MIELI LIEKEISSÄ RUOKAKAUPPAAN

Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Miten niin pelloistani?
Kyllästymiseen saakka on puhetta vastuullisesta kuluttamisesta, kuluttajan valinnoista, pienin askelin etenemisestä valinnoissa, koska on syytämme että ympäristö tuhoutuu jne jne. Osaamme jo ulkoa fraasimaisesti toistella asioita. Osaammeko sisäistää syvästi yhtäkään niistä?

Miten ymmärtää ja hahmottaa kuluttajan vastuun(fraasi) vaikkapa nuoret, ovathan he syntyneet elämään kuluttamisen keskelle, heitä on oikein kannustamalla kannustettu siihen. Kuluttaminen on ollut hyve länsimaisen ajattelun mukaan. Aikamme on myös ollut täynnä ristiriitaisia maamerkkejä. Toisaalla on sanottu ja yhä vaan näköjään sanotaan, kuluta, kuluta sillä silloin olet kunnon kansalainen ja toisaalla sanotaan, että älä tuhlaa yhtään mitään.

Lisäksi me voimme ymmärtää tänään paljonkin mitä pitäisi tehdä, mutta on niin helppoa mennä nälkäisenä ja väsyneenä ruokakauppaan, ottaa se tutuin tuote jotta pääsisi nopeasti kotiin laittamaan siitä ruokaa. Raskas jobi se olisi ollut sieltä pellolta saapuneellekin alkaa siinä kohtaa tehdä valintoja, kun valinnan varaakin on niin paljon.

Joudumme alkaa ylittää nälkäisinä ja väsyneinä rajoja.
Ruokateollisuuden kanssa rajojemme ylitys vaatii arkirutiineista ankarasti ponnisteluja, mikä tekee tästä kaksinverroin vaikeampaa. Voimme jopa jäädä kokonaan ilman, ellemme vain valitse jotain vaihtoehdoista, jotka kaikki ovat ainoastaan huonoja vaihtoehtoja.

Mutta toisaalta, ihminen joka kerran oivaltaa kokonaisuuden jossain asiassa, ei voi enää palata. Kun ymmärrämme, miten julmasti luonto todellakin kiskotaan juurineen (fraasi), sitten ei paluuta vanhaan enää ole.

Henryk Skolimowski avaa kirjassaan Mielen näyttämö rajojamme.

“Se, joka radikaalilla tavalla ylittää mielensä piirin, ylittää radikaalilla tavalla todellisuutensa piirin. Meillä kaikilla on ollut kokemus, jossa mielemme on yhtäkkiä liekeissä ja meitä ympäröivä todellisuus muuttuu dramaattisesti.”

Tällaiselle muuttumisprosessille on biologiset ja psykologiset rajat silti olemassa, alkaen kurnivasta vatsasta siellä kaupassa.

“Jos laajennamme ja muutamme meitä ympäröivän todellisuuden luonnetta, kiskomme itsemme juuriltamme, irrottaudumme todellisuudesta, johon olemme juurtuneet, menetämme turvallisuutemme, tunteemme siitä että kuulumme johonkin.” Olemme ihan pihalla, kuten sanotaan, “mitä minä sitten syön”, “mitä minä sitten päälleni puen”.

“Ennenkuin Eigerin pohjoisrinne valloitettiin, se näytti uhmaavan kaikkia yrityksiä. Sen jälkeen kun sitä pitkin noustiin huipulle, se muuttui yhdeksi nousureitiksi toisten joukossa. On poistettu psykologinen mahdottomuuden esirippu. Mieli on oppinut, että tämä on nyt mahdollinen asia ja kuuluu “todellisuuden” piiriin. Ennenkuin Mount Everest valloitettiin, se oli inhimillisen suorituskyvyn perimmäinen raja. Sen jälkeen kun sille noustiin, siitä tuli vuori toisten vuorten joukossa.”
Meidän vuoremme on tämä oravanpyörämme, valinnat enimmäkseen arkisissa toimissamme kuten syöminen, vaatetus jne. Vuori mentiin valloittamaan erikseen, eväät mukana. Nyt meidän on ylitettävä vuori jo eväitä valitessamme ja nälkäisenä asiat usein ovat kahta vaikeampia. Meillä on valtaisa maailmanlaajuinen vuori ylittettävänä. Se ei ole kenellekään helppoa. Muttei mahdotonta, kuten nähtiin.

Oivalsin itse sattumoisin illalla nukkumaan mennessä, miten todellakin kauas olemme joutuneet vastuun ottamisesta. Teknologia on suorastaan riistänyt meiltä vastuumme! (Tai ei ketään tai mitään kannata syyttää, mutta tähän olemme ajautuneet). Aivan äskettäin oivalsin selkeästi tuon vastuu sanan, mistä niin paljon puhuttu.
Ennenaikaan olisimme olleet vastuussa omista pelloistamme, karjastamme, taloistamme.

Mutta ennenkaikkea pellot, niiden varassa oli koko eloonjääntimme.

Sitten tuli kummallinen pimeä kausi, vastuuton elämä väliin, ruoka tupsahti lautasellemme ilman että meidän sen tuottamista piti miettiä laisinkaan.

–

Kun seuraavan kerran menen kauppaan, voinen alkaa ajatella, että menen nyt ikäänkuin ottamaan oman vastuuni pelloistani. Haluan pitää niistä huolen parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen siellä avuttomuutta, koska en tiedä mihin työkaluun tarttua, mikä on kuokka, mihin ravinteisiin nojata. Tietämättömyyteni on valtaisa. Tietämättömyyteni pelottaa minua. Mutta yhden asian tiedän varmasti:
Rakastan peltoani, koska siitä riippuu elämäni.
Jos sillä ajatuksella menen kauppaan, uskon voittavani pikkuhiljaa pelonkin. Voin olla rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että joka päivä opin jotakin, alan tehdä oikeampia valintoja peltoni hyväksi. Enempää en voi tehdä tänään. Olen puron alussa. Ja joinain hetkinä olen kuin liekeissä!

Ja niin oivalsin vahingossa tuon vastuu sanan.

Vastuu, mikä siunauksellinen asia!
Vastuu on ihmisyyttä, itsekkyyden vähenemistä, pinnallisuuden vähenemistä.
Voimme kokea, miten upeaa on saada takaisin ihmisyyttämme, moraalista vastuutamme.

Tämä vastuu kysymyshän on tärkeä inhimillisen olemassaolomme tuntomerkki. Koko ihmisen statukseen kuuluu vastuu, sanoo Henryk Skolimowski.

Tällä asialla voi on olla hyvinkin merkittävä yhteys siihen, miksi nykyihminen voi kovin pahoin. Ihmisellä, joka on uhrannut elämänsä vastuun nimessä, ei ole tunnetta, että olisi tuhlannut elämänsä. Sellaisen ihmisen elämä otetaan vastaan jalona ja innoittavana asiana.

Sana “vastuu” voi jo valmiiksi herättää enempi kielteistä. Mutta äkisti tuo sana herääkin henkiin nykyihmisen mielissä ja kuten H.S. asian ilmaisee, että kun tajuamme vastuun henkisyytemme piirin laajentumisena, se on voima joka koko ajan vain elävöittää meitä!
Vastuu saa siivet ja meidän on oltava valmiit lentämään niillä, hän upeasti sanoo.

“Teknologia, joka järjestelmällisesti riistää meiltä vastuun (siirtämällä kaiken asiantuntijoiden hoidettaviksi) edustaa pahan voittoa. Sillä jos kaikki tehdään meidän puolestamme, jollemme voi panna käytäntöön vastuutamme, emme ole enää inhimillisiä.”

Alkakaamme välittää “pelloistamme”, palauttakaamme itse itsellemme oma arvomme maailmassa, peltomme laidassa. Palauttakaamme olemassaolomme mielekkyys tuomalla takaisin ihmisen vastuumme. Sisimpämme.

Advertisement

EKOANARKISMI, MITÄ SE KOHDALLANI ON

Avaan hiukan omalla tavallani tuota ekoanarkismia itsessäni, se kun sanana kuulostaa joidenkin ihmisten mielissä joltain pahalta.

OSA I

Aloitan sen  Lasse Nordlundin sanoin : Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain ja ainoastaan valtiojärjestelmän varmistaminen. Se mielellään luo kansalaisten kanssa rajapinnan, joka antaa tunteen hallinnasta. Kun ihminen kuvittelee vaikuttavansa, hän vaipuu syvän itsetyytyväisyyden tilaan, eikä enää havaitse ympärillään tapahtuvaa todellista kehitystä.

Eli, vain ja ainoastaan järjestelmän varmistaminen.

Katsoin eilen  jossa Kuntavaalit 2012: Ottelu Salossa jossa oli koolla lukuisa joukko päättäjiä puhumassa kuntaliitoksista. Mietin, miten sekaisin tuo pakka menisikään, jos siellä nyt alkaisi joku puhumaan talouden sijaan vaikkapa vaihdantataloudesta oikein tosissansa. Tietenkään juuri tuo paikka ei ole siihen paras mahdollinen koska TV:ssä ollaan. Vaan miten paljon elämässämme onkaan tilanteita joissa ”ei nyt sovi” puhua siitä tai tuosta. Miten paljon onkaan politiikassa ja lähestulkoon kaikessa kyse siitä, että esitämme vain jotain näytelmää. Tiedämme jo valmiiksi miten tulee toimia ja olla ja puhua. Siinä on sitten parhainta ja rauhaisinta ihmisen kelliä, tuu tuu tuutu lulla. Tottakai, jokainenhan meistä haluaa saada olla ja elää rauhassa.

Asetelma kuitenkin sinällään jo selittää sen, miksi muutoksia ei tapahdu. Tätä evoluution ja kulttuurimme niin pitkään historiaamme vietyä tapaa ei niin vain murretakaan kuin sodissa, luonnon mullistuksissa tai sitten siinä hitaassa prosessissa ihmisten mielissä, mutta se on sukupolvia kestävä kinttupolku. Sukupolvet ehtivät vaihtua moneen kertaan minkään juurikaan muuttumatta.

Nyt on sentään talous murtumassa. Samoin luonto. Entäpä ihminen.

Entäpä vielä suomalainen ihminen.

Suomalaisuudesta ja sen viimeiseen saakka pokan pitämisestä muistan nuoruudessa nähdyn Pilan päiten ohjelman.

Siinä oli konditoria tehdas jossa liukuhihnalta tuli kermalla kuorrutettuja kakkupohjia ja oli koristelu vaihe meneillään. Kakkuja tuli tasaiseen tahtiin ja kondiittori asetteli tietyn koukeron kermapursottimella kakkuun. Sitten kakkujen tulo tahtia kiihdytettiin vähitellen. Kondiittori pisti parastaan rauhallisesti huomaamatta aluksi mitään. Pikkuhiljaa tahti kiihtyi niin, että kondiittorilla alkoi jo mennä pasmat sekaisin. Mutta hyvin hän suoriutui vaikka hikeä jo puski. Tahtia yhä vain kiihdytettiin ja yhä nopeampaan kondiittori joutui toimia. Nyt alkoi jo tapahtua vahinkojakin, ei vielä paljoa mutta jonkin verran. Kondiittorista alkoi näkyä hiukan paniikin omainen tunne ulospäinkin. Silti hän suoriutui hämmästyttävästi urakasta.

Tahti kiihtyi aina vain entisestään. Ja yhä vain nopeampaan kävi kondiittorin kädet. Mutta vaikka kondiittori osasikin olla tosi nopea, ei hän oikein enää pysynyt tahdissa toisessa päässä jossa piti olla lajittelemassa valmiita kakkuja järjestykseen. Alkoi tapahtua törmäilyjä kakkujen välillä. Silti kondiittori pyrki ennenkaikkea selviytymään kakkujen varsinaisesta koristelusta. Jossain vaiheessa hän sitten äkkäsi, että ensimmäisestä vaiheesta suoriutuminen on turhaa, jos ne toisessa päässä menevät kiireen vuoksi joka tapauksessa piloille. Niinpä hän alkoi ravata alku ja loppupäässä edes takaisin.

Katsojahan oli sivusta seuraneena nähnyt kaiken mahdottomuuden jo pitkän aikaa, mutta tekijä itse keskittymiseltään työhön ei voinut sitä nähdä. Mutta tuo ravaaminen oli jo niin toivottoman näköistä touhua, että siinä katsojakin jo ihmetteli, että eikö tuo hyvä ihminen jo näe, ettei tuosta voi tulla mitään. Vaan ei, kondiittori parka ravasi kuin hyppyjänis kakkujen väliä. Automatisoitu hyppyjänis. Hänellä ei ollut käytettävänään tilannetajua eikä mitään järjellistä muutakaan, vieterilelun tavoin hän vain juoksi edes takaisin ja kakut putoilivat jo lattialle.

Sitten kun kakkuja oli huomattavasti enemmän jo lattialla kuin liukuhihnalla, hän yks kaks heräsi.

Silloin hänen maailmansa myös musteni, tai valkeni.

Hän otti liukuhihnalta tulevan kakun toiseen käteensä ja toisen kakun toiseen käteen ja ensimmäisen heitti suoraan seinään ja kun oli heittämässä toista, sattui juuri pomo paikalle jolloinka kakku tietenkin läsähti suoraan hänen kasvoilleen. Siinä vaiheessa se ei enää haitannut millään tavoin tätä kunniallista kondiittoria, ei, vaan häneltä pääsi surkea itkun ja naurun parkaisu ja sitten tv- ruutu pimeni siltä osin.

Tämä osio voisi olla ekoanarkistin se anarkisti sanan avaus.  Sanan EKO selitän seuraavassa osiossa, kun aikaa liikenee.

Anarkisti on siis siis se henkilö, joka alunalkaenkaan ei ryhdy kaikkeen mihin oletetaan ryhdyttämän. Anarkistin ei tällöin myöskään tarvitse heittää sitä kakkua pomonsa naamalle. Hän vain valitsee toisin. Alistunut ihminen on se joka kakun heittää kun se aika koittaa.