SOSKUT KYLÄSSÄ


9.7.2012

Eräs päivä soskut vain pölähtivät sisään. Sitä on jo oppinut siihen, että joku epämieluisa vieras saattaa pölähtää sisään kesä-avoimesta ovesta milloin tahansa. Ei mukava tunne omassa kodissa, mutta minun tuntojanihan tässä ei olla kysytty.

Kyselivät tuntojani ja annoin tulla tuutin täydeltä miten järjetöntä on tilanne, että tytär joutuu piileskellä jopa äidiltään. Siinä aikansa kuunneltuaan yks kaks ilmoittavatkin, että huostaanotto perutaan. Olen äimänä, he siihen että heidän esimiehensä on niin ilmoittanut koska tästä systeemistä ei ole ollut mitään hyötyä.

Olin hämmentynyt mutta iloinen, toisaalta myös huolissani.

Sanoin tuntemiseni ääneen, kyselin että ehkä saisin sitten sitä perhetukea, että tulisi vaikka joku kotiin auttamaan jos kouluasiat ja sopimuksissa pysymiset eivät onnistuisi. Eihän sekään mukavaa olisi, että yhä olisi tilivelvollinen, mutta ettei tarvitsisi täysin yksin aloittaa.

(Tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

(Onhan tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

Viikon tätä asiaa pureksimme, että onkohan totta vaiko ansa. Meidät kutsutaan kuulemiseen viikon päästä.

Kuulemisessa menee hyvin sikäli, että tytär avautuu melko hyvin, ei hermostu tai saa paniikkikohtausta. Puhumme paljon päihteiden käytöstä. Lopussa he sanovat jotain joka saa minut aavistelemaan pahinta ja olen jo taisteluun valmiina. Tulee tunne, että jos nyt kävisi niin, että he ottaisivatkin lapseni kiinni tässä, raivostuisin silmittömästi, purisin heiltä vaikka kaulavaltimot poikki. (Tämän jos soskut lukisivat, he varmasti estäisivät minua tapaamasta tytärtäni, saatanhan olla vaikka arvaamaton! Huomatkaa, laitan ajatukseni julki, vaikken milloinkaan moiseen ryhtyisi, mutta haluan mahdollisimman tarkkaan kyetä ilmaisemaan, minkälaisia ajatuksia tällainen epätoivoinen tila äidille saattaa tuottaa. )

No sitten he ilmoittavat, että huostaanottoa ei puretakaan koska toinen esimiehistä on sanonut, ettei sitä pidä purkaa. Mutta että tytär saa nyt olla äidin luona ja katsotaan sitten kuukauden päästä uudestaan tilanne. Olen huojentunut, ettei mitään mielenkuohuja tarvitsekaan alkaa hillitsemään, mutta pettynyt, että pitihän se arvata, olikin jo liian hyvää ollakseen totta. He kysyvät, Tunnemmeko itsemme huijatuiksi. Sanon että kyllä. Tytär sanoo myöhemmin minulle, että hän ei sanonut tulleensa huijatuksi, koska tiesi, ettei mitään huostaanottoa voida purkaa noin vain, että joka tapauksessa purkuun menee aina puoli vuotta. Tunnen itseni lapsellisemmaksi kuin tyttäreni, hiukan leikkimielisesti sanottuna.

voiko perheemme enää koskaan olla vapaa

Kotimatkalla suren, kun valkenee kaikki karuudessaan taas. Juuri kun olin ehtinyt kokea ihmeellistä yksilön vapautta, joka ollut kateissa elämästäni vuosikaudet, siitä lähtien kun tyttären asioissa on joutunut olla sostoimelle tilivelvollinen. Siitä huolimatta, että olen itse apua hakenut alun perin.

Jälleen astuu kuvaan ilkeä tunne, että minussa on jotain vikaa jonka vuoksi joku muu sanelee lapseni asiat. Tiedän järjen tasolla, että syy on lapseni kouluja käymättömyys, ja heidän huoli lapsen päihteiden käytöstä.

Mutta yhä kysyn, onko huoli päihteistä syy sijoittaa lapsi? Eikö minunkin nuoruudessani oltu päihteiden kanssa tekemisissä jatkuvasti, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Tai vaikka olisi tapahtunut, missä kulkisi se raja jolloin lapsi riistettäisiin äidistään? Onko lapseni osoittanut jotain kovien huumeiden käyttäjän vieroitusoireita? Tupakasta hänelle tulee vieroitusoireita, sen ole kyllä huomannut. (Ja siis normi kaupasta ostettua tupakkaa hän polttaa.)

Illemmalla soittivat sijoituspaikastakin. Sanoivat haluavansa tulla käymään. Sanoin, etten ole kotona. Olisin ollut aivan liian uupunut ja masentunut tästä huijatuksi tulemisen kokemuksesta, alistuneesta olosta, että vankeutemme yhä tulisi jatkumaan. Ikuinen perhe elämämme syynääminen suurennuslasin kanssa tulisi jatkumaan yhä vain. Pienikin virhe, niin olisiko nuorimmaisemmekin pian huostaan otettuna? Koskaan minun ei tulisi apua hakiessani sanoa, ettei ole ollut edes leipään rahaa, sillä sehän saattaisi tarkoittaa sitä, että he huostaanottaisivat lapseni. Eivät tietenkään auttaisi perhettä toimeentulotuella, eivät, he sanoisivat että normimme ovat mitkä ovat ja veisivät lapsen.

On täysin käsittämätöntä ja tuskallista asiat maassamme. Hölmöläisen hommaa ja eniten tätäkin kirjoittaessa ahdistaa se toinen suomalainen joka täysin tietämättömänä maamme tilasta tässäkin asiassa on tietävinään meidänkin huostaan otettujen lasten perheiden tilanteet ja nyökyttelee vieteriukon lailla, miten moraalittomaksi on maailma mennyt.

Missä vaiheessa elämämme on mennyt painajaiseksi, jolle ei loppua näy. Enää lapsenikaan eivät ole ”minun”, vaan yhteiskunnan omaisuutta. Ulkopuolinen kun tämän lukee, hän oitis toteaa että tuo kirjoittajan liioittelee, on sairas, täysin avun tarpeessa oleva, johan sen nuo kirjoitukset osoittavat.

No niin, tällä tavoin ajatukset alkavat laukata. Olenko kovin väärässä ajatusteni kanssa?

Muuten, he kyselivät palaverissa myös nettikoulusta. Silti minulla oli tunne, että heidät tuntien kyselevät vain velvollisuuden tunnosta että onpahan äitiäkin kuultu, mutta tekevät sitten kuitenkin itse päätöksensä.

Tästä ei ole enää mitään ulospääsyä?