Olen pitänyt jokaisesta lukemastani Liksomin teoksesta. Kaikkia en ole vieläkään lukenut, kuten nyt tämäkin Reitari tuli tutuksi vasta nyt 2013. Tässä kohtaa on pakko kertoa, että itkin vuolaasti monessa kohtaa, niin sielun veljeyttä tunsin Reitariin, vaiko kuka todellisuudessa on tuo hahmo, onko siinä myös kirjoittajaa? Tuntuu, että se joka on kyennyt kuvaamaan Reitarin sielunmaisemaa, täytyy tuntea itse jotensakin samaa? Oli miten oli, moni kohta oli niin omaan sydämeeni käypää, että lukeminen oli myös terapeuttista itselleni. Itkin kuin ”hulluporo”, samaistinhan lapissa käydessä itseni jopa poroon. Usein mihin tahansa muuhun kuin ihmiseen. Lisäksi lukukokemus ei lieventänyt vähääkään kaupunkielämisen tuskaani, entistä hurjempi halu tuli muuttaa erämaahan.
No niin. Lainaan tähän itselleni merkityksellisiä kohtia:
Alma oli väkevä akka. Siinä oli noian vikkaa enemänki ko paljon. Sillä oli omanlaisiansa ajatuksia päässä ja semmosia tempauksia, että mieki välillä aattelin, että onko se aivan täyspäinen vai puolikas. Syän sillä oli kuitekki syä ja laaja ja sehän soon ihmiselämässä tärkeintä. Älliä saattaa olla useammallaki ihmisellä, mutta syäntä harvala. Niin peoksi se on ihminen luotu.
–
Pölköhän soon itte elämän suurin vihollinen.
–
Kätteli meät kaikki elikkä siittäki tiesi että soon riistäjä.
–
Nousen junhaan Helsinkissä. Koko junaosastossa ei ole kethään muita ko mie. Istun ja kattelen hämärtyvää suomalaista maisemaa. Sei nostata minussa mithän yleviä tuntheita, Senko kattelen vain. Aattelen, että kohta syön evhäät.
-Reitari
–
Olen maalaamassa Särestön uuvessa pirtissä itteäni ilveksenä ko Aili huutaa minua syöhmään. Siihen herrään ja katon, että missä molen.
– Reitari
–
Äiti sano mulle ennenko kuoli, että suurinta armoa on kulkea etheenpäin vaikka tie pantas poikki vähän väliä, kestää miten kiusathuna loppuun asti. Mie kunnioitan äitin sanoja, mutta aattelen erilaila. Molen toisen ajan ja maailman kläppi ko äiti.
-Reitari
–
Mie en ossaa ajatella itteäni ihmiselukkana. Minusta tuntuu, että molen enempi ilves, josta maksethaan tapporaha. Tai riekko, niin molen vereslihala. Joskus molen jänkkä, jossa maanaluset veet virtaavat merheen.
-Reitari
–
Sitä mukkaa ko elämä Särestössä pienenee, sitä suuremaksi nämä puitheet käyvät. Mie en mahu itte tänne enää ollenkhaan. Molen samala kertaa liian iso ja liian pieni. Ja joka kerta ko tänne tullee joku sielunveli, se tuntuu minusta niin hyältä että en haluais päästää sitä poies.
-Reitari
–
Ja ko mie aattelen kaikkia niitä unelmia joita mie maalasin nuorukaisena itteni etheen. Noon ko horisontti joka pakenee sitä kohti kulkevan ihmisen eessä. Ja mitä molen ihmisenä? Joskus luulin, että minusta tullee valmis, mutta mithään valmista ei ole syntyny. Molen jatkuvassa itteksi tulemisen tilassa ja soon tuskaa täynä. Kipeä tieto olemisen ja maholisen välisestä rotkosta.
– Reitari (Tämä oli muuten vain hieno kohta. Itse en ole koskaan ajatellut valmiiksi tulevani, koska alusta saakka on ollut ilmiselvää, ettei mikään maailmassa ole täydellistä, vaan muutoksen tilassa aina. Mutta myötäelän Reitarin tunteet kyllä.)
–
Ennen mie pölkäsin talvea ja pimmeyttä. En pölkää ennää. Molen vallotEsikatsele muutoksettannu talven kankhaale. On se talventulo vieläkin ko ristilemeno, mutta silti soon mulle rakas.
– Reitari
–
–
Molen Ateljeessa maalaamassa koassa nostheessa ko veli tulee kolistelehmaan sannoon että Helsinkistä on tulossa joku kauppaneuvos ostahmaan tauluja. Mie aattelen että voi helkkari soikhoon, justhiinsa ko minun sisälä paistaa niin komea kevätaurinko ja muutenki olo on niin keyt, että mie vaihan muotoaki kokoajan.
– Reitari
–
Tässä kuvaavaa reitarin elämää:
Talvet Reitari nukku ja mie istuin päästävettävän laijala ja vahtasin, että se hengittää. Sitte ko se oli maanu Alman mielestä tarpheeksi monta kuukautta, Alma komensi minut kyöhräämään Reitaria ylös. Mie viskuttelin sen korvhaan, että taiteilija nousee sängystä ja alkaa maalaahmaan. Siihen, Reitari, tuurilaiska ko oli, että hällä on niin kauhea ronkkasärky että näköki on kaonu. Mie että jaa ja sillä silmänottamalla kuulu kauhea jyshäys joelta ja Reitari höristi korvia ja ennenko kerkisin henkeä vettää niin soli jo joenrannala huutamassa ko hullu, että jäät lähtevät! Soli aivan alasti, äijävaihnaan kummisaaphaat vain jalassa. Ronkkasärystä ei ennää tietoakhaan.
-Veli
–
Entäpä kuvaus kun Reitari selittää maalaustaan häntä haastattelemaan tulleelle toimittajalle:
TOIMITTAJA: ”Voisitteko kertoa tästä työstä, jonka olette maalannut vuonna 1972 ja jolle te olette antaneet nimen Myöhäisyksy Särestössä?”
REITARI: ”Siinä on tuo taifaanjaara, tuo minun hahmo, tai vissiin soon sivupersooni nykykielelä.Se on ittelensä rakentannu tuon linnotuksen eikä pääse poies. Ja Ounasjoki on justhiinsa mustana jäätymässä, ja sillä pn petsireunat ja tuomosia valkosia patalakkia ne on net kivet. Mutta on sielä joku osa joka lähtee, soon tuo monijalkanen punanen kala, se on päässy lähtehmään. Ja sitte tuo, mitenkä kaikki turvautuu toisiinsa, tietyt puut ja tietyt talot porisevat.”
TOIMITTAJA: ”Onko tässä taulussa kysymys talven saapumisesta?”
REITARI: ” Justhiinsa ja kaikkein intiimeimmästä. Tuola on ruusunpunasta tuola vaarassa, mulle soon lohtu tuon jaaran ikävälle.”
TOIMITTAJA: ”Tähän tauluun olette mahduttaneet paljon tarinaa.”
REITARI: ”Paljonhan siinä pittääki olla ko soon minun fankila.”
TOIMITTAJA: ”Voisitteko tarkentaa mitä tarkoitatte edellisellä lausunnollanne?”
REITARI: ” No joo. Sanothaan, että molen sanonu kaiken mitä siittä pystyn sanohmaan.”
TOIMITTAJA: ”Kertoisitteko jotakin teidän esteettisistä näkemyksistänne?”
REITARI: ”Semmoset asiat jokka minua naitattaa ja semmoset färit joista mie tykkään, siinä soon minun estetiikka.”
TOIMITTAJA: ”Mitä taidesuuntausta te edustatte?
REITARI: ”Mie eustan vain itteäni ja tälle suuntaukselle ei ole vielä nimeä keksitty. Minun taulut on elämäntapa. Kokonaisvaltanen, ei siinä erotella mikä on maalaamista, mikä jotaki muuta hommaa.”
Ja vielä pätkä toimittaja osiota:
TOIMITTAJA: ”Olette hinnoitellut taulunne erittäin kalliiksi. Miksi?”
REITARI: ”Missä kirjassa soon määritelty, että kommunistin tai taiteilijan tulee olla köyhä. Van Kohila, josta mie kovasti killaan, oli semmone elämäkö porvarit halusit. Se myi elläissään vain yhen taulun. Molen aatelu ottaa oppia historiasta, vaikka viissaat, jokka kaiken tietävät sanovakki, ettei ihminen opi menheistä mithään. Elethään ja katothaan.”
–
Unelmavaltio, missä kukin antaa kykyjensä mukhaan ja missä jokhainen saapi tarpeittensa mukhaan.
-Reitari
Televisio on muuten Reitarin kielellä Sontalaatikko. Yhdyn häneen tässäkin asiassa.
Molen
voikukkien 