UUSI KAUSI…
5.3.2012
…on alkanut. Eläminen sen tosiasian kanssa että lapsi on karannut sitten lienee lopullisesti. Vihoviimeinen hiihtoloma loppui sunnuntaina jolloin olin Pietarissa käymässä. Tytär ei tullut kuten sovittu oli. Oli luvannut sunnuntaina viimeinkin lähteä uuteen sijoituspaikkaan. Muut sisarukset olivat kodissamme käymässä ja tietenkin odottivat innolla karkulais siskoaan kotiin letunpaisto sun muuta puuhiin. Lapsenlapseni oli myös hoidossa jotta vanhin tyttäreni pääsisi matkalle mukaan.
Viimeisen vihaisen puhelun sain satamaan. Tytär siinä kiroaa kaiken huolehtimiseni, ihmettelee että kas, kun en soittanut suoraan hautaustoimistoon. Matkalle lähtijänä fiilikseni eivät olleet kovin korkealla. Pala kurkussa astuin laivaan.
Paluumatkalla tuli viesti puhelimeen, ettei tyttäreeni oltu saatu yhteyttä.Osasin odottaa sitä, vaikka toivoin loppuun saakka hyvää.
En odottanutkaan että voin rentoutua edes matkalla. Ahdistus ja itku pyrki nousemaan vähän väliä, mutta siellä jos missä tiesin etten voi asialle mitään. Näin peilistä muuttuneen naisen. Mikään ei nostattaisi enää sitä samaa ilon kipunaa kuin ennen. Kuoleman kaltainen suru oli asettunut minuun jo taloksi jo siitä hetkestä kun tytär karkasi omille teilleen.
Nyt olin sulkenut myös oven merkiksi siitä, että olen nähnyt asian todeksi joka ei muutu, jonka vuoksi ovi on suljettava, etten itse palellu kuoliaaksi. Minun tulisi nyt suojella sitä mitä oli jäljellä, itseäni ja iloani muista lapsistani ja lapsenlapsesta. Mutta jos ihmisen yksikin sormi on tulehtunut, siitä kärsii koko ruumis. Niin koen nytkin. On vaikea iloita silloin muistakaan sormista, kun yhteen sattuu.
Suuntaan katsettani kaikkiin heihin jotka ovat menettäneet lapsensa, joko kuolemalle tai huumeille tai johonkin sairauteen. Muistelen kaikkia heitä ja ihmettelen miten he ovat selvinneet elämässään eteenpäin. Järjissään.
Suru on kirjaimellisesti pusertanut rintaa jo viikkoja. Voiko tällaisesta valmiiksi jo sairas selviytyä? Henkisesti olen valmistautumassa jo siihen, loppuun. En kerta kaikkiaan kykene muuhun. Mitä minua auttaa kun sanotaan että älä sure, et voi tehdä asialle enempää. Toki minä valitsisin ei suremisen jos kykenisin. Vaan kun en kykene. Hengitän lyhyesti, kuin säästöliekillä. Tunnen miten soluni vanhenevat joka päivä vuosilla eikä asiaa paranna se että täytin neljä päivää sitten viisikymmentä.
En toki näin surisi jos tytär olisi päättänyt lähteä ”merille”, aikoisi ansaita elantonsa muulla tavoin kuin opiskelulla. Jos eläisimme toisenlaisia aikoja. Aikoja jolloin olisi vaihtoehtoja myös heille, joita koulu ei kiinnosta.
Jos tietäisin hänet tasapainoiseksi nuoreksi naiseksi, luottaisin että hän kyllä pärjää.
Mietin jo, onko hänkin luonnehäiriöinen, niin paljon valehdelleena. Vai onko hänellä jokin tunne elämän häiriö joka aiheuttaa voimakkaita ailahteluja. vai mihin saakka kaikki on vain normaalia murrosikää.
Muistan lukeneeni joskus miten jostain maasta lähetettiin ”häirikkö” lapsia Siperiaan. Siellä he saivat oppia elämistä yksinkertaisissa oloissa vuohien ja muiden kotieläinten parissa. Sinne joutuneet häiriköt kertoivat sen olleen parasta heidän elämässään enkä ihmettele. Minusta se kuulosti terveeltä elämältä, juuri sellaiselta jossa minäkin olisin halunnut perheeni kasvattaa jos lasten isä olisi ollut kanssani samoilla linjoilla tai ei olisi ollut se, joka määrittelee elämisemme tahdin.
Juuri nyt toivoisin sitä Siperiaa lapselleni. Sieltä ei kyllä kukaan täysikäinen kaveri tulisi tytärtäni hakemaan. Voisivat turhat ”kotkotukset” jäädä. Parempana vaihtoehtona minä sen näen kuin Suomen kalseat elämisen mallit teko harrastuksineen, teko elämisineen. Tällä minä tarkoitan koko tätä länsimaista elämisen kummallista tapaa elää. Rakennetaan mukamas puitteita hyviä kalseine laatoituksineen ja viivasuorine pihoineen ja hygieenisine tiloineen apteekkeineen kauppakeskuksineen tuotemerkki teollisuuksineen. Sitten täytetään helpoksi luodun elämän tyhjiötä elokuvissa popcorneja syöden, shoppaillen ja sipisiisteissä peili seinäisissä kuntosaleissa vartaloa muokaten ja ”mitä sitten tehtäis” kaikkea tyhjäpäistä muuta.
En pysty ymmärtämään sellaista elämäksi. Koen tällaisen elämisen maailmanhistorian typerimmäksi rahan luomaksi barbie leikiksi (tää ois isä ja se ois äiti) leikiksi. Kaikki haluavat leikkiä sitä samaa idioottimaista leikkiä. Pyöriä vaaleanpunaisessa maailmanpyörässä tajuamatta, että rahan mahtimiehet pyörittävät heitä lopettamatta koko heidän elinaikanaan. Sieltä maailmanpyörä pallerosta he naureskevat tai säälivät alentuvasti kaikelle yksinkertaiselle ja alkeelliselle, ”köyhälle” näkemättä omaa naurettavaa pyörimistään.
Kaukana luonnosta, kaukana ihmisyydestä, kaukana poissa ihmisyyden syvimmiltä lähteiltä jonninjoutavaa viihdepöperöä mussuttaen.
Siksikin joutaisivat viedä saman tien tyttäreni sinne Siperiaan. Parempi paikka se olisi. Kumma juttu, kun kirjoitin tuota, oloni keveni hiukan. Sain adrenaliinia kai sen verran, että hengityskin muuttui rauhallisemmaksi. Kaikki mikä helpottaa tuskaani, lienee hyväksi. Kaikki muu kuin päihteet, luonnollisesti. Niistä onneksi en ole lohtua oppinut hakemaan. Epä älyllinen keino ei pure minuun.
Puhuimme tänään tyttäreni vanhemman veljenkin kanssa. Päätimme kokeilla ettemme vastaa enää hänelle mikäli hän nyt vaivautuisi yhteyttä ottamaan. Että tuntisi mahdollisesti, miltä se tuntuisi, kun kukaan ei välittäisikään.
Emme voi omin voimin kannatella häntä ja sairastua itse. Poikanikin sanoi että omatkin opiskelut yliopistossa meinaa jo alkaa tökkiä tämän murheen alla. Lohduttelimme siinä aikamme toisiamme. Heidän takia tässä on jaksettava, koetettava kaivaa sitä tukea jostain.
Ollapa aikuisia jolle puhua. Omia lapsiaan ei haluaisi murehduttaa.
Pietarissa
——————
9.3.2012
Olen pysynyt kiinni, sen oven suhteen. Välillä olen raottanut ovea ja tuska on astunut sisään sokaisevana kauhistuttavana valona. Valona johon putoan. Sen vuoksi suljen taas oven ja suru lukitsee minut keltaiseksi maalaamaani huoneeseen. Keltaisen ilon väriin. Se on jotain kauan sitten kuollutta, mutta maalaan sen muistista. Luen muistia kuin vierasta kieltä.
Sinisen lasihelmen alla on kirjoitusta menneestä. En tunne sanoja, ne eivät ole minulle tarkoitettuja. Kuten taivaskaan ei ole. Yhtä sinisiä molemmat, yhtä kaukana.
Nukun, herään, syön, teen jotain työtä, nukun, herään, syön, teen jotain työtä. Minusta on tullut mekaaninen nukke. Tottumuksen kylmettämät sormet pyörittävät soittorasiaa. Olen soitettu kieli, kieli jota en itse kuule. Sinä olet sävel, maahan tallattu sävel, minä yksi sen kieli ja olen poikki.
Kerroin tänään hänelle, että jätän hänet rauhaan, etten enää kykene ajattelemaan, olemaan huolissaan. On niin monia muita, joiden ilona haluan elämässäni olla. En voi jatkaa tällä tavoin murehtimalla. Saan kuoleman taudin tällaisesta. Olen ajatellut tänään kaikkia heitä, jotka ovat hyljänneet jollain tapaa lapsensa. Tällaistako se on, ettei enää kykene, että särkyyn tuhansiin sirpaleihin, ellei käännä katsettaan pois, toisaalla. Jonnekin missä henki kulkee sen verran paremmin, että saattaa saada elämää vielä hiukan.
Jos tästä asiasta voi jotain oppia niin tämän. Ettei pidä ketään syyttää, ei tuomita. Vanhempi voi olla parempi lapselle elävänä, joskus myöhemmin elämässä. Ymmärrän nyt myös heitä, jotka jopa suuttuvat lapsilleen, jotkut lopullisestikin. Olen kokenut suuttumusta, vihaa, monenlaista kurjaa ennen kokematonta tunnetta. Lapsellista ajatusta, että olisi parempi olla kuollut, siitä saisi lapsikin sitten ymmärtää miten tärkeä olin. Koen siis samanlaista itsesäälistä tunnetta kuin itse joskus teininä viimeksi. Ymmärrän että aivan kaikki tunteet ovat ihmisen itsesuojelu vaistoa. Kuten nyt itsesuojeluvaistoni sanoo, että minun on unohdettava hänet joksikin aikaa ikään kuin kokonaan. Tunnetasolla.
Enempää en voi tehdä hänen hyväkseen. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, hän todellakin on nyt yhteiskunnan ”vastuulla”. Tehkööt he mitä voivat, minä en voi häntä karkuruudeltaan pelastaa. Jos hän itseään vahingoittaa, en sillekään mitään voi. Jos kaikki on kuolemaksi, en sillekään mitään voi.
Tämän täydellisen pimeän tähden olen sulkenut oven. Pimeän joka on jo sokaiseva valo, niin kuolemisen rajalla aina käy.
18.3.2012
Yli kuukauden karkureissua jo. Onneksi saan häneen edes välillä yhteyden, että tiedän hengissä olevan. Olen joutunut läpi käymään kaikki mahdolliset uhat ja alan olla turtuneessa tilassa. Juuri nyt en jaksa edes pelätä. Koetan opetella elämään pelon kanssa. Lapseni lapsilisät ja elatustuet on siirretty maksettavaksi uuteen sijoituspaikkaan jossa lapseni ei edes ole. Hassua. Minä en siitä rahasta välitä, mutta mietin miten kauan raha voi mennä sijoituspaikkaan, jos tytärkään ei siellä ole. Mutta sama se, kun saisin tyttäreni takaisin.
Olen viettänyt tässä välissä puoli vuosisatais juhlaani. Mikään ei oikein tunnu miltään.
Sekin on ihmeellistä, että nyt kun tytär piileskelee viranomaisia, hän ei myöskään voi tavata minua. Mikä patti tilanne. Ja miksi? Onko tämä oikein?
Olen käynyt läpi kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat menettäneet lapsensa, tavalla tai toisella.
24.3.2012
Muuttoapuna serkun luota tulossa. Junassa. Hiljainen lauantai ilta. Pimeää ja märkää. Näen kaikkialla karkulais tyttäreni ikäisiä nuoria tyttöjä. Tietysti siis kiinnitän vain juuri heihin niin paljon huomiota.
Murhe kaivelee ja kourii jäälauttana minussa. Ja kuitenkin juna kulkee normaalisti. Käpylään, eikä sillekään mitään voi.
Toivon etteivät nuo teinitytöt istu viereeni. Siihenhän he juuri istuvat. Miten onnelliselta näyttääkään normaali elämä. Ja kuka siitä piittaa, aina ollaan kurkottelemassa parempaan. Toinen tyttö vilkaisee kännykkäänsä ja sanoo:
Arvaa vaan hikeentyyks faija….mut mä laitoin just viestin ett ollaan tulossa.
Kello on n 21.30. Jäälautta halkeaa, repeilee railoiksi. Haluaisin sanoa heti tytölle että veisi isälleen terveisiä että on vaan onnellinen normaalista lapsestaan joka sentään tulee kotia, että minun tyttöni ei tule edes kotiin puhumatta koulusta.
En kuitenkaan sano, koska itku on pyrkimässä ylös. Se huutaa jään alla. Tyydyn vain salaa katselemaan heitä. Miten suloisilta näyttävätkään teinit, etenkin kotiin mennessään. Tai kouluun, mihin tahansa tekemään jotain normaalin teinin normaaleja puuhia.
Koko tämänkin päivän olen etsinyt malli reittejä tulevaa aikaa varten. Mitä se tuleva aika on? Kuolema. Näen vain sen olevan tulossa. Lapsen kuoleman.
Joku ikäiseni nainen kiroaa puhelimessa. On umpi kännissä. Kyselee 13v pojilta missä bussissa hän oikein onkaan ja poikia huvittaa. ”Sano sille Tonille ett vittu mä tuun…” Tätäkin katsellessa peilaan vain itseeni naista. Miksi minä joudun kokea tämän murheen ilman edes omaa syytäni! En ole alkoholisti, en kännää muutenkaan koskaan, enkä muutoinkaan ole normi äitiä kummempi. Jos nyt alkoholisti äitiäkään voisi syyttää lapsen pahasta olosta. Ketään ei voi sairastumisesta syyttää ainakaan. Eipä voi soskujakaan. He noudattavat vain annettuja ohjeita.
Senpä vuoksi ei ole muuta keinoa kuin koettaa jaksaa tuoda epäkohtia esiin, valittaa niistä eduskuntaan (tosin en ole vielä mitään tehnyt sen suhteen). On jaksettava ainakin olla aktiivinen, olla yhteyksissä vertaisiinsa. Toimittava, no jotenkin.
Sain tammikuussa kutsun huostaan otettujen lasten vanhempien ryhmään, mutta olin silloin niin vereslihalla, etten jaksanut lähteä.
26.3.2012
Olen koettanut sopia tyttären kanssa tapaamista, käytäisiin syömässä ja puhuttaisi. Aina jommallakummalla on jotain. Hän on ilmaissut pelkonsa, sanoen että onko tämä jokin ansa. Olen kertonut hänelle, että minusta ei olisi sellaiseen peliin, hoitakoon viranomaiset sellaiset ansat ja pidätykset. Minä haluan vain nähdä tyttäreni.
Onhan tilanne äärimmäisen hullukin. Enää ei lapsi uskalla tulla edes käymään kotona, koska on etsintäkuulutettuna.
Perjantaina soitti lastensuojelusta, oli sitä mieltä että kohta on laitettava lehteen ilmoitus. Sanoi että heidän tulee ensin kuulla vanhempia asiassa, koska tarvitsevat kuvankin. Sanoin hänelle, että odottaisimme nyt vielä, että tytär rakastaa draamaa, että saattaa moisesta vain innostua, kuten nyt tästäkin hiihtoloma esteestä innostui näin pahasti. Olen miettinyt jo valmiiksi mitä teen mikäli he aikovat vain laittaa ilmoituksen lehteen.
Mietin, onko se mielekästä tosiaan,. kun lapsi ei ole sillä tavoin kadonnut kuten oletan lehti ilmoituksissa olevan yleensä. Fb:stä näemme että hän pyörii Espoon alueella, vastaa välillä puhelimeen sekä minulle, isälleen että muille sisaruksille. Ollaanko todella ihan terveellä järjellä liikkeellä mikäli oikein lehti ilmoitus tehtävä. Lapseni sukunimi on tuttu ympäri Suomen tietyssä piirissä ja sitä piirin populaa riittää. Alkaako minulle ja lapsen isälle tulla puhelinsoittoja, turhaa huomiota ihmisiltä, joille asia ei kuulu ja etenkään eivät voi auttaa millään lailla. Voiko joku tietää enemmän kuin me vanhemmat tiedämme. Eniten tietää muutama kaveri eli he tai hän, jonka luona tytär elää ja asustaa, kuulemma syö pitsaa, kuulemma värjää hiuksensa osittain siniseksi. Näitä pieniä asioita joita ongin hänen itsensä kertomastaan.
Laittakoon täällä kauppojen ilmoitustauluille, tai sen minä itse taidankin pian tehdä, mutta valtakunnallisiin iltapäivä lööperi lehtiin sitä on turha laittaa, ainakaan vielä kun ei ole poistunut kaupungista. Joo, tämän minä ilmaisen lastensuojelulle seuraavalla kerralla kun soittavat.
Pitänee alkaa etsiä sopivaa kuvaa kopiotavaksi. Miten murheellista ja erityisen epätodellisen tuntoista. Minä viemässä kauppakeskuksien ilmoitustauluille kadonneesta lapsestani ilmoitusta. Eikö Amerikassa ole paljon kadonneita lapsia. Mihin he ovatkaan kadonneet ja mihin omani.
Äkkiä haluan kuulla kaikkien ihmisten tarinat, miten he ovat selvinneet kaikista kohtaloistaan. Kauanko he elivät toivossa, milloin lakkasivat toivomasta. Tuliko heille jossain vaiheessa vaihe, että kokivat helpommaksi unohtaa kaikki, unohtaa koko lapsi.
Sitäkin kun olen miettinyt, että jos lapsi olisi kateissa vuosikausia, miten ihmisen psyyke kykenisi selviytymään epätietoisuuden kanssa. Olisiko helpompaa unohtaa, olisiko helpompaa alkaa jopa vihata, mitä kaikkea sitä ihminen kävisikään läpi. En sano että osaisin vihata, ainakaan kauaa, mutta aavistelen kaikenlaisia tunteita voivan tulla.
Tänä aikana olen oppinut näkemään jotain mitä en ennen ymmärtänyt. Olen ajatuksissani alkanut muistella heitä, joko tuntemiani tai elokuvista kuulemiani ihmisiä, jotka vihaavat lastaan. Niihin joihin on liittynyt jotain, vaikkapa että lapsi tai nuori oli häipynyt jonnekin kauas ottamatta mitään yhteyttä vuosikausiin, vuosikymmeniin. Nyt ymmärrän, jos pahoin koskee, menetys, on koskenut kauan vanhemman sydämeen, sitä voi ihminen selviytyäkseen alkaa jopa vihata. Mitä tahansa voi alkaa tuntea.
Ymmärrän nyt eri tavalla heitä, jotka eivät ole puhuneet lapsensa kuolemasta mitään, tai ovat olleet jopa vihamielisen kuuloisia. Tosin ei tämä tieto maksanut vaivaa menettää oma tytär.
kevät parvekkeella
ÄITIENPÄIVÄ JA SEN JÄLKEEN
16.5.2012
Uni keskeytyy. Mietin missä tyttäreni on. Mihin tämä kaikki vielä päätyy.
Viimeinen kuva hänestä äitienpäivänä kotona käymässä. Onko kuva vielä jonain päivänä lehdessä.
Pitäisikö ilmoittaa jo nyt kaikkialle Suomen poliiseille. Tyttäreni poikaystävä oli aikeissa kaverin kanssa lähteä telttailemaan näihin aikoihin. Nythän he lähtisivät mikäli yhtään ymmärtävät että ainoa hetki olisi lähteä saman tien. Kuvittelen milloin tulee sairaalasta ilmoitus. Olihan hänellä kaikki tutkimukset kesken. Jotain häikkää jota lääkärit eivät suostuneet kertoa laitokselle. Rajut päänsäryt ja kaikki muut.
Sairaalaan tämä päättyisi ennen pitkää. Välttelisivät toki viimeiseen saakka.
Sitten vihan tunne. Enää en anna edes anteeksi tätä, vaikka aina annan. Valtava pettymys, sainhan järjestettyä hänelle ensimmäisen lomapäivän, äitienpäiväksi. Tässä oli lopputulos.
Toivon että hän joutuisi selkä niin seinää vasten, että olisi mieluummin laitoksessa. Silti pelkään, kauhulla odotan mitä tuleman pitää.
Omaakin vatsaani polttelee. Missä vaiheessa näistä jatkuvista huolien päivistä sairastuu. Juuri kun aloin voida paremmin, huolettomammin, tulevaisuutta suunnitellen.
Istun Tuhkimon lailla vaunujen muuttuessa takaisin kurpitsaksi. Vaikkei nyt laitosta vaunuiksi voisikaan kutsua. Ajatuksia risteilee, aamu jo alkaa sarastaa. Alan läpikäydä itsesäälisiä kuvitelmia siitä miten tytär aikojen päästä kuulee äitinsä kuolleen. Se ehkä herättelee hänet jos herättelee. En tiedä. Joskus miettii mikä hän on.
Mielestäni hän ei vielä ole narkkari, niin kauan jos vain pössyttelee kannabista, vaikkei sekään tietenkään hyväksi ole kuten ei alkoholi eikä tupakkakaan. Mutta ennen pitkää hänestä se tulee. Tarpeeksi monta vuotta kun jää jälkeen, syrjään kaikesta, kun pakenee koulua ja virkavaltaa koditonna taivasalla vaikka nyt kavereilla yöpyä voisikin.
Tarpeeksi kauan kun elää epäsäännöllisesti, harkintakyky alkaa pettää.
17.5.2012
Tyttären iso veli saa yhteyden. Siellä tyytyväisinä nukkuivat keskellä päivää poikakaverin luona. Olen huojentunut ainakin yöllisistä ajatuksista pois. Alkaa taas laulattaa ja hassuttelen nuorimmaiselleni enkä välitä vaikka sieltä tuleekin sitä tyypillistä teinivastausta. Sisäänpäin kuitenkin vain nauraa kun ilahtuu itsekin sisko kuulemastaan.
Päivien edetessä ahdistus on jokaisen nurkan takana. En kestä lukea ihmisten vähäpätöisiä ”huolia” facebookissa. Eräs äiti suree ja pelkää kun hänen 16v tytär päässee vaihto oppilaaksi. Suree jo valmiiksi eroa. Ja voi miten ilosta itkisin jos tyttäreni asiat olisivat noin hyvin! Että kävisi kouluja ja vielä saisi niin valtavan tulevaisuuden pääoman kuin vaihto oppilaaksi pääsyn!
Kyllä usein on miettinyt, senkö vuoksi minun elämäni on täynnä ollut murheita, koskapa osaan iloita vähästä, nauttia siitä, mitä tavallinen ihminen ei kenties edes huomaa iänikuisilta valituksiltaan. Olen huomannut asian jo lapsuudessa. Kai olisin liian onnellinen jos olisin saanut elää kaikin puolin tavallisen ihmisen elämän.
Tytär on myöntänyt veljelleenharmitelleensa tekostaan, sanoo ettei hänellä niinkään ole vastustus sinne menosta. Eipä vain saa lähdettyä. Hakekoot sitten hänet poliisien kanssa.
Kaikki vain on yhä niin kovin epätodellista.
17.5.2012
Ollessani Occupy tapahtumassa pääsin siellä aivan ex tempore keskusteluryhmään lasten ja nuorten asioissa. tutustuin siellä vanhimman tyttäreni ikäiseen äitiin jonka 1,5 v lapsi oli huostaan otettu kun hän oli erehtynyt mennä hakemaan apua väsymykseensä. Onhan meitä kansalaisia kehoitettu hakemaan apua heti jos siltä tuntuu. Lopputulema hänenkin kohdallaan oli sitten tämä järjetön ja väkivaltainen teko, huostaanotto. Luonnollisesti hänelläkään ei ollut mitään normaali äidin väsymistä kummempaa.
Meidän tapauksessa en itse tiedä ratkaisua. Aikanaanhan toivoin sitä erityisopetusta, mutta milloinkaan missään ei ollut sitä tarjolla tai jos olikin niin aina juuri minun lapseni kohdalla paikat olivat jo täynnä tai jotain. Näinhän se meidän historia on mennyt. Ovet ovat suljetut nenämme edestä, vaikka kaikkialla muka kehutaan suomalaista koulujärjestelmää.
Tässä kokouksessa mukana olo vahvisti minussa sitä, että olen normaali kunnollinen äiti, toisin kun on tunne lukiessa sosiaalitoimen epämääräisiä lausuntoja jostain huolesta. Huoli ja kouluja käymättömyys ovat syyt tyttäreni huostaanottoon. Kuulin että se on laitonta, mutta minulla ei ole tiedossa muuta ratkaisua, vaikken totta totisesti pidä tästä ratkaisusta, että lapseni elää laitoksesta josta ahdistuneena karkaa.
Mietin miten ”helppoa” olis olla varakkaana tässäkin asiassa. Muuttaisimme vuodeksi jonnekin vaikka vapaaehtoistyöhön. Olen varma että tytär ja molemmat lapseni tulisivat muuttuneina ja henkisesti kasvaneina takaisin. Nyt sen sijaan on vain kitkuteltava tässä surkeassa bisneksiin sekautuneessa maassa totisten torvensoittaja viranomaisten säestyksellä.
kukkapenkistä varastetut
TYTÄR JA KARKUREISSU
2012/06/
Kesä on alkamassa. Tytär karkureissulla laitoksesta. Jälleen ollaan tässä pattitilanteessa, että tytär haluaisi olla myös kotona poikakaverinsa kanssa, mutta tämäpä ei nyt käy.
Koska tytär kärsii rangaistusta kouluja käymättömyydestään, otetaan hänet kiinni ja vangitaan laitokseen kauas pois kotoaan koko kesäksi mikäli hänet löydetään. Löydetään hengailemasta kavereidensa, tai sisarustensa kanssa tahi löydetään äitinsä luota. Äitinsä joka on tietääkseni aivan täyspäinen ja tolkullinen sekä kelpo äiti.
Tosin sisarustensa eikä äitinsä luo tytär enää uskalla mennä kiinni ottamisen pelossa. Onhan hänellä toki melkoinen rikollistausta. Aloittanut lintsaamisen seiskalta. Ensin tuli ne korva- ja nielusairaudet. Siitä alkoi vaarallinen kierre. Alkoi tuntua, ettei kehtaa mennäkään enää kouluun. Sitten alkoi koulusta kesken kaiken lähtemiset. Kieltämättä tyttäreni on ollut aina melko levoton luonne. Ollut vaikeuksia jaksaa olla paikoillaan ja keskittyä. Ajattelin usein ettei hänellä kuitenkaan voi olla ADHD:tä koska osaa olla hiljaa, ei häiritse sisäisellä levottomuudellaan muita.
Kukaan ei tässä vaiheessa puhunut tukitoimista, sanottiin vain ettei hänellä ole oppimisvaikeuksia. Hänestä kuitenkin on nähnyt aivan varhaisesta lapsuudesta saakka, että hän on hiukan erilainen. Olen kuitenkin yksin saanut pitää tuntemiseni. Ja on kai niin, ettei tyttäreni kuulu varsinaisesti mihinkään kategoriaan. Epämääräinen tapaus kaikin puolin.
Paitsi nyt, nythän hänet on kategorisoitu syrjäytyneiden nuorten osastolle. Hänestähän totisesti ei voi enää kasvaa mitään hyvää.
Kouluja käymätön nilkki, hyvänen aika.
No niin.
Kasilla siis jatkui sama peli ja lasta ja minua äitinä palloteltiin edes takaisin. Sosiaalitoimi esitti huolensa. Saimmekin apu- ja tukitoimia kotiin. Mikään ei kuitenkaan ollut sitä, jota alunperinkin toivoin. Erityistukea kouluun tai ihan erityiskoulua. Kaikki erityiskoulut olivat täyttyneet joka kerta juuri meidän lapsemme kohdalla. Hyvin varhain alettiin puhua sijoituksesta nuorisokotiin. Mielessäni ihmettelin mitä tämä kaikki oli, että enkö vain ymmärtänyt miten vakavasta asiasta oli kyse. Hautasin sen vuoksi ajatukseni ja toiveet erityiskouluista tai ryhmistä. Tosin väsyin itsekin jossain vaiheessa siihen, kun mikään normaali ei tepsinyt lapseeni. Neuvoja sateli toki, pistät kuule vain kuriin sen lapsen. Kyllä kuule jos olisi minun tytär niin tulisi semmoiset tupenrapinat ja muuta ällistyttävän nerokasta ohjetta. Ei auttaneet tuppeet eikä rapinat.
Sitten suostuin kipeään päätökseen tyttären halutessa koettaa muutosta ja muuttaa isälleen toiselle paikkakunnalle. Lastensuojelu tuki tätä päätöstä ja minä peloistani huolimatta. Olihan toinen vaihtoehto vain nuorisokoti, jonka vankilamaisesta tavasta en äitinä sielun surminkaan saattanut pitää. Olihan se niin vastoin kaikkia humaaneja tapoja kohdata ihminen, etenkin kuorestaan puhkeava nuori, aukeava kukka.
Eivät säännöt olleet pahasta, vaan osa henkilökunnasta oli aina sitä, jonka tapa kohdata nuori oli vähintäänkin kyseenalainen. Vain tämä tapa soti ja yhä sotii minun näkemystäni hyvästä tavasta kohdata aikuisuuteen kulkeva nuori. Se on minusta tärkein juttu mitä voi olla! Se jos mikä ratkaisee millaisena nuori näkee tulevan maailmansa huoneen, sillä yhdellä oven aukaisulla nuori tämän kaiken näkee. Tämän jonka me vanhemmat tarjoamme nuorillemme nähtäväksi.
Olemmeko me esimerkillisiä ovenaukaisijoita? Valitettavan usein sitä ei ole ammatillinen osaaja, no ei kyllä usein vanhempikaan, eipä sillä.
Ylipäätään vanhemmat tässä hukassa onkin! Se on taas jo toinen tarina.
Itse vielä kestän näitä alemman kehittymisen asteen kasvatusmetodeja, mutten niitä kestä oman lapsen kohdalla toteutettavan.
No niin.
Siitä alkoi kuitenkin lopullinen syöksykierre alas. Kuukausi oli reipasta koulunkäyntiä. Sen jälkeen loputtomien lintsausten sarja. Puoli vuotta ja jouduin muuttamaan nuorimmaisen lapseni kanssa samalle paikkakunnalle tyttäreni luo, mutta paljoa ei ollut enää tehtävissä. Rikolliskierre alkoi olla toivoton. Aloimme kokeilla tukitoimena nuorisokotia vaiheittain, paikkaa josta käsin tuettaisiin lapseni koulunkäyntiä sekä sitä että lapseni tulisi myös kotiin. Siinä vaiheessa tytär oli löytänyt poikakaverin joka ei syystä tai toisesta tullut myös minun luokseni, vaan he pysyttelivät aina poikakaverin luona. Asuimme samalla paikkakunnalla suurehkossa kaupungissa ja oli minulle toki matkaa bussilla.
Tämäkään toimenpide ei enää auttanut. Tytär jatkoi lintsaamista ja koulusta myös annettiin ymmärtää, että tervemenoa. Sijoitus tapahtui sitten eräs marraskuun viikonloppu kun tytär itse oli soittanut hätänumeroon huolestaan itsensä suhteen. Alkoholia löytyi verestä. Paikka oli sijoituksena väliaikainen kriisiytyneiden paikka ja tytär(15v silloin) kävi sieltä käsin koulua jo melko hyvin, mutta koulu ei enää uskonut tyttären mahdollisuuksiin, olihan hän jo kerran jäänyt luokallekin.
Olin ihmetellytkin heille usein, miksei enää voinut suorittaa kesäisin ehtolaiskursseja joissa itsekin nuorena istuin joka kesä.
Joka tapauksessa olimme kaikki huojentuneita sijoituspaikan suhteen. Paikka vaikutti hyvältä ja kaikki pidimme laitoksen tavasta käsitellä nuoria. Ikävää oli se, että alusta alkaen tiesimme ettei siellä pidetä nuoria kauaa vaan ohjataan muualle.
Niin tytär on nyt sitten sijoitettuna psykiatriseen suuntautuvaan nuorisokotiin kotoa alle 200 km:n päässä. Asiaa on vaikeuttanut se, että hän on karannut paikasta jo kahteen kertaan. Varmasti ikävä suurin on uutta poikakaveria ja toki vanhempia ja sisaruksia, äitiä. Kolmen kuukauden aikana hän on ollut laitoksen sisällä vain kolmisen viikkoa.
Äitinä olen huolissani hänen terveydestään, lukuisista vaivoistaan joita nyt ei pystytä hoitaa koskapa hänen on pysyteltävä visusti piilossa myös äidiltä. Äidin velvollisuushan on ilmoittaa hänen uuteen ”kotiinsa” mikäli hän tulisi nyt luokseni!
Talvella ehdotin hänelle että tapaisimme jossain muttei hän uskaltanut koska pelkäsi että olen järjestänyt ansan. Itsekin pelkäsin, että joku saisi tietää ja joutuisin kenties nähdä miten tytärtäni vietäisiin käsiraudoissa. Olihan hänellä tämä rikollistausta, tolkuton koulusta lintsaamisen rikos.
Viimeksi tapasin tyttäreni äitienpäivänä, jolloin hän sai tulla päiväksi minua tapaamaan mutta karkasi juuri ennen ohjaajan saapumista. En tiedä mitä tehdä. Toisaalta kouluja pitäisi käydä (nyt jo toisen kerran luokalle jäänyt).
Sosiaalitoimella on esittää vain huolensa. Huoli on alunperinkin sijoituspäätöksen syy.
Olen äitinä hyvin hämmentynyt ja väsynyt tähän kummalliseen elämäämme. Olen ”kasvattanut” muut lapseni yliopistoihin, ammattikorkeakouluun, ammatillisiin oppilaitoksiin, täysin siis yhteiskuntakelpoisuuteen paitsi tämän yhden.
Olen vain miettinyt, että näinköhän yhteiskunta väkipakoilla vangitsemispäätöksillään kasvattaa näistä vastarannan kiiskeistä yhteiskuntaan kelvollisia, vai olisiko voinut olla toisia keinoja? Rakentavampia keinoja? Nykyisinhän on jopa ammattinimikkeinä Etsijät, jotka etsivät karanneita nuoria kuin entisaikaan rankkurit pyydystivät pannattomia koiria!
Ennen oli muitakin keinoja. Lapsi karkasi vaikka merille, kun koulu ei maittanut. Nyt ei ole vaihtoehtoina muuta kuin sijoitus ja loputon tuska siitä että on laillisesti väärin tavata karannutta lastaan. Jos lapseni tulee ovestani sisään nyt kesän juuri alkaessa, emme voi lähteä mökeille emme mummoloihin lepäämään tästä 1,5 vuoden piinasta vaan minun tulee ilmoittaa poliisille, että täällä se hurja rikollinen on, tulkaa hakemaan hänet ja yleensä poliiseja on neljä kappaletta plus lastensuojeluviranomainen.
Haloo kuuleeko maailmanmeno, onko tässä mitään järkeä?
Occupy Helsinki 12.5 2012
OCCUPY-LASTEN- JA NUORTEN HYVINVOINTI
2012/06
16.5.2012
Uni keskeytyy. Mietin missä tyttäreni on. Mihin tämä kaikki vielä päätyy.
Viimeinen kuva hänestä äitienpäivänä kotona käymässä. Onko kuva vielä jonain päivänä lehdessä.
Pitäisikö ilmoittaa jo nyt kaikkialle Suomen poliiseille. Tyttäreni poikaystävä oli aikeissa kaverin kanssa lähteä telttailemaan näihin aikoihin. Nythän he lähtisivät mikäli yhtään ymmärtävät että ainoa hetki olisi lähteä saman tien. Kuvittelen milloin tulee sairaalasta ilmoitus. Olihan hänellä kaikki tutkimukset kesken. Jotain häikkää jota lääkärit eivät suostuneet kertoa laitokselle. Rajut päänsäryt ja kaikki muut.
Sairaalaan tämä päättyisi ennen pitkää. Välttelisivät toki viimeiseen saakka.
Sitten vihan tunne. Enää en anna edes anteeksi tätä, vaikka aina annan. Valtava pettymys, sainhan järjestettyä hänelle ensimmäisen lomapäivän, äitienpäiväksi. Tässä oli lopputulos.
Toivon että hän joutuisi selkä niin seinää vasten, että olisi mieluummin laitoksessa. Silti pelkään, kauhulla odotan mitä tuleman pitää.
Omaakin vatsaani polttelee. Missä vaiheessa näistä jatkuvista huolien päivistä sairastuu. Juuri kun aloin voida paremmin, huolettomammin, tulevaisuutta suunnitellen.
Istun Tuhkimon lailla vaunujen muuttuessa takaisin kurpitsaksi. Vaikkei nyt laitosta vaunuiksi voisikaan kutsua. Ajatuksia risteilee, aamu jo alkaa sarastaa. Alan läpikäydä itsesäälisiä kuvitelmia siitä miten tytär aikojen päästä kuulee äitinsä kuolleen. Se ehkä herättelee hänet jos herättelee. En tiedä. Joskus miettii mikä hän on.
Mielestäni hän ei vielä ole narkkari, niin kauan jos vain pössyttelee kannabista, vaikkei sekään tietenkään hyväksi ole kuten ei alkoholi eikä tupakkakaan. Mutta ennen pitkää hänestä se tulee. Tarpeeksi monta vuotta kun jää jälkeen, syrjään kaikesta, kun pakenee koulua ja virkavaltaa koditonna taivasalla vaikka nyt kavereilla yöpyä voisikin.
Tarpeeksi kauan kun elää epäsäännöllisesti, harkintakyky alkaa pettää.
17.5.2012
Tyttären iso veli saa yhteyden. Siellä tyytyväisinä nukkuivat keskellä päivää poikakaverin luona. Olen huojentunut ainakin yöllisistä ajatuksista pois. Alkaa taas laulattaa ja hassuttelen nuorimmaiselleni enkä välitä vaikka sieltä tuleekin sitä tyypillistä teinivastausta. Sisäänpäin kuitenkin vain nauraa kun ilahtuu itsekin sisko kuulemastaan.
Päivien edetessä ahdistus on jokaisen nurkan takana. En kestä lukea ihmisten vähäpätöisiä ”huolia” facebookissa. Eräs äiti suree ja pelkää kun hänen 16v tytär päässee vaihto oppilaaksi. Suree jo valmiiksi eroa. Ja voi miten ilosta itkisin jos tyttäreni asiat olisivat noin hyvin! Että kävisi kouluja ja vielä saisi niin valtavan tulevaisuuden pääoman kuin vaihto oppilaaksi pääsyn!
Kyllä usein on miettinyt, senkö vuoksi minun elämäni on täynnä ollut murheita, koskapa osaan iloita vähästä, nauttia siitä, mitä tavallinen ihminen ei kenties edes huomaa iänikuisilta valituksiltaan. Olen huomannut asian jo lapsuudessa. Kai olisin liian onnellinen jos olisin saanut elää kaikin puolin tavallisen ihmisen elämän.
Tytär on myöntänyt veljelleenharmitelleensa tekostaan, sanoo ettei hänellä niinkään ole vastustus sinne menosta. Eipä vain saa lähdettyä. Hakekoot sitten hänet poliisien kanssa.
Kaikki vain on yhä niin kovin epätodellista.
18.5.2012
Ollessani Occupy tapahtumassa pääsin siellä aivan ex tempore keskusteluryhmään lasten ja nuorten asioissa. tutustuin siellä vanhimman tyttäreni ikäiseen äitiin jonka 1,5 v lapsi oli huostaan otettu kun hän oli erehtynyt mennä hakemaan apua väsymykseensä. Onhan meitä kehoitettu hakemaan apua heti jos siltä tuntuu. Lopputulema hänenkin kohdallaan oli sitten tämä järjetön ja väkivaltainen teko, huostaanotto. Luonnollisesti hänelläkään ei ollut mitään normaali äidin väsymistä kummempaa.
Meidän tapauksessa en itse tiedä ratkaisua. Aikanaanhan toivoin sitä erityisopetusta, mutta milloinkaan missään ei ollut sitä tarjolla tai jos olikin niin aina juuri minun lapseni kohdalla paikat olivat jo täynnä tai jotain. Näinhän se meidän historia on mennyt. Ovet ovat suljetut nenämme edestä, vaikka kaikkialla muka kehutaan suomalaista koulujärjestelmää.
Tässä kokouksessa mukana olo vahvisti minussa sitä, että olen normaali kunnollinen äiti, toisin kun on tunne lukiessa sosiaalitoimen epämääräisiä lausuntoja jostain huolesta. Huoli ja kouluja käymättömyys ovat syyt tyttäreni huostaanottoon. Kuulin että se on laitonta, mutta minulla ei ole tiedossa muuta ratkaisua, vaikken totta totisesti pidä tästä ratkaisusta, että lapseni elää laitoksesta josta ahdistuneena karkaa.
Mietin miten ”helppoa” olis olla varakkaana tässäkin asiassa. Muuttaisimme vuodeksi jonnekin vaikka vapaaehtoistyöhön. Olen varma että tytär ja molemmat lapseni tulisivat muuttuneina ja henkisesti kasvaneina takaisin. Nyt sen sijaan on vain kitkuteltava tässä surkeassa bisneksiin sekautuneessa maassa totisten torvensoittaja viranomaisten säestyksellä.
HYVINKÄÄN AMPUJAN AIKOIHIN
2012/06
Tyttäreni aikoo todellakin viettää kesälomansa normaali ihmisten tavoin, enkä pane vastaan niin kauan kuin jättää päihteet rauhaan.
A-studiossa haastatellaan Hyvinkään ampumisten tiimoilta dosentti Matti Rimpelää ja sisäministeri Päivi Räsästä toukokuussa 2012. Matti Rimpelä yksi niitä harvoja jotka näkee asioiden todellisen laidan ja ennen muuta osaa ilmaista asiat selkein sanoin.
http://areena.yle.fi/tv/1532031
Hyvinkään ampujan tiimoilta keskustelussa sivuuttiin myös huostaanottobisnestä.
Todellakin olin iloisesti yllättynyt! Todettiin suoraan, että 20v sitten oli 10 000 lasta lastensuojelun piirissä ja 70 000 ennaltaehkäisyssä. Nyt luvut ovat päinvastaisia koska tehdään vain korjaavia toimenpiteitä, ei ennalta ehkäisevää. Että ollaan valmiit maksamaan perhekodeille järkkyjä summia sen sijaan, että maksettaisiin oikeiden kotien auttamiseen. Ehdotettiin ettei tilanteeseen auta enää mikään kouluterveydenhuollon lisäys vaan KOKO vanhan järjestelmän romuttaminen. Kaikki tuli tiivistelmänä heidän suustaan!
Kun talouselämä on korotettu uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin rooliin, myös kasvatus on mukautumassa pelkäksi hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksenkin välineellistäviä moraalinormeja.
”Kun joku kieltäytyy kävelemästä samaan tahtiin, hän ehkä kuulee
toisten rumpujen äänen” Henry David Thoreau, Elämää metsässä
——————————
voikukkien 