HYVÄ SOSIAALITOIMI
Tyttäreni on ollut suostumuksellamme kohtuuttomien lintsausten vuoksi huostaanotettuna marraskuusta 2011 lähtien. Ensimmäiset 2 (kaksi) kk väliaikaisessa sijoituspaikassa lähellä kotia menikin hyvin. Tytär kulki joka päivä henkilöautolla, sitten junalla ja bussilla omaan kouluunsa ja iltaisin takaisin sijoituspaikkaansa ilman karkaamisia. Hän ja tyttäreni sisarukset sekä omat vanhempani koettiin paikka hyväksi juuri siitä syystä, että tyttäreni sitoutui paikkaan kohtuullisen hyvillä mielin.
Seuraavat kuluneet pian 9 (yhdeksän) kuukautta hän on ollut sijoitettuna kauas kotoa olevaan nuorisokotiin,josta vain n.1 (yksi)kk ja 1.5 (puolitoista) viikkoa hän on ollut laitoksessa paikanpäällä. Loput 7 (seitsemän) kuukautta ja 3 (kolme) viikkoa hän hän on ollut karkuteillä. (Omasta kotikunnastamme ei löytynyt paikkaa).
Tilanteen tekee surullisimmaksi se, että hän ei näin ollen voi tulla edes kotiin, koska tietää, että äitinä minulla on velvollisuus ilmoittaa lapseni olinpaikka viranomaisille. Ja sitähän hän ei halua. Ja kun tarpeeksi kauan aikaa kuluu ”maan alla”, ja minulla huoli lapsestani ,jota en saa enkä voi edes nähdä, en minäkään lopulta enää tahdo tukea tällaista lastensuojelun järjestelmää. Lisäksi kaikki hänen lääkäri ym. selvitykset ovat kesken eivätkä luonnollisesti etene mihinkään.
Kunnan näkökulmasta katsoen myös rahaa palaa joka päivä laitokseen hirvittäviä summia, jossa tyttäreni ei edes ole kuluttamassa.
Meidän tapauksessamme tämän kyseisen systeemin ylläpitämisellä luodaan nuorelle ainoaksi väyläksi piileskelemisen ja sitä kautta yhteiskunnallisen eriarvoistumisen lopullisuuden, sekä erittäin suuren riskin nyt viimeistään ajautua alkoholi/huumeriippuvuuteen. Systeemi näin ollen oikein tukemalla tukee tähän kehitykseen.
Kesällä kävi lisäksi outo kuvio, johon en ole saanut vieläkään selvyyttä. Silloinen lastensuojelun johtava työntekijä sekä sosiaalitoimesta henkilö tulivat ennakkoon soittamatta kotiini(tytär oli karkutiellään) ilmoittamaan, että huostaanotto puretaankin toimimattomana. Olin hämmästynyt, joskin myös iloinen, ja kysyin ,että saammeko sitten vaikka kotiin jotain tukea, jotta saan tyttäreni menemään kouluun tai että ehkä viimein voisimme aloittaa suunnittelemamme nettikouluopiskelun. Näin alustavasti luvattiin ja sovittiin, että tytär saa asua kotonaan sosiaalityöntekijöiden loman ajan eli reilun kuukauden päivät. Olimme iloisia asiasta, tosin tytär saapuikin kotiin hiukan epävarmana, että onko äidillä ja sosiaalitoimella jokin yhteinen ansa nyt kyseessä. Muutaman päivän perästä eräänä aamuna kotimme oveen koputettiin. Olin aamutakissa kahvilla siinä. Tytär nukkui vielä, olimme edellisiltana keskustelleet myöhään yöhön lapsuuden kokemuksista, niiden vaikutuksista tähän päivään jne.
Ovella seisoi kolme tuntematonta ihmistä, jotka sanoivat, että tulivat hakemaan tyttäreni. Olin ihmeissäni ja kerroin että nyt on varmasti tullut jokin erehdys, että saimme juuri luvan tyttäreni asumiseen kotona heinäkuun yli. Kyselin heiltä perusteluja, mutta he eivät sanoneet mitään muuta kuin että tämä on määräys ylemmältä taholta. Koetin kysyä kuka on määräyksen takana, mutta he sivuuttivat kysymykseni. Lopulta sanoin, että soitan kyllä poliisit paikalle, ellen saa tietää nimeä kuka on tämän määräyksen takana.
Johon osoitti sormella olkansa ylitse tämä skrode mies (myöhemmin ymmärsin hänet vartijaksi) pihan perälle, että siellä he jo ovatkin, poliisit. (Heitä tosiaan oli siellä, kaksi poliisia ja yksi vartija). Ymmärsin oitis, ettei tässä suinkaan perhettä suojeltu, vaan sosiaalitoimea perheeltä. Käsitin siinä hetkessä koko maamme tilan kaikessa karmeudessaan muistaen monen muun kertomuksia. Silmissäni vilisi nauhana kaikki toisenmaailmansodan aikaiset kodeista järjettömät pidätykset. Vai ehkä olin sittenkin väärässä, minullahan oli rikollinen tytär. Tytär joka ei halunnut käydä koulua. Tietenkin se oikeutti yhteiskuntaa käyttämään varoja jopa kuuden ihmisen työaikaan?
Myöhemmin soitin ja penäsin tämän käskynantajan nimeä ja sainkin jonkun nimen. Yhtäkkiä selvisi, että johtavalla lastensuojelun sosiaalityöntekijällä olikin vielä oma ylempi esimies, joka oli päätöksen antanut. Soitin hänelle ja huomasin heti, ettei hän kuulunut niihin jotka keskustelevat asiakkaiden kanssa vaan siihen tehtävään on erikseen määrätty alempi toimihenkilö (eli sosiaalityöntekijä). Jostain syystä olin kuitenkin onnistunut ohittamaan nämä väliportaat. Hän kuitenkin lupasi selvittää asiaa ja palata myöhemmin iltapäivällä siihen. Koskaan hän ei tosin itse soittanut, vaan laittoi alaisensa asialle. Hän oli mitä ilmeisemmin kuitenkin henkilö huipulta, joka sieltä määräili meidänkin perheen asioita näkemättä meitä, minua ja tytärtäni milloinkaan kasvoista kasvoihin. Erikoinen tilanne. Kylmä puistatus kulkee yhä selkäpiitäni pitkin muistaessani metalliselta tuntuneen keskustelumme.
Saimme selville oman lastensuojelu henkilömme tultua lomalta, että hänen tämä meille mystiseksi jäänyt sosiaalityön esimiehen esimies olikin sanonut, ettei huostaanottoa pureta.
–
Tyttäreni olisi siis täytynyt saada jo seiska luokalta lintsausten alettua aivan ensimmäiseksi keskittymishäiriötilan tai muun kaltaiset tutkimukset sekä muita tukitoimia. Toivoimme siihen aikaan myös pääsyä erityiskouluun, jossa mm. tarkkaavaisuushäiriöiselle olisi paremmat mahdollisuudet, mutta joka kerta jokaisessa paikassa sanottiin koulun olevan jo täynnä. Eli sosiaalitoimella ei ollut antaa muuta ehdotusta kuin nuorisokoti, mikä jo silloin tuntui täysin kohtuuttomalta, mutta johon lopulta hyvin käyttäyttyvänä vanhempana koin joutuvani suostua.
Korostan tässä nyt yhdeksän kuukautta kestänyttä toimimatonta huostaaottoa ja sen yhä kurjistuneita seurauksia, että kiinnittäisitte pykälien sijaan nyt huomionne maalaisjärkeen tässä hullunkurisessa tilanteessamme. Toivon myös todellista aitoa yhteistyötä, en sellaista jossa alempi toimihenkilö kyselee tilanteestamme ja toivoo meiltä täydellistä avoimuutta ja kun sitä annamme, emme saa vastausta, emme vuorovaikutteista aitoa lähestymistapaa vaan ainoa tapa teillä hoitaa asia on keskustella perheemme asioita keskenänne, ei perheen kanssa sataprosenttisesti avoimena. Itse te kyllä avoimuutta odotatte meiltä ja sitä pääsääntöisesti olenkin noudattanut tunnollisesti.
Kaikki yhteiset perhejuhlamme tämän menossa olevan yhdeksän kuukauden aikana, sisarusten valmistujaisjuhlat, äidin 50v juhla, mummon ja papan hääpäivä juhla, papan 75-v juhla ja normaalit syntymäpäivät on tyttäreni joutunut olla ”maan alla” kuusitoista vuotiaana. Yhteenkään juhlaan hän ei ole uskaltanut osallistua peläten, että hänet ilmiannetaan poliisille, mikä myös minun velvollisuuteni olisi ollut. Koko perhe, mukaan lukien perheenä omat vanhempani, olemme kärsineet tällaisesta epätodellisesta elämästä. Etenkin tyttäremme puolesta olemme hyvin surullisia, hänellä se vaikein taakka on tullut kannettavaksi Suomen maassa.
Kun soitan ja kysyn lastensuojelusta, mitä aioitte tehdä tyttäreni löytymiseksi, he lupaavat keskustella palavereissa, palavereissa jotka tuntuvat kestävän loputtomiin, viikko- tai kuukausi kaupalla, ja elämä kulkee ohitsemme, etenkin tyttäreni ohitse siellä jossain.
Vaadinkin siis nyt tässä julkisesti tyttäreni huostaanoton purkua mitä pikimmin täysin kannattamattomana sekä tyttäreni tilannetta vain pahentaneena vaihtoehtona. Voimme myös keskustella mahdollisuudesta vielä yrittää sijoitusta oman kotipaikkamme yksikköön, mikäli sekään enää onnistuu näin pitkälle päässeen ”vapauden” maun myötä.
Täytyy olla muita mahdollisuuksia, ja ellei ole, otan sydämellisesti vastaan omasta elämästämme itse huolta kantamisen. Toivon myös tällöin saavamme elää oma elämämme ilman yhteiskunnan puuttumista asioihimme, sentään vapaassa maassa kun olemme?
Terveisin,
kalligrafi, opiskelija,
8 lapsen äiti
Laila Helena Lepistö
Espoo
voikukkien 