16.10.2012
Kuuntelin Aamusydämellä ohjelmaa, jossa haastateltiin aikuisia nuoria joilla oli huostaanotto kokemus lapsuudesta ja nuoruudesta. Molempien kotona oli alkoholitausta. Heidän tapauksessaan huostaanotto on ollut siis pelkästään hyvä ja oikea apu.
Toinen ohjelma tuli vastikään Dokumentti projetissa Arvo. Siinä pohdittiin mm, onko huostaanotto parempi vaihtoehto kuin siivousapu.Tässä ohjelmassa tuli esille se toinen puoli, se miten järjetöntä voi nykyisin olla mihin kaikkeen tarjotaan ainoastaan huostaanottoa, eikä sitä siivousapua.
Näitä kuunnellessa tuli mieleen, miten itsellänikin on ollut lähes koko elämäni ajalta sellainen käsitys, että huostaanotoissa etupäässä kyse jotain päihdetaustasta tai niin vaikeasta sairaudesta perheessä, että vanhemmat ovat jo pidemmässä sairaalahoidossa tai että vanhemmat ovat jo kuolleet.
Näin on varmasti ennen ollutkin. Ennen kultaista yksityistämisen aikakautta. Kaikkiin muihin tilapäis ongelmiin, kuten hetkellinen sairastuminen, taloudelliset vaikeudet tai jotain muuta erityistoimia vaativiin tilanteisiin sai vielä ainakin 90 luvun alkupuolella kodinhoitajia. Monia tosin nolotti sekin avun pyytäminen. Joku sanoikin minulle, ettei iki maailmassa alentuisi pyytämään apua kunnalta, kun satuin kertomaan hänelle turvautuneeni kodinhoitajan apuun lastenhoidollisessa asiassa. Muistan miten itseänikin jossain tietyssä seurassa olisi nolottanut sanoa, että olen joutunut turvautua kodinhoitajaan. Harvoin siihenkään aikaan enää kodinhoitajat osallistuivat kaikkiin kodin töihin kuten vielä aiemmilla vuosikymmenillä. Moni kodinhoitaja sanoi minulle, ettei sitten tee muuta kuin ruuan lapsille. Mutta itse jos oli väsynyt vaikkapa uuden lapsen syntymän jälkeen tai muuta, oli sekin apu kullan arvoinen. Kyllä siinä tuli nieltyä kaikki turha ylpeys, jotta lapset vain saisivat parhaan mahdollisen hoidon.
Tänään huomaan olevani itse huostaanotetun lapsen äiti ja syystä, ettei lapselleni löytynyt ennalta ehkäiseviä tukitoimia missään vaiheessa, kun lintsaukset seiska luokalla alkoivat. Yhden kerran saimme perhetyöntekijän kotiin avuksi herättelemään lasta aamuisin. Niin vaikeita olivat aamuiset selviämiset kouluun. Perhetyöntekijän apu oli myös tuiki tärkeä ja koin sen todella hyvänä tukena.
Odotimme vuoden ajan pääsyä johonkin erityisluokalle, mutta niitä oli vain vaikeasti vammaisille, ei niinkään tällaiselle keskittymisvaikeuksista kärsivälle levottomalle nuorelle. Psykologia ei koulusta löytynyt, eikä muita vastaavia apuja kuin ehkä kerran kuussa joku kävi koululla, muttei useinkaan ehtinyt jokaista tarvitsevaa nuorta tavata. Omalle nuorelleni saatiin aika kerran, mutta hän oli silloinkin lähtenyt kesken koulu päivän lähimpään hampurilaisbaariin kavereidensa kanssa.
Omana kouluaikana oli vielä niin kutsuttu tarkkailuluokka, peräänkuulutin nytkin sellaista muttei ollut. Vastaavanlainen koulu oli kyllä ja suht lähellä kotiamme, mutta se oli koko sen vuoden täynnä, kun sen ovea kolkuttelimme epätoivoisina.
Koko tämän odottelemisen ajan lastensuojelu (johon olin ottanut yhteyttä, koska kaikkialla neuvottiin ottamaan yhteys kunnan sosiaalitoimeen ja sosiaalitoimesta sanottiin, että he eivät voi auttaa, ettei heillä ole siihen resursseja, mutta jos otatte yhteyden lastensuojeluun, saatte avun. Eli kehoitettiin tekemään itse lastensuojeluilmoitus apua saadakseen ja tein työtä käskettyä).
Saimmekin sitetn sen kiitettävästi toimineen perhetyöntekijän avuksi herättelemään tytärtäni kouluun. Tyttäreni kärsi siihen aikaan unettomuudesta, muttei ollut puhettakaan mistään psykologin avusta siihen sen hetken suurimpaan ongelmaan.
Lastensuojelusta sanoivat koko ajan, että ei sinne ”tarkkislaisten” kouluun tulisi olemaan paikkoja ja ehdottivat jo hyvin varhaisessa vaiheessa nuorisokotia. Ja kun tyttäreni jäi sitten luokalle ja jatkoi lintsaamista, eikä mistään saanut mitään apua, kehoitettiin vain huostaanoton vaihtoehtoon, mitä siinä vanhempana muuta saattoi tehdä kuin suostua?
Nyt tyttäreni on ollut laitokseen sijoitettuna kaukana pois kotoa jo lähes 9 kk ja on ollut laitoksessa vain reilun kuukauden. Kaiken muun ajan karanneena, koska hän ei halua olla niin kaukana sijoitettuna. Kenen etua tämä palvelee? Lisäksi kaupan päälle mitä luultavimmin minä äitinä olen saanut leiman, että minussahan täytyy myös olla jotain vikaa. Onhan yleisesti vallallla käsitys, että huostaanotetun lapsen perheessä on se vika. Vaikka tyttäreni tulevaisuus on tässä kyseessä, kyllä minuakin sapettaa ja ottaa kunnialle se, miten moni saattaa luulla minusta aivan riittävän kelpo ja normaali äidistä,että olen alkoholisti tai herraties mitä! Toki minäkin olen sydänvikani tiimoilta ja monilta vaikeilta ajoilta kärsinyt ajottaisia ehkä jonkin sortin masennuksia, muttei niistä mikään milloinkaan ole ollut syy huostaanottoon. Olen kuullut joiltain sellaistakin, että olisi. Jos näin on, ihmettelen yhä vain enemmän, eikö lastensuojelu näe enää metsää puilta? Kodinhoitajiahan tällaiseen tulisi olla avuksi, eikä kokonaista tolkuttoman kallista huostaaottoa, voi herranpieksut tätä maata!
Silloin kodinhoitaja aikoihin jaksoin vielä niellä ylpeyteni ja toki jaksan yhä, mutta kyllä tulen vaatimaan yhteiskunnalta vielä takaisin kaiken tämän tuskan kestämisen, minkä huostaanotto on aiheuttanut. Koko huostaanottoa ei olisi milloinkaan tarvittu, jos olisi ollut ennalta ehkäisevät vaihtoehdot ylipäätään olemassa.
Kenen etua tämä on palvellut? Olen jättänyt selvityspyynnön nuortani koskevassa asiassa lastensuojeluun kuukausia sitten johon he lupasivat palata palaverinsa jälkeen. Milloinkohan tämä palaveri mahdollisesti pidetään? Missä viipyy se kuuluisa yhteistyö?
Tämä yksityinen nuorisokoti toki haluaa pitää asiakkaansa, 200-300e/pvä juoksee tili, tottakai he kannattavat sijoitusta, vaikka tällätavoin täysin toimimattomanakin. Tottakai he voivat myös aidosti olla huolissaan nuoresta. Mutta kuka tarttuu toimeen, kun tällaisesta tavasta toimia ei ole apua ?
Minun tyttäreni päätöksiä odotellessa ajautuu yhä syvemmälle syövereihin, juuri niihin pahimpiin pelkoihimme mihin nuoremme saattavat päätyä. Voidaan sanoa, että nuori itse aiheuttaa ongelmansa karkaamisellaan. Mutta niin kauan kun hän on alaikäinen, yhteiskunnan myöskään ei tule edes auttaa nuoren tilaa vain pahenemaan. On viimein alettava kuulla myös nuorta, kuten tuossakin Aamusydämellä ohjelmassa tuli ilmi nuorten itsensä suusta tämäkin puute.
Kenen etua tässä palvellaan? Tämä pattitilanne on kestänyt nyt 9 kuukautta.
Kukaan ei kuuntele huostaanotetun vanhempaa koska oletuksena on, että vanhemmassahan täytyy se vika olla! (Lastensuojelu ei niin tietääkseni oleta, koska tietää jo taustamme, mutta ulkopuoliset muut tahot ovat ennakkoluuloja täynnään!)
Ja ongelma tässä odotellessa yhä vain pahenee.
Oma tarinani on vain yksi lukuisista muista. Sijoituksia tapahtuu, koska kunnilla ei ole tarjota ennaltaehkäisevää tukea, mutta valtio tukee huostaanottoja.
—
voikukkien 