• Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012. 392 s
Esikoisteos, utopia ja dystopia Suomesta, mihin kaikki voisi johtaa ihmisen lyhytnäköisyyden vuoksi tällä telluksellamme.
Valta on naisilla, etenkin äideillä. Äiteja arvostetaan, heitä muistellaan kuin vanhassa ajassa sota”sankareita”, mikä mielestäni on vain hyvä asia. Miehet on alistettu kirjassa asemaan, jossa naiset ja orjat yleensä ovat olleet. Miehistä, eläteistä käytetään ilmaisua Koiraat. Ankarat lait vallitsevat, rahataloutta ei ole, kirjoja ei ole, historiaa pimitetään. Peilit ovat kiellettyjä. Ei ole perhettä isine ja äiteineen. Tilalla on heimot ja kasvattilapset. Eletään ehken 2100 luvun tietämillä.
Kun lukee teosta, lukee kuin ajankuvaa johon olemme menossa. Jossa jo osittain olemme. Kaikki tässä ajassa oleva on visioitu mihin tämän päivän tekomme ja moraalimme voivat johtaa.
Vaikka kirja on dystopia, on siinä,myös elementtejä maailmasta, jollainen sen tulisi olla. Väkivallaton. Luontoa tuhoamaton. Tämä kirja voisi olla myös jossain asioissa syväekologin eräänlainen unelma. Se ravistelee mukavasti konservatiivisia käsityksiä perheestä. Se voisi olla myös kuvaus huostaaottojen pörssiytyessä tulevaisuuden normitila, ettei varsinaista perhettä enää ole.
Kirja ansaitsisi tulla kuulluksi huomattavasti enemmän, itse en kuullut kuin sattumalta tästä kirjasta. Miksei kirja ole jo Finlandia palkinto ehdokas?
Sitä usein ihmettelee, mitkä asiat vaikuttavat todellisuudessa näihin kirja palkintojen valintoihin. Vastikään valittiin kirja, joka saanut valtaisaa huomiota, mielestäni melko turhaan. Kirjaa on kehuttu kieleltään erinomaiseksi, ja itse taas en näe siinä kielellisiä ansioita lainkaan. Olen ajatellut rumasti, että lienee teksti riittävän yksioikoista, jotta tavallinen pullahiirikin sen ymmärtää.
Ainoa huomion arvoinen seikka kirjassa minun mielestäni on Viron historia, joka olisi suomalaisen ollut hyvä tietää tahi selvittää itselleen jo kymmeniä vuosia sitten.
Kaikkinainen menneen muistelu ja sen palkitseminen ei aina mahdu ymmärrykseeni. Sen sijaan maailma voisi mennä paremmin eteenkinpäin, jos nostettaisiin enemmän esille usein niin vähiin huomioon jääneitä tulevaisuuden kirjoja. Scifi kirjallisuutta. Koululaisille luettavaksi Äidinmaa, he jos ketkä ovat joustavia ajatuksiltaan vielä jonkin aikaa. Heidän tulevaisuuden tekonsa luodaan nyt.
Itse en ole esim lainkaan lukenut scifi kirjallisuutta luullen niiden olevan tyhjänpäiväistä huuhaata, kunnes aivan vastikään, puolivuosisadan ikään tultuani olenkin huomannut olleeni harhaluulossa. Niissä on luotu maailmoja, utopioita joissa meidän olisi tullut elää jo kauan sitten, mitä tulee viisauteen ja laajaan ymmärrykseen ymmärtää kokonaisuuksia. Vai siksikö juuri ne ovat jääneet niin vähälle huomiolle, kun ne puhuvat viisaita, vaativat meitä tilille mitä alhaisimmista käyttäytymisistämme, luonnon tuhoamisesta, toistemme tuhoamisesta.
Elämmehän jo 2000 lukua, vaan henkisestä kehityksestä ei voida vieläkään juuri puhua. Vertaamme heti itseämme arabimaihin ja samalla jää huomaamatta, miten fakkiutuneita itse olemme ottaen huomioon, miten kauan meillä on jo ollut mahdollisuus periaatteen tasolla olla vapaita. Vai onko näin? Olenko itse vain jokin humanoidi?
–
No niin.
Pieni pätkä kirjan kielen kauneudesta Jan salmisen kirjassa Äidinmaa:
”Minä en ollut niinkuin muut, vaan vähän vähemmän nainen, niinkuin koiraista imeytyisi minuun jokin taipumus, hiuksiin takertunut pistävä lemu.Olin tumma häivähdys näkökentän laidalla,epämiellyttävä aavistus, kyhmy kauniin ihon alla. Olin kirkas aamu, joka sittenkin ounasteli sadetta.” s. 18
–
Kirjan ajassa ovat elokuvat jotain erikoista menneestä maailmasta, jota käydään katsomassa kuin museossa:
”Täällä esitettävät elokuvat olivat vanhoja nekin. Ajoilta, jolloin elokuvia vielä tilattiin ja tehtiin. Pidin elokuvakäynneistämme siksi, että teattereiden saleissa saattoi kuvitella kuulevansa jäänteitä nauruista, ajoista jolloin kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja viattomampaa kuin nyt. Tänään ja tulevilla viikoilla esitettäisiin teoksia, joita nimitettiin kauhuelokuviksi, ja kauheita ne todella olivatkin. Olin nähnyt sellaisia aiemminkin, mutta niiden esittämisestä oli luovuttu kokonaan jokunen vuosi sitten. Jo pelkästään vanhojen kauhuelokuvien olemassaolo oli välähdys pöyristyttävän raa´asta ajasta, jolloin sellaisten katselemista oli pidetty hyvänä ja rentouttavana ajanvietteenä. Niiden päähenkilö oli aina koiras, jolla oli stiletiniskulta kuulostava nimi niinkuin James tai Jack tai John tai Jason.
Elokuvissa puhuttiin kieltä, jota en ymmärtänyt, mutta niissä oli onneksi tekstitys. Kauhuelokuvilla oli jonkinlaista haaleaa nostalgista arvoa, mutta olennaisempaa oli, että juuri nyt meidän kaikkien oli tärkeää muistaa, mihin koiraat olivat pystyneet ja mihin ne pystyivät yhä. Pullistelevissa unelmissaan sankaruudesta ne saattoivat murhata mitä hyvänsä eläimestä ihmiseen, yhteiskuntajärjestelmästä kokonaisiin planeettoihin. Elokuvien viesti oli kirkas ja selkeä:koiraat olivat kesytettyjä ja olimme vieneet niiltä sellaiset asiat, jotka olivat pitäneet yllä niiden jokapäiväistä väkivaltaa pimeällä ajalla-historian myyttisine sankareineen, veljesliitot ja herrainkerhot, päihteet, vallan- mutta niiden geenit eivät muuttuisi. Niiden piilotajunnassa roiskuisi aina väkivalta. ”
”Elokuva alkoi ja inhosin sitä. Kaikki näkemäni kauhuelokuvat olivat olleet samanlaisia. Ne kertoivat koiraista, jotka tappoivat ja pahoinpitelivät toisia koiraita tuliasein, veitsin tai paljain käsin. Ne räjäyttivät taloja ja halleja, kolhivat autoja ja kasvoja. Me näimme asioita, joita ei ollut enää olemassa lentokoneita, takseja, ruokakauppoja ja autokauppoja ja puhelinkauppoja, ja me näimme, kuinka ne murskautuivat koiraiden käsissä. me näimme, kuinka vaarallisia suurkaupungit olivat olleet. Ja koiraat, niinkuin taivaan tummentavat heinäsirkkalaumat, jäytivät leukoihinsa kaiken tielleen osuvan.
Tämä elokuva oli erityisen julma, aivan liikaa Maria Teresan ikäiselle tytölle. Elokuvassa kasvoton, valkoista naamiota käyttänyt koiras surmasi, silpoi ja kidutti naisia. Näimme tyrmistyttäviä veritekoja. Vatsoja viillettiin auki, suolistoja litisi lattialle, naisennahkaa leikattiin irti ja pingotettiin lampunvarjostimiksi, naisen kalloon hakattiin nauloja, joiden rei´istä suihkusi veri.
Tämä on totta”, Eleonoora kuiskasi. ”Tällaista tehtiin pimeällä ajalla.”
Suljin silmäni paetakseni väkivaltaisia näkyjä, mutta laskettujen silmäluomieni punaisessa usvassa näin vain historian opetukset. Lapsibordellien lukitut huoneet, joissa lakanat olivat tahmeat tytönverestä. Katajanoksat, joihin sotilaat olivat kiinnittäneet naisen ranteisiin sidotut köydet, jotta hänet olisi helpompi silpoa ja raiskata. Huumeet, joita pudotettiin aivan tavallisen naisen juomalasiin, kun hän katsoi muualle, ja kuinka häntä sitten häpäistiin hänen maatessaan tiedottomana yleisen käymälän likaisella lattialla, ja kuinka oikeusistuinten mielestä se oli jotenkin kuulunut koiraille, ja kuinka tämä nainen olisi voinut olla kuka tahansa meistä, jos olisimme eläneet siinä suojattomassa ajassa ja paikassa.” s.91-93
Kuuntelin vastikään äänikirjana elämäni ensimmäisen dekkarin koska olin päättänyt selvittää mikä on dekkareiden suuren suosion salaisuus. Etenkin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millenium trilogia alkoi kiinnostaa minua sen valtaisan suosion tähden. Joulukuuhun 2011 mennessä Millennium-trilogiaa oli myyty maailmanlaajuisesti 65 miljoonaa kappaletta. Miksi?
Joku arveli, että väkivaltaa näytetään ja luetaan koska monen ihmisen elämässä sellainen on todellisuutta, että se on eräänlaista terapiaa. Aivan pohdittava seikka, vaan onko mahdollista että nuo 65 miljoonaa lukijaa lukevat kaikki terapioidakseen omia traumojaan? Epäilen pahoin. Eli kysyn edelleen, miksi ihminen väittää olevansa nykyaikainen ja sivistynyt ihminen, naureskelee alkuperäiskansojen uskomuksille ja ihmisuhrauksille jne kun itse samaan aikaan katsoo ja imee itseensä väkivaltaa?
Olen kuunnellut yhden osan trilogiasta väkisin ja olen ollut oksentaa monta kertaa. Jos minun olisi pitänyt lukea kirja itse, en olisi kahta sivua pidemmälle edennyt sen tylsyydessä, puhumatta raakuudesta. Tarinan päähenkilö on joutunut kokea edunvalvojansa taholta todella hirmutekoja ja päähenkilö kostaa hänelle yhtä julmasti kaiken. Hyväksyn tämän päähenkilön koston vielä jotenkin, mutta siihen en ole saanut vastausta, miksi kaikki muut ihmiset lukevat tai katsovat sitä? Eikö se riitä, että kärsimys on kärsitty ja kostettu vääryys. Miksi me muut ihmiset ahmimme sen kaiken?
Mitä osaa ihmisyydessä palvelee se, että luemme ja haluamme katsoa sivusta tällaista?
Siihen haluaisin saada vastauksen. Olkoon vastaus mikä tahansa, rehellisyys itselle on tärkeintä. Teeskentely on alhaisinta mitä tiedän.
–
Kirjassa eletään aikaa, jolloin myös kaikenlainen naisen ulkoisen, lisääntymiseen perustuvan vietin tykö tekeminen on alhaista ja paheksuttavaa, jäänne alkeelliselta ajalta. Lieneekö meillä naisilla tässä jotain huomioitavaa, entäpä miehillä:
” Sisään tuli kaksi naista rinnakkain. Pidempi oli vaalea ja asianmukaisesti pukeutunut väljään mekkoon, eikä häntä olisi välttämättä erottanut meistä muista ilman seuralaistaan, nuorempaa naista, melkein tyttöä vielä, ehkä kolmetoista tai neljätoista. Naisen hiukset loistivat sähkönsinisinä ja violetiksi raidoitettuna.
Heidät oli huomattu ja kohina alkoi liukua läpi koko suunnattoman naisenlihasta rakentuneen ruumiin, jonka muodostimme. Niinkuin siniset hiukset eivät olisi olleet riittävästi,tyttö oli kaunistanut itsensä. Silmänripsissä oli paksulti mustaa väriä, luomissa sinistä ja huulet-punaiset, järkyttävät huulet, kirkuivat hämärässä salissa kuin avohaava. Hän halusi, että häntä katsottaisiin. Hän oli luonnottomassa sotamaalauksessaan protesti yhteenkuuluvuuttamme vastaan. Tyttö oli iljettävä.
Kun katsoin ketä tahansa naista, oikeaa naista niinkuin minua tai Belindaa tai Eleonooraa, ja määritti hänet joksikin, mieleen tuli sellaisia sanoja kuin rohkea, järkevä, viisas, vahva, ehkä jopa karismaattinen. Yleviä sanoja kuvaamaan lujaa henkeä.
Mutta tuollaiset naiset, tuollaiset…en edes tiennyt, miksi kutsuisin häntä. Kammotukseksi? Epäsikiöksi? Hän vaati koko olemuksellaan, että hänet määriteltäisiin viettien avulla. Kaunis, seksikäs. Himoittava. Tärkeää ei ollut, mihin hän kykeni, vaan mitä hän herätti niissä, jotka katsoivat heitä. Mitä hän sai muut haluamaan.”
Asiat muuttuvat evoluution myötä, olkaamme itsellemme myös armolliset. Mutta tiedostaminen itsekullekin on hyväksi, tekojemme vaikutteet. Itsemmekö takia kaunistaudumme, kuten aina väitämme?
–
Äidinmaassa miehet hoitavat käytännön elämän toimivuuden, kuten parhaillaan todellisuudessamme niin tekee maahanmuuttajat, siirtolaiset kaikkialla maailmassa, elämän osattomat.
”Nousin korkean talon ylimpään kerrokseen. Parvekkeelta näki kauas. Ränsistyneiden rakennusten vyöhyke ulottui pitkälle, ja vahtitornien jälkeen kaupunkimainen maisema muuttui rivi- ja omakotitaloasutukseksi, kaupungin siemmäksi laidaksi, kuten he sanoivat. Sen jälkeen alkoi luonto- mittaamaton, kaikkiin suuntiin uhkeana pursuava luonto, jalavat, hongat, horisontin uhkaava sahalaitainen kuusimetsä, jonka keskellä välkehti kaistale järveä kuin ilkikurinen hopeakieli.
Tiesin, etten pääsisi sinne koskaan, mutta joskus suljin silmäni ja yritin kuvitella, kuinka kaukana tuoksui pihkalta, kasvien lehdiltä, auringon lämmittäviltä kiviltä ja terveeltä, mustalta mullalta, puhtaalta vedeltä. Eläimiltä ja kasveilta ja kenties myös pelolta, vapaudelta.
Heidän luontonsa oli epätodellinen mielikuvitusmaa. Kitkimme heidän reunamaitaan, siivosimme heidän ulkoilualueitaan, huolsimme heidän katujaan ja tienpientareitaan, louhimme heidän raaka aineitaan, valmistimme heidän esineitään, mutta emme kuuluneet heihin. Emme olleet, emmekä koskaan olisi osa heidän luontoaan. Me kuuluimme tehtaisiin, sinkkikaivoksiin, viemäreihin ja likaojiin, mutta emme heidän utopiaansa. Olimme heidän likaiset kätensä.” s.74
Eikä tästä kuvauksesta tule mieleen historiasta orjuuden aikakaudet. Eikö tämä Jani Salmisen teksti tuo mieleen oman aikamme, mihin yhä enenevässä määrin olemme matkalla ja kiltisti suostumme tähän kaikkeen omalta osaltamme. Me itse voimme laittaa kampoihin monia kehityskulkuja vastaan. Voimme aloittaa sen tänään.
–
Tässä mielestäni hieno kuvaus rakastumisen kyseenalaisesta maineesta:
”Olin väsynyt menettämään. Kipu oli vieraillut liian monesti, asettunut taloksi, syönyt minua syvemmältä kuin olisin uskonut löytyvän luuta kaluttavaksi. Ymmärsin nyt, Railon jälkeen, että ainoa todellinen matkatoverini oli yksinäisyys ja oli mustasukkainen rakastaja. En enää halunnut sälyttää eteenpäin illuusiotani kauneuden mahdollisuudesta. Ja kuitenkin, päinvastaisista väitteistäni huolimatta kaipasin häntä, hänen kaltaistaan. Poikaa, eräänlaista jälkeläistä, jonka päähän voisin laskea tuon illuusion kuin kruunun, se ei ollut kultaa, vaan maalattua pahvia. Sen uskomiseen jalometalliksi tarvittaisiin raakaa itsepetosta.”
–
Fiktiivisiä kuvia jotka saattavat olla hyvinkin faktoja hetkenä minä hyvänsä suloisessa pikku maan kamarallamme:
” KANSALLISKIRJASTON VAARALLISEN HISTORIAN OSASTO
Artikkeli 244/W73b
Käsiteltävä ajanjakso: 2026-2032
Ekologisoinnista napaistumiseen
Energiankulutus oli kasvanut kestämättömäksi vuoteen 2027 mennessä, ja maailmaympäristökriisi kulminoitui ympäristökatastrofien sarjaan vuosina 2028-2030. tuhoisa ydinvoimala onnettomuus naapurivaltio XX:ssä (oikeutesi eivät riitä tämän tiuedon lukemiseen) toi laskeuman pohjoiseen ja tuhosi suuria metsäalueitaÄinmaan itärajan tuntumassa.
Kahden öljytankkerin törmäys ja sitä seurannut massiivinen öljyvuoto Äidinmaan pääkaupungin edustalla vuonna 2030 tuhosi muutoinkin kuolemaisillaan olleen Itämeren. Öljyntorjuntaan ja rantojen puhdistukseen ei ollut resursseja.
Siperian ikiroudan sulettua lähes kriittiseen pisteeseen maaperään sitoutunutta metaania purkautui, millä oli välittömiä vaikutuksia ilmastoon. Äkillinen lämmönnousu sulatti Grönlannin mannerjäätikön ja nosti merenpintaa. Maankuori kohosi, seisminen epävakaus lisääntyi, ja Euraasian mannerlaatta liikahti odottamattomasti. Sen seurauksena Itämeren rannoilla repesi kolme ydinjäteluolaa, joista vuoti radioaktiivista jätettä vesistöön. Säteilyvuoto saastutti myös Äindinmaan länsirannikkoa, mutta tuhot jäivät lopulta pelättyä pienemmiksi ja paikallisiksi.”
s.77
–
Luontokuvausta, josta syväekologisena ihmisenä pidän, kieliihän paanukatto sen, ettei teollisuutta enää ole. Tarinassa voin vain nauttia siitä, minun ei tarvitse löytää kenellekään selitystä, kuinka enää selviytyisimme ilman teollisuutta:
”Rankkasateisina iltoina istuimme yhdessä pimeässä talossamme ja kuuntelimme, kuinka pisarat jytisivät paanukattoon, pärisivät peltiränniin ja loiskuivat virtana ruohikolla talon seinien ulkopuolella. Kuuntelimme kuinka märät lehtipuut paiskoivat oksiaan tuulenpuuskissaja haistoimme, kuinka luonnon kätketty, tumma tuoksu työntyi mullan alta kuin maan päälle nouseva henki. Katselimme, kuinka maa hengitti ikkunaruudut kosteiksi ja huusi mahtiaan ukkosessa.
” Miksi Gaia on vihainen?”
”Ei Jumalatar ole vihainen. Hän on onnellinen.”
” Onnellinen. Miksi hän sitten karjuu?”
” Koska hän on vapaa.” s.172
–
Lohdullisia lauseita niille jotka tarpovat vastavirtaan, emme ole yksin:
”Äiti oli elänyt heidän joukossaan silloin kun minua ei vielä ollut. Hänen tyttöystävänsä oli jättänyt hänet, kun hän oli ollut viimeisillään raskaana. Kun minä olin tulossa. Kysyin toisinaan, mikä hänen tyttöystävänsä nimi oli ollut.
”Pelkuri”
”Mutta miksi äiti? Miksi hän oli pelkuri?”
”Koska hän pelkäsi elämää. Koska hän pelkäsi itseään. Koska hän pelkäsi huutelua ja nimittelyä kadulla, pitkien katseiden painoa, elämistä syrjittynä ja paheksuttuna ja aina vähempänä kuin ne , jotka elivät normien mukaan. Koska hän pelkäsi, että hänen olisi aina ja kaikkialla, koko elämänsä loppuun asti arvuuteltava, milloin hän oli ivan tai pilkan kohde.” s.189
–
Ajatus:
”Kyseenalaista kaikki. Älä anna heidän päättää, mihin uskot. Jokainen valehtelee, ja valheita voi kertoa myös tietämättään.”
–
Tässä kirjan hienoimpia kohtia:
”Putosin sillalta.Näin höyryävän polttotykin ja tunsin kivun kaikkialla niinkuin seisoisin keskellä tulta. Putosin kohti vettä, tähdetöntä yötä. Kun paiskauduin selkä edellä jokeen, suljin silmäni ja avauduin toiselle maailmalle, jossa vesiheinät hyväilivät käsiäni ja maan tumma kosketus tuntui veden liikkeissä niin kuin se työntyisi mantereen kuoren läpi toisista ajoista ja paikoista, alkuvesistä ja ytimen laavasta saakka. Vesi virtasi sormieni lävitse, kun vajosin pinnan alle. Tämä vesi ja maa sen alla olivat olleet tässä silloinkin kun valtiolla oli ollut toinen nimi ja sitä ennen toinen ja silloinkin, kun sitä ei ollut vielä nimetty eikä ollut kieltä, jolla nimetä eikä ihmistä, joka olisi pilannut kaiken nimillään. Mitä yhden ihmisen elämä tai kuolema olivat sellaisen iättömyyden edessä? Minä kuolisin tänään, ja vesi ottaisi minun vereni vastaan mykkänä ja kiitollisuutta tuntematta.”
–
Tässäpä näitä tämän aikamme varsinaisia symboleja:
”Hiuskoruja, kaulakoruja, korvakoruja, timantteja, norsunluuta, helmeä ja jaspista, kaikki kiveksimuuttumisen rituaalivälineet ja kesytetyn luonnon symbolit, nämä naisen naamiot, joilla liha suitsittiin ja siloteltiin, joilla osoitettiin luonnollisuuden riittämättömyys ja kauhu, ja joilla nainen muuntui todellisesta tehdyksi. Kaikki nämä kimaltavat valheet Eleonooran salaisessa rasiassa. ”
–
Kirjan tarinassa miehet steriloidaan munattomiksi, kohdutetaan.
” Ja nyt sellainen asia kuin sukupuoli on täysin naurettava käsite, kaukainen ja mitätön asia. Se ei enää kuulu minun elämääni, vaan oli osa jotakin alkeellista luonnosta.”
Lukiessa tulee pohtineeksi, olisko ihmiselle parempi, ettei sillä olisi lainkaan sukupuolta. Olisiko mustasukkaisuuttakaan tai seksuaalisuuden niitä puolia, jotka joissain tapauksissa olivat kyseenlalaisia, jos ihminen tahtoi tuhota himojensa kohteen. Tekeekö muut eläimet samanlaisia julmuuksia kuin ihminen sukupuolensa tähden?
–
—-
”Oli aavemaista juosta entisessä ihmiselämän keskuksessa, jossa ruohojen ja juurten vallankumous eteni hitaasti ja jossa eläimet olivat ottaneet paikkansa oikeutettuina hallitsijoina. Kuljin erään kulttuurin hautaholvissa, jossa menneen ihmisyyden kaiku huusi yhä vaatimuksiaan. Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti.”
–
Runollinen upea kohta:
”Tärkeää on että minä olen sinä. Olen aika. Olen maailman historia lihakääreessä.Olen sänkipellosta kasvava runous. Olen vilja, joka on ladottu musteella paperille ja nidottu ohueksi kirjaksi, joka on unohdettu kirjaston varastoon. Tai poltettu roviolla.”
–
Kirjan tarina rakentuu paljolti naisen alisteisuudesta pohditun varaan, sitä jota käydään ajassamme yhä ja joka myös on siirtymässä toisaalla suuntaan, jossa miehet ovat pian ne alistetut:
”Tummiin pukeutunut koiras katseli naistaan, lihaansa ja orjatartaan, jonka oli juuri saanut omistukseensa kultakoruin ja tyhjin lupauksin, saanut painettua oman nimensä alaisuuteen. Koiras oli kohottanut huntua niin, että luonnottoman tumma suu erottui.Naisen pullet huulet työntyivät ulos valmiina suudelmaan, jonka koiras oli ottamaisillaan. Niin asiat olivat olleet väkivaltojen ajalla. Koiras otti suudelman, koiras otti naisen, ja naisen rooli oli antaa, antaa, aina antaa itsestään lisää, louhia itsensä tyhjäksi, mutta tyhjentyä ei saanut. Piti olla loputon, uusiutuva luonnonvara, piti olla liikkumaton kaistale luontoa koiraan otettavaksi käyttöönsä, aarniometsä hakattavaksi laivapuuksi, valtameri purjehdittavaksi, kartoitettavaksi ja lopulta miinoitettavaksi. Luulivatko naiset olevansa sivistyneitä, kehittyneitä, moderneja? Olettivatko he olevansa vapaita vain siksi, että he valitsivat alistumisensa?” s. 273
naisten ruodinta jatkuu:
”Että koirailla oli aina valtansa, hauras ja aina luhistumaisillaan, vallan ja itsepetoksen fasadi, jonka taakse naiset eivät olleet riittävän vahvoja katsomaan? Pelkäsivätkö he, niinkuin koiraiden täytyi pelätä, että jos koiraiden valta särkyisi, koko maailma luhistuisi?
Vai miksi? Miksi he pakenivat vastuuta jonkin koiraan taakse, isän tai puolison, johonkin turvalliseen kainaloon, syliin? Miksi he antoivat sitoa jalkansa, kätensä, silmänsä ja suunsa? Mikseivät he syytäneet laavaa ja tuhkaa, mikseivät he paljastaneet hampaitaan, mikseivät murisseet, karjuneet ja raadelleet? Miksi he kääntyivät sisäänpäin ja antoivat koiraiden mellastaa maailmassa, rakentaa sitä omien oikkujensa näköiskuvaksi? Miksi he aina tyytyivät? Miksi he antautuivat kosketeltaviksi samoille ainaisille tutkiville ja kovakouraisille koiraansormille, joita liikutti halu avata muinainen krypta, leikata auki harvinaisen nisäkkään vatsa, halkaista atomi, rikkoa immenkalvo?
Pitikö heidän kätkeä ikänsä huntuihin ja meikkeihin ja muuhun naisten silmänlumeeseen, koska he eivät kelvanneet kokemuksineen ja haavoineen, arpineen, rosoisine ihoineen, aiempinen nautintoineen ja kärsimyksineen? Vai eivätkö he halunneet kelvata? Näkivätkö he itsensä koiraiden silmin? Sen teräksensinisen, hymyttömän valloittajankatseenko kautta he arvioivat itseään ja toisiaan?
Tällaiset valokuvat, hääkuvat, olivat ankarasti kiellettyjä. Kuvasta vyöryvä symboliikka oli liian vaarallista ja pistelevää. Alistuneisuus, koirasvallan kyseenalaistamattomuus, alkava rakkaudeton suudelma, kaikki oli liikaa katsottavaksi.
Tällaisia dokumentteja oli aikoinaan esitelty julkisesti ja pidetty kehystettynä kotien kirjahyllyissä, esitelty painettuina sanomalehtiin, ja niistä olivat olleet kaikkein ylpeimpiä naiset itse.”
s.274
Ilmankos humanoidi on aina vieroksunut hää- tai muita valmistujaiskuvia.
–
Miehisyydestä joka on ominaista vielä tässä ajassa. Kieltämättä koen alhaista nautintoa tämänkin kohdan lukemisesta:
”Mikä neiti sinä olet?”
Hämmennyin. Hän sanoi sanan neiti kuin solvauksen, niinkuin neitiys olisi ollut jotain halveksittavaa ja heikkoa. Miten nurinkurinen tapa ajatella. Tämä ikivanha, muinainen mies oli elävä kytkös historiaan, josta olin maistanut vain pienen palan.Näinkö hänessä suoraan siihen, mitä mieheys oli joskus ollut, isäni ja hänen kaltaistensa mieleen? Oliko se ollut pelkoa ja heikkoutta?Oliko mieheys ollut jotakin tavattoman haurasta? Kenties soturit ja aseet, valloittaminen ja alistaminen olivat olleet yrityksiä estää heikkoutta näkymästä, niin kuin kuolevaisuuden, erehtyvyyden ja avunpyyntöjen tarpeen myöntäöminen olisi tuhonnut heidät.
Uho, väkivaltaiset rituaalit, tappaminen, sotaisuus, naisseikkailut, kilpailut, metsästys ja nyrkkeilyottelut, vitsailu herkkien värisävyjen ja tunteikkaan laulun edessä, kyyneleiden tullessa- niilläkö oli puolustauduttu niitä loppumattomia todellisuuden voimia vastaan, jotka uhkasivat varpusenhentoa, kaiken aikaa omaan mahdottomuuteensa luhistumaisllaan olevaa käsitettä nimeltä mies?
Muistin, kuinka näin kerran isäni katsovan kuolleen äidin valokuvaa silloin kun hän luuli,etten huomannut. Kyyneleet olivat vierineet hänen poskiaan pitkin ja tipahdelleet valokuvien päälle ja hän oli pyyhkinyt niitä pois paidanhihallaan. Kun hän vihdoin näki minut, hän pani valokuvan pois, hymyili, tuli luokseni ja läimäytti toverillisesti, kivuliaasti selkään.
”Emmeköhän me ukot lähde ajelulle?”, isä sanoi ja hänen kaipuustaan ja kivustaan ei puhuttu koskaan sen enempää.” s.267
–
Tai sitten nautinto tästä,
sotien jäänteistä kuvauksesta:
”Tänne ihmiset olivat aikoinaan haudanneet sotilaansa, kun uskonto oli ollut toinen, riitit toiset, ja kun sotilaat olivat ansainneet suurimman kunnian. En tiennyt, pidinkö irvokkaampana haudoille tehtyä väkivaltaa vai sitä, että jalkojeni alla lepäsivät niin alkukantaisen kulttuurin jäänteet. Kun suljin silmäni, melkein kuulin torvisoiton, näin jähmeät asennot ja värittömät virkapuvut, aistin vihamielisin äänenpainoin lausutut muistopuheet näille tappajille, jotka olivat olleet tappajia siksi, että heidän yhteiskuntansa oli päättänyt alentaa heidät ihmisistä joksikin vähemmäksi, murskata heidän ruumiinsa raudan ja rähjähteiden sateessa. Jos olisin elänyt siinä ajassa, minunkin olisi odotettu kykenevän tappamaan vain siksi, että olin mies.
Miten käsite nimeltä mies oli valmistettu?”
s.307
–
Kirjan edetessä selviää, miten nainen kykenee samaan vallan saatuaan. Miten mieli hajoaa pahuuden edessä:
” Ajattelin hautoja, valtamerien syvyyksiä, mustia aukkoja ja sitä ettei hurjin voima kosmoksessa sittenkään ole se, joka työntyy, vaan se joka imee sisäänsä, imee niin, että valo muuttuu pimeydeksi.”
”Rikkinäinen energia täytti minut kokonaan, tuhkasi hetkessä rajat kaaoksen ja järjestyksen välillä, särki illuusion siitä, mitä olin pitänyt tavoittelemisen arvoisena, kauniina, oikeana. Näin kirkkaasti maailman ja oman paikkani siinä, oman riittämättömyyteni ja mitättömyyteni tässä toisiaan syövien kyiden vyyhdessä.” s.321-322
–
Koko kirjan sanoma on ollut lohtu, huolimatta siitä, miten vääristyneeksi tässäkin utopiassa lopulta luotiin ihminen. Kun ei osata muuta kuin nuolla äärilaidat, kaikissa asioissa Miksi? Se on niin surullista. Miksei missään asiassa löydetä kultaista keskitietä?
–
Lopuksi sanat, joihin voin jälleen yhtyä sydämestäni, kokea suurta lohdutusta, etten ole ajatuksineni ja kokemuksineni yksin:
”Nämä kärkkäät, kovaääniset ja toisinaan odottamattoman lempeät ihmiset ovat ottaneet minut lähelleen. Mutta he eivät ole minun kansaani. En vieläkään tiedä, kuinka käyttäytyisin ihmisten seurassa, ja siksi oleskelen mieluiten yksin. Tämän maan miehet ovat röyhkeitä ja inhottavia ja vaativat huomiota tavoilla, joilla en aio sitä antaa. Miesten koko kulttuuri on tyhjää uhoa. Kun miehiltä kieltää huomion, he pöyristyvät ja paljastavat vihamieliset, todelliset kasvonsa.
Ja naiset ovat heikkoja, nöyriä, sykkivän kaulasuonensa veitselle painaneita teurasvasikoita.He alentavat itsensä viihteeksi. He suostuvat palkinnoiksi ja palvelijoiksi, alttarille lukituiksi palvonnan kohteiksi, joilta on riisuttu arvet ja ajatukset. Valtarakenteet naisten ja miesten välillä ovat tautiset, vääristyneet, ja vaikka olen yrittänyt parhaani, en kuulu tänne. Olen vain puoliksi läsnä, puoliksi sisäpuolella; katson tätä maata puoliksi ymmärtäen. Ja yhä useammin inho mustaa vereni.”
–
Se, että yhä elän puolivuosisataa toivoen utopiaa sitä löytämättä tästä elämästä, minut on vallannut ihmeellinen ennenkokematon ilo. Ilo nyt ”vanhoilla” päivilläni. Syy on se, että olen nähnyt, miten uudet sukupolvet ovat viisaampia kuin oman aikani edustajat ja sitä vanhemmat. Etenkin miehet. Omien lasteni ikäpolven mies ei halua tällaista vallan ja alhaisten mielitekojen maailmaa. Heissä näen miehiä ja naisia, joille valta ja ylpeys ovat turhuus. He kykenevät kyseenlalaistamaan kaiken entisen maailmassamme. Ehkä naisille tekee tiukkaa ymmärtää, ettemme ole esine miehelle. Mutta kaiken kaikkiaan nuoriso haluaa nähdä kokonaisuuksia ja itsensä turhien roinien takaa.
Se, että tällainen kirja on jo kirjoitettu, osoittaa sen. Kiitos Jan Salminen.
voikukkien 