Kunnallisvaali ehdokkaaksi


4 veenä

6.9.2012

Merkittävä päivä. Olin tänään ensimmäisessä SKP:n katutapahtumassa Leppävaaran markkinoiden yhteydessä,  noviisi ehdokkaana vielä ilman numeroa.

Kaikkihan alkoi siitä, kun olin taas Occupy Säätytalon budjettiriiheä koskevassa mielenilmauksessa. Siellä taas kuulun lasten– ja nuorten hyvinvointifoorumiin ja heistä Eeva tutustutti minut PANDin JP Väisäseen. Kiinnostuin tästä Taiteilijat rauhan puolesta järjestöstä. Siinä sitten puheltuamme tilanne päätyy siihen, että JP kysyy minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ajatus tuntuu kovin absurdilta, että minäkö, joka en osaa edes puhua! Onhan se jopa testein todettu, että puheeni pursuilee ja lähtee helposti sivuraiteille saatikka, että osaisin puhua muutoinkaan jouhevasti ja ymmärrettävästi.

Kyselin sitten fb:ssä kavereilta mielipidettä. Nuoret kannustivat, mutta oman ikäiseni vastaukset herättivät minut todella. He olivat järkiään sitä mieltä, että kunnallispolitiikka turmelee ihmisen viimeistään, en herkkänä ihmisenä kestä sellaista mätäpesäkettä, ja moni purki siinä omaa turhautumistaan politiikan suhteen. Tunnistin itseni kaikista kommentoijista. Tuollainenhan minäkin olisin ollut kysyttäessä. Mutta nyt asiaa tarkastellessa toiselta puolelta kaikki alkoikin näyttää jotenkin avuttomalta ja niin merkillisen hullunkuriselta. Että olisiko siis vain parempi jäädä kiikkustuoliin istumaan ja iäksi jatkamaan purnausta.

Ei, en luullutkaan, että minä voin vaikuttaa asioihin menemällä valtuustoon. Todennäköisesti en saisi juurikaan ääntäni kuuluviin, mutta ennemmin valitsisin yrittämisen kuin yrittämisen sijaan iäti-purnaamisen. Ja purnatahan minä osaisin hamaan hautaan saakka. Eri asia toki olisi, saisinko edes kahta ääntä. Mutta ei sillä ole merkitystä vaan sillä että voi yrittää.

Haluaisin itse omin silmin nähdä, miten kaikki toimii. Onko kaikki juuri niin kuin ihmiset sanovat. En väitä, etteivätkö he olisi oikeassa, mutta haluaisin siitä huolimatta itse sen nähdä ja arvioida. Todennäköisemmät mahdollisuudet minulla valtuustossa olisi vaikuttaa asioihin  kuin kotona. Kotoota käsin ei ainakaan vielä, kun kansojen syvät rivit eivät ole liikkeellä vieläkään, vaikka kauheuksia tapahtuu jo kaikkialla ympärillämme. Suurvallat ja suuryhtiöt vievät kaiken. Kohta ei jää kiveä kiven päälle. Kaivostoiminnat ympäri maailman, myös meillä Suomessa ja köyhien maiden viimeisetkin viljelymaat viedään väkisin. Rahan voimalla. Rahan jonka vain rikkaat voivat möyhentää lannoittaa ja risteytyttää niin monikertaisesti, että voivat omistaa pian koko maailman. (Tämän kuvaannollisen ilmauksen on sanonut Kurt Vonnegut kirjassaan Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater. Kannattaa lukea niin selkityy vielä enemmän tämän maailman rahaliikenne).

Mutta kun liikehdintä alkaa koskea myös hissukkaista maatamme, sitten on aika tarttua toimeen toisella tavalla kuin tällä mikä nyt on, ikuisella papereiden pyörittelyillä ja jahkailuilla ja vastuun siirtämisellä syyttämällä aina muita.

Jotenka, kiitos fb kavereiden, he avasivat silmäni, että juuri minä voin tehdä asialle jotain. Koska ainakin yritän. Huolimatta siitä, etten osaa ilmaista itseäni hyvin ja lisäksi että olen erittäin ujo. Eikö minulla olisi syytä kieltäytyä.

Tapahtumassa tänään oli tarkoituksena tehdä tiettäväksi lakialoite, että espoolaiset saisivat oman sähköyhtiönsä. Nyt sähköyhtiö on kuulemma toisena paikkakuntana Suomessa (Joensuu on toinen)myyty 10v sitten Fortumille. Hinnat ovat sitä myöten nousseet huikeasti. Tavoitteena olisi alentaa sähkönlaskusta 50%. Oletin, että kaikki espoolaiset sankoin joukoin ryntäävät allekirjoittamaan, vaan mitä vielä. Tosin asiaa ei myöskään mainostettu juurikaan. Mutta kuulemma ihmiset eivät uskalla, he sanovat että ne on poliitikot joiden tulee tehdä sellaisia alotteita.

No mutta hyvät ihmiset, eihän se mene enää niin tänä päivänä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt on kansalaisten itse aloitettava toiminta!

Sain myös tuntumaa siitä, mitä osasinkin jo odottaa vuosikymmenien takaisesta maailmastani, mitä tulee kommunismiin suhtautumisessa. Siihen tulee kahvia juomaan kaksi savolaisukon näköistä väärä leukaa. Kyselemään, jotta millonkas se vallankumous tuleepi, että tekös sitten ihan olette niitä oikeita kommunisteja. Siihen varttuneemmat kommarit myöntävästi vastattuaan, ja nämä vääräleuat sanomaan, että on se kyllä arvostettavaa, että ihan aidosti myönnätte asian.

Jälkeenpäin vasta tuli mieleen oikea vastaus siihen, että on ne kokoomuslaisetkin arvostettavia, kun ihan aidosti myöntävät vakaumuksensa. Mutta mukavia vääräleukoja olivat. Ei siitä mieltään pahoittanut, kun hyväntahtoisia olivat. vai olivatko, eikös niissä jotain kovasti kieroutunutta ollut niissä savolaisissa yleensä.

Eräs slovakialainen nainen tuli ja olisi kovasti halunnut tietää, miten suomalainen kommunismi poikkeaa heidän kommunismista. En osannut selventää asiaa englanniksi, eikä kukaan oikein osannut. Minua jäi asia vaivaamaan, olisin halunut pystyä kertomaan asiasta. Samoin siihen tuli joku vanhempi aasialaisen näköinen mies kyselemään, harmitti ettei minusta ollut apua. Haluaisin kovin keskustella heidän kanssaan. Tosin hän puhui niin erikoista englantia, että siitä ei olisi ehkä tullut siltikään mitään paremmallakaan englannin kielen taidolla. Tämä vanhempi mies mietitytti minua pitkään. Mietin mitä hän tai hänen sukunsa on joutunut elämässään kokea. Hän katseli kauan kylttiämme ja kysyi onko SKP:läisiä maassamme paljon. Minua suretti aatteen tuoma painolasti menneestä ja miten paljon sen varjolla oli tehty vain väärin. Tai ainakin kaikki hyvä on hautautunut sen pahan jalkoihin. Pari muutakin ulkomaalaistaustaista vaikutti kiinnostuneelta. Päätin selvittää muutaman lauseen englanniksi vastaisen varalle. Kotona pohdin myös, että niinköhän joku vielä ampuisi tällaisen kamalan kommarin.  Olihan ajat jälleen muuttumassa siihen suuntaan.

Aivan kuten nytkin tehtiin kapitalismin turvin väärin, se oli vain erilaista vääryyttä. Sen jäljet eivät voisi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Nyt voitiin syyttää vain erästä suurvaltaa, suuryhtiöitä ja niitä suosimalla koneistoa jonka olimme itse luoneet.

Sen vuoksi olin saanut tarpeekseni tästä kapitalismista. En halua sitä millin vertaa. Olen sydänjuuriani myöten väsynyt siihen ja sen tylsääkin tylsempiin mainosvaloihin, kirkuviin otsikoihin ja pudotuspeleihin. Olisi edes mielikuvistusta heillä, vaan kun ei.

Kotimatkalla löysin antikvariaatin. Ensimmäinen käteen osunut kirja oli Pablo Nerudan: Tunnustan eläneeni. Pyöritin kirjaa käsissäni, laitoin välillä pois ja katselin muita kirjoja. Kuusi euroa oli paljon rahaa. Aikani siinä pyörittyäni ymmärsin, että minun oli saatava tuo kirja. Että se olisi merkityksellinen minulle juuri nyt. Koetin tinkiä hintaa viiteen euroon, kompromissina maksoin 4,50e.

Junassa vakuutuin asiasta. Liikutuin heti ensi saate sanoista: ”Runouden tekeminen oli Nerudalle kansalaistyötä. Runoilijan hän näki myös poliitikkona joka työkaluillaan ja aseillaan, runoudella, vaikuttaa ihmisen ja kansojen kohtaloihin.”

”Runoilijan luomistyö on aina rauhantyötä.”

”Runoilija syntyy rauhasta niin kuin leipä syntyy jauhoista.”

”Nerudan elämänkaari on tavallaan vaellusta yksinäisyydestä kohti yhteiskuntaa ja suuria kansanjoukkoja. Hän kuvaa itseään ujona, hieman eriskummaisena nuorukaisena jonka on vaikea luoda ihmissuhteita.”

”Neruda tuomitsee sen, että tahallaan eristäytyy tulevaisuutensa puolesta taistelevista ihmisistä. Hän tuomitsee skeptisen suhtautumisen totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.”

Olen lumoutunut kun esipuhe jatkaa: ”Hän tuomitsee skeptismin käytön tekosyynä valinnan välttämiseen”.

Esipuheen on kaiken lisäksi laatinut Matti Rossi, joka sattuu olemaan yksi ehdokkaista yhdessä kanssani. Vanha konkari hän.

Otan kirjan hyvänä merkkinä vastaan, vaikken merkkeihin uskokaan, ovathan ne johtaneet vain etupäässä harhaan. Tunnen onnea ja samalla suurta surua, etten ole päässyt elämään minulle sopivaa elämää alusta saakka, kauan sitten nuoruuteni päivinä.

——————————