9.9.2012
Alan valvoa taas öisin. Se on myös positiivista valvomista siinä mielessä, etten malttaisi nukkua ollessani niin innoissani mahdollisuudesta päästä vaikuttamaan asioihin.
Olen myös innoissani siitä, että viimeinkin on alettu julkisuudessa puhua lastensuojelusta kriittisesti. Ikävää on se, että tätä ennen on pitänyt tapahtua todella vakavia ja ikäviä asioita maassamme.
Muistan jo 90-luvun väsymys vaiheessani valittaessani sossuille rahattomuuttamme(talon rakentaminen)miten he iskivät heti huostaanotto kortit pöytään. Ei puhettakaan, että olisivat lähestyneet asiaa taloudellisesta tukemisesta käsin. He perustelivat sen sillä, ettemme ole oikeutettuja toimeentulotukeen. Suoraan huostaanotto vain!
Muistan yhä valokuvan tarkasti toisen sosiaalityöntekijän eriskummallisen katseen. Se katse kun ei sopinut lainkaan siihen tilanteeseen. Katseessa ei ollut suinkaan myötätuntoa, vaan v o i t o n r i e m u a. Kuvitelkaa, voitonriemua saadessa ilmoittaa mahdollisesta huostaanotosta! Minkä vuoksi?
(Tästä tietenkin soskut voivat tehdä oman johtopäättelynsä kenties minun mahdollisesta vainoharhaisuudesta tai mitä tahansa).
Sen jälkeenhän lakkasin heiltä apuja pyytelemästä ja kyselemästä heiltä yhtään mitään. Kunnes erehdyin tekemään sen saman nyt vuonna 2010 ja lopputulos on täysin järjetön.
–
En ole kuullut pariin kolmeen päivään mitään tyttärestäni. Hänen poikakaverinsa facebook päivityksistä voin lukea rivien väleistä, ettei hätää ole.
Masentaa. Surettaa. Suututtaa. Kyllä peruskoulu jää suorittamatta tytöltä. Miten paljon ehtii alkoholisoitua tänä aikana, kun ei ole enää edes äitinsä silmien alla.
Muutama päivä sitten tajusin kirkkaana mielessäni, että kaikkihan on mennyt päin mäntyä sen jälkeen kun tytär huostaanotettiin. Ne ensimmäiset 2kk, kun tytär soitti humaltuneena hätäkeskukseen ahdistusoloaan ja tehtiin kiireellinen sijoituspäätös lähelle kotikuntaamme, sujui vielä hyvin.
tällaiselta tuntuu osamme tässä maassa
, että tyttäreni jaksoi palata kiltisti joka koulupäivän jälkeen sinne vaikka piti matkustaa ensin bussilla, sitten junalla ja lopuksi vielä henkilöautolla. Paikka oli väliaikaissijoitukseen tarkoitettu.
Kun hänet sitten sijoitettiin tuonne 200 km::n päähän kodista ja etenkin poikaystävästään vain syystä ettei lähempää löytynyt sijoituspaikkaa, niin näistä kahdeksasta sijoituskuukaudesta hän on ollut paikalla vain korkeintaan 1kk ja 2viikkoa!
Loput karanneena ja myös kotiaan välttelevänä, koska tietää, että minä joudun tekemään heti lastensuojeluilmoituksen ja poliisit hakevat, mikäli hän ilmestyisi kotiin.
Voiko tätä kutsua toimivaksi tavaksi edistää lapsen ja nuoren koulunkäyntiä sekä ylipäätään nuoren elämää?
Millä todennäköisyydellä nuoresta tulee kotimaataan kunnioittava yksilö jatkossa?
–
Tyttärelläni ja minulla on hyvät välit. Kun olemem tavanneet, pohdimme paljon syvällisesti elämää, syitä miksi tuli lintsaamiset, ahdistukset, keskittymisvaikeudet. Nyt, kun hän joutuu piileskellä virkavaltaa, tämäkin yhteys on katkennut, mitä nyt välillä facebookissa käymme keskustelua, kun yritän kannustaa häntä ilmoittautumaan laitokseen kiltisti takaisin.
Tunnen suurta turhautumista yhteiskuntaa kohtaan, joka kohtelee ihmistä tällä tavoin. Ja vieläpä herkässä kasvuiässä olevaa ihmistainta.
Yhteiskunta on näyttäytynyt meille kyllä todella ikävässä ja diktatuurisessa valossa. Se on tullut elämäämme ikäänkuin valvontakameroineen pilaamaan kaiken elämisen ilon ja yksilönvapauden.
Ei sillä, etteikö tyttäreni alunperin itse pyytänyt apua, ja sitä ennen minä sieltä seiska luokalta alkaen, kun lintsaukset äityivät ihan mahdottomiksi ja koulustakin oltiin yhteydessä minuun.
Apua hakiessa en tietenkään uskonut, että asiamme tulisi vain pahentumaan entisestään.
Ja vuodet kuluvat.
Nyt lapseni tulee maksamaan yhteiskunnalle hirvittävän summan rahaa, lapsilisätkin menevät laitokselle, eivät suinkaan tyttärelleni ja kaikki tämä aivan täysin turhaan.
voikukkien 