Avaan hiukan omalla tavallani tuota ekoanarkismia itsessäni, se kun sanana kuulostaa joidenkin ihmisten mielissä joltain pahalta.
OSA I
Aloitan sen Lasse Nordlundin sanoin : Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain ja ainoastaan valtiojärjestelmän varmistaminen. Se mielellään luo kansalaisten kanssa rajapinnan, joka antaa tunteen hallinnasta. Kun ihminen kuvittelee vaikuttavansa, hän vaipuu syvän itsetyytyväisyyden tilaan, eikä enää havaitse ympärillään tapahtuvaa todellista kehitystä.
Eli, vain ja ainoastaan järjestelmän varmistaminen.
Katsoin eilen jossa Kuntavaalit 2012: Ottelu Salossa jossa oli koolla lukuisa joukko päättäjiä puhumassa kuntaliitoksista. Mietin, miten sekaisin tuo pakka menisikään, jos siellä nyt alkaisi joku puhumaan talouden sijaan vaikkapa vaihdantataloudesta oikein tosissansa. Tietenkään juuri tuo paikka ei ole siihen paras mahdollinen koska TV:ssä ollaan. Vaan miten paljon elämässämme onkaan tilanteita joissa ”ei nyt sovi” puhua siitä tai tuosta. Miten paljon onkaan politiikassa ja lähestulkoon kaikessa kyse siitä, että esitämme vain jotain näytelmää. Tiedämme jo valmiiksi miten tulee toimia ja olla ja puhua. Siinä on sitten parhainta ja rauhaisinta ihmisen kelliä, tuu tuu tuutu lulla. Tottakai, jokainenhan meistä haluaa saada olla ja elää rauhassa.
Asetelma kuitenkin sinällään jo selittää sen, miksi muutoksia ei tapahdu. Tätä evoluution ja kulttuurimme niin pitkään historiaamme vietyä tapaa ei niin vain murretakaan kuin sodissa, luonnon mullistuksissa tai sitten siinä hitaassa prosessissa ihmisten mielissä, mutta se on sukupolvia kestävä kinttupolku. Sukupolvet ehtivät vaihtua moneen kertaan minkään juurikaan muuttumatta.
Nyt on sentään talous murtumassa. Samoin luonto. Entäpä ihminen.
Entäpä vielä suomalainen ihminen.
Suomalaisuudesta ja sen viimeiseen saakka pokan pitämisestä muistan nuoruudessa nähdyn Pilan päiten ohjelman.
Siinä oli konditoria tehdas jossa liukuhihnalta tuli kermalla kuorrutettuja kakkupohjia ja oli koristelu vaihe meneillään. Kakkuja tuli tasaiseen tahtiin ja kondiittori asetteli tietyn koukeron kermapursottimella kakkuun. Sitten kakkujen tulo tahtia kiihdytettiin vähitellen. Kondiittori pisti parastaan rauhallisesti huomaamatta aluksi mitään. Pikkuhiljaa tahti kiihtyi niin, että kondiittorilla alkoi jo mennä pasmat sekaisin. Mutta hyvin hän suoriutui vaikka hikeä jo puski. Tahtia yhä vain kiihdytettiin ja yhä nopeampaan kondiittori joutui toimia. Nyt alkoi jo tapahtua vahinkojakin, ei vielä paljoa mutta jonkin verran. Kondiittorista alkoi näkyä hiukan paniikin omainen tunne ulospäinkin. Silti hän suoriutui hämmästyttävästi urakasta.
Tahti kiihtyi aina vain entisestään. Ja yhä vain nopeampaan kävi kondiittorin kädet. Mutta vaikka kondiittori osasikin olla tosi nopea, ei hän oikein enää pysynyt tahdissa toisessa päässä jossa piti olla lajittelemassa valmiita kakkuja järjestykseen. Alkoi tapahtua törmäilyjä kakkujen välillä. Silti kondiittori pyrki ennenkaikkea selviytymään kakkujen varsinaisesta koristelusta. Jossain vaiheessa hän sitten äkkäsi, että ensimmäisestä vaiheesta suoriutuminen on turhaa, jos ne toisessa päässä menevät kiireen vuoksi joka tapauksessa piloille. Niinpä hän alkoi ravata alku ja loppupäässä edes takaisin.
Katsojahan oli sivusta seuraneena nähnyt kaiken mahdottomuuden jo pitkän aikaa, mutta tekijä itse keskittymiseltään työhön ei voinut sitä nähdä. Mutta tuo ravaaminen oli jo niin toivottoman näköistä touhua, että siinä katsojakin jo ihmetteli, että eikö tuo hyvä ihminen jo näe, ettei tuosta voi tulla mitään. Vaan ei, kondiittori parka ravasi kuin hyppyjänis kakkujen väliä. Automatisoitu hyppyjänis. Hänellä ei ollut käytettävänään tilannetajua eikä mitään järjellistä muutakaan, vieterilelun tavoin hän vain juoksi edes takaisin ja kakut putoilivat jo lattialle.
Sitten kun kakkuja oli huomattavasti enemmän jo lattialla kuin liukuhihnalla, hän yks kaks heräsi.
Silloin hänen maailmansa myös musteni, tai valkeni.
Hän otti liukuhihnalta tulevan kakun toiseen käteensä ja toisen kakun toiseen käteen ja ensimmäisen heitti suoraan seinään ja kun oli heittämässä toista, sattui juuri pomo paikalle jolloinka kakku tietenkin läsähti suoraan hänen kasvoilleen. Siinä vaiheessa se ei enää haitannut millään tavoin tätä kunniallista kondiittoria, ei, vaan häneltä pääsi surkea itkun ja naurun parkaisu ja sitten tv- ruutu pimeni siltä osin.
Tämä osio voisi olla ekoanarkistin se anarkisti sanan avaus. Sanan EKO selitän seuraavassa osiossa, kun aikaa liikenee.
Anarkisti on siis siis se henkilö, joka alunalkaenkaan ei ryhdy kaikkeen mihin oletetaan ryhdyttämän. Anarkistin ei tällöin myöskään tarvitse heittää sitä kakkua pomonsa naamalle. Hän vain valitsee toisin. Alistunut ihminen on se joka kakun heittää kun se aika koittaa.
voikukkien 