Aki Ollikainen
Nälkävuosi
kustannus: Siltala
”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi.”
Kirjan takakannen teksti:
”Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.”
Ensimmäisen sisälehden johdatus tarinaan:
”PIENI MATALEENA tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.
Samaan aikaan lämpimissä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri Teo, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.
Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. ”
Kansi: Elina Warsta
Kirjan analyysia kärsimyksestä. Se ei anna vastausta koska vastausta ei ole olemassa minään aikakautena.
”Jos tämä kärsimys on tarkoitettu koettelemukseksi, niin kenelle? Kenen usko näiden ihmisten kärsimyksellä pyhitetään? Kuka on Job? Ne kerjäläisetkö? Ei, Jumalahan suojeli Jobia, vain kaikki hänen lähellään kärsivät.
– Rinnastatko sinä Jobisi tähän kansaan, Matias? Tähän, joka näkee nälkää, kun me runoilemme: pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla. Oletko sinä koskaan maistanut petäjäistä leipää? Minä en. Emme me ole kansaa, Matias, emmekä koskaan ylitä sitä rajaa, joka meidän ja kansan välillä on. Meistä vain Johan kulki sen yli, meni kansan pariin ja kuoli sen tauteihin.
– Ehkä tämän kansan kohtalo on kamppailla olemassaolostaan ja karaistua, Matias sanoo ja jatkaa hetken mietittyään: – Mutta jos ei ole Jumalaa, kuten sanoit, ei ole kohtaloakaan. Silloin kaikki on vain sattumaa.
– Ja sattumaltako juuri köyhälistö kuolee nälkään ja kulkee kerjuulla? Sattumako vei Johanin, mutta säästi meidät?
-Siinä näet, et itsekään usko sattumaan. Sinun uskosi on koetuksella.” s.68-69
”Marja tuijottaa loittonevaa latoa. Hän ajattelee sen sisään jätettyä tytärtään makaamassa ruumislaudalla. Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllähtää pellolla tai hänen sisällään.” s.58
”Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että vielä ihmiset puhuvat toisilleen. Ja jonain päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin öleivästäm sen puutteesta, nälästä ja taudeista.
Puhuttaisiin klevään tulosta, siitä kuinak jäät ovat jo lähteneet. Kuinka joku on nähnyt joutsenia Pyhäjärvessä. Kuinka tulva on noussut rantaniityille ja vienyt mennessään Lenkolan Vernerin vesikelkan ja Lenkolan musti istunut kelkan päällä kuinvaltamerilaivan kapteeni matkalla kohti kaukaisia rantoja. Kuinka Juhani on vienyt Mataleenan Mannonsuon laitaan katsomaan kurkien keväistä tanssia.” s.78
Lapsen kuvittelua näkemästään:
”Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.”
”Teo kertoo Matiakselle poikenneensa tulomatkalla pieneen torppaan. isäntä oli tuskin katsahtanut häneen tummien kulmiensa alta, kun hän astui sisälle.
Teo yritti puhua hänelle tämän omaa kieltä. Kun mies ei vastannut, Teo laski pöydälle setelin. Miehen katse vaelsi pitkin liinatonta pöytälevyä sitä kohti. Kun katse saavutti rahan, mies nousi ja kaivoi uunin päältä puisen rasian, asetti sen pöydälle ja nosti esiin kolme samanlaista seteliä. Sitten hän istuutui ja tuijotti rahojaan.
– Syö sinä omasi, niin minä syön omani, hän murahti viimein.” s.71
Tässä tulee toinen tarinan ajatus, johon voi yhtyä:
”Teo laskee kämmenensä Saaran vatsalle. Lapsi potkaisee uudelleen.
Ehkä se kaipaa jo vapauteen, jonka luulee löytävänsä kohdun ulkopuolelta, Teo ajattelee, ehkä se haluaa jo irtautau kahleesta, jolla se on äitiinsä kytketty. Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu´umme,sitä kiihkeäämin me hamuammeotetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottiville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa.” s. 134
voikukkien 