Ja pidemmittä puheitta lainaan tähän muutaman kohdan kirjasta ja siinä se:
Ihmiset eroavat liian harvoin. En puhu pienten lasten vanhemmista, vaan niistä joiden peli on pelattu, kenttä tyhjä, niistä joiden yhteinen koti on katkeruus ja kyllästyminen, ihmisistä jotka kulissin takana pitävät narua toistensa kaulassa ja odottavat että jotain tapahtuu. Tuolit, joilla he seisovat, natisevat. Nämä parit vartioivat hysteerisesti usein myös muita pareja, ettei kukaan yrittäisi livahtaa karkuun yhteisen elinkautisen kirouksen kehästä. Jos joku murtaa se, häneen kohdistetaan ennennäkemätön raivo. Toisten avioliiton särkyminen on karkea ja henkilökohtaisesti koettu muistutus oman avioliiton kurjuudesta.
—
Lopettaminen ja luopuminen on kuin sairaus: se ei koskaan tule sopivalla hetkellä. Sitä siirretään, se ei tule koskaan, kaikki jatkuu ikuisesti.
—
Helsinki 1975.
ETYK.
Jalat idän, kädet lännen puolella. Mitä oli häntäheikki venäjäksi, englanniksi, ranskaksi?
Naistenmies, urheilumies, ja vallan, joka vielä kuoltuaan elätti historiantutkijoiden, journalistien ja romaanikirjailijoiden armeijaa, mies jonka mukaan nimettiin kansallispuistoja, instituutteja, taloja, kautuja, teitä. Lieriö jos toinenkin muurattiin rakennusten kivijalkoihin ja nauhoja leikattiin. Ne kaikki johtivat veriseen historiaan, jossa oli sodittu siksi että saatiin synnytetyksi ensin kansakunta ja sen jälkeen trimmatuksi se myyntikuntoon.
Maa ei kuulunut itään eikä länteen, se oli silta jolla pyrkivät ramppaamaan kaikki, kunnes alettiin pelätä että vierasperäiset tulijat valtaisivat sen vaivihkaa, kaikessa hiljaisuudessa, vain luikertelemalla maahan viekkaudella ja vääryydellä ja viemällä maan omilta kansalaisilta kaiken viemisen arvoisen. Meidän olisi pitänyt käpertyä omaan olemiseemme ja pitää nuo puliveiverit loitolla keinolla millä hyvänsä, palata sotien väliseen aikaan, jolloin valtion päämiehen laivamatkaa naapirimaahan suunniteltiin pitkään ja hartaasti. Eurooppa oli kaukana.
Pelko ja epäluulo johtuivat siitä, että Suomessa kaupunkilaisetkin olivat maalaisia karvat korvilla tietoteollisuudesta, tekniikasta ja modernisaatiosta huolimatta. Muuhun maailmaan verrattuna suomalaiset olivat vielä raa´an korven raakoja asukkeja, juurettomia lähiöihmisiä, jotka uskalsivat ampua puskista ja juoda viinaa kuolettaakseen kivun siitä että eivät tienneet keitä olivat, mistä olivat tulossa ja minne matkalla. Kansalliset symbolit alkoivat pölyttyä nurkissa ennenkuin identiteetti ehti syntyä, eivätkä siinä auttaneet leipäkoneet, terväpiirtotelevisiot tai joukkoäly, jota ei ollut. Siksi suomalaiset ottivat toisiinsa sähköistä ja digitaalista yhteyttä kaiken aikaa, kuin hädissään, kuin oudolle planeetalle paiskatut, paikansivat itseään. Kuva parani ja tervävöityi vuosi suodelta, pikselit kasvoivat ja resoluutio parani, mutta kukaan ei tiennyt ketä kuva esitti.
Sitten historia loppui. Se muuttui sisällöntuotannon ja elämysteollisuuden raaka-aineeksi.
—
Rahaa ei tehdä työllä, vaan rahalla. On annettava rahan tehdä työ. Se on edelleen syvä inhimillinen tragedia: valtaosa ihmisistä joutuu heittämään suuren osan ihmiselämästään hukkaan, lahjoittamaan sen vieraille ihmisille ja tarkoitusperille, tekemään rahasta jotain mitä ilman pakkoa eivät koskaan tekisi, ja järkyttävintä on, että he joutuvat suorastaan tavoittelemaan tuota tilaa, ponnistelemaan siihen päästäkseen. Sitä pidetään päämääränä, johon yltämiseksi yhteiskunta antaa tukea.
He kutsuvat palkkaorjuutta työksi.
Heidän on ensin päästävä palkkaorjiksi, jotat he onnistuisivat pääsemään pankin orjiksi.
Jos he eivät tässä onnistu, he syrjäytyvät.
Minä olen itsenäinen, suveneeri yksilö.
Olen joutunut menemään turvaan ainoaan paikkaan, jonka ei anneta romahtaa romahduksen sattuessa: rahoitusmarkkinoiden helmoihin. Niin teki Valtionkonttorikin, sijoitti valtion kassavaroja aina kun sijoitettavaa oli.
Koska en voi tietää, onko julkisia palveluita ja hyvinvointia kymmenen vuoden kuluttua, olen hakeutunut ainoalle saarekkeelle, joka kaiken luhistuessa, pimeyden langetessa, pelastetaan ilman ehtoja. Suuri tuntematon, globaalien rahoitusmarkkinoiden romahdus, uhkaa meitä koska tahansa, ja Jumala on vain siinä, että hänet, joka viisaastija vanhurskaasti sijoittaa varojaa, pelastetaan. Kun markkinat romahtavat, raivostuneet ihmiset lähtevät liikkeelle, he eivät suostu enää kriisien maksumiehiksi. He riehuvat kaduilla, särkevät ikkunoita, ryöstävät kauppoja ja polttavat taloja. Arvopaperistettu julkinen velka tulee tiensä päähän, koneet syytävät uutta rahaa, vaikka sen arvo ei enää perustu mihinkään. Sitä saa ilmaiseksi, mutta sillä ei tee mitään.
Minä aion silloinkin olla turvassa.
”Silloin” tulee vääjäämättä. Koskaan ei ole toisin kuin ennen. Romahdus tulee aina.
Ihmiset eivät halua suunnitella taloudellista tulevaisuuttaan.
Ihminen ei ole rationaalinen olento.
Kolari sattuu, kun lähdetään hakemaan unohtunuttta etanapannua.
—
Hulluinta on, että jos ihmisellä on liikaa rahaa, hän haluaa koneen joka tekee sitä lisää. Nämä faaraot ovat ikuisia. Nyt olen huhujen varassa: nimeni on saattanut olla jonkun viranomaisen huulilla näistä asioista puhuttaessa, mutta minä en ole sen tyyppinen henkilö, joka löydettäisiin jonkun ruotsalaisen syrjäkylän töllistä laihtuneena ja parta pitkänä. Hassua se on yhtä kaikki yllättävän valistuneet ihmiset uskovat rahakoneeseen. Ja nämä onnettomat perustavat koneen verkostoksi, jonka osa he itse ovat.
s. 106-107
—
Kun kaikki oli kaupan, me kutsuimme sitä vapaudeksi. Maailmassa vyöryivät voimat, joita mikään ei voinut hillitä. Niiden pyörteissä me kiepuimme, olimme ihmisiä joilla kenties ei ollut komeata sukutaulua, mutta meillä oli rahaa. Rahan tekemisessähän ei lopulta tärkeintä ole sen ansaitseminen vaan se, että pystyy siirtämään omia kustannuksiaan muiden maksettavaksi.
Vasta myöhemmin ymmärsin eron: meillä oli rahaa, mutta ei pääomaa.
Hyvä on, meillä oli klassisen talousteorian mukaista huonoa rahaa, sitä joka kiersi nopeasti, mutta rahaa yhtä kaikki.
Vakuutettavat kapinoivat jälleenvakuuttamista vastaan, koska pelkäsivät maksujen korotuksia. He vetosivat siihen, ettei mikään jälleenvakuutus ollut tarpeellinen. Valtio ojensi aina auttavan kätensä suurten vahinkojen sattuessa ja korvausten maksamisen käydessä ylivoimaiseksi-kuten myöhemmissä finanssikriiseissä. Veronmaksajat pantiin maksamaan pankkien ja vakuutuslaitosten riskihakuisuudesta syntyneet tappiot. Pankit olivat kuin ennenvanhaan pappilat, jotka katovuosinakaan eivät joutuneet konkurssiin, vaikka talonpojat näkivät nälkää. Todellisuudessa vain sillä, jolla on pääoma, on vakuudet.
s.111
—
Juopoista:
Kun näitä miehiä kuoli murjuihinsa, rivit koottiin, lojaalisuus oli ehdotonta. Sivuuttamatonta oli osoittaa kunniaa kuolemassa sille, jonka osaksi sitä ei ollut tullut elämässä. Yhteisö oli ehjä, kärsimys ja epäonnistuminen liima joka piti sen koossa ja auttoi pyörittämään elämää. Raha, muutama kymppi kerrallaan, kiersi heidän keskuudessaan tehokkaammin kuin globaaleilla finanssimarkkinoilla, ja vakuudesta kävi yhteinen ja yhteisesti peitetty tuska, luontonanto ei ehtynyt minkäänlaisen kriisin yhteydessä.
s.114
—
Kuntosalit toivat mieleen terveiden korkeatasoisen klinikan, jossa kyettäisiin estämään ikääntyminen, rappeutuminen ja kuolema.
—
voikukkien 