TRAUMATISOIVAN PÄIVÄN JÄLKEEN


22.7.2012

Sen tapahtuneen jälkeen en ole nukkunut hyvin. Heräilin taas pitkin yötä säpsähdellen. Lopulta ovelleni koputettiin aamu neljän aikaan. Säntään pystyyn kauhuissani (lapsiani ei siis kotona ole, että ketään ei ole haettavissa). Kukaan ei ole myöskään ovella, olen siis vain kuvitellut kaiken. Kuulin koputuksen aivan selvänä korvissani! Pelottavaa.
En pysty enää nukkua vaan alan taas kirjoittaa ylös mitä yön aikana laitoin muistiin.

Pohdin yöllä sitäkin, että pitääkö minun poistaa avoimesta blogistani kaikki vähänkään epäilyttävä ”aines”, kaikki syvimmät ajatukseni, jos minua todella pian kohta tulkitaan jo ajatusteni mukaan! ? Olen peloissani eikä minulla yhteiskunnan taholta ole paikkaa jonne purkaa pelkojani, olenhan täysin syynin alla syystä että lapseni on sijoitettu. Ellei minulla olisi hyvin ”menestyneitä” muita lapsiani eikä ystäviä, alkaisin jo kenties epäillä omaa mielenterveyttäni.

Mutta toistaiseksi tiedän ettei vika ole minun vaan sairastuneen yhteiskunnan.

Muistelen sitä muutamaa kuukautta avotukitoimen aikaan tai mikä lienee on nimitys mutta jokatapauksessa oli väliaikaisessa sijoituspaikassa kaksi kuukautta. Sieltähän hän ei karannut kertaakaan ja olin tyytyväinen myös vanhempana, samoin tyttäreni oli, sikäli nyt miten tällaisesta tilanteesta koskaan voi tyytyväiseksi sanoa.

Oma vikamme, että sijoituspaikka on nyt kaukana siinä mielessä, että hylkäsimme ensimmäisen tarjotun paikan täällä lähellä. Mutta siihen oli täysi syy, epäluottamus joka syntyi heti tämän laitoksen johtajaa kohtaan. Lastani ei viedä minun kuolleen ruumiini ylikään sellaiseen paikkaan, missä vähänkään epäilen, että joku ”ammatti ihminen” käyttää asemaansa väärin, eli siirtää ”kasvatus”työhön vain omia lapsuutensa virhekäytöksiä. Saa jonkinlaista sairasta ja epätoivoista tyydytystä siitä?

Sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä omilta vanhemmiltaan, työtovereiltaan puhumattakaan kasvatusalan ”ammattilaisilta.
Sellaista käytöstä ei pidä hyväksyä myöskään itseltään vaan painella terapiaan tai muutoin itsetutkiskelun kautta korjata virheensä. Tämä lienee päivänselvää.
Minulla on myös yksi toive ajatus josta olen jo puhunutkin puhelimessa tyttäreni kanssa. Selvittelen asiaa tässä tulevien päivien aikana. En vielä puhu siitä ääneen enempää, koska asia vasta vain toiveajatus, mutta sellainen toive, joka toteutuessaan varmistaisi sen, ettei tyttäreni varmastikaan karkailisi enää vaan voisi luottaa häntä hoitaviin aikuisiin. Puolitoista vuotta ja sitten hän olisi täysi ikäinen. Ja toivon mukaan kaksi luokkaa saisi käytyä. Nettikoulun kautta saisi varmasti, mutta yhteiskunnan ennakkoluulot tässäkin asiassa painavat.
Joka tapauksessa tämä pieni toive on auttanut minua ja tytärtäni nämä pari pahinta päivää jotenkin yli.

Sanoohan tytär, että ahdistaa koko ajan, mutta kuulostaa silti rauhalliselta puhelimessa. Ahdistukseen auttaisi jos siellä sijoituspaikassa olisi toimintaa tai virikkeitä, mutta kieltämättä paikka on ankeuden perikuva. Tv on ainut viihdyke muutaman lautapelin lisäksi. Rähjäisessä ulkorakennuksessa sanovat olevan jokunen kuntolaite, muttei paikka kyllä yhtään houkuttele, ellei sitten ole joku aivan himobodaaja jonka on pakko saada päivittäinen rautaisannoksensa. Sinnekään ulkorakennukseen tytär ei saisi muutoinkaan mennä yksin vaan valvotusti.

Se, että noille laitoksille syydetään tähtitieetelliset summat rahaa, niin minkä vuoksi niissä silti on puitteet aina todella ankeat. Missään en ole koskaan nähnyt mitään sivistävää, esim runsasta kirjallisuuden tarjontaa tai vaikkapa taiteen harrastusmahdollisuuksia, enkä tällä nyt tarkoita mitään kiiltopaperia ja puuvärejä.

Tv ja karkit ovat pääsääntöisesti se mitä he tarjoavat iloa lapselle. Hyvin kyseenlaisia jo koko kansanterveyden näkökulmastakin katsottuna. Tosin, ellei niitäkään olisi, saattaisi tulla siitäkin sanomista, että olkoon niin sitten, ovathan nämä sairastuttavat ainekset yleisesti hyväksyttyjä maassamme (ja lääketeollisuus kukoistaa).
Jossain paikassa on ihan säännöt esim syömisten suhteen, että yksi kinkku siivu leivän päälle yms. Melko erikoista. Meillä köyhillähän sellaiset ”säännöt” ovat olosuhteiden pakosta.

Yöllä muistui mieleen eräs vuosia sitten tapahtunut poliisikuulustelu, kun erästä yhdistystä johon kuuluin, epäiltiin laittomuuksista. Minua haastateltiin siinä pari tuntia ja kirjattiin ylös sanomisiani mutta ei mielivaltaisesti omin päin vaan poliisi teki siinä todellakin yhteistyötä kanssani. Tarkistutti joka ikisen lauseen minulla, ennenkuin kirjasi mitään lopullista. Koin sen silloin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi sekä luonnolliseksi toimintatavaksi.

Mutta voiko sosiaalitoimen sekä laitosten tapaa kirjata asioita omin päin sanoa oikeudenmukaiseksi tai edes lailliseksikaan? Vai onko se laillista kirjoittaa asiakkaan suuhun sanoja joita ei olla sanottu tai kirjata heidän omia sanomisiaan aivan väärin?

Onko laillista se, että meille luvattiin ensin huostaanoton purku ja sitten sanotaan ettei sitä tulekaan, sitten meille luvataan, että tytär saa olla kotona seuraavaan palaveriin saakka, mutta emme saa asiasta mustaa valkoisella siinä samantien kuten poliisilaitoksella saa, vaan kaikessa toimitaan täysin mielivaltaisesti. Tämäkö on demokratiaa?

Aurinko on juuri nousemassa ja hanhet lensivät äsken kaakattaen yli. Olen koettanut valaa itselleni sekä tyttärelleni valoa paksulla pensselillä, pohtinut ääneen mitä jos jollain meistä olisi vakava sairaus, suhteuttaa tilannettamme siihen, ettei tämä tilanteemme tuntuisi niin pahalta. Se ei silti poista tosiasiaa yhtään mihinkään, että meitä on petetty ja pahasti. Anteeksiantamattoman pahasti.