JONAS LIE: AAVEIDENNÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA NORLANDIASTA


Jonas Lie: Aaveidennäkijä eli kuvauksia Norlandiasta

6.11.1833-5.7.1908, norjalainen kirjailija
Riemastuttava kirjailija joka jäi omana aikanaan Emile Zolan sekä Henrik Ibsenin varjoon. Olen laittanut etsintään ainakin Yhdyselämää. Mieluiten löytäisin niin vanhat painokset kuin suinkin.

Tekstinäytteisiin:

”Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, wenäläinen, puhumattakaan alinomaa matkustelewasta, maalla hitaasta, mutta weneestään sukkelasta Norlandialaisesta itsestään- he ovat kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämä harmaatakkiset kauranwiljelijät, joiden mielenkuwittelo ei ulotu etäämmäksi heidän omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi wuodeksi saisi oikein rotewan rengin.

Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan wähäistä tuulta ja weden wärähtelemistä Kristianin walkamassa, ja sitä pidetään mitä hirweimpänä onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun mieleeni juohtuu jotakin perin toista; äkkiarwaamatoin rajuilma tuntureilta, joka wie huoneet ja rakennukset mukanaan – jonka tähden ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni – jäämerestä tulewia aaltoja, jotka peittäwät korkeat karit ja luodot waahdolla, ja paljastawat merenpohjan monen sylen sywyydestä, niin että laiwa yhtäkkiä seisoo aiwan kuiwalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä walkamaa; parwi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtiwat rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta waiwoin woitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka owat kotona, ja jotka kuolemankin uhatessa koettawat päästä kumoon purjehtineen towerin awuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean weneen ja laiwan haaksirikko pimeänä talwi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tawallisesti kolme peräkseltään, wiimeinen aina suurin) waahtoharja korkeammalla kuin tullihuoneen katto ja ehkä wielä joku purjelaiwa ylinnä, syöksähtävän sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan walkamaan, wiskaten laiwat keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta, jotka nostaisiwat katot huoneilta.

Jos ne tulisiwat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsiwät, minua, kaupungin siwistykseen piiloutunutta ”aaveiden näkijä parkaa”, joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta kuoleman-tuskissanikin terwehtisin minä heitä ystäwinä kodistani, mutta ne tulisiwatkin kantaen ruumiita ja laiwan pirstaleita hartioillaan. Oi jospa ne waan kerrankin näyttäisiwät kaikille näille siwistyneille hiuksen halkaisijoille waltawan meren kauhuja ja sen suuruutta, ja riputteleisiwat wähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa kaikkeen tähän lewäperäisyyteen! Toiwoisimpa kerrankin näkewäni walaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun wäliin tuijottawan sisään jonkun perheen huoneisiin yläkerrassa; tahi näkewän noiden hoikkasääristen, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten kulettawan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä!
Tahtoisinpa myöskin nähdä kaupungin teaaterikritisoitsijain, jotka owat tottuneet kaksi kertaa wiikossa näkemään murhia ja waltiokumouksia näyttämöllä esiteltäwän, seisowan nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä, joka kerrassaan tulwaisi kaikkein heidän arwostelu-käsitteidensä ja musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua lepyttömättömänä, riuhtowana todellisuutena. s.17-18

Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä saduissa on miellyttäwää ja suurta, jos hän waan kerrankin eläessään saisi nähdä ”hewoismiehen” * (* Hewos-mies on omituinen wuorenmuodostus Norjan rannikolla) myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen etelää kohden aaltojen myrskyssä, wiitta hartioilla pohjoista kohden liehuessa; wilkkaalla mielenkuwittelolla saattaa aiwan nähdä, paitse itse ratsastajan mahtawuudessaan, myöskin hewoisen pään, korwat, kaulan ja sen komean rinnankin.
Tuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuwittelo ja satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän: siellä ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikäänkuin wieläkin tuolla pimeän, talwisen, waahtoaaltoisen jäämeren luona seisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille karkoitetut jumalat, hirweät, peljästyttäwät, muodottomat pimeyden wallat, joiden kanssa Aasat taisteliwat, ja jotka easta pyhä Olawi woittorikkaalla, aurinkona loistawalla risti-kahwallaan sai kukistetuksi.

Usko, jota siwistyksen turwissa eläwät ihmiset halweksimalla kutsuwat taikauskoksi-mutta joka kuitenkin luonnonwoimana elää itse kansassa- kutistuu täkäläisien ihmisten mielenkuwittelosta hywin lapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hywänsuopia huoneenhaltijoita, ja lemmestään laulelewaa ahtia, ynnä muita sellaisia, jotka tuolla pohjoisessa oleskelewat meidän joukossamme taikauskon kesynä, tawallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytywän hywänsäwyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastawat ja metsästäwät ihmisten rinnalla, heitä wähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä paitse pohjan perillä asuwien mielenkuwittelon luonut koko lauman pahoja henkiä, jotka kiusaawat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haamuja, jotka harhailewat ympäri kun eiwät ole haudatut siunattuun maahan, wuorenpeikkoja ja merihirwiön, joka soutelee wenepuoliskollaan ja talwiöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut waaraan, on täytynyt jäädä awun puutteeseen, kun on tuota hirwiötä peljätty, ja ”aaveiden näkijät” woiwat sen nähdäkin.
s-18
Tässä kirjailija kuvaa hyvää ystäväänsä:

Sohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka luisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä edessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa vuoteen jalkapuolella, tunsin Henrik Wergelandin rintakuvan, nyt wielä waillinaisempi leuan ja nenän suhteen kuin silloin, kun wiimeksi sen näin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli melkein yhtä pahoin pidelty kuin se wisainen piipunperä, josta minä nyt poltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, mutta sillä oli paljhon uusia naarmuja ja lowia, sekä pitkin että poikittain. Ystäwälläni oli nimittäin tapana nakerrella ajatuswiiwansa piipunperään tupakkia polttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun puheen jatkoksi, sitä wireillä pitääkseen, aiwan niinkuin puita heiteään tulennokseen-hän näkyi enemmän pitäwän lukua siitä, että jotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään ilmoittiwat hänen kaswonsa tuota hiljaista sywämielisyyttä, joka saattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me muut emme hawainneet.

Wuoteen ja kirjahyllyn wälissä hawaitsin joitakin pulloja, ja salamana juolahti mieleeni ajatus, että ystäwästäni oli ehkä tullut juomari.- Niinkuin jo sanoin, olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se ei ole minussa syntyperäistä asiainhaarain waikutuksesta olen sellaiseksi käynyt. s.7

Hän kulki matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun maalla wierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin astelewan parin penionkulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään palatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota wastoin hän ennen lähtöänsä oli harwapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli ikäänkuin surun ja ilon aikakausia.
Warma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli kyseessä, oli juuri tämä wiulu, jonka nyt kahdenkymmenen wuoden kuluttua löysin katkonaisine kielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa, missä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei päiwäin, waan wuosien mukaan laskettawasta aikakaudesta.

Tätä wiulua piti hän ennenaikaan hywinkin suuressa kunniassa; sillä oli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi wieressä. Hän oli saanut sen eräältä wanhalta lukkarilta ylhäällä Norlandissa; tämä joka mahtoi olla noita monia älyniekkoja, jotka eiwät joudu oikealla paikallensa maailmassa, oli opettanut ystäwääni wiulua soittamaan.

Taawetti rakasti haaweksimista, ei ainoastaan tämän wiulun awulla- sillä hänellä oli tarkka korwa ja hän oli oppinut warsin paljon- mutta itse wiulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkunsa oli kotoisin ja kuinka wanha se saattoi olla. Erästä wiulun sisältä löytywää epäselwää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tutkita näin: ”onpa hywin mahdollista että se on Cremonesari”, tästä asiasta oli hän hywin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arwaamiselle, oli nähtäwästi hänen mielstään wiulun parhaimpia ominaisuuksia.

Taawetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi soitannoksi; ne oliwat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan. Nämät olivat kuitenkin mielestäni wähemmän miellyttäwiä, kuin hänen muut kappaleensa, ja ne näyttiwät olewan sukua sille, joka tuntui wieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne oliwat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen tunteiden hedelmiä-waikka hän kyllä soitti nekin warsin hywin ja oikein.

Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkiskelewa, kritikoitsewa keskustelu oli wallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse parhaimmassa henkewyydessään. Mutta hän oli silloin wähemmän herttainen ja ystäwällinen yksin minuakin kohtaan.

Mutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitäjät saiwat siirtyä nurkkaan. Silloin saattoi hän tuntikaudet istua ajatuksiinsa waipuneena eteensä tuijottaen, ja silloin koetteli hän wiulullansa haaweellisia säweleitä, joissa hänen tunteensa, hänen mielentilansa ilmaantuiwat, ja jotkaa paljon enemmän miellyttiwät minun muutoin soitannollisessa suhteessa wähän edistynyttä korwaani, kuin hänen klassillinen soitantansa.

Hän soitteli silloin kaikenmoisia pieniä kappaleita, jotka wähitellen muodostuiwat hänen omaan moll-äänilaatuunsa; wäliin, waikka aniharwoin, soitti hän erästä, hywin omituista, surumielistä säwellystä, ja se tapahtui aina jonkinmoisessa itsensä unohtamisen tilassa. Tällaisina hetkinä tuntui minusta ikääskuin hän olisi tahtonut kertoa minulle jostakin hywin ihanasta ajasta elämässään, jonka hän nyt oli kadottanut, ja jota hän aina suri.

Kuta kauemmin hän oli tuossa mielentilassa, sitä säännöttömämmäksi muuttui hän ja harwoin oli hän kotona tawattawana; silloin hän myöskin toisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, towereistaan sekä kaikista olosuhteista- ja onneton se, ken silloin joutui hänen pilkkakirveensä silwottawaksi. s- 9-10

 

Poimin muutamia sanoja kirjasta, ne ovat hiukan muuttaneet muotoaan ajansaatossa. Silloiset sanat kuulostavat kovin runollisilta, aivan kuten tämän päivän viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan. Olen ”suomentanut” kirjan sanoja omin päin:

”kesytön ruusu”=villiruusu

”pesinpunkka”=kylpyamme

”ennenkuin ihmiset maata perkkasivat”= maata asuttivat

”hän oli tositettu”= vakuutettu jostain

”ikääskuin”= ikäänkuin

”aaweuskoisuus”

”solea vartaloltaan”= hoikka

”summattoman suuri”= valtavan, äärettömän

”päiwällisunta makaamaan”=päiväunet

”ulettui”= ylettyi

”määrältään kello 11″= kello sinä ja sinä aikana

”mielenkuwitteloa”= mielikuvitusta

”spanialainen”= espanjalainen
”hywänsäwyinen”=hyväluontoinen

”kutsumus”= kutsu
”kahveli”=haarukka
”kukkuroidulla makeisrovioilla”= kukkuroittain karkkeja (tuo saattaa olla makeisrovion osalta ainakin kirjailijan vapaa luova ilmaisu)
”makasi raskaasti mielelläni”= vaivasi mieltäni, tämäkin voi olla kirjailijan oma ilmaus, mutta saattaa olla että käytettiin yleisesti tuota ilmausta monessa muussakin yhteydessä. Kielitieteilijä osaisi paremmin sanoa.
Jonas Liestä kertoo tanskalainen kirjailija Herman Bang (20.4.1857-29.1.1912) seuraavaa:
”Rakastettu -minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok’ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen -, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill’aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.
Sillä hän hallitsi sydämet -sydämensä voimalla.

Totta kyllä -hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät -, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä -yössä ja synkeydessä -, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.
Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.
Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.
Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys -kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.
*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -ja se oli vain nerolle mahdollista -muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*
Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista – perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan -, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.
Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi… Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet -kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.
Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt … neronsa valossa.
Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?
Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.
Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.
Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.
Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.
Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.
Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi … ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.
Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:
*»Ota ja anna laupiain käsin».*
—————–
Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään -Lie kuoli v. 1908 -ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.
Osaksi olivat siihen olotkin syynä.
Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill’aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset -hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan…
Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun…
Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.
Hän tarkkasi -»kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.
Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.
Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.
Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:
Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!”

YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie
Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.
Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.
Kirjasta yhdyselämää ote:
”-» Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä -»niin, juuri leideninpulloja me olemme» – ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -»Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, –»kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi – ajatukseksi, toiminnaksi ja -anteeksi, rouvaseni -myöskin tunteiksi» -taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» -hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -»sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen-vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa – yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.”
Kokoan tänne lisää tietoa sitä mukaa kun joudan.