olevansa olemassa vastaantulijoille tai enemmänkin kai takaa tulijoille ja se on farkut. Lyhyen paidan kanssa tietenkin. Silloin jopa ohikulkija oikein kääntyy katsomaan. Paitsi on siinäkin yksi mutta. Katsojat ovat ainoastaan miehiä. Nainen ei näe tätä näkymättömyys ihmistä. Hänhän tuijottaa vain herkeämättä miestään siinä kohtaa. Ja muutenkin on kovin laiha lohtu, että vain perseeni on kiinnostava jos joku on.

Tästä kaikesta voi tehdä tietty jos jonkinmoista analyysia minun vallan mahdottomasta tarpeestani olla näkyvä. Ehkä suurimmasta osasta ihmisiä on toivottavaa, ettei kukaan näe yhtään ketään eikä mitään ja etenkin pitää sen leipäläpensä kiinni.

Jos joku ystävällinen sielu silti joskus sattuu näkemään mahdollisesti minut, kokonansa olemassa olevaisna niin, hihkaisepa jotain ihan vain kokeeksi, että nähdään tosiaan olenko olemassa vaiko enkö. Voi olla, että sanon taas jotain täysin idioottia, mutta suotakoon se anteeksi. Minulla tuskin on sen asian kanssa mitään tekemistä kuitenkaan.

Vai mitenköhän tuo nyt mahtaa olla, asianlaita?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s