LASTENVALVOJA VAIHTUI JA MITÄ SIITÄ SEURASI

19.3.2013

Ei ole tarvinnut kirjoittaa kuukausiin tätä tyttäreni tarinaa, sillä kaikki on mennyt niin hyvin. Ja kaikkien niiden rankkojen aikojen jälkeen on ollut onnellista vain nauttia tästä ajasta, olen halunnut unohtaa koko bloginkin, joka täynnä ahdistavien aikojen muistoa.

Jouluksi tytär tosiaan siirrettiin tuonne hyvään paikkaan ja sen jälkeen kaikki, aivan kaikki on mennyt paremmin, jopa hyvin. En voi olla ajattelematta, etteikö asioiden muuttumiseen olisi vaikuttanut se, että lastenvalvoja vaihtui. Sen jälkeen alkoi heti tapahtua ja vauhdilla. Lastenvalvoja pani tuulemaan, hyvässä mielessä, sen havaitsi heti asenteista meitä kohtaan. Asenne oli tasaveroinen, ei alentuva. Koin hänet ihmiseksi, en sosiaalialan ammattilaiseksi. Sellaiseksi eräät itseään nimittävät. Hän ei nimittänyt itseään miksikään, minä nimitin hänet ihmiseksi. Ihmiseksi joka kuunteli meitä sillä korvalla, että aikoisi myös toimia toiveidemme mukaisesti, eikä vain aikoisi johdattaa meitä hänen aikomaansa suuntaan. Sellaista emme olleetkaan kokeneet vuosi kausiin. Ja sellaisen ihmisen kun kohtaa, sen kyllä erottaa heti ihmiseksi.

Jos joskus koittaa päivä, että joku kuuntelee tarinamme, meillä on nyt kaksi tarinaa kerrottavana. Toinen on se painajaismainen aika, kun tytär siirrettiin kauas kotoa pakolla (lastensuojelu itse väittää, ettei se ole pakko), se aika, kun poliisit, vartijat ja noviisit sosiaalityöntekijä tyttöset seisoivat eräänä kesäaamuna varhain ovellamme vaatien tytärtämme lähtemään välittömästi sijoituspaikkaan, vaikka olimme juuri saaneet luvan tyttären kotona oloon. Ja kaikki se vuoden kestänyt tyttäreni karkuruus paikasta, jossa hän ei halunnut olla, eikä kukaan meistä enää halunnut. Aika jolloin en tiennyt, suojellako tytärtä sosiaalitoimelta vaiko kaveriporukalta ja valitsin mieluummin tiukan paikan tullen kaverit. (Ja kuka äiti niin vastuuton olisi, että tekisi moista ilman todella pätevää syytä.)

Aika jolloin maailma tuntui samankaltaiselta kuin on täytynyt maailman olla erilaisten vainojen aikaan. Eroa vain vainojen ajassa ja tässä ajassa jota nytkin moni perhe elää lastensuojelun taholta on se, ettei näitä väärintoimimisia usko kukaan ulkopuolinen ihminen. He eivät usko, ettei perheessä ole vikaa. He eivät tiedä, että syy on siinä kun yhteiskunnan rakenteet ovat täysin poissa raiteiltaan, eikä tästä aiheudu enää muuta kuin valtavaa kärsimystä perheille. Ja vielä lopulta, koko yhteiskunnalle.

Miten kauan vielä täytyy perheiden kestää, ennenkuin tosiasiat tunnustetaan. Jos voisin, vaatisin jo päitä vadille.
Mutta voi vain toivoa, että perheet selviäisivät tästä yhteiskunnan ”avusta”. Enkä puhu tässä luonnollisestikaan niistä perheistä, jotka todella tarvitsevat huostaanottoa (tämän joudun täsmentämään joka kerta muutaman ääliön tähden). Puhun nyt niistä perheistä, joiden avun tarve olisi ollut jotain aivan muuta kuin huostaanotto! Avun olisi kuulunut olla taloudellinen tuki (asumistukikin laahaa 20 vuotta laskelmissa jäljessä, puhumatta toimeentulotuesta ym), avun olisi kuulunut olla kouluissa psykologit, terveydenhoitajat, erityislasten hoitajat, omaishoitajien tuet jne jne.) Ja toistan, taloudellinen tuki, sekä pienet maalaisjärjen käyttämiset byrokratioiden rattaissa!

Sen sijaan huostaanotoista on tullut jokin, muka ratkaisu kurjistuneeseen taloustilanteeseen maassamme. Siitä on tullut kammottava bisnes, ajassamme oleva rahan ja loputtoman voiton tavoittelu on tarttunut kaikkialle kuin musta surma.

Toinen tarinamme on jo paljon parempi. Tytär pääsi muuttamaan takaisin lähelle kotiaan, lähelle poikaystävää, paikkaa jossa tytärtä, äitiä ja jopa poikakaveria kuunneltiin aivan alusta lähtien. (Toisessa laitoksessa poika oli ollut joku paha ja tyttärestäni eristettävä henkilö).Tytär sanoi heti, että tämä on ihana paikka, täältä hän ei aio karata. (Emmekä vaadi enää mitään huostaanoton purkua, vuoden päästä tytär on jo täysi ikäinen). Nyt on mennyt kolme kuukautta uudessa paikassa. Koulu sujuu hyvin, kaksi osittain uupuvaa luokkaa, kasi ja ysi on tarkoitus suorittaa syksyyn mennessä. Kaksi kertaa tytär on jäänyt seuloissa kiinni kannabiksesta, uutena vuotena sekä noin puolitoista kuukautta sitten. Muutoin kaikki on mennyt hyvin, tytär voi hyvin ja kokee myös onnellisuutta.

Tytär saa koko ajan enimmäkseen hyvää palautetta, ellei mukaan lasketa pieniä myöhästelyjä, jotka nekin ovat alkaneet loppua, tai kielenkäyttöä, joka ei ole aina ollut kaunista. Mutta kaikesta näen, etteivät aikuiset hoitovastaavat ota niitäkään itseensä, eivät vedä hernettä nenään, vaan toimivat viisaasti, eivät kuten he jotka valtaansa käyttivät väärin, kostaakseen ammattinsa muka suomalla oikeudella (kieroutunein motiivein) rangaisten. Tätähän tapahtuu kaikkialla niin sodan kuin rauhan aikana kaikkialla byrokraattien sekä muiden ammattialojen taholta. Miksi siltä varjeltuisi laitos jonka pitäisi suojella lasta.

Joka tapauksessa kaikki nämä joulun jälkeiset kuukaudet ovat olleet niin onnellisia, itsekin olen saanut omia kouluasioitani vietyä vauhdilla eteenpäin. Tytär on puhunut paljon, katunut karkuruus aikojaan siinä mielessä, että miten paljon surua aiheutti niillä minulle, äidille ja sisaruksilleen. On käynyt läpi vanhoja tekstiviestejä, jossa olen kertonut vaikkapa ostaneeni uudet lapaset, että ”kunpa voisin ne antaa sinulle, ettei sinun olisi kylmä” ja muuta. Tytär pyytää anteeksi ja sanoo, ettei hän kuitenkaan niitä karkaamisiaan tehnyt tahallaan, vaan ettei voinut niille mitään.

Sen olen aina tiennyt, en itsekään olisi nuorena voinut sille mitään. Kuka itse näistä sosiaalityöntekijöistä suostuisi rangaistuslaitoksiin sen sijaan, että olisi saanut vain pyytämänsä oikean avun oikeaan aikaan! Nyt niin monia perheitä on rangaistu siitä että ovat hakeneet apua! Ihmisoikeusloukkauksista näissä usein on jo kyse!

Mutta nyt näemme tyttären kanssa joka toinen viikonloppu ja jos pääsiäiseen mennessä on kaikki mennyt hyvin, hän voi olla joka viikonloppu luonani. Veljenkin elämä on nyt iloisempaa, kun oma läheinen isosisko näkyy kotona, on taas elämää, sitä mikä oli ennen tätä huostaanottoa. Vasta nyt voi tyttäreni aloittaa rauhassa selvittää omia ongelmiaan, mistä ne juontuvat. Ahdistuksia on yhä, usein painajaisten muodossa, joissa hän useinmiten pakenee, etupäässä poliiseja. Aina pakenee. Onhan viimeinen vuosi ollut sitä todellisessa elämässä aivan kuin hän olisi joku pahakin rikollinen. Toki unien paot kertovat muutakin.

Koemme elämämme ajan, kun apua lähdimme hakemaan unettomuuteen ja lintsaamisiin kolmisen vuotta sitten kuin pahana unena, sodan kokemuksena. Sellaisena aikana, jossa omat löivät. He löivät, joilta apua pyysimme. Eivä kaikki lyöneet, mutta se joka lyö, siitä jää kirvelevä muisto. Mutta ehkä se olikin vain uni, uni sodasta jossa apu muuttui helvetiksi.

Yhtenä iltana, kuten niin monina muinakin, tyttäreltä tuli viesti kun jo nukuin: ”Äiti, on niin ihanaa olla onnellinen.”

JOULU ILOA LUVASSA

15.12.2012

Helpostipa jää ne hyvät asiat kertomatta. Onhan siitä jo reilu kuukausi aikaa kun tytär saatiin kiinni. Tosin sen hyvyydestä en osaa sanoa, vaan sen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijä vaihtui. Ja siitä on seurannut ainoastaan hyvää.

Ensinnäkin, kiinnioton jälkeen meidän ei tarvinnut odottaa kuin viikko tapaamista, jossa sovittiin yksituumaisesti, että tytär siirretään takaisin omalle kotipaikkakunnalleen jonnekin hänen hyväksymälleen sijoituspaikkaan.

Uusi sosiaalityöntekijä oli jopa sitä mieltä, että pakkohan paikassa jotain on olla kyseenalaista, jos tytär karkaa sieltä joka kerta pois. Ennenkuulumatonta, aiemmin yksikään viranomainen ei olisi myöntänyt yhtään mitään!

Kun uusi sosiaalityöntekijämme ihmetteli tyttärelleni, että minkä vuoksi hän koko ajan karkasi haluamastaan sijoituspaikastaan, sanoi tytär siihen, etteihän häneltä oltu alunalkaenkaan kysytty mielipidettä sinne sijoittamisesta. Tätä asiaa kovin hämmästeli tämä sosku. Sanoi, että tässähän on kyse siitä, että nuoren täytyy itsensä hyväksyä paikka. (Tottakai tytär nimen oli paperiin laittanut, tietäen ettei muutakaan voi.)

Ja niin hänellä on nyt kuitenkin sopiva paikka kotipaikaltamme löytynyt. Kaiken hyväksi huipuksi sinne sai tulla tutustumaan myös tyttäreni poikaystävä, kihlattu ja hänet otetaan tästä lähin kaikkiin palavereihin ja muihin täysvaltaisena jäseneneä, kuten meidät muutkin lähiomaiset. Tällaistahan ei ole aiemmin tapahtunut lainkaan. Aiemminhan poikaystävältä oli pääsy kielletty nuorisokotiin, kielletty soittamasta, kielletty lähettämästä kirjeitä. Kaikki oli vain kielletty.
Jota alunalkaenkin kritisoin, koska miten mikään asia etenee tuollaisella asenteella? Se pitäisi olla jokaiselle normi älyn omaavalle päivänselvää ja ennenkaikkea alan ihmisille.

Että kiellot luovat vain ja ainoastaan vastarintaa.

Nyt uusi soskumme luotti heti tyttäreeni niin paljon, että antoi hänelle täydet valtuudet matkustaa yksin junalla Espooseen ja takaisin käymään kuulemisessa jossa hänen siirrostaan päätetään. Ja jopa minä äitinä pelkäsin sinä päivänä kun yksin matkustus tapahtui, että jos hän kuitenkin pimahtaa päästään ja karkaa. Mutta eipä karannut.
Se päivä, jolloin kävin tutustumassa uuteen paikkaan, on jäävä mieleeni varmasti iäksi. Ensinnäkin, joku keittiöstä huuteli, että ketä etsin, tule odotellessa kahville ja niin menin. Hetken päästä tuli tyttären poikaystäväkin paikalle ja pian kaikki jo joimme kahvia ja palaveri saattoi alkaa.
Tulen muistamaan hetken, kun palaveri päättyi, tytär lähti kiltisti tämänhetkisen sijoituspaikan nuorisotyönteijän kanssa takasin sinne perähikiälle ja vilkutti iloisena, kun minä kävelin tyttären poikakaverin kanssa ja kuuntelin miten iloinen hän oli. Kehui heti, miten aivan ihania ihmisiä kaikki olivatkaan. Ihmetteli, miten häntäkin kuunneltiin ja häneltä kyseltiin mielipiteitä myös.

Nyt sekin on ihmeellistä, että poikaystävä asuu aivan naapurissa, aiemmin pelkästään se olisi ollut syy, ettei lastensuojelusta oisi suostuttu tuohon paikkaan. Tuolla kaikki suhtautuivat luonnollisesti siihenkin, että okei, poikakaveri pössyttelee pilveä, että miten tuetaan parhaiten sitten sitä, ettei tyttäreni tekisi samaa. Asiasta puhutaan heti avoimesti, eikä aiempaan tapaan kuuhistelellen ja hyssytellen ja kieltäen koko moisen ihmisen olemassaolo!

Nyt jos koskaan olen saanut vankkumattoman todisteen siitä, miten nämä kaikki aiemmat vuodet on menetelty tyttäreni kohdalla täysin väärin, mutta vasta nyt viimeisenä vuotena ennen hänen täysi ikäisyyttään, vasta oikein.
Heti kun toimitaan oikein, alkaa tapahtua hyviä asioita. Ja sen tuntee sydämessään, kun toimitaan oikein. Siitä jää hyvä mieli.

Tytär on mm. tässä odotellessaan siirtoa saanut jo suoritettua lukuisia rästiin jääneitä jaksoja. Aivan pian on kasiluokka suoritettu. Sai jopa viimekokeistakin 8 ja 9. Enää hän ei näe painajaisiakaan. Aiemminhan hän näki jatkuvasti miten poliisit ja soskut ajoivat häntä takaa ja heräsi aina hiestä märkänä. Enkähän itsekään välttynyt noilta unilta vastaavien topsitapahtumien jälkeen.
Joulu on tulossa ja vaikka rahaa ei ole senttiäkään laittaa erikseen jouluun, on meillä todellinen joulu moneen vuoteen, koska olemme saaneet takaisin elämänuskon ja oikeudenmukaisuuden tunteen takaisin. Väliin sen ehtivät viedä epäpätevien sosiaalityönteijöiden painajaismainen joukkio, mutta tämä yksi, nykyinen sosku,Ihminen jolla toimii luonatinen maalaisjärki, on tuonut elämäämme todellisen toivon näköalan takaisin.

Ikävää vain on se, kun teitää miten moni nuori Suomessa yhä joutuu elämään kauhun hetkiä kun toimitaan niin väärin, muka lastensuojelun nimissä, mikä on kaikkea muuta kuin sitä!
Ehkä tyttäreni vielä hakeutuu ammattiin, jossa voi auttaa yhteiskuntaa näkemään sen kokolailla vääristyneen lastensuojelumme tilan.

TOIVEITA UUDESTA ALUSTA

20.11.2012

Tänään on ollut tuntehikas päivä. Oli se palaveri tyttären siirrosta takaisin omalle paikkakunnalle. (Olenko tänne kirjoittanut, että tytär saatiin kiinni ja ollut viikon nyt omassa sijoituspaikassaan)

Sekä tytär, että minä olemme tyytyväisiä jos päätös syntyy ja siirto tehdään. Lisäksi uusi sosiaalityöntekijä vaikutti yhä vain kuten jo alussa, niin sopivalta ja hyvältä. Tärkeintähän tässä on se, että tytär itse kokee hänet luotettavaksi.

Mutta kuinka ollakaan kun menin siitä kirjastoon sitten, tuli siellä tyyppi kysymään saako hän tehdä kyselyn poliisien toiminnasta maassamme. Lupauduin, kun ajattelin sen olevan lyhyt. No eihän se ollut, väsytti jo ja huimasi, oksennustautikin oli vienyt voimia, heikko oli yhä olo. Kesken haastattelun tuli useita tekstiviestejä, lopulta puhelin soi. Sammuttelin sitä moneen kertaan taskussa ja aina se vain soi. Kirjasto kaikui puhelimestani ja en saanut suljettua puhelinta kuin väkivalloin.

Lopulta haastattelu loppui ja menin tarkistaman hyllyjen väleihin tekstiviestejä. Pojalta viesti, että ”äiti pöllin kaupasta kokiksen, poliisit ovat tulossa meille” Minä, että mitä helvettiä ja samassa poikani soittaa, että missä olen, kun poliisit ovat kotonamme, kun eivät saaneet minua kiinni. No sitten puhun poliisin kanssa ja päivittelen tapahtunutta. Poliisi kehottaa käymään keskustelua lapsen kanssa illalla, no sehän heidän kuuluu sanoa, mitä he muuta voivat.

Joutuvat tehdä rikosilmoituksen sekä ilmoittaa sosiaalitoimeen. Siitäkös riemastun, ääneen sanon rauhalliseen tapaani vain, että minkä tähden tuosta nyt heille pitää ilmoittaa, siihen he, että se on nykyisin tämä varhaisen puuttumisen käytäntö. En voi olla sanomatta hänelle, että tiedoksenne vain tulevaisutta ajatellen, että siitä tunnetusti on vain haittaa, ei millään tavoin hyötyä, että joku sosiaalitoimi puuttuu asiaan. Että te poliisit kyllä voitte puuttua ja asiallista onkin, mutta sosiaalitoimen puuttumiset eivät ole kovinkaan tehokas keino.

Tuskin noinkaan fiksusti sain sanottua, mutta tuota ajoin takaa. Poliisi otti tietoni vastaan erittäin asiallisesti. Äskeisen haastattelun vastaukseni poliisien toimista olivat ainakin menneet oikein, enhän heitä lainkaan moittinut, päinvastoin saivat joltisenkin ylistäviä lausumia minulta, paitsi siihen, että mielestäni turhaan kiikaroivat pikkurikollisia (hm, no nuorten miltei lasten kohdalla ihan ok, onpahan pysäyttämässä ajoissa, kuten nyt omaa lastani) sekä taajamien ulkopuolella tapahtuvat tutkailut ovat mielestäni täysin turhia. Puhun nyt todellakin teistä, jossa ei mailla halmein ole ihmisiä eikä edes muuta liikennettä).

No joka tapauksessa, tällainen päätös sitten hyvin menneelle palaverille. Ikäänkuin muistutukseksi, että äläpäs nuolaise ennenkuin tipahtaa, kun yhdestä lapsesta pääsee niin….yksipä hännänhuippu on vielä jäljellä. No, poikani luonnollisesti on saanut satinkutia myöskin sisaruksiltaan. Tosin ovat myös säälitelleet veljeään, että raukka joutuu nyt siskon takia oikein erityisyyniin.

Kotona odotti sitten erityisen paksu nivasta postia. Kaikki laskuja, eikä siinä mitään, mutta itselleni täydellisenä yllärinä, lisäksi kolme laskua perinnästä. Ihmetys, miksei laskuja oltu jo selvitetty toimeentulotuen yhteydessä, kuten yleensä. No, minun virheekseni se koituu, jos soskun laskelmat myöhästyy kuukaudella, minä olen se, joka maksan viulut.

Laitoin japanilaista rauhoittavaa musiikkia soimaan ennenkuin aloin menettää hermojeni hallintaa lopullisesti, menin kiltisti koneelle ja laitoin kylmän rauhallisesti sähköpostia näille velkojille. Katkerana mietin hyviä aikoja vielä 80-luvulla, kun ihminen sain noin kahden tai kolmen kuukauden ajalla kolme varoitusta ennenkuin laskut menevät perintään. Nyt laskut ja nimenomaan kaupungilta tulevat terveydenhoito ym laskut menevät saman tien suoraan perintään, ellet kuukauden sisällä ole laskujasi maksanut. Lisäksi tässä ei huomioida, että kyseessä saattaa olla kaupungin omien lupausten törkeä viivästyminen. Sitä ei huomioida lainkaan, vain sinun virheesi huomioidaan ja rankasti huomioidaankin. Tulevaisuudeltasi viedään jalat alta.

Illalla soi ovikello ja ehdin pelästyä, että sieltäkö ne soskut jo saapuvat! Mutta se olikin onneksi vain vävy joka tuli yöksi työvuoron välissä. Huh, ehkä saisin kuitenkin tämän illan huokaista.
Avasin facebook sivuston ja siellä napitti kaverini laittamassa kuvassa kaksi siamilaiskissan pentua. Minulta pääsi itku ja nauru yhtäaikaa. Itkin aivan luokona ja nauroin ja ihastelin,että jotain niin suloista vielä oli. Jotain niin suloista vielä maailmassa oli.
❤

RAJOITUKSET RANGAISTUKSINA

Vastailin tänään Voikukka hankkeen kyselyyn, joka lähetetään Sosiaali- ja terveysministeriölle 4.11.2012. Toivon todella että me asiakkaat nimenomaan tulisimme kuulluiksi, eikä se olisi taas vain sitä että eri alojen ”ammattilaiset” kertoilevat omia ”viisauksiaan” siellä narisevalla tärkeilevällä äänellään toisilleen.
”Laki kieltää rajoitusten käyttämistä rangaistuksena.” on kirjasta:

Lastensuojelulaki Käytäntö ja soveltamienen, Tapio Räty, Edita 2010.

Kirjasta on ilmestynyt tänä syksynä uusi painos.

Lainpykälä kuuluu näin: ”64 § (12.2.2010/88)

Rajoitustoimenpiteiden käyttämisen yleiset edellytykset
Laitoshuoltona järjestettävän sijaishuollon aikana lapseen saa 65–73 §:n nojalla kohdistaa rajoitustoimenpiteitä vain siinä määrin kuin sijaishuoltoon johtaneen päätöksen tarkoituksen toteuttaminen, lapsen oma tai toisen henkilön terveys tai turvallisuus taikka muun mainituissa säännöksissä säädetyn edun turvaaminen välttämättä vaatii. Toimenpiteet on toteutettava mahdollisimman turvallisesti ja lapsen ihmisarvoa kunnioittaen.

Ks. Suomen perustusL 731/1999 7 ja 19 § sekä L sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 812/2000 4 §.”

”…Lapsen oma tai toisen henkilön terveys tai turvallisuus taikka muun mainituissa säännöksissä säädetyn edun turvaaminen välttämättä vaatii…”
Hm, tyttäreni ei saanut avata postejaan kuukauteen (rangaistus karkaamisesta), ei edes äitinsä, eli minun lähettämiä posteja muutoin kuin valvonnassa ja sekin niin että valvoja tarkisti, ettei äiti vain ollut laittanut esim dvd:n väliin mitään luvatonta. Minä äiti joka tietääkseni en eläissäni ole huumeisiin koskenut enkä käytä muutoinkaan mitään päihdyttäviä aineita (alkoholia, makeisia harvoin 1-3 krt/vuosi), kahvia lukuunottamatta.

Kahtena kertana unohdin laittaa kirjekuoreen lähettäjän nimen, joten dvd:t ja kirjat saivat odottaa avaamattomina kuukauden. Ei auttanut vaikka miten soitin heille, että se olen minä joka ne lähetin nimenomaan tyttäreni tilaa helpottamaan (rauhoittavaa meditatiivista musiikkia mm, ei mitään ”hörhöilyä”, eli siitäkään ei kyse ollut.

Myöskään tietokoneeseen ja kännykkään ei ollut mitään asiaa tyttärelläni kuukauteen. Eikä saanut katsoa edes kaverin kännykältä erästä lohduttavaa kuvaa jonka koetin tyttärelleni kaverin kautta lähettää nimenomaan helpottamaan hänen oloaan. Kuva oli pojasta joka eli pelkän happilaitteen varassa elämäänsä. Halusin antaa tyttärelleni perspektiiviä asioihin, ahdistihan häntä kovin, kun oli kotoa juuri haettu poliisivoimin vaikka olimme saaneet luvan tyttären kotona olemiseen, mutta joku käytti jälleen mielivaltaa.

Tuosta kaikestahan voisi joku ulkopuolinen päätellä, että minussa äidissä oli jotain epäilyttävää. Ainakin itselleni se tulee mieleen. Täysin käsittämätöntä. Herkempi saattaisi jo seota tällaisesta, alkaisi epäillä omaa mielenterveyttään, epäillä että olenko kenties skitsofreni, joka vain en tiedä, että itse on hullu. Kaiken lisäksi jos sattuu olemaan ihminen, joka haluaa nähdä omat vikansa, on tässä altis kaikenlaiseen vääränlaiseen itseenä kohdistuvaan epäilyyn. Nuorena äitinä jo varmaan epäilisin kovastikin olevani sokea itseni suhteen ja hakeutuisin hoitoon ja mitä ilmeisemmin tässä ajassa minut laitettaisiinkin syömään vähintäänkin kolmio lääkkeitä aivan turhan tähden. Pelkästään epäilyn tähden.
–
No nyt soitti lastensuojelusta se uusi työntekijä eli hän joka myös päättää asioistamme. Hän vaikuttaa niin mukavalle ja tervejärkiselle, kuten jo viimeksi huomasin. Lupasi lähettää sijoituspäätöksen, joten aiempi pelkoni oli turha. Tosin en sanonut muuta syytä, kuin että päiväkirjaa kirjoittelen ja tarvitsen ne paperit.

Oli jopa sitä mieltä, ettei ne nuoret yleensä ilman mitään syytä ota hatkoja laitoksesta. Sanoi haluavansa puhua nuoren kanssa asiasta erikseen sivussa virallisista neuvotteluista.Toivottavasti pääsisimme oikeasti tekemään yhteistyötä ja loppuisi tämä kurjuus. Kun vielä kuuli, että nuori täyttää pian jo 17 vuotta, sanoi että alkaa olla jo niin aikuisuuden kynnyksellä, että hänelle tuleekin antaa vastuuta vapauksien suhteen. Sitä totisesti toivon, ettei olisi taas vain rangaistukset ensijaisesti odottamassa ”tuhlaaja lasta” laitoksessa.

Nyt vain taas koettamaan kannustamaan lastani laitokseen.

—

TASKULAMPPUPOLIISEJA JA LAPIN RAUHAA

Poliisit olivat käyneet meillä sillä aikaa kun palelin vaaliteltalla. Poikani, pian  14v kertoi miten he kyselivät häneltä epäluuloisina, aivan kuin olisivat kuvitelleet pikkuveljen piilottelevan sisartaan. Olivat käyneet koko talon siivous ja vaatekomeroineen läpi taskulampun kanssa keskellä kirkasta päivää. Mitäköhän ne taskulamput siinä auttoivat. Ehkä pääsivät tunnelmaan sitä kautta.
Lähinnä naureskelimme tapahtunutta. Luultavasti heillä heräsi epäilys, kun en ollut vastannut puhelimeen pariin päivään juuri niiden vaalikiireitteni vuoksi.

Lastensuojelu ei ole ottanut yhteyttä pyynnöstäni huolimatta kahteen kuukauteen vedoten vain siihen seuraavaan palaveriinsa, jota ei ole kuulunut. Mutta heti kun laitoin sähköpostia, jossa pyysin kaikki heidän kirjauksensa, päätöksensä sekä suunnitelmansa, minulle soitettiin. Valitettavasti olin silloin kaupassa ja pyysin olemaan yhteydessä myöhemmin päivällä.

Tämä tapahtui kaksi päivä sitten, joten jää nähtäväksi soittavatko enää. Miksi minulla on tunne, etteivät he halua laittaa minulle niitä papereita postissa kuten pyysin? Miksi ihmeessä tulee tällainen tunne? Onko siihen perusteita, vai olenko vain tullut huvikseni tai väsymystäni epäluuloiseksi?

Miksi nuorisokodin yhteenvedossa ei mainuttu sanallakaan siitä, ettei tyttäreni edes ole ollut koko laitoksessa kuin sen yhden ainoan kuukauden? Miksi he ikäänkuin antavat ymmärtää siinä, että he kovasti tehneet töitä tyttäreni eteen? Miten kauan jouduin pyytämään heiltä esimerkiksi että ottaisivat tyttäreni ADD epäilyni vakavasti ja laittaisivat tutkimukset alulle. Lopulta laittoivat, kun puoli vuotta asiasta puhuin. Tuskin oma aloitteisesti sitä olisivat tehneet, ennemmin olisivat aloittaneet lääkityksen tyttärelleni.

Miksi minulla on koko ajan tässäkin tunne, ettei minua kuunnella, että minä olen vain jokin välttämätön paha tässä, entäpä tyttäreni sitten? Kuunnellaanko häntä, onko kuunneltu hänen ajatuksiaan?

Kuuntelin eilen koko päivän musiikkia, josta sain vain surullisen olon. Tein sen tarkoituksella. Kuka tilaamme itkisi, ellen itse. Surin oikein antaumuksella tytärtäni, jonka kanssa en ole voinut enää elää luonnollista äidin ja tyttären välistä elämää vuoteen. Eikä pikkuveli ole voinut elää iso siskonsa kanssa vuoteen, ennen  kun olivat aina kuin paita ja peppu. Marraskuussahan tulee vuosi täyteen siitä, kun tyttäreni itse otti yhteyttä hätäkeskukseen pahan olonsa vuoksi. (Silloin tehtiin kiireellinen sijoituspäätös). Olen ylpeä hänestä,että osasi silloin hakea apua, ettei tehnyt itselleen mitään kohtalokasta. Sitä hän vain nuoruuden tyhmyyttään ei liene oppinut, ettei hänenlaisensa herkkä ihminen tulisi senkään vuoksi käyttää lainkaan alkoholia.

Nythän hän on siinä vaarassa jatkuvasti, kun elelee karkuteillä kavereidensa kanssa. Tähän koettaa nuorisokoti myös koko ajan vedota, miksi sijoitus on pidettävä voimassa. Milloin ennenkään on lasta huostaanotetu alkoholin käytön vuoksi? Käytinhän minäkin nuorena kokeellisesti alkoholia, mutta ei siihen aikaan olisi puhettakaan ollut sen vuoksi laittaa lasta laitokseen. Kun ei tulisi olla senkään vuoksi, että lintsasi koulusta.

Olisi pitänyt löytyä muut keinot.

Haaveilin eilen suru musiikkia kuunnellessani pääsystä viikoksi asumaan metsään, paikkaan jossa kukaan ei kuulisi itkuani. Tunnen, miten sisälläni on valtava itku tästä julmasta asetelmasta, johon yhteiskunta on minut ja tyttäreni asettanut. Onko ollut oikein, että lapsi huostaanotetaan, jos on huoli lapsen koulun käymättömyydestä, jos on huoli lapsen alkoholin käytöstä ja tietoa pilven polttelusta? Minua ahdistaa tällainen yhteiskunta syvästi. Ei yhteiskunnan pidä puuttua tällaisiin asioihin. Puuttukoon murhiin ja isojen pamppujen talousrikoksiin. Puuttukoon väkivaltaan.

Yhteiskunnasta on löydyttävä muut keinot tavallisille perheille tai sitten tulee jättää ihmiset rauhaan! Kaikki tämä muu on kohtuutonta mielivaltaa!

Haaveilin olevani tyttären kanssa jossain Lapin suurissa metsissä, saisimme pilkkoa puita, sytyttää savusaunaa ja puuhellalla keittää aamukahveja. Pulahtaa hyiseen veteen. Poikakaveri mukana ellei muuten. Kaukana kaikista tämän maailman virkavalloista, jotka eivät kykene edes auttamaan ihmistä, pelkästään pahentamaan, pelkästään aiheuttamaan pelkoa, ahdistusta, turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa, epätoivoa.

Jos he tämän kaiken kuulisivat, lisäksi he sanoisivat (ovat jopa sanoneet),että juuri tästäkin syystä heille on kasvanut huoli, että äitikin on noin ahdistunut. Jumankekka,  ettei heillä kasva kuin herneenvarsia aivoissa vissiin.

Mitkä ovat syyt, että yhteiskuntaamme on siinnyt tällaista väkeä virkoihin, vieläpä muka ihmisiä auttamaan? Yliopistoissako on menty metsään vaiko missä? Olisi tutkimuksen paikka jo siinäkin mielessä, saatikka että selvitettäisiin ensin mielivaltaisia huostaanottoja, epäpäteviä sosiaalityöntekijöitä ym.  Me vielä jaksamme, koska minulla ja tyttärelläni on vahvat geenit, mutta entä he joilla ei ole.

—-

TYTTÄREN MIETTEITÄ KARKUREISSULTA LOKAKUUSSA

Taas olen, mitäpä muuta kuin koettanut kannustaa tytärtä palaamaan laitokseen. Huono vaihtoehto alkaa olla sekin, mutta mitä muuta voi kuin kehoittaa häntä sinne vaikka rangaistukset odottavatkin.
Samoin ovat koettaneet sisarukset hänelle puhua. Olen tuonut esille pelkoani valvomisen, alkoholin ja huumeiden käytön lisääntymisestä näin pitkän karkureissun aikana. Olen myös ääneen pohtinut, olenko epäonnistunut äitinä.
Näin hän o vastannut lokakuun aikana:

”Musta on tullu ainaki vuoden aikana paljon positiivisempi ja onnellisempi henkisesti vahvempi, kyl kaikki tietää et sä olet ihanin äiti mitä kellää voi olla ja etten mä sun takia tätä tee. Et oo epäonnistunu missään, mä itse sillon ku alotin yläasteen ryssin kouluni ku olin vaikea ja varmaan masentunu. Onhan mullakin pahat oloni, mut se johtuu tietenkin olosuhteista mitkä on ollu, ja on, tottakai, tiedäthän säkin sen. Nykymaailman nuorien kans työskentely on vaan tänä päivänä niin vaikeaa vääntöä,kusetuksia, ja pahaa oloa ihmisille. Jos kaikilla maailman miljoonilla nuorilla lapsilla olis alusta asti ollut joku enkeli sossuna, varmaan ihmeteltäskin miten kaikki asiat on hoidettu niin hyvin ja aidosti 🙂 se joka väittää olevansa ammattilainen työssään vaan sen takia että on lukenu pari kirjaa työstä jne,eikä oikeasti siis tee muuta kuin sitä mitä paperissa lukee,on sellasia ilkeitä itsekeskesiä akkoja..Ja sit ne jotka on oikeesti aitoja ja osaa auttaa, niitä ei voi missään nimes kuunnella koska he eivät ole ammattilaisia.. Tuli mieleen se mitä se mun laitoksen kylmämielinen vastaava ohjaaja sano A:lle(sisko) sillon tyyliin että, antaa ammattilaisten hoitaa siskosi jne..”

”Äiti en haluu menettää teitä. Kohta on joulukin ja mun täytyy sitä ennen päästä takas jaloilleen. En pysty siihen, ellei teitä ois. Sitä vaan jämähtää, eikä ajankuluu huomaa. Kai sä uskot että ootte mulle kaikki kaikes, aina ja ikuisesti.”

”Mä vaan ajattelen tääll teitä joka päivä. Mutten saa aikaseks mitään. Onko T. raskaana?”

”Mä en tuu syrjäytyy teistä. Mull on aina ollut luotettavin side teihin ja rakkain. Tää on vaan tämä vaihe, kun maailman pahuus potkii päähän.”

”Sä äiti olet ihana. Musta tuntuu että kyl pitäs sua johonkin tulla tapaamaan. P:lläkin sua ikävä ja se on alkanut skarppaa, ei oo dokaillu eikä pelleilly mitään ja oikeesti tuntuu siltä et se on ruvennu pitää kunnolla mun hyvinvoinnista huolta..En mä tykkää spurguilusta, oikeesti en mä oo mikää doku täällä 😦 vaik oonkin ns.vapaalla, mä osaan elää ihmisiks. Mua oksettaa kaikki huutavat känniääliöt sunmuut paskat. ”

Näistä viesteilyistä aina sitten päättelen asioita näkemättä 16 v tytärtäni lainkaan koska en voi rikkoa lakia. ?

Nuorisokoti toivoo, että infoan heitäkin missä mennään ja toki infoankin. Mutta välillä vain turhautuu ja väsyy, heillähän on AINA kaikkeen vastaus, että miten ongelmainen tyttäreni yhä onkaan ja miten heillä on se kuuluisa HUOLI. Lastensuojelusta ei kylläkään kuulu mitään yleensä. Nyt kun lastensuojelun tämä pää”suojelija” vielä vaihtui, en ole kuullut mitään kuukausiin. Ja aika kuluu, tyttäreni elämä kuluu, ei koulua, ei kotia. Poikakaveri on, mutta alkoholia käyttää.

Olen ehdottanut tyttärelleni, että isänsä voisi hakea hänet ja viedä nuorisokotiin, jos oma päättäminen on vaikeaa. Tietenkään hän ei siihen vastaa, niin minäkin olisin hänen iässään siirtänyt hamaan tulevaan menon jonnekin mistä tietää, että rangaistukset odottavat. Välittömästi otetaan mm. puhelin pois ainakin kolmeksi viikoksi, ei puhettakaan tietokoneen käytöstä. Postia ei saa lähettää kuin omat vanhemmat eikä niitäkään edes avata jos äiti on unohtanut merkata lähettäjän nimen ja sittenkin paketti avataan ohjaajan läsnäollessa, tarkistetaan jopa dvd tarkasti, ettei äiti vain ole lähettänyut mitään vaarallista mukana. Kavereiden kännyköitä ei saa edes vilkuilla, ettei ole vain jotain haitallista ulkomaailmasta jne jne.

Mikä epäluottamus! Tee tässä sitten yhteistyötä! En ole kyllä eläissäni joutunut näin ristiriitaisen tilanteen äärelle.

Miten minä suurperheen äitinä ja normaali maalaisjärjen käytön omaavana voin olla tällaisten toimijoiden kanssa yhteistyössä? Toistaiseksi tämä nuorisokoti sanoo lastensuojelulle, että perhe on yhteistyökykyinen. No siihen minut on kasvatettu pienestä pitäen, mutta alkaa olla paukut vähissä.

No niin. Lähden taas vaalikiertueelle tästä, saa hiukan muuta ajateltavaa. Samalla voin tehdä tätäkin asiaa askel kerrallaan näkyvämmäksi.

—–

OLEMME NORMAALI PERHE VAIKKA NUORI ONKIN SIJOITETTU. MIKSI NÄIN?

16.10.2012

Kuuntelin Aamusydämellä ohjelmaa, jossa haastateltiin aikuisia nuoria joilla oli huostaanotto kokemus lapsuudesta ja nuoruudesta. Molempien kotona oli alkoholitausta. Heidän tapauksessaan huostaanotto on ollut siis pelkästään hyvä ja oikea apu.
Toinen ohjelma tuli vastikään Dokumentti projetissa Arvo. Siinä pohdittiin mm, onko huostaanotto parempi vaihtoehto kuin siivousapu.Tässä ohjelmassa tuli esille se toinen puoli, se miten järjetöntä voi nykyisin olla mihin kaikkeen tarjotaan ainoastaan huostaanottoa, eikä sitä siivousapua.

Näitä kuunnellessa tuli mieleen, miten itsellänikin on ollut lähes koko elämäni ajalta sellainen käsitys, että huostaanotoissa etupäässä kyse jotain päihdetaustasta tai niin vaikeasta sairaudesta perheessä, että vanhemmat ovat jo pidemmässä sairaalahoidossa tai että vanhemmat ovat jo kuolleet.

Näin on varmasti ennen ollutkin. Ennen kultaista yksityistämisen aikakautta. Kaikkiin muihin tilapäis ongelmiin, kuten hetkellinen sairastuminen, taloudelliset vaikeudet  tai jotain muuta erityistoimia vaativiin tilanteisiin sai vielä ainakin 90 luvun alkupuolella kodinhoitajia. Monia tosin nolotti sekin avun pyytäminen. Joku sanoikin minulle, ettei iki maailmassa alentuisi pyytämään apua kunnalta, kun satuin kertomaan hänelle turvautuneeni kodinhoitajan apuun lastenhoidollisessa asiassa. Muistan miten itseänikin jossain tietyssä seurassa olisi nolottanut sanoa, että olen joutunut turvautua kodinhoitajaan. Harvoin siihenkään aikaan enää kodinhoitajat osallistuivat kaikkiin kodin töihin kuten vielä aiemmilla vuosikymmenillä. Moni kodinhoitaja sanoi minulle, ettei sitten tee muuta kuin ruuan lapsille. Mutta itse jos oli väsynyt vaikkapa uuden lapsen syntymän jälkeen tai muuta, oli sekin apu kullan arvoinen. Kyllä siinä tuli nieltyä kaikki turha ylpeys, jotta lapset vain saisivat parhaan mahdollisen hoidon.

Tänään huomaan olevani itse huostaanotetun lapsen äiti ja syystä, ettei lapselleni löytynyt ennalta ehkäiseviä tukitoimia missään vaiheessa, kun lintsaukset seiska luokalla alkoivat. Yhden kerran saimme perhetyöntekijän kotiin avuksi herättelemään lasta aamuisin. Niin vaikeita olivat aamuiset selviämiset kouluun. Perhetyöntekijän apu oli myös tuiki tärkeä ja koin sen todella hyvänä tukena.

Odotimme vuoden ajan pääsyä johonkin erityisluokalle, mutta niitä oli vain vaikeasti vammaisille, ei niinkään tällaiselle keskittymisvaikeuksista kärsivälle levottomalle nuorelle. Psykologia ei koulusta löytynyt, eikä muita vastaavia apuja kuin ehkä kerran kuussa joku kävi koululla, muttei useinkaan ehtinyt jokaista tarvitsevaa nuorta tavata. Omalle nuorelleni saatiin aika kerran, mutta hän oli silloinkin lähtenyt kesken koulu päivän lähimpään hampurilaisbaariin kavereidensa kanssa.
Omana kouluaikana oli vielä niin kutsuttu tarkkailuluokka, peräänkuulutin nytkin sellaista muttei ollut. Vastaavanlainen koulu oli kyllä ja suht lähellä kotiamme, mutta se oli koko sen vuoden täynnä, kun sen ovea kolkuttelimme epätoivoisina.

Koko tämän odottelemisen ajan lastensuojelu (johon olin ottanut yhteyttä, koska kaikkialla neuvottiin ottamaan yhteys kunnan sosiaalitoimeen ja sosiaalitoimesta sanottiin, että he eivät voi auttaa, ettei heillä ole siihen resursseja, mutta jos otatte yhteyden lastensuojeluun, saatte avun. Eli kehoitettiin tekemään itse lastensuojeluilmoitus apua saadakseen ja tein työtä käskettyä).
Saimmekin sitetn sen kiitettävästi toimineen perhetyöntekijän avuksi herättelemään tytärtäni kouluun. Tyttäreni kärsi siihen aikaan unettomuudesta, muttei ollut puhettakaan mistään psykologin avusta siihen sen hetken suurimpaan ongelmaan.

Lastensuojelusta sanoivat koko ajan, että ei sinne ”tarkkislaisten” kouluun tulisi olemaan paikkoja ja ehdottivat jo hyvin varhaisessa vaiheessa nuorisokotia. Ja kun tyttäreni jäi sitten luokalle ja jatkoi lintsaamista, eikä mistään saanut mitään apua, kehoitettiin vain huostaanoton vaihtoehtoon, mitä siinä vanhempana muuta saattoi tehdä kuin suostua?

Nyt tyttäreni on ollut laitokseen sijoitettuna kaukana pois kotoa jo lähes 9 kk ja on ollut laitoksessa vain reilun kuukauden. Kaiken muun ajan karanneena, koska hän ei halua olla niin kaukana sijoitettuna. Kenen etua tämä palvelee? Lisäksi kaupan päälle mitä luultavimmin minä äitinä olen saanut leiman, että minussahan täytyy myös olla jotain vikaa. Onhan yleisesti vallallla käsitys, että huostaanotetun lapsen perheessä on se vika. Vaikka tyttäreni tulevaisuus on tässä kyseessä, kyllä minuakin sapettaa ja ottaa kunnialle se, miten moni saattaa luulla minusta aivan riittävän kelpo ja normaali äidistä,että olen alkoholisti tai herraties mitä! Toki minäkin olen sydänvikani tiimoilta ja monilta vaikeilta ajoilta kärsinyt ajottaisia ehkä jonkin sortin masennuksia, muttei niistä mikään milloinkaan ole ollut syy huostaanottoon. Olen kuullut joiltain sellaistakin, että olisi. Jos näin on, ihmettelen yhä vain enemmän, eikö lastensuojelu näe enää metsää puilta? Kodinhoitajiahan tällaiseen tulisi olla avuksi, eikä kokonaista tolkuttoman kallista huostaaottoa, voi herranpieksut tätä maata!

Silloin kodinhoitaja aikoihin jaksoin vielä niellä ylpeyteni ja toki jaksan yhä, mutta kyllä tulen vaatimaan yhteiskunnalta vielä takaisin kaiken tämän tuskan kestämisen, minkä huostaanotto on aiheuttanut. Koko huostaanottoa ei olisi milloinkaan tarvittu, jos olisi ollut ennalta ehkäisevät vaihtoehdot ylipäätään olemassa.

Kenen etua tämä on palvellut? Olen jättänyt selvityspyynnön nuortani koskevassa asiassa lastensuojeluun kuukausia sitten johon he lupasivat palata palaverinsa jälkeen. Milloinkohan tämä palaveri mahdollisesti pidetään? Missä viipyy se kuuluisa yhteistyö?

Tämä yksityinen nuorisokoti toki haluaa pitää asiakkaansa, 200-300e/pvä juoksee tili, tottakai he kannattavat sijoitusta, vaikka tällätavoin täysin toimimattomanakin. Tottakai he voivat myös aidosti olla huolissaan nuoresta. Mutta kuka tarttuu toimeen, kun tällaisesta tavasta toimia ei ole apua ?
Minun tyttäreni päätöksiä odotellessa  ajautuu yhä syvemmälle syövereihin, juuri niihin pahimpiin pelkoihimme mihin nuoremme saattavat päätyä. Voidaan sanoa, että nuori itse aiheuttaa ongelmansa karkaamisellaan. Mutta niin kauan kun hän on alaikäinen, yhteiskunnan myöskään ei tule edes auttaa nuoren tilaa vain pahenemaan. On viimein alettava kuulla myös nuorta, kuten tuossakin Aamusydämellä ohjelmassa tuli ilmi nuorten itsensä suusta tämäkin puute.

Kenen etua tässä palvellaan? Tämä pattitilanne on kestänyt nyt 9 kuukautta.

Kukaan ei kuuntele huostaanotetun vanhempaa koska oletuksena on, että vanhemmassahan täytyy se vika olla! (Lastensuojelu ei niin tietääkseni oleta, koska tietää jo taustamme, mutta ulkopuoliset muut tahot ovat ennakkoluuloja täynnään!)

Ja ongelma tässä odotellessa yhä vain pahenee.

Oma tarinani on vain yksi lukuisista muista. Sijoituksia tapahtuu, koska kunnilla ei ole tarjota ennaltaehkäisevää tukea, mutta valtio tukee huostaanottoja.
—

LOKAKUUN LIIKE ON PERUSTETTU

Lokakuun liike (LL) / Ohjelmanjulistus

Lokakuun liike: 10 pyyntöä päättäjille

Toiveet ja tarpeet uudenlaisesta, rakentavasta, auttavasta sekä kansalaisia kuuntelevasta ja eheyttävästä lastensuojelusta synnyttivät Lokakuun liikkeen.

Se on ”yhden asian liike” kaltoinkohdeltujen lastensuojeluperheiden auttamiseksi. Liike on avoin kaikille Suomessa asuville. Tahdomme kohentaa kodistaan pois sijoitettujen lasten ja heidän vanhempiensa oikeusturvaa sekä palauttaa pahoiksi leimatuille lastensuojeluperheille ihmisarvon, joka heille kuuluu.

Välittämme niin Suomeen kuin Venäjällekin realistista ja totuudenmukaista kuvaa Suomen lastensuojelusta.

Vetoamme maamme poliittisiin päättäjiin ja lastensuojelijoihin:

1) Pyydämme, että te vähentäisitte lastemme sijoituksia, sillä kukaan ei tiedä, mitä lapsillemme tapahtuu bisnekseksi muuttuneessa sijaishuollossa.

2) Pyydämme, että te ehkäisisitte sijoituksia palauttamalla peruspalvelut eli kunnollisen, nykytarpeisiin vastaavan avohuollon tukitoimineen. Me emme tarvitse maahan lisää epäpäteviä sosiaalityöntekijöitä. Me tarvitsemme kodinhoitajia.

3) Pyydämme teitä pohtimaan, miten aloitteet pysyvästä huostaanotosta ja sijaisperheen adoptio-oikeudesta liittyvät lastensuojelulain tavoitteeseen: huostaanoton tilapäisyyteen ja perheiden jälleenyhdistämiseen.

4) Pyydämme, että sosiaalitoimen ratkaisut saatetaan valvonnan alle. Toimien ja päätösten oikeellisuutta ja lainmukaisuutta on todisteellisesti seurattava. Vääriin ja oletuspohjaisiin kirjauksiin on puututtava. Asiakkaalle on selkeästi annettava korjausmahdollisuus häntä koskeviin merkintöihin.

5) Pyydämme, että viranomaisille määrätään sanktiot vääristä, menettelysäädösten vastaisista päätöksistä. Perheillä, jotka joutuvat laittomuuksien uhriksi, tulee olla oikeus vahingonkorvauksiin.

6) Pyydämme, että myöntäisitte lastensuojelun palvelujärjestelmän olevan vakavassa kriisissä. Pyydämme teitä tarkastelemaan perhepolitiikkaa ja kysymään, ollaanko siinä menty vikasuuntaan.

7) Pyydämme, että koettujen vääryyksien paljastamiseksi käynnistäisitte puolueettoman, laajan sijaishuollon selvityksen, kuten muissa Pohjoismaissa on tehty.

8) Pyydämme, että lopetatte ratkaisujen etsimisen valvontakulttuurista, viranomaisten yhteistyöstä, tietosuojan murtamisesta ja järjestelmää ruuhkauttavan lastensuojeluilmoitustehtailun tehostamisesta.

9) Pyydämme, että te papereiden liikuttelun sijaan kannustaisitte meitä vanhemmuudessa, ja siirtäisitte huomion varhaiseen tukeen. Että te uskoisitte meihin isinä ja äiteinä, ettekä näkisi meitä vain mahdollisina riskeinä ja uhkina, sitä me pyydämme. Vain tukea ja apua, muuta emme pyydä.

10) Lopuksi pyydämme kunnianpalautusta pahoiksi leimatuille lastensuojeluperheille. Pyydämme, että te näkisitte meidät.

Lokakuulaiset tulevat järjestämään tapahtumia, joilla kiinnitetään huomiota lastensuojelun epäkohtiin. Ensimmäinen tempauksemme on venäläisäideille suunnattu yhteisvastuukirje.

Lokakuun liike

— Maria Syvälä, toimittaja, kirjailija, Siuro.

— Ani Leikonniemi, sosiaaliohjaaja, vertaisohjaaja, Turku.

VARKAUTTA JA VÄSYMYSTÄ

9.10.2012

Tytär soitti yhtenä iltana itkien, ettei jaksa tällaista elämää. Että hänkin haluaa normaalin elämän. Kehotin häntä palaamaan laitokseen, jotta normaali eläminen toteutuisi nopeammin. Tietenkin hän kokee olevansa umpikujassa, koska rangaistukset odottavat laitokseen palattaessa.

Muutama päivä on masentanut se, miten niin moni suomalainen on täysin sokea tälle kaikelle. Kaikki vain hokevat sitä samaa, miten tärkeä on laittaa se tyttö kuriin ja järjestykseen. Hyvänen aika, eikö kyetä näkemään, ettei kaikkia vain laiteta kuriin ja järjestykseen. Miten ihmeessä tämän maan kansalaiset ovat niin jumalattoman alistuvaista sorttia. Itsestään selvyytenä pidetään systeemiä, vaikkei se edes toimisi!

Eräänä aamuna yksi ennakko odotettavissa ollut miltei tilastollinen tosiasia toteutui. Eräs äiti soittaa, että heidän talossaan on käynyt varkaita. Luettelee parin tonnin edestä tavaroita, jotka kuulemma tyttäreni on varastanut. Uskon kaiken helpostikin, eihän hänelle tule rahaa mistään, elää poikakaverin siivellä, joka työtön hänkin.

Olen pahoillani kaikesta ja suostun luonnollisestikin, että hän ilmoittaa poliisille. Ensimmäinen ajatukseni on, että tästä se lähtee tämä syrjäytyminen, joka yhteiskunta niin uhkakuvailee itse aiheuttaen toimillaan kaiken sen.

Soitan tyttärelle, selviää että tämä perhe on tuttu, heitä oli siellä bileissä 15 nuorta. Hän myöntää ottaneensa puhelimen, muuta ei. Poikani soittaa tälle perheen äidille, jonka talossa varkaus tehty. Alkaa selvitä, ettei tytär olisikaan ottanut kuin puhelimen. Varkaus se on silti ja kehotan tytärtäni palauttamaan puhelimen. (Häneltä itseltään varastattiin vastikään itse ostamansa puhelin).

Poliisi soittaa ja pyytää tytärtä kuulusteluun. Tuumaamme yhdessä, että voi olla mahdottomuus saada häntä sinne, koska on karkureissulla. Huomaan, miten joka päiväistä on poliisillekin nämä nuorten karkaamiset. Puhuihan nuorisokodin johtajakin nuorten suosimasta muotisanasta ”ottaa hatkat”. Tämähän on jo niin monen nuoren arkipäivää.

Suljetulle osastollehan tyttärenikin monet kaverit ovat joutuneet jo jopa 14 vuotiaat, eivät siksi, että olisivat psykoosissa vaan koska koko ajan karkailevat ja heidäthän on saatava kuriin!

Facebookin kautta järjestettiin syyskuussa yhteinen tapahtuma, kynttilän sytytys kodeissa pienen Erikan muistolle.

Saatana(anteeksi en yleensä kiroile kuin hädässä) herätkää!

Yksikään sosiaalitoimen ihminen ei minua hämmästytä niinkään, mutta minua hämmästyttää tämä kansa, joka alistuu aivan kaikkeen. Uskoo Ylempiin tahoihin enemmän kuin Jumalaan.  Nyt loppui tämä minunkin ainainen kitinä ainakin tältä illalta, tämä  hetkellinen masentuminen, alan selvittää mihin YK:n ihmisoikeuteen tästä nyt alkaisi valittaa. Muistan taas ne kaikki nuoret, jotka itse olen omin silmin tavannut. Tavallisia nuoria, lähes vielä lapsia ja suljetulla ovat pahemmissa oloissa kuin vangit. Ovatko he todellakin niin pahoja?

Ja oikein kuulen korvissani taas, kuinka joku jaksaa kitistä, miten on väärin valittaa kun Suomessa sentään on niin hyvin asiat ja moitteettomasti toimivat laitokset jne. Sanonko mitä ajattelen. No en sano, täällähän on niin hirveän pelottavaa jos sanoo jotain oikein ikävää ihan ääneen, voi voi, kyllä on kamalaa, voi mennä pullanpala joltain väärään kurkkuun.

KIRJE SOSIAALITOIMELLE

   HYVÄ SOSIAALITOIMI

Tyttäreni on ollut suostumuksellamme kohtuuttomien lintsausten vuoksi huostaanotettuna marraskuusta 2011 lähtien. Ensimmäiset 2 (kaksi) kk väliaikaisessa sijoituspaikassa lähellä kotia menikin hyvin. Tytär kulki joka päivä henkilöautolla, sitten junalla ja bussilla omaan kouluunsa ja iltaisin takaisin sijoituspaikkaansa ilman karkaamisia. Hän ja tyttäreni sisarukset sekä omat vanhempani koettiin paikka hyväksi juuri siitä syystä, että tyttäreni sitoutui paikkaan kohtuullisen hyvillä mielin.

Seuraavat kuluneet pian 9 (yhdeksän) kuukautta hän on ollut sijoitettuna kauas kotoa olevaan nuorisokotiin,josta vain n.1 (yksi)kk ja 1.5 (puolitoista) viikkoa hän on ollut laitoksessa paikanpäällä. Loput 7 (seitsemän) kuukautta ja 3 (kolme) viikkoa hän hän on ollut karkuteillä. (Omasta kotikunnastamme ei löytynyt paikkaa).

Tilanteen tekee surullisimmaksi se, että hän ei näin ollen voi tulla edes kotiin, koska tietää, että äitinä minulla on velvollisuus ilmoittaa lapseni olinpaikka viranomaisille. Ja sitähän hän ei halua. Ja kun tarpeeksi kauan aikaa kuluu ”maan alla”, ja minulla huoli lapsestani ,jota en saa enkä voi edes nähdä, en minäkään lopulta enää  tahdo tukea tällaista lastensuojelun järjestelmää. Lisäksi kaikki hänen lääkäri ym. selvitykset ovat kesken eivätkä luonnollisesti etene mihinkään.

Kunnan näkökulmasta katsoen  myös rahaa palaa joka päivä laitokseen hirvittäviä summia, jossa tyttäreni ei edes ole kuluttamassa.

Meidän tapauksessamme tämän kyseisen systeemin ylläpitämisellä luodaan nuorelle ainoaksi väyläksi piileskelemisen ja sitä kautta yhteiskunnallisen eriarvoistumisen lopullisuuden, sekä erittäin suuren riskin nyt viimeistään ajautua alkoholi/huumeriippuvuuteen. Systeemi näin ollen oikein tukemalla tukee tähän kehitykseen.

Kesällä kävi lisäksi outo kuvio, johon en ole saanut vieläkään selvyyttä. Silloinen lastensuojelun johtava työntekijä sekä sosiaalitoimesta henkilö tulivat ennakkoon soittamatta kotiini(tytär oli karkutiellään) ilmoittamaan, että huostaanotto puretaankin toimimattomana. Olin hämmästynyt, joskin myös iloinen,  ja kysyin ,että saammeko sitten vaikka kotiin jotain tukea, jotta saan tyttäreni menemään kouluun tai että ehkä viimein voisimme aloittaa suunnittelemamme nettikouluopiskelun. Näin alustavasti luvattiin ja sovittiin, että tytär saa asua kotonaan sosiaalityöntekijöiden  loman ajan eli reilun kuukauden päivät. Olimme iloisia asiasta, tosin tytär saapuikin kotiin hiukan epävarmana, että onko äidillä ja sosiaalitoimella jokin yhteinen ansa nyt kyseessä. Muutaman päivän perästä eräänä aamuna kotimme oveen koputettiin. Olin aamutakissa kahvilla siinä. Tytär nukkui vielä, olimme edellisiltana keskustelleet myöhään yöhön lapsuuden kokemuksista, niiden vaikutuksista tähän päivään jne.

Ovella seisoi kolme tuntematonta ihmistä, jotka sanoivat, että tulivat hakemaan tyttäreni.  Olin ihmeissäni ja kerroin että nyt on varmasti tullut jokin erehdys, että saimme juuri luvan tyttäreni asumiseen kotona heinäkuun yli. Kyselin heiltä perusteluja, mutta he eivät sanoneet mitään muuta kuin että tämä on määräys ylemmältä taholta. Koetin kysyä kuka on määräyksen takana, mutta he sivuuttivat kysymykseni. Lopulta sanoin, että soitan kyllä poliisit paikalle, ellen saa tietää nimeä kuka on tämän määräyksen takana.

Johon osoitti sormella olkansa ylitse tämä skrode mies (myöhemmin ymmärsin hänet vartijaksi) pihan perälle, että siellä he jo ovatkin, poliisit. (Heitä tosiaan oli siellä, kaksi poliisia ja yksi vartija). Ymmärsin oitis, ettei tässä  suinkaan perhettä suojeltu, vaan sosiaalitoimea perheeltä. Käsitin siinä hetkessä koko maamme tilan kaikessa karmeudessaan muistaen monen muun kertomuksia. Silmissäni vilisi nauhana kaikki toisenmaailmansodan aikaiset kodeista järjettömät pidätykset. Vai ehkä olin sittenkin väärässä, minullahan oli rikollinen tytär. Tytär joka ei halunnut käydä koulua. Tietenkin se oikeutti yhteiskuntaa käyttämään varoja jopa kuuden ihmisen työaikaan?

Myöhemmin soitin ja penäsin tämän käskynantajan nimeä ja sainkin jonkun nimen. Yhtäkkiä selvisi, että johtavalla lastensuojelun sosiaalityöntekijällä olikin vielä oma ylempi esimies, joka oli päätöksen antanut. Soitin hänelle ja huomasin heti, ettei hän kuulunut niihin jotka keskustelevat asiakkaiden kanssa vaan siihen tehtävään  on erikseen määrätty alempi toimihenkilö (eli sosiaalityöntekijä). Jostain syystä olin kuitenkin onnistunut ohittamaan nämä väliportaat. Hän kuitenkin lupasi selvittää asiaa ja palata myöhemmin iltapäivällä siihen. Koskaan hän ei tosin itse soittanut, vaan laittoi alaisensa asialle. Hän oli mitä ilmeisemmin kuitenkin henkilö huipulta, joka sieltä määräili meidänkin perheen asioita näkemättä meitä, minua ja tytärtäni milloinkaan kasvoista kasvoihin. Erikoinen tilanne. Kylmä puistatus kulkee yhä selkäpiitäni pitkin muistaessani metalliselta tuntuneen keskustelumme.

Saimme selville oman lastensuojelu henkilömme tultua lomalta, että hänen tämä meille mystiseksi jäänyt sosiaalityön esimiehen esimies olikin sanonut, ettei huostaanottoa pureta.

–

Tyttäreni olisi siis täytynyt saada jo seiska luokalta lintsausten alettua aivan ensimmäiseksi keskittymishäiriötilan tai muun kaltaiset tutkimukset sekä muita tukitoimia. Toivoimme siihen aikaan myös pääsyä erityiskouluun, jossa mm. tarkkaavaisuushäiriöiselle olisi paremmat mahdollisuudet, mutta joka kerta jokaisessa paikassa sanottiin koulun olevan jo täynnä. Eli  sosiaalitoimella ei ollut antaa muuta ehdotusta kuin nuorisokoti, mikä jo silloin tuntui täysin kohtuuttomalta, mutta johon lopulta hyvin käyttäyttyvänä vanhempana koin joutuvani suostua.

Korostan tässä nyt yhdeksän kuukautta kestänyttä toimimatonta huostaaottoa ja sen yhä kurjistuneita seurauksia, että kiinnittäisitte pykälien sijaan nyt huomionne maalaisjärkeen tässä hullunkurisessa tilanteessamme. Toivon myös todellista aitoa yhteistyötä, en sellaista jossa alempi toimihenkilö kyselee tilanteestamme ja toivoo meiltä täydellistä avoimuutta ja kun sitä annamme, emme saa vastausta, emme vuorovaikutteista aitoa lähestymistapaa vaan ainoa tapa teillä hoitaa asia on keskustella perheemme asioita keskenänne, ei perheen kanssa sataprosenttisesti avoimena. Itse te kyllä avoimuutta odotatte meiltä ja sitä pääsääntöisesti olenkin noudattanut tunnollisesti.

Kaikki yhteiset perhejuhlamme tämän menossa olevan yhdeksän kuukauden aikana, sisarusten valmistujaisjuhlat, äidin 50v juhla, mummon ja papan hääpäivä juhla, papan 75-v juhla ja normaalit syntymäpäivät on tyttäreni joutunut olla ”maan alla” kuusitoista vuotiaana. Yhteenkään juhlaan hän ei ole uskaltanut osallistua peläten, että hänet ilmiannetaan poliisille, mikä myös minun velvollisuuteni olisi ollut. Koko perhe, mukaan lukien perheenä omat vanhempani, olemme kärsineet tällaisesta epätodellisesta elämästä. Etenkin tyttäremme puolesta olemme hyvin surullisia, hänellä se vaikein taakka on tullut kannettavaksi  Suomen maassa.

Kun soitan ja kysyn lastensuojelusta, mitä aioitte tehdä tyttäreni löytymiseksi, he lupaavat keskustella palavereissa, palavereissa jotka tuntuvat kestävän loputtomiin, viikko- tai kuukausi kaupalla, ja elämä kulkee ohitsemme, etenkin tyttäreni ohitse siellä jossain.

Vaadinkin siis nyt tässä julkisesti tyttäreni huostaanoton purkua mitä pikimmin täysin kannattamattomana sekä tyttäreni tilannetta vain pahentaneena vaihtoehtona. Voimme myös keskustella mahdollisuudesta vielä yrittää sijoitusta oman kotipaikkamme yksikköön, mikäli sekään enää onnistuu näin pitkälle päässeen ”vapauden” maun myötä.

Täytyy olla muita mahdollisuuksia, ja ellei ole, otan sydämellisesti vastaan omasta elämästämme itse huolta kantamisen. Toivon myös tällöin saavamme elää oma elämämme ilman yhteiskunnan puuttumista asioihimme, sentään vapaassa maassa kun olemme?

Terveisin,

kalligrafi, opiskelija,

8 lapsen äiti

Laila Helena Lepistö

Espoo

AHDISTUS YHTEISKUNTAA KOHTAAN LISÄÄNTYY

Ja tietoisuus, että mikäli ilmaisen ahdistukseni jollekin viranomaiselle, eli lastensuojeluun, kuraattorille, psykologille, työterveyshuoltoon mihin tahansa heistä, niin se tieto informoidaan eteenpäin HUOLENA ja kaikki tämä sama runba kiertää kehää ikuisesti.

En ole kuullut tyttärestäni päivä kausiin. Ainut kanava yhteydenpitoon on facebook. En voi olla miettimättä päivä päivältä enemmän sitä, miten tämä järjetön tila on syntynyt vain lasten”suojelun” tähden. Tämä tila, jossa lapseni piileskelee myös minulta.

Huostaanotto ei ole ratkaissut ongelmaa millään tavoin, päinvastoin vain pahentanut asiaa. Ja muu maailma ympärilläni hyörii vain samaa rataa ostoksiaan tehden tyytyväisenä.

Niin harva ihminen on hereillä.

Eilenkin olin tukemassa afganistanilaisia nälkälakkolaisia ja todistamassa, miten telttaleiriltä tuli häätö toiseen paikkaan, kansalaistorille, jonka luulin olevan siis kansalaisten tila. Vaan mitä kuulinkaan, kuulemma eduskunta on ostanut sen hiksien maapläntin. Ja minkäköhän vuoksi? Ei mitenkään tule mieleen ensimmäisenä, että osti koska Occupy liike on leiriytynyt paikassa jo vuoden päivät.

Sitten naureskellaan ihmisille jotka luovat salaliittoteorioita. Eikö tämäkin jos mikä ole omiaan epäilemään sitä. Tulee väistämättä ajatus diktatuurista. Pelottavasta diktatuurista, joka tukehdutetaan vapaan markkinoinnin aivoja sumentavaan höyryyn.

Voi voi. Kun nyt ei vain sosiaalitoimi kuulisi miten ahdistunut olenkaan. Hehän saattavat huolestua tässä minun nuorimmaisesta lapsestanikin, ajatella tällaisen epävakaan äidin seurassa joutuu elämään. Joko heräsi HUOLI. Minähän en varmastikaan vain näe omaa tilaani nyt.

Voi hulluus tätä maata.

YKSI HAASTATTELU LASTEN”SUOJELUN” TILASTA MAASSAMME

Pyysin omien kokemusteni tueksi muiden kokemuksia lastensuojelun tilasta tämän kunnallisvaaliehdokkuuteni vuoksi ja sain tämän haastattelun, niin toden ja omia näkemyksiäni tukevan.

 

” Nämä ovat kokonaisuudessaan vastaukseni Revanssilehteen tehdystä jutusta. Monta kohtaa, monta ajatusta.

 

”Kevään 1 / 2012 MTKL (Mielenterveyden Keskusliiton) jäsenlehti Revanssin antamani haastattelu:

tekijä: Ani Leikonniemi päivä: 12. maaliskuuta 2012 kello 19:43

 

Haastattelukysymyksiä huostaanoton ja lastensuojelupalveluiden epäkohdista:

1. Huostaanotot ja lastensuojelupalveluiden käyttö on viime vuosina lisääntynyt. Mikä mielestäsi tähän on syynä?

– yhtenä syynä taatusti se, etteivät lastensuojeluviranomaiset tunne työvälinettään eli lastensuojelulakia. Laiminlyödään lslain menettelysäännöksiä, jotka ovat pohjana koko lastensuojelutyölle; asiakassuunnitelmissa (ls laki 30§) pyöritetään fraaseja, ei pidetä tarvittavia neuvotteluja (ls laki 31§), ei kartoiteta läheisverkostoa (ls laki32§), ei huolehdita asioiden kirjaamisesta (ls laki 33§)

 

– laiminlyödään (ls laki20§) lapsen osallisuus. Laiminlyödään siis lapsen mielipiteen selvittämien ja kuuleminen. Päätöksiin saatetaan kirjata esim. ”lasta ei ole kuultu hänen nuoren ikänsä vuoksi” vaikka laki velvoittaa selvittämään myös alle 12 vuotiaan lapsen mielipiteen

 

– laiminlyödään avohuollon tukitoimien (34 §) mahdollisuuksien käyttö. Karmeimmissa tapauksissa perhe ei edes tiedä saavansa avohuollon tukitoimia siinä määrin kuin viranomaiset niitä mieltävät antavansa. Ja tästä seuraa se, että kiireellinen sijoituspäätös ja siitä johtuva huostaanottopäätös perustellaan ”perheelle annetut runsaatkaan avohuollon tukitoimet eivät ole olleet riittäviä”. Ja kuitenkin laki määrää sen, että avohuollon tukitoimet tulee järjestää yhteistyössä perheen kanssa ja, että ne tulee kirjata asiakassuunnitelmaan, joka tulee laatia lain vaatimusten mukaan yhteistyössä perheen kanssa.

 

– perheiden kanssa ei tehdä yhteistyötä (asiakkaan oikeus laadultaan hyvään sosiaalihuoltoon ja hyvään kohteluun (2 luku 4§) siten, että oikeasti kerrottaisiin lastensuojelun pyrkimykset. Tällä tarkoitan sitä, että viranomaisilla saattaa olla erittäin selkeä kuva perheen ongelmista mutta tätä ongelmaa ei pureta perheen kanssa. Lopputuloksena saataa olla viranomaisten taholta olettamuksiin ja mielikuviin perustuvia luuloja perheestä. Ei todellista kuvaa perheen arjesta

 

– asiakaskirjauksia, joita tehdään aina, kun ollaan yhteydessä perheeseen, ei tuoda näkyviksi asiakkaalle. Näissä asiakaskirjauksissa, joita perheet eivät tiedä heistä kirjattavankaan, on usein negatiivissävyisiä olettamuksia, mielikuvia, epäolennaisuuksia, tarkistamatonta tietoa tai jopa valheellisia totuuksia. Kuva perheestä muotoutuu lastensuojeluviranomaisten asiapapereihin jo alun perinkin vääräksi. Työntekijät saattavat vaihtua ja mielikuvat elävät omaa elämäänsä. Asiakas ei pääse koskaan lukemaan näitä asiakaskirjauksia ja mielikuvat vain paisuvat

 

– kiireellisen sijoituksen tai huostaanoton kuulemistilaisuuksia (lslaki 34§) ei järjestetä lain vaatimalla tavalla. Perheille ei varata tilaisuutta lausua mielipiteensä asiasta eikä anneta mahdollisuutta antaa selvitystä kaikista sellaisista vaatimuksista ja selvityksistä, jotka saattavat vaikuttaa asian ratkaisemiseen. Kuulemistilaisuudet ovat käytännössä vain pelkkiä muodollisuuksia, joissa vaaditaan allekirjoitukset lastensuojeluviranomaisten sijoitus/huostaanottopäätöksiin

 

– perheet jätetään kiireellisten sijoitusten ja huostaanottoprosessien ulkopuolelle siten, ettei heille vastata selkeästi. Käytetään fraaseja ”lapsen etu vaatii” tai ”huoli lapsesta” eikä näitä sanapareja avata edes asianosaisille. Ei ymmärretä sitä tuskaa ja hätää mikä lapsen sijoitus ja huostaanotto aiheuttaa. Perheet jätetään totaalisen yksin. Prosessi pyörii perheen ympärillä muttei perheen omia mielipiteitä kirjata eikä niitä siten huomioidakkaan. Lastensuojeluviranomaiset eivät ymmärrä sitä, että muutaman tunnin keskustelut eivät tuo vastauksia perheen moninaisiin kysymyksiin ja hätään omasta lapsesta. Saatetaan jopa väittää, etteivät vanhemmat ymmärrä lapsensa etua, koska vanhemmat ovat kriisissä.

 

– käytetään ja jopa kerätään vanhoja ja virheellisiä tietoja eikä niitä edes vanhempien vaatimuksesta korjata, joten nämä vanhat ja vieheelliset tiedot päätyvät viranomaisten päätöksiin. Hallinto-oikeudet eivät tutki lastensuojeluviranomaisten tekemien kirjausten oikeellisuutta vaan luottavat sokeasti siihen, että viranomaiset ovat tutkineet perheen tilanteen siten kuin lastensuojelulaki sen määrää tutkittavaksi

 

2.Saavatko perheet mielestäsi riittävästi tukea?

– perheet eivät saa riittävästi tukea siihen ongelmaan, joka heillä on. Usein pelkkä taloudellinen tuki auttaisi ja avun tarve häviäisi. Useilla perheillä taloudellinen ahdinko kiristää perheenjäsenten välejä ja koko perhe alkaa oireilla

 

– perheet ohjataan lastensuojeluasiakkaiksi, jolloin heidän oman elämän päätökset siirtyvät vähitellen viranomaisten käsiin. Perheen oikeuksia omiin päätöksiin aletaan rajoittaa ja asioita aletaan kirjata siinä valossa, että jonakin päivänä saatetaan olla tilanteessa, jossa lapsi/lapset/nuori/nuoret pitää sijoittaa kodin ulkopuolelle

 

– monelle perheelle pelkkä luottamuksellinen kuunteleminen ja taloudellinen tuki riittäisi. On pelottava tosiasia se, että kaikki perheenjäsenten kanssa käydyt keskustelut kirjataan. Ja varsinkin se tapa, jolla ne kirjataan, on pelottavaa: asioita erotetaan asiayhteyksistä. Ja jätetään huomiotta positiiviset asiat ja annetaan negatiivisille painoarvoa.

 

3. Saavatko perheet tarpeeksi tietoa lastensuojelupalveluiden sisällöstä, periaatteista, säädöksistä, päämääristä, omista oikeuksistaan, omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa saamiensa lastensuojelupalvelujen sisältöön ja valitusmahdollisuuksistaan sekä mahdollisuuksistaan saada muutoksia tehtyihin lastensuojelua koskeviin päätöksiin?

– Oman kokemukseni perusteella totean, etten saanut mitään edellä mainituista tiedoista. Keskusteluyhteyttä ei ollut vaan kysymyksiini vastattiin erittäin ympäripyöreästi, jos vastattiin lainkaan.

 

1.                   Toimiiko lastensuojelu perheiden ja lasten parasta ajatellen?

– Omassa tapauksessani hain itse apua kuormittavaan elämäntilanteeseeni. Tilanteet muuttuivat ja koin, etten enää tarvitse sosiaalihuollon apua. Mutta koska perheeni oli saatettu lastensuojelun asiakkaaksi, minulla ei ollut mahdollisuutta päästäkään siitä eroon. Työntekijä piti kiinni oikeudestaan jatkaa asiakkuutta. En todellakaan kokenut, että kohdallani olisi ajateltu perheeni tai lasteni parasta. Koin väkisin annetun avun vain perheeni kontrolloimisena. Samoin kokivat lapseni. Tämä johti siihen, että sosiaalihuolto katsoi vanhemmuuteni olevan kateissa ja kiinnittyi entistä kovemmin perheeseeni.

 

4. Onko sinulla tai joillakin tuntemillasi perheillä kokemuksia huostaanottoihin ja lasteensuojeluun liittyvistä epäkohdista?

– kyllä on. Oman lapseni kiireellinen sijoitus 2009 ja sen myötä huostaanotto asia on nyt menossa uudelleen käsittelyyn – tällä kertaa rikosoiekuteen. Voitin 2010 lastensuojeluviranomaisten tekemän huostaanottopäätöksen ja sain lapseni takaisin kotiin. Vein asian rikosoikeuteen mutta hävisin käräjäoikeuden käsittelyn helmikuussa 2012. Alioikeus ei ollut huomioinut lainvastaisuuksia. Esimerkiksi sitä, että ko sosiaalityöntekijä olisi ollut vastuussa asiakassuunnitelman tekemättä jättämisestä sillä hän toimi sijaisena. Mielestämme ei voi olla niin, etteikö sijaisena toimiva lastensuojeluviranomainen olisi vastuussa tekemisistään tai tekemättä jättämisestään. Mikäli asiakassuunnitelma olisi tehty lain vaatimalla tavalla olisi minulla ollut mahdollisuus oikaista sosiaalihuollolla olleet mielikuvat ja ”huolen lapsesta”. Asiakassuunnitelman tekemisen laiminlyönti johti järkyttävään sijoitus ja huostaanotto prosessiin

 

– järkyttävintä kohdallani on ollut se, että vasta tammikuussa 2012 käydyssä rikosoikeudenkäynnissä paljastui se, että viranomaiset ovat perustaneet koko sijoitus ja huostaanottoprosessinsa minun psykoterapialausuntoihin vuodelta 2003 irrottaen sieltä sanoja ja lauseita omiin tarkoituksiinsa! Viranomaiset hankkivat kyseisen lausunnon selkäni takana eivätkä ole vieläkään suostuneet ilmoittamaan milloin ja mistä ovat lausunnon hankkineet. Terapeutilta he eivät sitä ole hankkineet. Mihinkään asiakasdokumenttiin he eivät ole kirjanneet lausunnon hankkimista vaikka laki näin määrää. Edes tietosuojavaltuutettu ei ole asiaan ottanut kantaa vaikka hänen on pyydetty asia tutkimaan. Nyt olen tehnyt asiasta poliisille tutkintapyynnön mutten usko tuonkaan tuovan selvyyttä. Olen menettänyt täysin luottamuksen viranomaisiin

 

– olen perustanut vertaistukijärjestö HOL ry:n eli Huostaan Otetut Lapset – Rikotut perheet. Järjestön tarkoituksena on antaa tukea ja tietoa perheille, jotka kokevat tulleensa kohdelluksi lainvastaisin menettelyvirhein. Toimin tukihenkilönä mm. perheen sosiaalihuollon palavereissa. Toivon perheiden ymmärtävän, että heillä on oikeus omaan lapseen ja, että he valveutuisivat omiin oikeuksiinsa. Ensisijaisen tärkeätä on hankkia kaikki sosiaalihuollolla olevat perhettä koskevat asiakirjat, jotta perheet tietävät mitä heistä on kirjattu.

 

5. Tunnetko perheitä joissa huostaanottoja ja lastensuojelutoimenpiteitä perustellaan mielenterveysongelmilla?

– HOL ry:n toiminnan kautta annan vertaistukea kymmenille perheille. Ahdingossa olevia perheitä tulee jatkuvasti lisää. Suurimmalla osalla näistä perheistä on kirjattu jokin mielenterveysongelma. Vallitsevana käytäntönä on kirjata mielenterveysongelma, jos perhettä on kohdannut jokin kriisi. Normaali väsyminen arjen pyöritykseen on kirjattu mielenterveysongelmaksi. Masennus kirjataan yleisesti mielenterveysongelmaksi, jolloin aletaan olla lapsesta huolissaan. Ja tämän ”huoli lapsesta” ympärille hankitaan aineistoa eikä aineisto aina ole edes relevanttia enää vaan voi olla vuosien takaa

 

– vanhoista lääkärinlausunnoista kaivetaan vanhentuneita terveystietoja siten, että ne liitetään nykypäivään vaikka perheen vanhempien tilanteissa vallitsevat olosuhteet ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Vanhemmat ovat saattaneet elää jo pitkään ns. tervettä elämää mutta heidän arkeaan aletaan tarkkailla vanhojen tietojen perusteella. Perheen arjesta ei tehdä positiivisia kirjauksia vaan kirjaukset tehdään negatiivissävytteisesti

 

– vanhempien väsymys arjen pyörittämiseen nostetaan esille siten, että se muka estäisi ymmärtämästä lapsen edun ja normaalin huolenpidon omasta lapsesta

 

6. Onko tuntemillasi perheillä pelkoja jotka liittyvät lastensuojeluun?

– perheet pelkäävät todella paljon eikä pelko ole aiheetonta. On aivan liian monia tapauksia, joissa perhe on itse hakenut apua sosiaalihuollolta ja apu onkin kääntynyt lapsen sijoitukseksi tai huostaanotoksi. On todella vaikeata päästä keskusteluyhteyteen lastensuojeluviranomaisten kanssa. Lastensuojeluviranomaisilla on todella valtaa päättää perheen sisäisistä asioista vain lausumalla sanapari ”lapsen etu” tai ”huoli lapsesta”. Noita sanapareja heidän ei tarvitse mitenkään perustella. On vaikea saada selville se, mikä tulisi perheessä muuttua, että lastensuojeluviranomaiset pyörtäisivät omat päätöksensä. Ei edes silloin, kun voi näyttää toteen viranomaisten toimineen lainvastaisin menettelyvirhein. Kun lapsi tai nuori on sijoitettu kodin ulkopuolelle alkaa viranomaiset tiivistää lapsen ja nuoren suhdetta sijoituspaikkaan vieraannuttaen hänet omasta perheestään. Aletaan puhua kiintymyssuhteen tärkeydestä sijoituspaikkaan. Oman biologisen perheen tapaamisia vähätellään ja niitä vähennetään minimiin milloin minkäkin syyn nojalla. Rajoittamisista ei tehdä kirjallisia päätöksiä, joiden perusteella asioista voisi valittaa. Perheille ilmoitetaan usein tapaamisten peruuntuminen ilman, että uutta tapaamisaikaa sovitaan

 

– lapsia viedään päiväkodeista, kouluista ilman, että vanhempien kanssa olisi asioista keskusteltu. Jälkeenpäin väitetään, etteivät vanhemmat ole ymmärtäneet sosiaalihuollon huolta lapsesta vaikka asioista olisi paljonkin keskusteltu. Väitän, että keskusteluja ei ole käyty sellaista vuorovaikutusta hyväksi käyttäen, että nämä huolet olisi osattu viranomaisten taholta tuoda esille. Selkeät laiminlyönnit lapsen huolenpidossa ovat hyväksyttäviä syitä sijoitukselle tai huostaanotoille mutteivät väen väkisin kyhätyt huolet

 

7. Onko sinulla tai tuntemillasi perheillä kokemuksia huostaanottoon liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta?

– itse en enää koskaan suosittele kenellekään sosiaalihuollon puoleen kääntymistä. On järkyttävää, että taho, jonka kuuluu lain mukaan tukea perhettä kääntyy perhettä vastaan. Olen kokenut suurta epäoikeudenmukaisuutta. Minut on leimattu huonoksi äidiksi ja ihmisyyteni on loattu. Omalla kohdallani tulen viemään lapseni sijoitus ja huostaanotto asian Euroopan ihmistuomioistuimeen asti. En tule koskaan hyväksymään lastensuojeluviranomaisten oikeutta toimia perheen hajottajana osaamatta oman työnsä perusteita eli lastensuojelulakia tai asiakaslähtöistä sosiaalihuoltoa

 

– Omat kokemukseni ovat järkyttäviä ja kaikki muidenkin perheiden kokemukset, joissa lapsella ei ole ollut perheessä mitään hätää vaan hätä on kehitetty lastensuojeluviranomaisten toimistohuoneissa

 

 

8. Onko mielestäsi välttämätöntä saada ns.puolustaja sosiaalitoimeen, koska lastensuojelulaki on liian vaikea sisäistää? ( tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa yhteyttä potilasasiamieheen tai juristiin, jos tuntee tarvitsevansa apua.)

– tärkeintä Suomen nykytilanteessa on vaatia puolueeton taho tutkimaan kaikki lasten ja nuorten sijoitus/huostaanotto aisakirjat. Onko ne tehty lain vaatimalla tavalla? Kukaan ei Suomessa tällä hetkellä käytännössä valvo sosiaalityöntekijöiden toimia. Lastensuojeluviranomaiset saavat tehdä perhettä koskevia ratkaisuja ilman, että kukaan valvoo. Kukaan ei valvo miten viranomaiset tietonsa hankkivat, eivät sitä miten virheellisiä heidän tiedot ovat. On järkyttävää, että yleisesti luullaan hallinto-oikeuksien tutkivan lastensuojeluviranomaisten asiakirjat. Näin ei kuitenkaan ole sillä hallinto-oikeudet uskovat sokeasti sen, että asiapaperit ovat huolellisesti valmisteltuja

 

– perheet eivät pärjää ilman juristia. Eikä meillä Suomessa ole riittävästi lastensuojeluun erikoistuneita juristeja. Perheet ovat aivan omillaan ja ymmällään siitä kuka heidän ääntään kuulisi. Potilasasiamiehet, kuntien sosiaaliasiamiehet, aluehallintovirasto eikä Valvira auta yhtään. Valitusten käsittelyajat ovat järkyttävän pitkiä – ja lapset kärsivät. Yleensä käy vielä niin, etteivät perheet osaa tehdä valituksia siten, että niissä keskityttäisiin niihin epäkohtiin, jotka ovat johtaneet lapsen sijoitukseen tai huostaanottoon. Näin siksi, etteivät perheet itsekkään tiedä mitä tietoa sosiaalihuollolla on perheestä. On vaikeaa taistella asiaa vastaan, jota ei tiedä olevan olemassakaan. Eli sosiaalihuollon mielikuvia ja oletuksia vastaan.

 

9. Tunsitko saavasi tietoa riittävästi lapsen hyvinvoinnista ja koko prosessista huostaanoton jälkeen?

– sosiaalihuolto katkaisi kokonaan yhteydenpidon puheluun, jolloin he joutuivat ilmiottamaan minun voittaneen heidän huostaanottopäätöksensä hallinto-oikeudessa. Jouduin itse olemaan heihin vielä yhteydessä kolme kertaa sillä viranomaisten tekemä huostaanoton purkupäätös oli kolmasti virheellinen

 

10. Saavatko perheet huostaanoton jälkeen riitävästi tukea?

– en usko, että saavat. Äidit, isät, sisarukset jätetään useasti ilman minkäänlaista tukea

 

11. Mitä palveluja toivoisit lisää perheiden tueksi lastensuojelussa?

–

– keskusteluja alusta asti. Viranomaisten tulee oppia aidosti ja avoimesti keskustelemaan perheen kanssa. Enkä tarkoita kotikäyntien aikana tapahtuvaa tyhjänpäiväistä höpinää vaan aitoa kiinnostusta ja auttamishalua perheen asioita kohtaan. Viranomaisten tulee oppia tuomaan julki omat ennakkokäsityksensä tilanteesta

 

– perhettä ei voi tukea, ellei perhettä oikeasti kuunnella ja heidän hätäänsä pureta siten, että nähdään mitä apua perhe oikeasti tarvitsee. Lapsen sijoitus ja huostaanotto tulee olla kuten laki määrää viimesijainen keino

 

12. Miten muuttaisit sosiaalitoimen käytäntöjä ja toimintatapaa lastensuojelussa?

– vaatisin selvitettäväksi viranomaisten nykyiset toimet eli miten he ovat lakia noudattaneet esimerkiksi menettelytavat lastensuojelussa. Olisi perustettava toimielin, joka tutkisi jo tehtyjä sijoitus/huostaanottoja: onko ne tehty jonkun kaavan mukaan vai onko oikeasti noudatettu lakeja

 

– olisi vaadittava viranomaisilta sellaista älyä, etteivät he käyttäisi vanhoja lääkärinlausuntoja omissa päätöksissään. Ja ehdotonta olisi valvoa, että viranomaiset todisteellisesti tutustuisivat perheeseen ja kirjaisivat heidän mielipiteensä asiapapereihin kuten laki vaatii

 

– mikäli lastensuojeluviranomaiset tulevat siihen tulokseen, että perhe kaipaa esimerkiksi vanhemmuuden arviointia tulee selvittää onko se todellakin tarpeen vai voisiko perheen kuormittavaa tilannetta auttaa sillä rahasummalla, jonka he ovat valmiita maksamaan ulkopuoliselle palveluntuottajalle. Nämä summat liikkuvat sadoissa tuhansissa euroissa! Vanhemmuuden arvioinnit maksavat yhteiskunnalle huomattavia summia eivätkä teennäiset arviointitilanteet tuo esille perheen arkea eikä perheen dynamiikkaa. Kontrolloiduissa tilanteissa tulee paljon vääristymiä sekä tilanteita, joissa arviointeja tekevät tahot ”löytävät” lisää asioista, joita pitää perheen olosuhteissa tutkia. Menetelmät ovat hienoja ja niitä on helppo markkinoida lastensuojeluviranomaisille. Mutta usein perhe unohtuu tuon hienouden alle.

 

13. Viime vuosina lastensuojelupalveluita on siirretty yksityisen yritystoiminnan piiriin. Lastensuojelun kustannukset ovat nelinkertaistuneet (500 milj. E:a) lyhyessä ajassa. Pidätkö tätä yksityistämiskehitystä hyvänä?

– pidän tätä kehitystä järjenvastaisena. Pelkkänä bisneksenä. Olen itse joutunut tilanteeseen, jossa minulle ei selvitetty miksi vanhemmuuttani pitää arvioida. Kieltäydyttyäni lakiin perustuvana oikeutenani tuosta vanhemmuuden arvioinnista, sain itseni ja lapseni perään etsintäkuulutuksen. Tämä ei voi olla oikeudenmukaista kohtelua eikä lapsen eikä perheen etu

 

14. Voisiko perheitä tukea vertaistuen keinoin?

– tämänkaltaisen vertaistuen tarpeen olen käytännössä todennut todella tärkeäksi. Sekä isät, äidit, isovanhemmat ja nuoret itse ovat ottaneet minuun yhteyttä HOL:liin ja olleet huojentuneita siitä tosiasiasta, että on joku joka kuuntelee heitä. Omasta kokemuksestani tiedän miten tärkeää on tulla kuulluksi. Suomessa on vallalla sellainen harhakäsitys, että meidän vanhempien tulee hakea henkistä tukea taholta, joka on lapsemme vienyt. Silminnäkijät ohjelmassa 8.2.2012 ”Huostaanotettu bisnes” Naantalin sosiaalityön johtaja Jutta Merilahti sanoi ”joudumme lastensuojelussa puuttumaan ihmisten itsemääräämisoikeuteen hyvin raa´alla tavalla. Ja on erittäin ymmärrettävää, että silloin kun on kysymys tällaisesta oikeushyvästä niin se aiheuttaa ihmisissä kiukkua”. Vakuutan omasta puolestani, että ammattitaidottomien lastensuojeluviranomaisten puuttuminen perheeni itsemääräämisoikeuteen on loukannut syvästi oikeuksiamme. Heidän tekemät mielivaltaiset päätösten vaikutukset eivät tule koskaan unohtumaan. Ne ovat jättäneet rumat jäljet.

 

15. Mitä haluaisit Mielenterveyden keskusliiton tekevän jotta lastensuojelupalveluiden piirissä olevien perheiden asemaa parannatteisiin.?

– Mielenterveyden keskusliittoon olin yhteydessä jo marraskuussa 2009. Tuo keskustelu ei johtanut mihinkään eli koen, että liitto ei halunnut nähdä lastensuojeluviranomaisten mielivaltaa eikä sitä, että meitä ihmisiä lokeroidaan diagnoosien perusteella vähemmän kelvollisiin kansalaisiin

 

– tietysti toivon, että MTKL olisi asiassa valveutunut nyt vuonna 2012 ja pyrkisi omalta osaltaan vaatimaan lainmuutosta siten, että lastensuojeluviranomaisten toimia aletaan tutkia. Ei meillä Suomessa voi olla niin, että meidät voidaan lokeroida joko ”mielenterveysongelmaisiksi”, ”päihdeongelmaisiksi” tai, että meillä on diagnooseista johtuva ”vanhemmuus kateissa”. Nykyisellään meidät niputetaan johonkin noista ryhmistä ja lapsemme viedään sijoitukseen tai huostaanottoon. Voiko näin jatkua? / Ani Leikonniemi”

 

 

 

VALVON

9.9.2012

Alan valvoa taas öisin. Se on myös positiivista valvomista siinä mielessä, etten malttaisi nukkua ollessani niin innoissani mahdollisuudesta päästä vaikuttamaan asioihin.

Olen myös innoissani siitä, että viimeinkin on alettu julkisuudessa puhua lastensuojelusta kriittisesti. Ikävää on se, että tätä ennen on pitänyt tapahtua todella vakavia ja ikäviä asioita maassamme.

Muistan jo 90-luvun väsymys vaiheessani valittaessani sossuille rahattomuuttamme(talon rakentaminen)miten he iskivät heti huostaanotto kortit pöytään. Ei puhettakaan, että olisivat lähestyneet asiaa taloudellisesta tukemisesta käsin. He perustelivat sen sillä, ettemme ole oikeutettuja toimeentulotukeen. Suoraan huostaanotto vain!
Muistan yhä valokuvan tarkasti toisen sosiaalityöntekijän eriskummallisen katseen. Se katse kun ei sopinut lainkaan siihen tilanteeseen. Katseessa ei ollut suinkaan myötätuntoa, vaan v o i t o n r i e m u a. Kuvitelkaa, voitonriemua saadessa ilmoittaa mahdollisesta huostaanotosta! Minkä vuoksi?

(Tästä tietenkin soskut voivat tehdä oman johtopäättelynsä kenties minun mahdollisesta vainoharhaisuudesta tai mitä tahansa).

Sen jälkeenhän lakkasin heiltä apuja pyytelemästä ja kyselemästä heiltä yhtään mitään. Kunnes erehdyin tekemään sen saman nyt vuonna 2010 ja lopputulos on täysin järjetön.

–

En ole kuullut pariin kolmeen päivään mitään tyttärestäni. Hänen poikakaverinsa facebook päivityksistä voin lukea rivien väleistä, ettei hätää ole.

Masentaa. Surettaa. Suututtaa. Kyllä peruskoulu jää suorittamatta tytöltä. Miten paljon ehtii alkoholisoitua tänä aikana, kun ei ole enää edes äitinsä silmien alla.

Muutama päivä sitten tajusin kirkkaana mielessäni, että kaikkihan on mennyt päin mäntyä sen jälkeen kun tytär huostaanotettiin. Ne ensimmäiset 2kk, kun tytär soitti humaltuneena hätäkeskukseen ahdistusoloaan ja tehtiin kiireellinen sijoituspäätös lähelle kotikuntaamme, sujui vielä hyvin.

tällaiselta tuntuu osamme tässä maassa

, että tyttäreni jaksoi palata kiltisti joka koulupäivän jälkeen sinne vaikka piti matkustaa ensin bussilla, sitten junalla ja lopuksi vielä henkilöautolla. Paikka oli väliaikaissijoitukseen tarkoitettu.

Kun hänet sitten sijoitettiin tuonne 200 km::n päähän kodista ja etenkin poikaystävästään vain syystä ettei lähempää löytynyt sijoituspaikkaa, niin näistä kahdeksasta sijoituskuukaudesta hän on ollut paikalla vain korkeintaan 1kk ja 2viikkoa!
Loput karanneena ja myös kotiaan välttelevänä, koska tietää, että minä joudun tekemään heti lastensuojeluilmoituksen ja poliisit hakevat, mikäli hän ilmestyisi kotiin.
Voiko tätä kutsua toimivaksi tavaksi edistää lapsen ja nuoren koulunkäyntiä sekä ylipäätään nuoren elämää?
Millä todennäköisyydellä nuoresta tulee kotimaataan kunnioittava yksilö jatkossa?

–

Tyttärelläni ja minulla on hyvät välit. Kun olemem tavanneet, pohdimme paljon syvällisesti elämää, syitä miksi tuli lintsaamiset, ahdistukset, keskittymisvaikeudet. Nyt, kun hän joutuu piileskellä virkavaltaa, tämäkin yhteys on katkennut, mitä nyt välillä facebookissa käymme keskustelua, kun yritän kannustaa häntä ilmoittautumaan laitokseen kiltisti takaisin.

Tunnen suurta turhautumista yhteiskuntaa kohtaan, joka kohtelee ihmistä tällä tavoin. Ja vieläpä herkässä kasvuiässä olevaa ihmistainta.
Yhteiskunta on näyttäytynyt meille kyllä todella ikävässä ja diktatuurisessa valossa. Se on tullut elämäämme ikäänkuin valvontakameroineen pilaamaan kaiken elämisen ilon ja yksilönvapauden.

Ei sillä, etteikö tyttäreni alunperin itse pyytänyt apua, ja sitä ennen minä sieltä seiska luokalta alkaen, kun lintsaukset äityivät ihan mahdottomiksi ja koulustakin oltiin yhteydessä minuun.
Apua hakiessa en tietenkään uskonut, että asiamme tulisi vain pahentumaan entisestään.

Ja vuodet kuluvat.

Nyt lapseni tulee maksamaan yhteiskunnalle hirvittävän summan rahaa, lapsilisätkin menevät laitokselle, eivät suinkaan tyttärelleni ja kaikki tämä aivan täysin turhaan.

Leeni Ikosen matkassa

8.9.2012

Tytär oli laittanut onneksi yöllä viestin fb:n. Hengissä näyttää olevan ja sanoo, että aikoo palata takaisin. No niinpä kai. Sitä toivoessa. Luen tuossa varatuomari Leeni Ikosen kirjoituksen jossa pisti eniten silmään kohta jopa sopii myös oman lapsen kohdalle: lastensuojelulapsi pakolainen.

Koska tämän kirjoituksen on kirjoittanut varatuomari, joka perhetynyt aiheeseen (valmistunut v.1979), rohkenen laittaa sen tänne, koska asia niin tärkeä.

”Matkailu avartaa

Julkaistu 02.09.2012
Kirjoittanut Leeni Ikonen

Kävin viikko sitten läntisessä naapurimaassamme Ruotsissa. Göteborgissa pidettiin 25.8.2012 pohjoismaisen ihmisoikeuskomitean, NKMR:n (Nordiska Kommitteen för Mänskliga Rättigheter), vuosittainen symposiumi.

NKMR on perustettu vuonna 1996 Tanskassa. Komitean perustamisen taustalla olivat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot Ruotsille, Suomelle ja Norjalle. NKMR: n toiminta perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksen ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisältämille periaatteille. NKMR on kansainvälinen vapaa kansalaisjärjestö, jonka tavoitteena on lisätä kansalaisten ja perheen edellä mainittuihin sopimuksiin perustuvia oikeuksia. Mikäli perhe-elämään puututaan, sen tulee olla väliaikainen toimenpide. NKMR :n tavoitteena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Toiminta perustuu vapaaehtoiseen ja korvauksettomaan kansalaisvaikuttamiseen. Hallituksen puheenjohtajana on lakimies Ruby Harrold-Claesson.

Minut valittiin komitean hallitukseen Suomen edustajaksi.

Symposiumi keskittyi tänä vuonna lasten huostaanottoihin ja niihin liittyvään taloudellisen hyödyn tavoitteluun. NKMR halusi kunnioittaa kahta pitkän uran yhteiskunnallisena vaikuttajana tehnyttä henkilöä, Lillemor Holmbergiä ja Jan Gillbergiä, ojentamalla heille kunniakirjat.

Lillemor Holmberg on toimittaja, joka jo 1950 -luvulla kyseenalaisti sosiaaliviranomaisen toiminnan julkisuudessa paljon huomiota herättäneessä Vetlanda-jutussa. Vetlanda -jutun päähenkilönä oli Vetlandan kunnassa asuneen suurperheen äiti Ingeborg Blomqvist, joka joutui sosiaaliviranomaisten toimien kohteeksi. Perheen äitiä painostettiin eroamaan puolisostaan ja häntä kehotettiin steriloimaan itsensä. Lapset huostaanotettiin ja hänen kamppailunsa lapsistaan kesti 11 vuoden ajan.

Tarkkanäköinen toimittaja Holmberg seurasi tapausta ja jo vuonna 1958 hän arvosteli ruotsalaisen päätöksentekomenettelyn puutteita. Hän käytti siitä nimitystä kahvipöytä-oikeudenkäynti (rättegång vid kaffebordet). Holmberg piti symposiumissa esitelmän, jonka lopuksi kuultiin Vetlanda -perheen pojan Lennart Blomqvistin haastattelu. Hän kertoi perheensä hajoittamisesta.

Toinen kunniakirjan saaneista oli fil.kand. Jan Gillberg, joka julkaisee mediakriittistä lehteä DSM (Debatt Sanningssökande Media kritik). Hän piti mielenkiintoisen esitelmän ruotsalaisen yhteiskunnan mustista pisteistä, joihin hän sisällytti myös lastensuojeluviranomaisten toiminnan. Kumpikin toimittaja oli huolissaan siitä, ettei nykyinen lastensuojelukäytäntö ole muuttunut yli 50 vuodessa.

Saimme kuulla myös kunnanvaltuutettu Siv Lundin esitelmän lapsikaappauksesta, yrittäjä ja isoäiti Ingalill Elenius Ömanin esityksen lapsenlapsensa huostaanotosta sekä eglantilaisen poliitikon John Hemmingin esitelmän toiminnastaan lastensuojeluperheiden hyväksi. Hän johtaa Justice For Families kampanjaa, joka auttaa perusteettomien syytösten kohteeksi joutuneita perheitä.

Pohjoismaiset osallistujat jäivät kaipaamaan myös pohjoismaihin poliitikkoa, joka ottaisi asiakseen lastensuojeluperheiden oikeusturvaongelmat ja sosiaaliviranomaisten väärinkäytökset.

Symposiumissa oli mukana myös ruotsalainen lääkäri ja lakimies Siv Westerberg, joka on NKMR:n perustajajäseniä. Tämä pitkän ja hienon uran tehnyt lakimies on voittanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa monta juttua saaden Ruotsille seitsemän langettavaa tuomiota.

Symposiumiin osallistui yhteiskunnan eri alojen edustajia. Kannanotot olivat avoimia, kriittisiä jarohkeita koskien länsimaisen demokratian perusteita. Läsnä olleiden vakavana huolen aiheena oli, että viranomaisten toiminta voi edelleenkin perustua subjektiivisiin ja perusteettomiin näkemyksiin. Kannanotoissa tuli esille myös lastensuojelupakolaisuuden teema, johon olen itsekin kiinnittänyt viime vuosina huomiota. Perheet, jotka eivät halua vastaanottaa lastensuojelun tarjoamia hyvinvointipalveluja, siirtyvät joko ulkomaille tai piilottavat lapsensa. Muut pohjoismaat ovat edellä kävijöitä sijaishuollon laadun selvittelyssä. Ruotsi on pyytänyt anteeksi sijaishuollossa kärsineiltä ja selvittelee vahingonkorvausasiaa.

Minulla oli matkalukemisena Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen julkaisu ”Taking up One´s Worries, A Hanbook on Early Dialogues”, jonka on kirjoittanut Esa Eriksson ja Tom Arnkil. Opas on julkaistu vuonna 2009. Kirjassa on esitetty tutkijoiden kehittelemää ”fiilispohjaista mutua”, josta olen vuosien mittaan kirjoittanut kriittisesti. Internetin tietojen mukaan Tom Arnkill on ollut jo vuonna 2003 esittelemässä huolen harmaita vyöhykkeitä Reykjavikissa pidetyssä pohjoismaisessa lastensuojelukongressissa. En katsonut aiheelliseksi tutkia sen enempää, missä muualla hän on ollut huolimetodiaan esittelemässä. Varhaisen puuttumisen menetelmät ja sattumanvaraisuus tuntuivat olevat hyvin symposiumissa mukana olleiden lakimieskolleegoiden tiedossa.

Viime viikolla paljastui surullinen 8 -vuotiaan tytön surmatyö. Lastensuojeluviranomaisten toiminta näyttää joutuvan tuossa jutussa myös tarkastelun alle, kun syyttäjä arvioi asiaa.

Varhainen puuttuminen huolimetodeineen on ollut vaikuttamassa siihen, että lastensuojelun toiminta on täysin sattumanvaraista. Valvonta- ja ilmiantojärjestelmä ja viranomaisen mutufiilistely ovat aikaansaaneet monenlaista pahaa oloa perheille 2000 -luvulla.

Huolimetodi on kehittäjiensäkin mukaan ”fiilispohjaista mutua”, johon liittyvät mm. katsojan oma arvomaailma, elämänkokemus, koulutus ja henkinen tasapaino. Jos työntekijän oma ammattitaito on kovin vähäinen tai osaaminen painottuu johonkin aivan muuhun kuin lapsen kanssa myötäelämisen, kannustamisen ja ohjauksen taitoihin, omat keinot voivat olla lopussa heti alkuunsa. Se on lasta kohtaan väärin. Tällainen lapsi joutuu lastensuojelun haaviin ja mahdollisesti täysin sattumanvaraisesti huostaanotetuksi.

Huolivyöhykkeistö hylkää lapset kovin eritasoisesti asioita hahmottavien ihmisten tuntemusten varaan – ja altistaa samalla sellaiselle puuttumiselle, mistä ei ole hyötyä, vaan haittaa lapselle. Lapsen etu on, ettei hänen asioitaan pohdita miten vajailla taidoilla tahansa ja ettei yksittäisen työntekijän kokemattomuus alalla, kouluttamattomuus, elämänkokemuksen puute, omat vaatimattomat tukemisen taidot tai oma neuvottomuus ole saattamassa lasta raskaisiin prosesseihin tarpeettomasti tai jättämässä hänet kokonaan apua vaille.

Yhteiskunnan voimavarojen käytön kannalta toiminnan tuloksellisuus tulisi viipymättä arvioida. Kun viranomaisen tiedossa ei ole edes huostaanottojen syyt ja avohuollon tuen piirissä olevien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut, on mahdollista, että lastensuojelun toimien kohteena on täysin väärät lapset.

Lastensuojelutyö on kaaoksessa. Näyttää siltä, että ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea ja apua, jäävät sitä vaille. Sen sijaan ne lapset, jotka eivät lastensuojelun apua tarvitse, sidotaan lastensuojelun tarjoamiin palveluihin, useimmiten huostaanottoon.

Lain mukaan lastensuojelun on turvattava yksittäisen lapsen tilanne silloin, kun lapsen elämäntilanne sitä edellyttää. Lapsen on oikeus saada suojelua.

Olisiko jo aika paneutua vakavasti lastensuojelutyön laatuun? Omavalvonta on ilmeisen riittämätöntä. ”

–

Nuorille elintilaa

UUSI KARKAAMINEN

6.9.2012

En muistakaan milloin olen viimeksi kirjoittanut tänne. Kesän loppupuolella elin niin hyvää aikaa, kun tytär oli lopultakin sopeutumassa laitokseen ja koulukin alkoi sujua. Sanoi, ettei ahdista juurikaan. Ja minä iloitsin ja tunne, että on jokseenkin vapaa raskaasta taakasta harteilla, oli upea. Reissasin ystävättären kanssa maakunnissa ja koin olevani olemassa ihmisenä, enkä vain huolien täyttämänä äitinä. Aloin elää myös omaa elämääni.

Siinä elämässä ehdin hakeutua opiskelemaan ja hakemaan työtä sen rahoittamiseen. (Tosin työ ei onnistunutkaan, sainhan järkytyksekseni huomata, että työnteko onkin tehty kannattamattomaksi niin suuressa määrin, että olisin joutunut lapseni kanssa katuojaan sen jälkeen, olisin joutunut tulla toimeen 200e:lla vuokran ym. pakollisten kulujen jälkeen.)

No, näiden hyvien aikojen keskellä pahaa aavistamatta tytär ilmoittaakin minulle aikovansa karata(on juuri saanut kuukauden sanktio ajan jälkeen puhelimensa käyttöön, saa avata äidiltä tulleet postit jne. Saa kulkea yksin jopa ulkona.)

Ja niin eräs aamu tulee laitoksesta ilmoitus että tytär lähtenyt toisen asukkaan kanssa vaalean auton kyydissä. Ja PAM. Siihen romahtaa taas maailmani. Ei auttanut mitään maanitteluni muutamaa päivää aiemmin. Kokeiltiin jopa kaukoparannusta, sitä on aivan mihin tahansa valmis estääkseen lasta syöksymästä jälleen sinne mustaan aukkoon.

Vaikken pidä siitä, ettei tyttärelleni ole tällä yhteiskunnalla tarjota muuta vaihtoehtoa kuin laitos, kaikkein vähiten pidän siitä, että hän joutuu nyt piileskellä jälleen sekä kotia että laitosta.

Nyt on eletty pian kaksi viikkoa juurikaan hänestä tietämättä. Hänen omilla rahoilla ostamansa puhelin on pöllitty, siitä voin taas päätellä seuran missä liikkuu. Otetaan alkoholia, pössyytellään kannabista ja kohta on taas ahdistus hirvittävä, veikkaisin.

Sen verran olen kuitenkin jo oppinut, etten vajoa sängyn pohjalle itkemään vaan koetan ”kovettaa” sydämeni olemaan miettimättä asiaa, luomatta kauhukuvia. Käyn Occupyn lasten- ja nuorten hyvinvointifoorumissa, sekä budjettiriihen ohessa tapahtuvassa mielenilmauksessa. Sieltä löydän uusia ihmisiä, väylän myös  taiteella vaikuttamiseen. Pian huomaan olevani SKP:n kunnallisvaaliehdokas. Löydän itseni maailmasta, josta en itsessäni edes tiennyt olevan. Olenko saanut tämän tarmon kaikista vääryyksistä joihin olen joutunut törmätä sairauksien, työttömyyksien ja tyttären vuoksi lastensuojelun toimesta. Lastensuojelussa olen törmännyt paljolti hyvään, mutta myös huonoon. Se on varmasti selvinnyt jos on lukenut aiemmat kirjoitukseni.

Vaikka olin tyytyväinen sinä aikana kun tytär oli aloittanut viimein koulun laitoksessa, oli siellä myös outoja käytäntöjä. Kuten se, että koska halusin lähettää tyttärelleni sanktion aikana postissa mm rentoutus cd:tä, hyvää kirjallisuutta ym. mitkä kaikki laitoksesta puuttuvat(siellä ei näy yhtäkään korkeakulttuurista juttua tietenkään, kirjat ja dvd:t on enempi sitä amerikkalaista pullapöperöä).

Se, ettei tytär saanut avata lähettämiäni posteja, jos olin unohtanut mainita lähettäjän nimen, oli naurettava. (Ei auttanut vaikka soitin heille ja kerroin olevani lähettäjä.) Ja vaikka olisi ollutkin lähettäjän nimi, posti avattiin yhdessä ohjaajan kanssa, tarkistettiin cd:n tai dvd:n takapuolikin, ettei nyt vain äiti epähuomiossa olisi laittanut sinne mitään asiaankuulumatonta. Todellinen luottamuksen osoitus!

Ikävintä tässä lienee ollut se, että seuraavana päivänä olisi viimein ollut se kauan odottamamme sosiaalityöntekijöiden tapaaminen. Tytär ei sitten ollut siellä paikalla. Tosin ilmoitti tekstarilla minulle palaverin aikana, ettei ole aikonut jäädä, että haluaa vain tavata poikaystävän. Olin toiveikas. Melkein uskoin häntä. Johtava lastensuojelutyöntekijämme vaihtui, joten käynti meni pääasiallisesti vanhojen asioiden läpikäymiseen.

Positiivista oli se, että sain ensi kertaa aivan kysymättä kuulla, että olisi huostaan otettujen lasten vanhemmille järjestettyä vertaistuki toimintaa. Aion ottaa siitä selvää, tosin toivon, ettei siellä olisi ainuttakaan sosiaalitoimen työntekijää paikalla, eihän tässä enää uskalla suutaan avata heidän läsnä ollessaan. Kaikki kunnia heidän raskaalle työlleen, mutta tähän on tultu, luottamusta ei enää ole sen jälkeen kun kotiini asteli lupaa kysymättä 6 valtion palkkaamaa kiireistä virantoimijaa heinäkuussa 2012.

Lisäksi tyttäreni oma ohjaaja vaihtui juuri kun olivat alkaneet tutustua. Itsekin olin pitänyt omaohjaajasta ensisilmäyksestä lähtien.

Täytyy kertoa vielä se kurjalta tuntunut kohtaaminen hississä matkalla sostoimen palaveriin. Hissistä ulos tullessa minua vastaan tuli iloisesti puliseva naiskaksikko. Kun näin heidät, tervehdin toista, koska tunsin nähneeni hänet jossain. Hissin oven painuessa kiinni kuulin toisen äkisti alkaneen supista hiljaiselle sup sup äänellä. En voi uskoa mitään muuta kuin että minusta puhuttiin, koskapa ääni vaihtui niin äkkiä siitä kova äänisestä pulinasta kuiskaukseen. Samassa muistin, että toinen naisista olikin tuttu siitä keikasta, kun heitä oli yhteensä 6 kpl hakemassa tytärtäni. Kun aamutakissani avasin heille oven ja koetin vakuuttaa, että tyttärelläni oli lupa olla kotona.

Jäi ikävä tunne tuosta.

Hyvää taas oli se, kun palaverin jälkeen asioitamme hoitamasta jäävä lastensuojelun työntekijä kiitti minua hyvästä yhteistyöstä ja minua ihan liikutti siinä. Tiesin että hän oli parhaansa yrittänyt, oli ollut jo purkamassa huostaanottoa kun joku tulikin puun takaa perumaan kaiken. Jotenkin minua säälitti hänkin, tuo työ, jossa ei juurikaan kiitosta saa ja harvoin näkee valoa. Hänkin on vain ohjeistustensa vanki.

Lastensuojelussa on niin paljon parantamisen varaa. Siitä on saanut kärsiä puoleen ja toiseen. Toisia ei tunnuta kuulevan lainkaan ja toisia syynätään jostain aivan turhista ja toisarvoisista asioista. Molemmissa tapauksissa poljetaan ihmisarvoa. Ja kaiken lisäksi soppaa hämmentää kaikesta ulkopuolinen ”yleisö” jolla ei ole todellisesta elämästä harmainta hajua, mutta ovat sormi pystyssä osoittelemassa milloin sosiaalityöntekijöitä, milloin meitä lastensuojelun epäilyttäviä asiakkaita!

Pysyisivät edes he poissa tästä maailmaa lisää mustaamasta.

KEVÄÄLLÄ 2012 MIELENILMAUKSESSA LASTEMME OIKEUKSIEN PUOLESTA

TRAUMATISOIVAN PÄIVÄN JÄLKEEN

22.7.2012

Sen tapahtuneen jälkeen en ole nukkunut hyvin. Heräilin taas pitkin yötä säpsähdellen. Lopulta ovelleni koputettiin aamu neljän aikaan. Säntään pystyyn kauhuissani (lapsiani ei siis kotona ole, että ketään ei ole haettavissa). Kukaan ei ole myöskään ovella, olen siis vain kuvitellut kaiken. Kuulin koputuksen aivan selvänä korvissani! Pelottavaa.
En pysty enää nukkua vaan alan taas kirjoittaa ylös mitä yön aikana laitoin muistiin.

Pohdin yöllä sitäkin, että pitääkö minun poistaa avoimesta blogistani kaikki vähänkään epäilyttävä ”aines”, kaikki syvimmät ajatukseni, jos minua todella pian kohta tulkitaan jo ajatusteni mukaan! ? Olen peloissani eikä minulla yhteiskunnan taholta ole paikkaa jonne purkaa pelkojani, olenhan täysin syynin alla syystä että lapseni on sijoitettu. Ellei minulla olisi hyvin ”menestyneitä” muita lapsiani eikä ystäviä, alkaisin jo kenties epäillä omaa mielenterveyttäni.

Mutta toistaiseksi tiedän ettei vika ole minun vaan sairastuneen yhteiskunnan.

Muistelen sitä muutamaa kuukautta avotukitoimen aikaan tai mikä lienee on nimitys mutta jokatapauksessa oli väliaikaisessa sijoituspaikassa kaksi kuukautta. Sieltähän hän ei karannut kertaakaan ja olin tyytyväinen myös vanhempana, samoin tyttäreni oli, sikäli nyt miten tällaisesta tilanteesta koskaan voi tyytyväiseksi sanoa.

Oma vikamme, että sijoituspaikka on nyt kaukana siinä mielessä, että hylkäsimme ensimmäisen tarjotun paikan täällä lähellä. Mutta siihen oli täysi syy, epäluottamus joka syntyi heti tämän laitoksen johtajaa kohtaan. Lastani ei viedä minun kuolleen ruumiini ylikään sellaiseen paikkaan, missä vähänkään epäilen, että joku ”ammatti ihminen” käyttää asemaansa väärin, eli siirtää ”kasvatus”työhön vain omia lapsuutensa virhekäytöksiä. Saa jonkinlaista sairasta ja epätoivoista tyydytystä siitä?

Sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä omilta vanhemmiltaan, työtovereiltaan puhumattakaan kasvatusalan ”ammattilaisilta.
Sellaista käytöstä ei pidä hyväksyä myöskään itseltään vaan painella terapiaan tai muutoin itsetutkiskelun kautta korjata virheensä. Tämä lienee päivänselvää.
Minulla on myös yksi toive ajatus josta olen jo puhunutkin puhelimessa tyttäreni kanssa. Selvittelen asiaa tässä tulevien päivien aikana. En vielä puhu siitä ääneen enempää, koska asia vasta vain toiveajatus, mutta sellainen toive, joka toteutuessaan varmistaisi sen, ettei tyttäreni varmastikaan karkailisi enää vaan voisi luottaa häntä hoitaviin aikuisiin. Puolitoista vuotta ja sitten hän olisi täysi ikäinen. Ja toivon mukaan kaksi luokkaa saisi käytyä. Nettikoulun kautta saisi varmasti, mutta yhteiskunnan ennakkoluulot tässäkin asiassa painavat.
Joka tapauksessa tämä pieni toive on auttanut minua ja tytärtäni nämä pari pahinta päivää jotenkin yli.

Sanoohan tytär, että ahdistaa koko ajan, mutta kuulostaa silti rauhalliselta puhelimessa. Ahdistukseen auttaisi jos siellä sijoituspaikassa olisi toimintaa tai virikkeitä, mutta kieltämättä paikka on ankeuden perikuva. Tv on ainut viihdyke muutaman lautapelin lisäksi. Rähjäisessä ulkorakennuksessa sanovat olevan jokunen kuntolaite, muttei paikka kyllä yhtään houkuttele, ellei sitten ole joku aivan himobodaaja jonka on pakko saada päivittäinen rautaisannoksensa. Sinnekään ulkorakennukseen tytär ei saisi muutoinkaan mennä yksin vaan valvotusti.

Se, että noille laitoksille syydetään tähtitieetelliset summat rahaa, niin minkä vuoksi niissä silti on puitteet aina todella ankeat. Missään en ole koskaan nähnyt mitään sivistävää, esim runsasta kirjallisuuden tarjontaa tai vaikkapa taiteen harrastusmahdollisuuksia, enkä tällä nyt tarkoita mitään kiiltopaperia ja puuvärejä.

Tv ja karkit ovat pääsääntöisesti se mitä he tarjoavat iloa lapselle. Hyvin kyseenlaisia jo koko kansanterveyden näkökulmastakin katsottuna. Tosin, ellei niitäkään olisi, saattaisi tulla siitäkin sanomista, että olkoon niin sitten, ovathan nämä sairastuttavat ainekset yleisesti hyväksyttyjä maassamme (ja lääketeollisuus kukoistaa).
Jossain paikassa on ihan säännöt esim syömisten suhteen, että yksi kinkku siivu leivän päälle yms. Melko erikoista. Meillä köyhillähän sellaiset ”säännöt” ovat olosuhteiden pakosta.

Yöllä muistui mieleen eräs vuosia sitten tapahtunut poliisikuulustelu, kun erästä yhdistystä johon kuuluin, epäiltiin laittomuuksista. Minua haastateltiin siinä pari tuntia ja kirjattiin ylös sanomisiani mutta ei mielivaltaisesti omin päin vaan poliisi teki siinä todellakin yhteistyötä kanssani. Tarkistutti joka ikisen lauseen minulla, ennenkuin kirjasi mitään lopullista. Koin sen silloin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi sekä luonnolliseksi toimintatavaksi.

Mutta voiko sosiaalitoimen sekä laitosten tapaa kirjata asioita omin päin sanoa oikeudenmukaiseksi tai edes lailliseksikaan? Vai onko se laillista kirjoittaa asiakkaan suuhun sanoja joita ei olla sanottu tai kirjata heidän omia sanomisiaan aivan väärin?

Onko laillista se, että meille luvattiin ensin huostaanoton purku ja sitten sanotaan ettei sitä tulekaan, sitten meille luvataan, että tytär saa olla kotona seuraavaan palaveriin saakka, mutta emme saa asiasta mustaa valkoisella siinä samantien kuten poliisilaitoksella saa, vaan kaikessa toimitaan täysin mielivaltaisesti. Tämäkö on demokratiaa?

Aurinko on juuri nousemassa ja hanhet lensivät äsken kaakattaen yli. Olen koettanut valaa itselleni sekä tyttärelleni valoa paksulla pensselillä, pohtinut ääneen mitä jos jollain meistä olisi vakava sairaus, suhteuttaa tilannettamme siihen, ettei tämä tilanteemme tuntuisi niin pahalta. Se ei silti poista tosiasiaa yhtään mihinkään, että meitä on petetty ja pahasti. Anteeksiantamattoman pahasti.

LAPSENI VIETIIN KESKEN AAMUKAHVIN

20.7.2012

Tämäkö palvelee lapsen parasta?

–

Maailmamme romahti tänä aamuna. Tytär oli saanut luvan olla sovitusti (olimme kuulemisessa noin 2 viikkoa sitten jossa sovimme kahden sosiaalityöntekijän sekä kolmen todistajan läsnä ollessa, lapsi ja me vanhemmat, että tytär saa olla nyt äitinsä luona siihen saakka kunnes seuraava sosku kuuleminen 8.8.2012, tästä aiemmsssa kirjoituksissani)

Tyytyväisenä nautin siitä, että tytär kotona ja kerrankin meillä aikaa olla yhdessä ja puhua asioista. Tytär oli lukenut erään kirjan, joka oli avannut hänen silmiään näkemään mikä on se asia joka häntä painanut lapsuudesta saakka. Siitä puhuimme ja suunnittelimme lähtöä kesälomailu paikkoihin, ystävä perheen luo sekä mummolaani. Emmehän vuosikausiin ole päässeet yhtään mihinkään.

Olen taas saanut itseni ulos liikenteeseen ja sain polkupyöränikin akuuteimman vian kuntoon kahden euron sijoituksella ja kaikki alkoi taas muutenkin luistaa paremmin, lähinnä kai oma petollinen mieleni. Kasvimaa menestyi miten kuten, mutta pääasia, että on ollut kesäksi joku puuhapaikka.

Aamulla juodessani aamutakki päällä aamukahvia, ovelle koputetaan. Siellä on kaksi sosiaalityöntekijää sekä yksi lyhyt mutta leveä, tosi treenattu mies. He sanoivat tulleensa hakemaan nyt tyttäreni sijoituspaikkaan jonne hän kuuluu. Kerroin heille, että tässä nyt väärinkäsitys, koska olemme juuri olleet kuulemisessa jossa sovimme että tytär voi olla äidillään koejalla seuraavaan kuulemiseen saakka. He eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviinsa vaan jatkoivat vain että heidän täytyy nyt ottaa tytär. Kehoittivat tottelemaan ja pyysivät tytärtäni heräämään ja laittamaan kimpsut ja kampsut mukaan ja matkaan.

Olin aivan epäuskoisena, että miten voi tällaista ylipäätään tapahtua Suomen maassa, että olemme kuin joitain kamalia rikollisia, kun tytärtäni näin haetaan ja että tämä on väärinkäsitys tai huijaus, että kysyin että mitä jos soitan nyt poliisit paikalle.

Siihen tämä skrode mies näytti peukalollaan olkansa

Ruusut, voitteko ymmärtää miten ikäviä meille kuuluu tänään

yli, että meillä on täällä kyllä poliisitkin jo paikalla ja niin tosiaan oli. Kaksi poliisia sekä yksi isokokoinen vartijan näköinen tyyppi seisoi portaidemme alla.

Aloin sisäisesti jo täristä koska väistämättä tuli mieleen paha painajaisuni, mielikuvat jostain gestapon ajoista tai natsi Saksasta kun ihmisten koteihin tultiin vain ja haettiin joku.

Aloin myös ymmärtää, että vastustus olisi nyt pahinta mitä tässä kohtaa voisi tehdä. Sanoinkin siitä tyttärelleni, ettei meillä ollut nyt muuta vaihtoehtoa kuin suostua ja että alkaisin heti selvittää asiaa kun saisin hetken hengähtää. Koetin keskittyä enää vain tyttäreni kannatteluun, että hän jotensakin selviäisi tästä kammottavasta tapahtumasta.

Tytär sanoi, että ainakin hän aikoo nyt polttaa tupakan vaikka kuka olisi näkemässä ja minua alkoi pelottaa, kun hän puhui puhelimessa poika kaverilleen itkien ja poltti tupakan filtteriin saakka kädet täristen ja koko ajan pelkäsin, että se skrode mies sanoisi jotain ikävää kuten pian sanoikin, että no pannaas nyt vauhtia siihen, ettei meillä ole koko päivää aikaa odottaa tai jotain tuota tarkoittavaa, mikäli en juuri sanatarkkaan muista.

Vanhin tyttäreni oli luonani lapsensa kanssa(4v) ja he heräsivät, samoin oli tyttäreni sulhanen joka oli juuri tullut yövuorostaan nukkumaan. Nyt on iltäpäivä tätä kirjoittaessani ja emme ole osanneet tehdä mitään mitä meidän alun perin piti tänä kauniina kesäpäivänä tehdä, yhdessä sijoitetun lapseni kanssa.

Tytär soitti sieltä sijoituspaikastaan, että kuulemma saa nyt kuukauden rajoittamispäätöksen, ettei saa puhua muiden kuin äitinsä ja isänsä kanssa mutta heidänkin kanssaan vain valvotusti. Luonnollisestikaan hän ei saa edes kävellä yksin ulkona (keskellä peltoerämaata), vain valvojan kanssa. Vanki hän on tästä lähtien.

Minulle on soittanut sosiaalitoimesta se aamullinen nainen ja lässynlällättänyt vakio fraasinsa josta ei enää elämäni aikana tule hyötyä olemaan koska kaikki luottamus on kadonnut tähän paikkaan. Ei tällaisen jälkeen enää pysty olemaan yhteistyökykyinen.

Kuka pystyy?

Sitten soittivat sijoituspaikasta ja kysyi että hyväksynkö vaiko vastustan näitä tyttärelleni asetettuja vapauden rajoituksia. Sanoin, että tällä kertaa ensimmäistä kertaa eläissäni todella joudun vastustamaan, koska toimintatapanne on ollut täysin väärä. Jalkani aivan tärisivät kun sen sanoin. Olenhan tunnetusti koko elämäni ajan ollut kiltti, sovitteleva ihminen kaikin tavoin ja nyt jouduin ylittämään itseni toden totta.

Pohdin äsken että soitanko johonkin kriisipäivystykseen, mutta tiedän sen mahdottomuudeksi koska se on samaa puljua sosiaalitoimen kanssa ja jos minä nyt osoitan mieleni ”heikkoutta” (=heidän silmissään), niin se vain lisää heidän uskomustaan siitä, että lapseni syystäkin on huostassa. Nykysin ei enää ole mitään paikkaa jossa luottamuksellisesti voisi puhua asioistaan tällaisessa tapauksessa kuin minun on. Tähän on tultu hyvinvointi valtiossamme.

Onneksi eräs ystävättäreni sai ajan minulle lakitoimistoon. Soitin itsekin sinne aamupäivällä, mutta minä sain ajan vasta elokuulle, mutta kun hän soitti, ajan saikin jo ensiviikolle. Tämä ystävätär on itse kokenut joskus saman kauheuden kun hänen vauvansa vietiin laittomasti häneltä ilman mitään perusteluja. Hän sai lapsensa takaisin, mutta todennäköisimmin vain siksi, että osaa puolustautua sekä esittää perusteltuja argumentteja. Mutta entäs minun kaltainen, joka menen täysin lukkoon helposti tilanteissa jotka kokee epäoikeudenmukaisiksi.

Nyt lepään hiukan ja koetan koota itseäni. Vanhin tytär ja lapsenlapsi kylässä, mutten pysty keskittyä heihin, kumpikaan emme kykene keskittyä yhtään mihinkään, kierrämme kehää pienessä vankilamaisessa tilassa. Yksi keskimmäisistä tyttäristäni on soittanut sijoituspaikkaan ja ihmetellyt heille heidän täysin mielivaltaista toimintaansa, mutta mikään ei tietenkään auta. He sanovat, että ovat vain noudattaneet sosiaalitoimen käskyjä, mutta juurihan sosiaalitoimen lastenvalvojan kanssa sovimme että lapsi on kotona. Ja sitä paitsi, illallahan tyttäreni omahoitaja juuri sijoituspaikasta soitti hänelle kysellen kaikenlaista voinnista ja muuta ja kun puhelun jälkeen myös minä varmistin että tytär on todellakin kotona ja aamulla heti on poliisit oven takana niin osaahan sitä yksikertaiset lasku toimenpiteet tyhmempikin tuosta tehdä.

Maanantaina kuulemma on paikalla sosiaalitoimen ylin esimies, jolle aion soittaa, vaikka mitä sekään auttaa, jos he nyt väittävät mitä väittävät. Kukaanhan ei meitä usko, miten sostoimi on valehdellut meille? Vai onko kaikki vain pahaa väärinkäsitystä? Voisiko olla mahdollista, että yhtäkkiä ylin esimies sanoisi, että juu olette aivan oikeassa, että meidän puoleltamme on toimittu väärin ja että pahoittelemme tapahtunutta ja että lapsenne voi tulla luonnollisestikin takaisin luoksenne siihen saakka kun on alunperin sovittu. Ei, tällaista ei ole varmaan koko maailmanhistoriassa montaakaan tapahtunut, että olisi rohkeutta ja selkärankaa myöntää yhtikäs mitään.

Muistuu mieleeni sodan jälkeinen aika Ruotsissa kun lapsia pakkosteriloitiin. Se koski köyhiä ja muita arveluttavia (kommarit, mustalaiset, juutalaiset jne). Tästä olen aiemminkin jo puhunut blogissani.

–

Lapsenlapsen kanssa ulkoilua. Naapurit elävät entiseen malliinsa. Kaikki normaali tuntuu taas epätodelliselta. Jälleen sama tuska ja ahdistus kun nuoriso lähtee naapurin talosta, eläen normaalia elämää. Tuska repii ja riivinrautana raastaa sydänalaa, vatsanpohjaa, jopa sääriin saakka tuntuu kipu. Aivan kuin maailma olisi muuttunut verestäväksi lihaksi, taivaskin on tuhon varjostama, pois paikoiltaan siirtynyt.

Juttelen lapsille, koetan normaaleilla asioilla saada oloa helpottumaan. Samalla mietin, eikö ole ketään jolle soittaa, kuka voisi sanoa, että kaikki on vain pahaa unta. Ettei yhteiskuntamme oikeasti ole mennyt näin pahaksi. Tiedän, etten jaksa soittaa kellekään, koska en halua vaivata ketään. Ainoa ihminen jolle sen olisin voinut tehdä, on Ruisrockissa.

Oloa voisi verrata niihin hetkiin, kun on sairaalassa letkujen varassa eteisvärinä kohtauksessa ja koettaa sopeuttaa hengitystä normaaliksi. Silloinkaan ei kykene keskittyä muuhun kuin hengitykseen. Ulos- ja sisään hengitykseen, veto vedolta. Niin on nytkin. Lisäksi se, että joutuu murehtia vielä tytärtä, miten hän jaksaa siellä, miten kaikki muut sisarukset tämän kestävät. Kaikkien mielestä tämä on väärin. Ja tämä on maailmanlaajuisesti väärin, kaikkialla ymmärretään se, ettei valheella saavuteta mitään hyvää.

Pohdin myös sitä, onko virhe olla täällä avoin, jos sostoimi sekä sijoituspaikka lukee juttujani ja omalaatuisen arvionsa mukaan arvioivat näistäkin kirjoituksistani ties mitä. Vähintäänkin sitä masennusta. Jos niin olisi, silloin voisi sanoa, että yhteiskunta on jo ”sterilisaation” tiellä. Ihminen ei enää edes saisi olla masentunut tai tulkitaan masennukseksi selkeiden tosiasioiden ratioaalinen ymmärrys.

Nytkin sijoituspaikka oli sanonut yhdelle tyttäristäni joka oli soittanut heille huolestaan miten sisko voi henkisesti, että älkää te huolehtiko, että he ovat täällä asiantuntijoita!

Kuvitella! Että mistä lähtien joku tavallinen pipopää (anteeksi) on tullut asiantuntijaksi noin max 30-vuotiaana, jolla hädin tuskin itsellä edes omia lapsia. Voiko yksikään ylipäätään tervejärkinen ihminen todella väittää asiantuntijuutta toisen lapsen kohdalla? Olla tietävinään jonkun nuoren sielunmaisemasta, jonka on nähnyt korkeintaan 2 viikkoa ja jos työvuorotkaan eivät ole osuneet silloin joka päivälle, niin liekö sitäkään määrää.

–

No niin. Tämäkin raskas päivä on eletty. Jos jotain hyvää tästä pitäisi löytää, on hetkellinen ymmärrys miltä on voinut sodan aikana ihmisistä tuntua esim. perheestä väkivalloin yhden jäsenen irrottaminen. Sodan jaloista on myös jouduttu lähteä jopa 15-30 minuutin sisällä. Tyttärelleni taisi tulla vielä kiireempi. Ei siinä ehditty etsiä edes hammasharjaa, eikä kännykän lataajaa, ei puhtaita alusvaatteita, ei mitään. Reikäinen laukku, ei muuta. Ja järkyttynyt mieli koettamassa sopeuttaa askelia jotka veivät erilleen jälleen kerran.

Omaa syytä, (paitsi tälläkertaa), mutta tämä sostoimen viekkaudella ja vääryydellä tehty laiton lapseni riisto ei ainakaan yhtään parantanut asiaa. Päinvastoin, tästä jää pitkäksi aikaa syvä suru. Kenties loppuelämäksi? Vastenmielisyys yhteiskuntaa kohtaan kasvaa entisestään. Miten voisi arvostaa tällaista maata, jossa tällä tavoin osoitetaan kunnioitusta arvokkainta tulevaisuuden toivoamme, nuorisoa kohtaan sekä heidän perheitään.

Mutta sairas yhteiskunta haluaa tässäkin kohden syyllistää minut, että minun vihani se tässä vasta pahasta on (mikäli niistä vielä vastuuseen joudun tässä hullunmyllyssä). Sellainen on eliminoitava. Heidän toimissaan ei tietenkään ole mitään tuomittavaa. Yhteiskunta on heidän puolellaan, ei minun, johan se osoitti tämän aamuinen, kun poliisit olivat jo VALMIIKSI heidän puolellaan. On meidän puoli ja teidän puoli ja meidän tulisi muka toimia täällä yhteiskunnalle hyödyksi, antaa yhteiseen hyvään…

Melko erikoista.

–

Lapseni, olemme tässä epäuskoisessa tilanteessa. Meillä ei liene muuta keinoa kuin sopeutua, vaikka taistelusta en lakkaa. On viisainta antaa heidän jatkaa keittämäänsä soppaa. Itse he siihen hukkuvat jonain päivänä, emme me. Emmehän.

Hyvää yötä, pikkuinen. Olen lohduttanut itseäni tällä koko illan. Kumpa voisin sen lähettää sinulle.

http://www.youtube.com/watch?v=DYDmzqJUtpg

–

surun tähtilippu on syttynyt taivaalleni
luopunut luottamuksen perhonen lepattamasta

puun varjoissa asuu hyvyys, älkää tallatko pyhiä kirjoituksia
niitä joita perheiksi kutsutaan
niitä joiden nimet jäävät taivaan muistiin, valoksi riisuttuihin oksiin
valoksi uusiin kieliin vielä lausumattomiin

kivun hiukkasin ne koskettavat ja pudottavat pienet jättimäiset
kasvun sankarinsa

Älkää tallatko pyhiä kirjoituksia

surun tähtilippu on syttynyt taivaalleni

TÄTÄ EDELTÄNEITÄ PÄIVIÄ PÄIVÄKIRJASTANI (angsteineen päivineen):

9.7.2012

Eräs päivä soskut vain pölähtivät sisään. Sitä on jo oppinut siihen, että joku epämieluisa vieras saattaa pölähtää sisään kesä-avoimesta ovesta milloin tahansa. Ei mukava tunne omassa kodissa, mutta minun tuntojanihan tässä ei olla kysytty.

Kyselivät mitä kuuluu ja annoin tulla tuutin täydeltä miten järjetöntä on tilanne, että tytär joutuu piileskellä jopa äidiltään. Siinä aikansa kuunneltuaan yks kaks ilmoittavatkin, että huostaanotto puretaan. Olen äimänä, he siihen että heidän esimiehensä on niin ilmoittanut koska tästä systeemistä ei ole ollut mitään hyötyä. Olin hämmentynyt mutta iloinen, toisaalta myös huolissani.

Sanoin tuntemiseni ääneen, kyselin että ehkä saisin sitten sitä perhetukea, että tulisi vaikka joku kotiin auttamaan jos kouluasiat ja sopimuksissa pysymiset eivät onnistuisi. Eihän sekään mukavaa olisi, että yhä olisi tilivelvollinen, mutta ettei tarvitsisi täysin yksin aloittaa.

(Tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

Viikon tätä asiaa tyttären kanssa pureksimme, että onkohan totta vaiko ansa. Meidät kutsutaan kuulemiseen viikon päästä.

Kuulemisessa menee hyvin sikäli, että tytär avautuu melko hyvin, ei hermostu tai saa paniikkikohtausta. Puhumme paljon päihteiden käytöstä. Lopussa he sanovat jotain joka saa minut aavistelemaan pahinta ja olen jo taisteluun valmiina. Tulee tunne, että jos nyt kävisi niin, että he ottaisivatkin lapseni kiinni tässä, raivostuisin silmittömästi, purisin heiltä vaikka kaulavaltimot poikki. (Tämän jos soskut lukisivat, he varmasti estäisivät minua tapaamasta tytärtäni, saatanhan olla vaikka arvaamaton! Ehkä ottaisivat kuulemiseen mukaan vartijan tästälähtien. Te olette kuulkaa Täydelliset idiootit täydellisen idioottimaisessa yhteiskunnassa sanon minä!)

No sitten he ilmoittavat, että huostaanottoa ei puretakaan koska toinen esimiehistä on sanonut, ettei sitä pidä purkaa. Mutta, että tytär saa nyt olla äidin luona ja katsotaan sitten kuukauden päästä uudestaan tilanne. Olen huojentunut että mitään väkivaltaa tarvitakaan, mutta pettynyt, että pitihän se arvata, olikin jo liian hyvää ollakseen totta. He kysyvät, Tunnemmeko itsemme huijatuiksi. Sanon että kyllä. Tytär sanoo myöhemmin minulle, että hän ei sanonut tulleensa huijatuksi, koska tiesi, ettei mitään huostaanottoa voida purkaa noin vain, että joka tapauksessa purkuun menee aina puoli vuotta. Tunnen itseni lapsellisemmaksi kuin tyttäreni, hiukan leikkimielisesti sanottuna.
Voiko perheemme enää koskaan olla vapaa.
Kotimatkalla suren, kun valkenee kaikki karuudessaan taas. Juuri kun olin ehtinyt kokea ihmeellistä yksilön vapautta, joka ollut kateissa elämästäni vuosikaudet, siitä lähtien kun tyttären asioissa on joutunut olla sostoimelle tilivelvollinen. Siitä huolimatta, että olen itse apua hakenut alun perin.

Jälleen astuu kuvaan ilkeä tunne, että minussa on jotain vikaa jonka vuoksi joku muu sanelee lapseni asiat. Tiedän järjen tasolla, että syy on lapseni kouluja käymättömyys, ja heidän huoli lapsen päihteiden käytöstä.

Mutta yhä kysyn, onko huoli päihteistä syy sijoittaa lapsi? Eikö minunkin nuoruudessani oltu päihteiden kanssa tekemisissä jatkuvasti, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Tai vaikka olisi tapahtunut, missä kulkisi se raja jolloin lapsi riistettäisiin äidistään? Onko lapseni osoittanut jotain kovien huumeiden käyttäjän vieroitusoireita? Tupakasta hänelle tulee vieroitusoireita, sen ole kyllä huomannut. (Ja siis normi kaupasta ostettua tupakkaa hän polttaa.)

Illemmalla soittivat sijoituspaikastakin. Sanoivat haluavansa tulla käymään. Sanoin, etten ole kotona. Olisin ollut aivan liian uupunut ja masentunut tästä huijatuksi tulemisen kokemuksesta, alistuneesta olosta, että vankeutemme yhä tulisi jatkumaan. Ikuinen perhe elämämme syynääminen suurennuslasin kanssa tulisi jatkumaan yhä vain. Pienikin virhe, niin olisiko nuorimmaisemmekin pian huostaan otettuna? Koskaan minun ei tulisi apua hakiessani sanoa, ettei ole ollut edes leipään rahaa, sillä sehän saattaisi tarkoittaa sitä, että he huostaanottaisivat lapseni. Eivät tietenkään auttaisi perhettä toimeentulotuella, eivät, he sanoisivat että normimme ovat mitkä ovat ja veisivät lapsen. Tähän on tultu.

On täysin käsittämätöntä ja tuskallista asiat maassamme. Hölmöläisen hommaa ja eniten tätäkin kirjoittaessa ahdistaa se toinen suomalainen joka täysin tietämättömänä maamme tilasta tässäkin asiassa on tietävinään meidänkin huostaan otettujen lasten perheiden tilanteet ja nyökyttelee vieteriukon lailla, miten moraalittomaksi onkaan maailma mennyt.

Missä vaiheessa elämämme on mennyt painajaiseksi, jolle ei loppua näy. Enää lapsenikaan eivät ole ”minun”, vaan yhteiskunnan omaisuutta. Ulkopuolinen kun tämän lukee, hän oitis toteaa että tuo kirjoittajan liioittelee, on sairas, täysin avun tarpeessa oleva, johan sen nuo kirjoitukset osoittavat.

No niin, tällä tavoin ajatukset alkavat laukata jopa vainoharhaisuuden suuntaan. Vaan olenko kovin väärässä ajatusteni kanssa?

Muuten, he kyselivät palaverissa myös mainostamastani nettikoulusta. Silti minulla oli tunne, että heidät tuntien kyselevät vain velvollisuuden tunnosta että onpahan äitiäkin kuultu, mutta tekevät sitten kuitenkin itse päätöksensä.

Tästä ei ole enää mitään ulospääsyä?

————————
12.7.2012

Tänään taas äkillinen vieraan vallan sisääntulo. Tyttären laitoksesta tulivat. No eihän tytär ollut kotona kun oli luvatusti kesäilemässä sisaruksillaan.

Laitoksen työntekijöiden lähdettyä oloni on ollut hirvittävän huono.(Joka kerta he pahoitellen kysyvät saako tulla sisään ja olen kasvatettu kohteliasuuteen ja suostumaan).Tiedänhän myös valmiiksi miten huonoa siitä seuraisi jos sanoisin että ei saa tulla.

Oloni on tosiaan ollut huono, eikä vähiten sen vuoksi, että kuoreni petti ja aloin itkeä kertoessani miten ahdistunut olen siitä, että minua on kehotettu jälleen muuttamaan syystä, ettei tytär enää ole minulla kirjoilla ja näin ollen asun Kelan pykälien mukaan liian kalliisti. Ja kuitenkin asunto on kaupungin, eli halvin mahdollinen. Jo nyt olen nukkunut koko ajan olohuoneessa, samoin se on minun työhuoneeni. Ja yhä pienempään tulisi muuttaa.

Lopussa he sanoivat, että ovat nyt minusta kovasti huolissaan ja sehän tiedetään mitä se heidän ”huolensa” tarkoittaa. Todennäköisesti ainakin sitä, että tytärhän ei jo muka sen tähden voi asua kanssani koskapa minulla nyt varmasti on pahoja henkisiä ongelmia. Näinhän tämä tulkitaan, katsotaanpa vain!

Me lasten vanhemmathan elämme kuin jossain Neuvostoliitto ajalla sillä erotuksella vain, ettei meitä fyysisesti tapeta, mutta omanlaiseen vankeuteenhan meidätkin ajetaan ja uuvutetaan henkisesti loppuun. Tämä on eräänlaista kansan puhdistusta. Kaikki epäkelvot yksilöt laitetaan laitoksiin.

Tämä itkuni pääsi tapahtumaan, koska tulivat noin vain yllättäin ja olimme juuri vanhimman tyttären ja lapsenlapsen kanssa kuunnelleet olohuoneessa omien lasteni aikaista satua tallenteelta. Olin sen vuoksi hajamielinen ja oli vaikea yks kaks alkaa keskittyä näihin ikäviin asioihin. Lisäksi kun minulla olemassa keskittymisvaikeus, olin turhautunut, kun en saanut sanoja ulos oikeassa järjestyksessäkään.

Kuulin juuri, että oikeusapu toimistokin on kiinni heinäkuun. Kyllä minun on tästä lähtien saatava joku avustaja näihin tilanteisiin, tämä menee jo epäinhimillisyyden puolelle, jos minä saan tällaisen kurjaakin kurjemman olon tästä heidän ”avustaan”. Onko sopivaa vain tulla ihmisten koteihin ajoissa sopimatta?

Vai onko tämäkin aivan laillista mikäli ”tietyt kriteerit täyttyvät”? Tätä asuntoon tunkeutumista on tapahtunut nyt koko Espoossa asumiseni ajan, eli n. 10kk. Porvoossa asuessa sentään soskut eivät etukäteen sopimatta milloinkaan tulleet kotiini. (Tyttären lintsaamiset alkoivat siis jo siellä).

On taas niin lyttyyn lyöty olo ihmisenä.

Laitoksen työntekijä onneksi varmisti, että oliko nyt niin että asunto asia huolettaa minua enemmän kuin tyttären ongelma, johon vastasin myöntävästi. Normaali ihminen tulisi siitä tajuta, että siinä tapauksessa nämä ikuiset muuttamis kehotukset näiden ”apua tarjoavien” taholta ajaa ihmisen loppuun ja ovat todellakin epäinhimilliset, että niihin tulee puuttua mitä pikimmin ja tarjota kädenojennus, mutta heidät tuntien, osaavat ymmärtää asiat taatusti mahdollisimman kieroutuneella tavalla ja tiedä mitä tästäkin seuraa. Se pelottaa!

Olen huolesta ja suuttumuksesta kankeana ja tämähän luetaan minulle syytteeksi. Yhteiskuntaahan täytyy rakastaa mitä suurimmin ja olla kiitollinen kaikesta. Ja joku vielä jos väittää, että asumme vapaassa maassa, ottakoon minuun yhteyttä.
Tottakai itsekin olen tyttärestäni huolissani, mutta nämä tahot osaavat tehdä kaikesta elämää suuremman kysymyksen ja lisäksi se, että koulupakkoa ei pitäisi myöskään olla?

Tai että epämääräinen HUOLI lapsen päihteiden käytöstä ei saisi olla syy lapsen erottamiseen vanhemmistaan?

Ja tähän soppaan kun lisätään se, että olen todellakin itsekin huolissani lapsestani, mutta siitä huolimatta, TÄYTYY olla muitakin keinoja olemassa kuin huostaan ottaa lapsi! Yhteiskuntako todella omistaa lapsemme, pakottaa kouluun, pakottaa puhtoiseksi, päihde rikkeitä eikä muitakaan epäonnistumisia saa olla!

Ja jos muuta väittää, tämä yhteiskunta on täysin sairas!!

Siinä kuunnellessani tämän nuoren työntekijän puhetta, sitä iankaikkisen samaa mantraa jota he kaikki aina hokevat, koulu velvollisuudesta(= kouluPAKKO) ja mitä siinä muuta kaikkea tuli. Kuuntelin oikein sillä korvalla, miten nuo lauseet ovat puettu kauniiseen ja tulkinnan varaiseen muotoon. Pohdin sitäkin, että uskovatko he itse todella omat mantransa? Uskovatko todella syvässä sisimmässään?

Pohdin myös sitä, että mikä minulle on ongelmallisinta tässä kaikessa, että eikö olisi vain helpompaa suostua kaikkeen (jota siis olenkin tehnyt tähän saakka). Ongelman ydin on se, että yhteiskunnan totuudet ja minun eivät kohtaa. Pitäisi löytää kompromissi. Minun arvomaailmani on eri kuin heidän arvomaailma. Yhteiskunnan totuudet perustuvat rangaistusperiaatteisiin, minun ei. Yhteiskunnan tulee kyetä tarjota lapselleni erityisopetusta, eikä ohjata lasta laitokseen. Laitoksen tulee kyetä tarjota räätälöityjä keinoja asiakkaalleen, mikäli siellä ollaan. Huikeille rahasummille tulee saada vastinetta! (Eivät edes tutki pyynnöstäni onko lapsella ADD=keskittymisvaikeus, neurologinen ominaisuus, joka äidilläänkin on!)

Ja se on väärin, että laitos saa aivan tähtitieteelliset summat rahaa lapsestani vaikka lapsi ei koko puolen vuoden aikana ole edes ollut laitoksessa kuin 2-3 vkoa (en muista itsekään tarkkaan). (Lapsilisäkin ohjautuu laitokselle, ei lapselleni). On väärin, että kuitenkin perhe joutuu muuttaa sen tähden, kun tytär siirretään toistaiseksi (??) laitokseen, on väärin, ettei perhettä enää tueta asumisessakaan, että tyttären paikka kodista tälläkin tavoin viedään.

Silti he väittävät tukevansa. Tämä ei ole tukemista missään määrin.

Selityksiä heiltä aina löytyy, kuulen sen jo etukäteen korvissani. Tai ehkä he sanovat tässä kohtaa, että olen itse hoidon tarpeessa jos jo kuulen omiani. Tämä neuvostosysteemi, ellet katsos vielä ole hullu, niin tehdään sinusta sellainen….

Jos olisikin vahva, kokeilisi miten pitkälle he kykenevät mennä näissä tulkinnoissaan ja ”tietämisissään”.

Elän Kafkan todellisuutta milloin asuntoasioissa, milloin lapsen asioiden hoidon kanssa. Joko yhteiskunta on sairas tai minä olen ja kuka sen määrittää? Kenellä on siihen oikeus?

P.S. Korostan, että itse olen apua aikanani hakenut, vaan tällaista apua en odottanut.

VIERAAN VALLAN SISÄÄNTULO KOTIINI

12.7.2012

Tänään taas äkillinen vieraan vallan sisääntulo. Tyttären laitoksesta tulivat. No eihän tytär ollut kotona kun oli luvatusti kesäilemässä sisaruksillaan.

Laitoksen työntekijöiden lähdettyä oloni on ollut hirvittävän huono.(Joka kerta he pahoitellen kysyvät saako tulla sisään ja olen kasvatettu kohteliasuuteen ja suostumaan).

Eikä vähiten sen vuoksi, että kuoreni petti ja aloin itkeä kertoessani miten ahdistunut olen siitä, että minua on kehotettu jälleen muuttamaan syystä, ettei tytär enää ole minulla kirjoilla ja näin ollen asun Kelan pykälien mukaan liian kalliisti. Ja kuitenkin asunto on kaupungin, eli halvin mahdollinen. Jo nyt olen nukkunut koko ajan olohuoneessa, samoin se on minun työhuoneeni. Ja yhä pienempään tulisi muuttaa.

Lopussa he sanoivat, että ovat nyt minusta kovasti huolissaan ja sehän tiedetään mitä se heidän ”huolensa” tarkoittaa. Todennäköisesti ainakin sitä, että tytärhän ei jo muka sen tähden voi asua kanssani koskapa minulla nyt varmasti on pahoja henkisiä ongelmia. Näinhän tämä tulkitaan, katsotaanpa vain!

Me lasten vanhemmathan elämme kuin jossain Neuvostoliitto ajalla sillä erotuksella vain, ettei meitä fyysisesti tapeta, mutta omanlaiseen vankeuteenhan meidätkin ajetaan ja uuvutetaan henkisesti loppuun. Tämä on eräänlaista kansan puhdistusta. Kaikki epäkelvot yksilöt laitetaan laitoksiin.

Tämä itkuni pääsi tapahtumaan, koska tulivat noin vain yllättäin ja olimme juuri vanhimman tyttären ja lapsenlapsen kanssa kuunnelleet olohuoneessa omien lasteni aikaista satua tallenteelta. Olin sen vuoksi hajamielinen ja oli vaikea yks kaks alkaa keskittyä näihin ikäviin asioihin. Lisäksi kun minulla olemassa keskittymisvaikeus, olin turhautunut, kun en saanut sanoja ulos oikeassa järjestyksessäkään.

Kuulin juuri, että oikeusapu toimistokin on kiinni heinäkuun. Kyllä minun on tästä lähtien saatava joku avustaja näihin tilanteisiin, tämä menee jo epäinhimillisyyden puolelle, jos minä saan tällaisen kurjaakin kurjemman olon tästä heidän ”avustaan”. Onko sopivaa vain tulla ihmisten koteihin ajoissa sopimatta?

Vai onko tämäkin aivan laillista mikäli ”tietyt kriteerit täyttyvät”? Tätä asuntoon tunkeutumista on tapahtunut nyt koko Espoossa asumiseni ajan, eli n. 10kk. Porvoossa asuessa sentään soskut eivät etukäteen sopimatta milloinkaan tulleet kotiini. (Tyttären lintsaamiset alkoivat siis jo siellä).

On taas niin lyttyyn lyöty olo ihmisenä.

Laitoksen työntekijä onneksi varmisti, että oliko nyt niin että asunto asia huolettaa minua enemmän kuin tyttären ongelma, johon vastasin myöntävästi. Normaali ihminen tulisi siitä tajuta, että siinä tapauksessa nämä ikuiset muuttamis kehotukset näiden ”apua tarjoavien” taholta ajaa ihmisen loppuun ja ovat todellakin epäinhimilliset, että niihin tulee puuttua mitä pikimmin ja tarjota kädenojennus, mutta heidät tuntien, osaavat ymmärtää asiat taatusti mahdollisimman kieroutuneella tavalla ja tiedä mitä tästäkin seuraa. Se pelottaa!

Olen huolesta ja suuttumuksesta kankeana ja tämähän luetaan minulle syytteeksi. Yhteiskuntaahan täytyy rakastaa mitä suurimmin ja olla kiitollinen kaikesta. Ja joku vielä jos väittää, että asumme vapaassa maassa, ottakoon minuun yhteyttä.

Tottakai itsekin olen tyttärestäni huolissani, mutta nämä tahot osaavat tehdä kaikesta elämää suuremman kysymyksen ja lisäksi se, että koulupakkoa ei pitäisi myöskään olla?

Tai että epämääräinen HUOLI lapsen päihteiden käytöstä ei saisi olla syy lapsen erottamiseen vanhemmistaan?

Ja tähän soppaan kun lisätään se, että olen todellakin itsekin huolissani lapsestani, mutta siitä huolimatta, TÄYTYY olla muitakin keinoja olemassa kuin huostaan ottaa lapsi. Yhteiskuntako todella omistaa lapsemme, pakottaa kouluun, pakottaa puhtoiseksi, päihde rikkeitä eikä muitakaan epäonnistumisia saa olla!

Ja jos muuta väittää, tämä yhteiskunta on täysin sairas!!

Siinä kuunnellessani tämän nuoren työntekijän puhetta, sitä iankaikkisen samaa mantraa jota he kaikki aina hokevat, koulu velvollisuudesta(= kouluPAKKO) ja mitä siinä muuta kaikkea tuli. Kuuntelin oikein sillä korvalla, miten nuo lauseet ovat puettu kauniiseen ja tulkinnan varaiseen muotoon. Pohdin sitäkin, että uskovatko he itse todella omat mantransa? Uskovatko todella syvässä sisimmässään?

Pohdin myös sitä, että mikä minulle on ongelmallisinta tässä kaikessa, että eikö olisi vain helpompaa suostua kaikkeen (jota siis olenkin tehnyt tähän saakka). Ongelman ydin on se, että yhteiskunnan totuudet ja minun eivät kohtaa.  Pitäisi löytää kompromissi. Minun arvomaailmani on eri kuin heidän arvomaailma. Yhteiskunnan totuudet perustuvat rangaistusperiaatteisiin, minun ei. Yhteiskunnan tulee kyetä tarjota lapselleni erityisopetusta, eikä ohjata lasta laitokseen. Laitoksen tulee kyetä tarjota räätälöityjä keinoja asiakkaalleen, mikäli siellä ollaan. Huikeille rahasummille tulee saada vastinetta!

Ja se on väärin, että laitos saa aivan tähtitieteelliset summat rahaa lapsestani vaikka lapsi ei koko puolen vuoden aikana ole edes ollut laitoksessa kuin 2-3 vkoa (en muista itsekään tarkkaan). (Lapsilisäkin ohjautuu laitokselle, ei lapselleni). On väärin, että kuitenkin perhe joutuu muuttaa sen tähden, kun tytär siirretään toistaiseksi (??) laitokseen, on väärin, ettei perhettä enää tueta asumisessa, että tyttären paikka kodista tälläkin tavoin viedään.

Silti he väittävät tukevansa. Tämä ei ole tukemista missään määrin.

Selityksiä heiltä aina löytyy, kuulen sen jo etukäteen korvissani. Tai ehkä he sanovat tässä kohtaa, että olen itse hoidon tarpeessa jos jo kuulen omiani. Tämä neuvostosysteemi, ellet katsos vielä ole hullu, niin tehdään sinusta sellainen….

Jos olisikin vahva, kokeilisi miten pitkälle he kykenevät mennä näissä tulkinnoissaan ja ”tietämisissään”.

Elän Kafkan todellisuutta milloin asuntoasioissa, milloin lapsen asioiden hoidon kanssa. Joko yhteiskunta on sairas tai minä olen ja kuka sen määrittää? Kenellä on siihen oikeus?

P.S. Korostan, että itse olen apua aikanani hakenut, vaan tällaista apua en odottanut.

Tämä laulu olkoon lohtu tällekin päivälle, toivon että jokaiselle olisi jossain joku joka oikeasti välittää. Toisesta ihmisestä.

http://www.youtube.com/watch?NR=1&feature=fvwrel&v=j3NU1W3AHdc

SOSKUT KYLÄSSÄ

9.7.2012

Eräs päivä soskut vain pölähtivät sisään. Sitä on jo oppinut siihen, että joku epämieluisa vieras saattaa pölähtää sisään kesä-avoimesta ovesta milloin tahansa. Ei mukava tunne omassa kodissa, mutta minun tuntojanihan tässä ei olla kysytty.

Kyselivät tuntojani ja annoin tulla tuutin täydeltä miten järjetöntä on tilanne, että tytär joutuu piileskellä jopa äidiltään. Siinä aikansa kuunneltuaan yks kaks ilmoittavatkin, että huostaanotto perutaan. Olen äimänä, he siihen että heidän esimiehensä on niin ilmoittanut koska tästä systeemistä ei ole ollut mitään hyötyä.

Olin hämmentynyt mutta iloinen, toisaalta myös huolissani.

Sanoin tuntemiseni ääneen, kyselin että ehkä saisin sitten sitä perhetukea, että tulisi vaikka joku kotiin auttamaan jos kouluasiat ja sopimuksissa pysymiset eivät onnistuisi. Eihän sekään mukavaa olisi, että yhä olisi tilivelvollinen, mutta ettei tarvitsisi täysin yksin aloittaa.

(Tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

(Onhan tytär ollut sijoitettuna laitokseen helmikuusta lähtien olematta siellä kuin kolmisen viikkoa jos sitäkään ja nyt elämme jo heinäkuuta. Ja laitos mukavasti lihottaa lompakkoaan sen sijaan että kotipäässä perhe joutuu jälleen muuttamaan sen vuoksi, koska Kela ei enää huomioi tytärtäni menoihin. No eipä tietenkään.)

Viikon tätä asiaa pureksimme, että onkohan totta vaiko ansa. Meidät kutsutaan kuulemiseen viikon päästä.

Kuulemisessa menee hyvin sikäli, että tytär avautuu melko hyvin, ei hermostu tai saa paniikkikohtausta. Puhumme paljon päihteiden käytöstä. Lopussa he sanovat jotain joka saa minut aavistelemaan pahinta ja olen jo taisteluun valmiina. Tulee tunne, että jos nyt kävisi niin, että he ottaisivatkin lapseni kiinni tässä, raivostuisin silmittömästi, purisin heiltä vaikka kaulavaltimot poikki. (Tämän jos soskut lukisivat, he varmasti estäisivät minua tapaamasta tytärtäni, saatanhan olla vaikka arvaamaton! Huomatkaa, laitan ajatukseni julki, vaikken milloinkaan moiseen ryhtyisi, mutta haluan mahdollisimman tarkkaan kyetä ilmaisemaan, minkälaisia ajatuksia tällainen epätoivoinen tila äidille saattaa tuottaa. )

No sitten he ilmoittavat, että huostaanottoa ei puretakaan koska toinen esimiehistä on sanonut, ettei sitä pidä purkaa. Mutta että tytär saa nyt olla äidin luona ja katsotaan sitten kuukauden päästä uudestaan tilanne. Olen huojentunut, ettei mitään mielenkuohuja tarvitsekaan alkaa hillitsemään, mutta pettynyt, että pitihän se arvata, olikin jo liian hyvää ollakseen totta. He kysyvät, Tunnemmeko itsemme huijatuiksi. Sanon että kyllä. Tytär sanoo myöhemmin minulle, että hän ei sanonut tulleensa huijatuksi, koska tiesi, ettei mitään huostaanottoa voida purkaa noin vain, että joka tapauksessa purkuun menee aina puoli vuotta. Tunnen itseni lapsellisemmaksi kuin tyttäreni, hiukan leikkimielisesti sanottuna.

voiko perheemme enää koskaan olla vapaa

Kotimatkalla suren, kun valkenee kaikki karuudessaan taas. Juuri kun olin ehtinyt kokea ihmeellistä yksilön vapautta, joka ollut kateissa elämästäni vuosikaudet, siitä lähtien kun tyttären asioissa on joutunut olla sostoimelle tilivelvollinen. Siitä huolimatta, että olen itse apua hakenut alun perin.

Jälleen astuu kuvaan ilkeä tunne, että minussa on jotain vikaa jonka vuoksi joku muu sanelee lapseni asiat. Tiedän järjen tasolla, että syy on lapseni kouluja käymättömyys, ja heidän huoli lapsen päihteiden käytöstä.

Mutta yhä kysyn, onko huoli päihteistä syy sijoittaa lapsi? Eikö minunkin nuoruudessani oltu päihteiden kanssa tekemisissä jatkuvasti, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Tai vaikka olisi tapahtunut, missä kulkisi se raja jolloin lapsi riistettäisiin äidistään? Onko lapseni osoittanut jotain kovien huumeiden käyttäjän vieroitusoireita? Tupakasta hänelle tulee vieroitusoireita, sen ole kyllä huomannut. (Ja siis normi kaupasta ostettua tupakkaa hän polttaa.)

Illemmalla soittivat sijoituspaikastakin. Sanoivat haluavansa tulla käymään. Sanoin, etten ole kotona. Olisin ollut aivan liian uupunut ja masentunut tästä huijatuksi tulemisen kokemuksesta, alistuneesta olosta, että vankeutemme yhä tulisi jatkumaan. Ikuinen perhe elämämme syynääminen suurennuslasin kanssa tulisi jatkumaan yhä vain. Pienikin virhe, niin olisiko nuorimmaisemmekin pian huostaan otettuna? Koskaan minun ei tulisi apua hakiessani sanoa, ettei ole ollut edes leipään rahaa, sillä sehän saattaisi tarkoittaa sitä, että he huostaanottaisivat lapseni. Eivät tietenkään auttaisi perhettä toimeentulotuella, eivät, he sanoisivat että normimme ovat mitkä ovat ja veisivät lapsen.

On täysin käsittämätöntä ja tuskallista asiat maassamme. Hölmöläisen hommaa ja eniten tätäkin kirjoittaessa ahdistaa se toinen suomalainen joka täysin tietämättömänä maamme tilasta tässäkin asiassa on tietävinään meidänkin huostaan otettujen lasten perheiden tilanteet ja nyökyttelee vieteriukon lailla, miten moraalittomaksi on maailma mennyt.

Missä vaiheessa elämämme on mennyt painajaiseksi, jolle ei loppua näy. Enää lapsenikaan eivät ole ”minun”, vaan yhteiskunnan omaisuutta. Ulkopuolinen kun tämän lukee, hän oitis toteaa että tuo kirjoittajan liioittelee, on sairas, täysin avun tarpeessa oleva, johan sen nuo kirjoitukset osoittavat.

No niin, tällä tavoin ajatukset alkavat laukata. Olenko kovin väärässä ajatusteni kanssa?

Muuten, he kyselivät palaverissa myös nettikoulusta. Silti minulla oli tunne, että heidät tuntien kyselevät vain velvollisuuden tunnosta että onpahan äitiäkin kuultu, mutta tekevät sitten kuitenkin itse päätöksensä.

Tästä ei ole enää mitään ulospääsyä?

ONNELLISIA HETKIÄ

15.6.2012

Onnellisen hetken odotus on palkittu. Tytär oli yötä poikakaverinsa kanssa. Niin tavallinen asia normaalisti perheissä, minulle tapahtuma jota muistelen pitkään tämän jälkeen. Toki vatsanpohjassa oli pelko koko päivän, että soskut ja ne 4-6 polisiia tulevat ja hakevat lapseni karkaamisen vuoksi. MInunhan se olisi täytynyt soittaa poliisit paikalle, kuvitelkaa! Eihän se nyt sentään sovi että kesälomallakaan on, hänhän on nyt laitoslapsi. Laitokseen sellaiset kurittomat kakarat joutavat.

jonain onnellisena hetkenä

Sitä miettii ja miettii mikä tätä maata vaivaa. Miten niin monen perheen elämä on tehty yhteiskunnan taholta tällaiseksi painajaismaiseksi. Joku vuosi sitten vielä uskoin että no maassamme nyt on niin paljon alkoholisoituneita ja huumeita käyttäviä vanhempia että kaipa muuta vaihtoehtoa ei ole. Nyt tietoisuuteni asiasta on kääntynyt päälaelleen.

Rakas suloinen lapseni lähti vaateostoksille ja perheenjäsenten luo. Myöhemmin sieltä mökille, toivon että ehtii ennen viranomaisia.

Näin yöllä painajaisunta, että kotiini tuli ne 6 poliisia. Laittoivat tyttäreni rautoihin. Tuskan hiki valui kun heräsin. Miten tähän on tultu, hyvä yhteiskunta?

Tyttäreni rikos on kouluja käymättömyys. Keskittymisvaikeudet joita te ette ole edes suostuneet tutkimaan vaikka pyysin! Minkä vuoksi!

Toivoimme lapsellemme erityisopetusta, erityiskoulua ja muita vaihtoehtoja. Kaikki paikkanne olivat kuulemme täynnä ja että tämä oli sitten ainoa vaihtoehto! Todellako!

Mitä te oikein olette tehneet kansalaisillenne, tulevaisuutenne toivoille? Kokonaisille perheille joiden elämään on tullut pysyvä säröäänne.

Onko lapseni todellakin niin paha että yhteiskunnan kalliita rerursseja kannattaa tuhlata häneen?Että partioillanne kauppakeskuksissa kyttäätte teini-ikäistä tumma tukkaista kaunista ja herttaista lastani jotta voisitte pidättää hänet ja toimittaa laitokseen tuhannen kärrytien taakse tukahduttavan kuivan heinäpellon keskelle yksin koko kesäksi, tai kaksin jonkun toisen nuoren kanssa. Toisella nuorella saattaa olla harhojakin, sääli sinänsä, mutta onko tyttäreni todella kärsittävä rangaistukseksi epäterveessä seurassa vain sen vuoksi, ettei yhteiskunnalla ei ole ollut tarjota muita palveluja?

Minä sanon, pitäkää koulunne, pitäkää laitoksenne, pitäkää aivan sairas apunne. Tämä on koko perheelle sisaruksia myöten painajaisuni joka vain sattuu olemaan totta maassamme. Pahempaa se on kuin sota. Sotaan oli sentään järki syy. Monen nuoren elämä meni siinä sodassa. Minun lapseni elämä menee rauhan aikana paetessa järjetöntä järjestelmäänne!

lapsemme eivät ole enää lapsiamme, perheiden itsemääräämisoikeus on menetetty

Teidän mielivaltaanne ei ole muuta syytä kuin kieroonkasvanut harhaluulo, että te voitte kasvattaa lapsemme mallikkaammin kuin me vanhemmat itse. Että teilllä on avaimet hyvään ja oikeaan kasvattamiseen meidän vanhempien sijaan. Te kuvittelette että koululaitos on ainoa syy elää. Te kuvittelette että jokaisen on puristauduttava muottiin. Se harhaluulonne on alkanut jo tarhasta, jo neuvoloista. Pitäkää palikkatestinne ja ruoka-aikanne. Pitäkää nämä kuvottavat kipsivaloksenne!

Lapseni on jo jäänyt kaksi kertaa luokalle ja te yritätte hätyyttää häntä jopa kesälomalla eikä teillä ole kuitenkaan edes antaa kesällä tukiopetusta. Teillä ei ole antaa mitään. Mutta te olette haistaneet hyvät bisneksenne jo kauan sitten.

Herätkää hyvät päättäjät ja virantoimijat sieltä kommervenkkeilystänne!

Niin kauan on toivoa kun kuulemme lasten naurun :

UUSI KAUSI

UUSI KAUSI…

5.3.2012

…on alkanut. Eläminen sen tosiasian kanssa että lapsi on karannut sitten lienee lopullisesti. Vihoviimeinen hiihtoloma loppui sunnuntaina jolloin olin Pietarissa käymässä. Tytär ei tullut kuten sovittu oli. Oli luvannut sunnuntaina viimeinkin lähteä uuteen sijoituspaikkaan. Muut sisarukset olivat kodissamme käymässä ja tietenkin odottivat innolla karkulais siskoaan kotiin letunpaisto sun muuta puuhiin. Lapsenlapseni oli myös hoidossa jotta vanhin tyttäreni pääsisi matkalle mukaan.

Viimeisen vihaisen puhelun sain satamaan. Tytär siinä kiroaa kaiken huolehtimiseni, ihmettelee että kas, kun en soittanut suoraan hautaustoimistoon. Matkalle lähtijänä fiilikseni eivät olleet kovin korkealla. Pala kurkussa astuin laivaan.

Paluumatkalla tuli viesti puhelimeen, ettei tyttäreeni oltu saatu yhteyttä.Osasin odottaa sitä, vaikka toivoin loppuun saakka hyvää.

En odottanutkaan että voin rentoutua edes matkalla. Ahdistus ja itku pyrki nousemaan vähän väliä, mutta siellä jos missä tiesin etten voi asialle mitään. Näin peilistä muuttuneen naisen. Mikään ei nostattaisi enää sitä samaa ilon kipunaa kuin ennen. Kuoleman kaltainen suru oli asettunut minuun jo taloksi jo siitä hetkestä kun tytär karkasi omille teilleen.

Nyt olin sulkenut myös oven merkiksi siitä, että olen nähnyt asian todeksi joka ei muutu, jonka vuoksi ovi on suljettava, etten itse palellu kuoliaaksi. Minun tulisi nyt suojella sitä mitä oli jäljellä, itseäni ja iloani muista lapsistani ja lapsenlapsesta. Mutta jos ihmisen yksikin sormi on tulehtunut, siitä kärsii koko ruumis. Niin koen nytkin. On vaikea iloita silloin muistakaan sormista, kun yhteen sattuu.

Suuntaan katsettani kaikkiin heihin jotka ovat menettäneet lapsensa, joko kuolemalle tai huumeille tai johonkin sairauteen. Muistelen kaikkia heitä ja ihmettelen miten he ovat selvinneet elämässään eteenpäin. Järjissään.

Suru on kirjaimellisesti pusertanut rintaa jo viikkoja. Voiko tällaisesta valmiiksi jo sairas selviytyä? Henkisesti olen valmistautumassa jo siihen, loppuun. En kerta kaikkiaan kykene muuhun. Mitä minua auttaa kun sanotaan että älä sure, et voi tehdä asialle enempää. Toki minä valitsisin ei suremisen jos kykenisin. Vaan kun en kykene. Hengitän lyhyesti, kuin säästöliekillä. Tunnen miten soluni vanhenevat joka päivä vuosilla eikä asiaa paranna se että täytin neljä päivää sitten viisikymmentä.

En toki näin surisi jos tytär olisi päättänyt lähteä ”merille”, aikoisi ansaita elantonsa muulla tavoin kuin opiskelulla. Jos eläisimme toisenlaisia aikoja. Aikoja jolloin olisi vaihtoehtoja myös heille, joita koulu ei kiinnosta.

Jos tietäisin hänet tasapainoiseksi nuoreksi naiseksi, luottaisin että hän kyllä pärjää.

Mietin jo, onko hänkin luonnehäiriöinen, niin paljon valehdelleena. Vai onko hänellä jokin tunne elämän häiriö joka aiheuttaa voimakkaita ailahteluja. vai mihin saakka kaikki on vain normaalia murrosikää.

Muistan lukeneeni joskus miten jostain maasta lähetettiin ”häirikkö” lapsia Siperiaan. Siellä he saivat oppia elämistä yksinkertaisissa oloissa vuohien ja muiden kotieläinten parissa. Sinne joutuneet häiriköt kertoivat sen olleen parasta heidän elämässään enkä ihmettele. Minusta se kuulosti terveeltä elämältä, juuri sellaiselta jossa minäkin olisin halunnut perheeni kasvattaa jos lasten isä olisi ollut kanssani samoilla linjoilla tai ei olisi ollut se, joka määrittelee elämisemme tahdin.

Juuri nyt toivoisin sitä Siperiaa lapselleni. Sieltä ei kyllä kukaan täysikäinen kaveri tulisi tytärtäni hakemaan. Voisivat turhat ”kotkotukset” jäädä. Parempana vaihtoehtona minä sen näen kuin Suomen kalseat elämisen mallit teko harrastuksineen, teko elämisineen. Tällä minä tarkoitan koko tätä länsimaista elämisen kummallista tapaa elää. Rakennetaan mukamas puitteita hyviä kalseine laatoituksineen ja viivasuorine pihoineen ja hygieenisine tiloineen apteekkeineen kauppakeskuksineen tuotemerkki teollisuuksineen. Sitten täytetään helpoksi luodun elämän tyhjiötä elokuvissa popcorneja syöden, shoppaillen ja sipisiisteissä peili seinäisissä kuntosaleissa vartaloa muokaten ja ”mitä sitten tehtäis” kaikkea tyhjäpäistä muuta.

En pysty ymmärtämään sellaista elämäksi. Koen tällaisen elämisen maailmanhistorian typerimmäksi rahan luomaksi barbie leikiksi (tää ois isä ja se ois äiti) leikiksi. Kaikki haluavat leikkiä sitä samaa idioottimaista leikkiä. Pyöriä vaaleanpunaisessa maailmanpyörässä tajuamatta, että rahan mahtimiehet pyörittävät heitä lopettamatta koko heidän elinaikanaan. Sieltä maailmanpyörä pallerosta he naureskevat tai säälivät alentuvasti kaikelle yksinkertaiselle ja alkeelliselle, ”köyhälle” näkemättä omaa naurettavaa pyörimistään.

Kaukana luonnosta, kaukana ihmisyydestä, kaukana poissa ihmisyyden syvimmiltä lähteiltä jonninjoutavaa viihdepöperöä mussuttaen.

Siksikin joutaisivat viedä saman tien tyttäreni sinne Siperiaan. Parempi paikka se olisi. Kumma juttu, kun kirjoitin tuota, oloni keveni hiukan. Sain adrenaliinia kai sen verran, että hengityskin muuttui rauhallisemmaksi. Kaikki mikä helpottaa tuskaani, lienee hyväksi. Kaikki muu kuin päihteet, luonnollisesti. Niistä onneksi en ole lohtua oppinut hakemaan. Epä älyllinen keino ei pure minuun.

Puhuimme tänään tyttäreni vanhemman veljenkin kanssa. Päätimme kokeilla ettemme vastaa enää hänelle mikäli hän nyt vaivautuisi yhteyttä ottamaan. Että tuntisi mahdollisesti, miltä se tuntuisi, kun kukaan ei välittäisikään.

Emme voi omin voimin kannatella häntä ja sairastua itse. Poikanikin sanoi että omatkin opiskelut yliopistossa meinaa jo alkaa tökkiä tämän murheen alla. Lohduttelimme siinä aikamme toisiamme. Heidän takia tässä on jaksettava, koetettava kaivaa sitä tukea jostain.

Ollapa aikuisia jolle puhua. Omia lapsiaan ei haluaisi murehduttaa.

Pietarissa

——————

9.3.2012

Olen pysynyt kiinni, sen oven suhteen. Välillä olen raottanut ovea ja tuska on astunut sisään sokaisevana kauhistuttavana valona. Valona johon putoan. Sen vuoksi suljen taas oven ja suru lukitsee minut keltaiseksi maalaamaani huoneeseen. Keltaisen ilon väriin. Se on jotain kauan sitten kuollutta, mutta maalaan sen muistista. Luen muistia kuin vierasta kieltä.

Sinisen lasihelmen alla on kirjoitusta menneestä. En tunne sanoja, ne eivät ole minulle tarkoitettuja. Kuten taivaskaan ei ole. Yhtä sinisiä molemmat, yhtä kaukana.

Nukun, herään, syön, teen jotain työtä, nukun, herään, syön, teen jotain työtä. Minusta on tullut mekaaninen nukke. Tottumuksen kylmettämät sormet pyörittävät soittorasiaa. Olen soitettu kieli, kieli jota en itse kuule. Sinä olet sävel, maahan tallattu sävel, minä yksi sen kieli ja olen poikki.

Kerroin tänään hänelle, että jätän hänet rauhaan, etten enää kykene ajattelemaan, olemaan huolissaan. On niin monia muita, joiden ilona haluan elämässäni olla. En voi jatkaa tällä tavoin murehtimalla. Saan kuoleman taudin tällaisesta. Olen ajatellut tänään kaikkia heitä, jotka ovat hyljänneet jollain tapaa lapsensa. Tällaistako se on, ettei enää kykene, että särkyyn tuhansiin sirpaleihin, ellei käännä katsettaan pois, toisaalla. Jonnekin missä henki kulkee sen verran paremmin, että saattaa saada elämää vielä hiukan.

Jos tästä asiasta voi jotain oppia niin tämän. Ettei pidä ketään syyttää, ei tuomita. Vanhempi voi olla parempi lapselle elävänä, joskus myöhemmin elämässä. Ymmärrän nyt myös heitä, jotka jopa suuttuvat lapsilleen, jotkut lopullisestikin. Olen kokenut suuttumusta, vihaa, monenlaista kurjaa ennen kokematonta tunnetta. Lapsellista ajatusta, että olisi parempi olla kuollut, siitä saisi lapsikin sitten ymmärtää miten tärkeä olin. Koen siis samanlaista itsesäälistä tunnetta kuin itse joskus teininä viimeksi. Ymmärrän että aivan kaikki tunteet ovat ihmisen itsesuojelu vaistoa. Kuten nyt itsesuojeluvaistoni sanoo, että minun on unohdettava hänet joksikin aikaa ikään kuin kokonaan. Tunnetasolla.

Enempää en voi tehdä hänen hyväkseen. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, hän todellakin on nyt yhteiskunnan ”vastuulla”. Tehkööt he mitä voivat, minä en voi häntä karkuruudeltaan pelastaa. Jos hän itseään vahingoittaa, en sillekään mitään voi. Jos kaikki on kuolemaksi, en sillekään mitään voi.

Tämän täydellisen pimeän tähden olen sulkenut oven. Pimeän joka on jo sokaiseva valo, niin kuolemisen rajalla aina käy.

18.3.2012

Yli kuukauden karkureissua jo. Onneksi saan häneen edes välillä yhteyden, että tiedän hengissä olevan. Olen joutunut läpi käymään kaikki mahdolliset uhat ja alan olla turtuneessa tilassa. Juuri nyt en jaksa edes pelätä. Koetan opetella elämään pelon kanssa. Lapseni lapsilisät ja elatustuet on siirretty maksettavaksi uuteen sijoituspaikkaan jossa lapseni ei edes ole. Hassua. Minä en siitä rahasta välitä, mutta mietin miten kauan raha voi mennä sijoituspaikkaan, jos tytärkään ei siellä ole. Mutta sama se, kun saisin tyttäreni takaisin.

Olen viettänyt tässä välissä puoli vuosisatais juhlaani. Mikään ei oikein tunnu miltään.

Sekin on ihmeellistä, että nyt kun tytär piileskelee viranomaisia, hän ei myöskään voi tavata minua. Mikä patti tilanne. Ja miksi? Onko tämä oikein?

Olen käynyt läpi kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat menettäneet lapsensa, tavalla tai toisella.

24.3.2012

Muuttoapuna serkun luota tulossa. Junassa. Hiljainen lauantai ilta. Pimeää ja märkää. Näen kaikkialla karkulais tyttäreni ikäisiä nuoria tyttöjä. Tietysti siis kiinnitän vain juuri heihin niin paljon huomiota.

Murhe kaivelee ja kourii jäälauttana minussa. Ja kuitenkin juna kulkee normaalisti. Käpylään, eikä sillekään mitään voi.

Toivon etteivät nuo teinitytöt istu viereeni. Siihenhän he juuri istuvat. Miten onnelliselta näyttääkään normaali elämä. Ja kuka siitä piittaa, aina ollaan kurkottelemassa parempaan. Toinen tyttö vilkaisee kännykkäänsä ja sanoo:

Arvaa vaan hikeentyyks faija….mut mä laitoin just viestin ett ollaan tulossa.

Kello on n 21.30. Jäälautta halkeaa, repeilee railoiksi. Haluaisin sanoa heti tytölle että veisi isälleen terveisiä että on vaan onnellinen normaalista lapsestaan joka sentään tulee kotia, että minun tyttöni ei tule edes kotiin puhumatta koulusta.

En kuitenkaan sano, koska itku on pyrkimässä ylös. Se huutaa jään alla. Tyydyn vain salaa katselemaan heitä. Miten suloisilta näyttävätkään teinit, etenkin kotiin mennessään. Tai kouluun, mihin tahansa tekemään jotain normaalin teinin normaaleja puuhia.

Koko tämänkin päivän olen etsinyt malli reittejä tulevaa aikaa varten. Mitä se tuleva aika on? Kuolema. Näen vain sen olevan tulossa. Lapsen kuoleman.

Joku ikäiseni nainen kiroaa puhelimessa. On umpi kännissä. Kyselee 13v pojilta missä bussissa hän oikein onkaan ja poikia huvittaa. ”Sano sille Tonille ett vittu mä tuun…” Tätäkin katsellessa peilaan vain itseeni naista. Miksi minä joudun kokea tämän murheen ilman edes omaa syytäni! En ole alkoholisti, en kännää muutenkaan koskaan, enkä muutoinkaan ole normi äitiä kummempi. Jos nyt alkoholisti äitiäkään voisi syyttää lapsen pahasta olosta. Ketään ei voi sairastumisesta syyttää ainakaan. Eipä voi soskujakaan. He noudattavat vain annettuja ohjeita.

Senpä vuoksi ei ole muuta keinoa kuin koettaa jaksaa tuoda epäkohtia esiin, valittaa niistä eduskuntaan (tosin en ole vielä mitään tehnyt sen suhteen). On jaksettava ainakin olla aktiivinen, olla yhteyksissä vertaisiinsa. Toimittava, no jotenkin.

Sain tammikuussa kutsun huostaan otettujen lasten vanhempien ryhmään, mutta olin silloin niin vereslihalla, etten jaksanut lähteä.

26.3.2012

Olen koettanut sopia tyttären kanssa tapaamista, käytäisiin syömässä ja puhuttaisi. Aina jommallakummalla on jotain. Hän on ilmaissut pelkonsa, sanoen että onko tämä jokin ansa. Olen kertonut hänelle, että minusta ei olisi sellaiseen peliin, hoitakoon viranomaiset sellaiset ansat ja pidätykset. Minä haluan vain nähdä tyttäreni.

Onhan tilanne äärimmäisen hullukin. Enää ei lapsi uskalla tulla edes käymään kotona, koska on etsintäkuulutettuna.

Perjantaina soitti lastensuojelusta, oli sitä mieltä että kohta on laitettava lehteen ilmoitus. Sanoi että heidän tulee ensin kuulla vanhempia asiassa, koska tarvitsevat kuvankin. Sanoin hänelle, että odottaisimme nyt vielä, että tytär rakastaa draamaa, että saattaa moisesta vain innostua, kuten nyt tästäkin hiihtoloma esteestä innostui näin pahasti. Olen miettinyt jo valmiiksi mitä teen mikäli he aikovat vain laittaa ilmoituksen lehteen.

Mietin, onko se mielekästä tosiaan,. kun lapsi ei ole sillä tavoin kadonnut kuten oletan lehti ilmoituksissa olevan yleensä. Fb:stä näemme että hän pyörii Espoon alueella, vastaa välillä puhelimeen sekä minulle, isälleen että muille sisaruksille. Ollaanko todella ihan terveellä järjellä liikkeellä mikäli oikein lehti ilmoitus tehtävä. Lapseni sukunimi on tuttu ympäri Suomen tietyssä piirissä ja sitä piirin populaa riittää. Alkaako minulle ja lapsen isälle tulla puhelinsoittoja, turhaa huomiota ihmisiltä, joille asia ei kuulu ja etenkään eivät voi auttaa millään lailla. Voiko joku tietää enemmän kuin me vanhemmat tiedämme. Eniten tietää muutama kaveri eli he tai hän, jonka luona tytär elää ja asustaa, kuulemma syö pitsaa, kuulemma värjää hiuksensa osittain siniseksi. Näitä pieniä asioita joita ongin hänen itsensä kertomastaan.

Laittakoon täällä kauppojen ilmoitustauluille, tai sen minä itse taidankin pian tehdä, mutta valtakunnallisiin iltapäivä lööperi lehtiin sitä on turha laittaa, ainakaan vielä kun ei ole poistunut kaupungista. Joo, tämän minä ilmaisen lastensuojelulle seuraavalla kerralla kun soittavat.

Pitänee alkaa etsiä sopivaa kuvaa kopiotavaksi. Miten murheellista ja erityisen epätodellisen tuntoista. Minä viemässä kauppakeskuksien ilmoitustauluille kadonneesta lapsestani ilmoitusta. Eikö Amerikassa ole paljon kadonneita lapsia. Mihin he ovatkaan kadonneet ja mihin omani.

Äkkiä haluan kuulla kaikkien ihmisten tarinat, miten he ovat selvinneet kaikista kohtaloistaan. Kauanko he elivät toivossa, milloin lakkasivat toivomasta. Tuliko heille jossain vaiheessa vaihe, että kokivat helpommaksi unohtaa kaikki, unohtaa koko lapsi.

Sitäkin kun olen miettinyt, että jos lapsi olisi kateissa vuosikausia, miten ihmisen psyyke kykenisi selviytymään epätietoisuuden kanssa. Olisiko helpompaa unohtaa, olisiko helpompaa alkaa jopa vihata, mitä kaikkea sitä ihminen kävisikään läpi. En sano että osaisin vihata, ainakaan kauaa, mutta aavistelen kaikenlaisia tunteita voivan tulla.

Tänä aikana olen oppinut näkemään jotain mitä en ennen ymmärtänyt. Olen ajatuksissani alkanut muistella heitä, joko tuntemiani tai elokuvista kuulemiani ihmisiä, jotka vihaavat lastaan. Niihin joihin on liittynyt jotain, vaikkapa että lapsi tai nuori oli häipynyt jonnekin kauas ottamatta mitään yhteyttä vuosikausiin, vuosikymmeniin. Nyt ymmärrän, jos pahoin koskee, menetys, on koskenut kauan vanhemman sydämeen, sitä voi ihminen selviytyäkseen alkaa jopa vihata. Mitä tahansa voi alkaa tuntea.

Ymmärrän nyt eri tavalla heitä, jotka eivät ole puhuneet lapsensa kuolemasta mitään, tai ovat olleet jopa vihamielisen kuuloisia. Tosin ei tämä tieto maksanut vaivaa menettää oma tytär.

kevät parvekkeella

ÄITIENPÄIVÄ JA SEN JÄLKEEN

16.5.2012

Uni keskeytyy. Mietin missä tyttäreni on. Mihin tämä kaikki vielä päätyy.

Viimeinen kuva hänestä äitienpäivänä kotona käymässä. Onko kuva vielä jonain päivänä lehdessä.

Pitäisikö ilmoittaa jo nyt kaikkialle Suomen poliiseille. Tyttäreni poikaystävä oli aikeissa kaverin kanssa lähteä telttailemaan näihin aikoihin. Nythän he lähtisivät mikäli yhtään ymmärtävät että ainoa hetki olisi lähteä saman tien. Kuvittelen milloin tulee sairaalasta ilmoitus. Olihan hänellä kaikki tutkimukset kesken. Jotain häikkää jota lääkärit eivät suostuneet kertoa laitokselle. Rajut päänsäryt ja kaikki muut.

Sairaalaan tämä päättyisi ennen pitkää. Välttelisivät toki viimeiseen saakka.

Sitten vihan tunne. Enää en anna edes anteeksi tätä, vaikka aina annan. Valtava pettymys, sainhan järjestettyä hänelle ensimmäisen lomapäivän, äitienpäiväksi. Tässä oli lopputulos.

Toivon että hän joutuisi selkä niin seinää vasten, että olisi mieluummin laitoksessa. Silti pelkään, kauhulla odotan mitä tuleman pitää.

Omaakin vatsaani polttelee. Missä vaiheessa näistä jatkuvista huolien päivistä sairastuu. Juuri kun aloin voida paremmin, huolettomammin, tulevaisuutta suunnitellen.

Istun Tuhkimon lailla vaunujen muuttuessa takaisin kurpitsaksi. Vaikkei nyt laitosta vaunuiksi voisikaan kutsua. Ajatuksia risteilee, aamu jo alkaa sarastaa. Alan läpikäydä itsesäälisiä kuvitelmia siitä miten tytär aikojen päästä kuulee äitinsä kuolleen. Se ehkä herättelee hänet jos herättelee. En tiedä. Joskus miettii mikä hän on.

Mielestäni hän ei vielä ole narkkari, niin kauan jos vain pössyttelee kannabista, vaikkei sekään tietenkään hyväksi ole kuten ei alkoholi eikä tupakkakaan. Mutta ennen pitkää hänestä se tulee. Tarpeeksi monta vuotta kun jää jälkeen, syrjään kaikesta, kun pakenee koulua ja virkavaltaa koditonna taivasalla vaikka nyt kavereilla yöpyä voisikin.

Tarpeeksi kauan kun elää epäsäännöllisesti, harkintakyky alkaa pettää.

17.5.2012

Tyttären iso veli saa yhteyden. Siellä tyytyväisinä nukkuivat keskellä päivää poikakaverin luona. Olen huojentunut ainakin yöllisistä ajatuksista pois. Alkaa taas laulattaa ja hassuttelen nuorimmaiselleni enkä välitä vaikka sieltä tuleekin sitä tyypillistä teinivastausta. Sisäänpäin kuitenkin vain nauraa kun ilahtuu itsekin sisko kuulemastaan.

Päivien edetessä ahdistus on jokaisen nurkan takana. En kestä lukea ihmisten vähäpätöisiä ”huolia” facebookissa. Eräs äiti suree ja pelkää kun hänen 16v tytär päässee vaihto oppilaaksi. Suree jo valmiiksi eroa. Ja voi miten ilosta itkisin jos tyttäreni asiat olisivat noin hyvin! Että kävisi kouluja ja vielä saisi niin valtavan tulevaisuuden pääoman kuin vaihto oppilaaksi pääsyn!

Kyllä usein on miettinyt, senkö vuoksi minun elämäni on täynnä ollut murheita, koskapa osaan iloita vähästä, nauttia siitä, mitä tavallinen ihminen ei kenties edes huomaa iänikuisilta valituksiltaan. Olen huomannut asian jo lapsuudessa. Kai olisin liian onnellinen jos olisin saanut elää kaikin puolin tavallisen ihmisen elämän.

Tytär on myöntänyt veljelleenharmitelleensa tekostaan, sanoo ettei hänellä niinkään ole vastustus sinne menosta. Eipä vain saa lähdettyä. Hakekoot sitten hänet poliisien kanssa.

Kaikki vain on yhä niin kovin epätodellista.

17.5.2012

Ollessani Occupy tapahtumassa pääsin siellä aivan ex tempore keskusteluryhmään lasten ja nuorten asioissa. tutustuin siellä vanhimman tyttäreni ikäiseen äitiin jonka 1,5 v lapsi oli huostaan otettu kun hän oli erehtynyt mennä hakemaan apua väsymykseensä. Onhan meitä kansalaisia kehoitettu hakemaan apua heti jos siltä tuntuu. Lopputulema hänenkin kohdallaan oli sitten tämä järjetön ja väkivaltainen teko, huostaanotto. Luonnollisesti hänelläkään ei ollut mitään normaali äidin väsymistä kummempaa.

Meidän tapauksessa en itse tiedä ratkaisua. Aikanaanhan toivoin sitä erityisopetusta, mutta milloinkaan missään ei ollut sitä tarjolla tai jos olikin niin aina juuri minun lapseni kohdalla paikat olivat jo täynnä tai jotain. Näinhän se meidän historia on mennyt. Ovet ovat suljetut nenämme edestä, vaikka kaikkialla muka kehutaan suomalaista koulujärjestelmää.

Tässä kokouksessa mukana olo vahvisti minussa sitä, että olen normaali kunnollinen äiti, toisin kun on tunne lukiessa sosiaalitoimen epämääräisiä lausuntoja jostain huolesta. Huoli ja kouluja käymättömyys ovat syyt tyttäreni huostaanottoon. Kuulin että se on laitonta, mutta minulla ei ole tiedossa muuta ratkaisua, vaikken totta totisesti pidä tästä ratkaisusta, että lapseni elää laitoksesta josta ahdistuneena karkaa.

Mietin miten ”helppoa” olis olla varakkaana tässäkin asiassa. Muuttaisimme vuodeksi jonnekin vaikka vapaaehtoistyöhön. Olen varma että tytär ja molemmat lapseni tulisivat muuttuneina ja henkisesti kasvaneina takaisin. Nyt sen sijaan on vain kitkuteltava tässä surkeassa bisneksiin sekautuneessa maassa totisten torvensoittaja viranomaisten säestyksellä.

kukkapenkistä varastetut

TYTÄR JA KARKUREISSU

2012/06/

Kesä on alkamassa. Tytär karkureissulla laitoksesta. Jälleen ollaan tässä pattitilanteessa, että tytär haluaisi olla myös kotona poikakaverinsa kanssa, mutta tämäpä ei nyt käy.

Koska tytär kärsii rangaistusta kouluja käymättömyydestään, otetaan hänet kiinni ja vangitaan laitokseen kauas pois kotoaan koko kesäksi mikäli hänet löydetään. Löydetään hengailemasta kavereidensa, tai sisarustensa kanssa tahi löydetään äitinsä luota. Äitinsä joka on tietääkseni aivan täyspäinen ja tolkullinen sekä kelpo äiti.

Tosin sisarustensa eikä äitinsä luo tytär enää uskalla mennä kiinni ottamisen pelossa. Onhan hänellä toki melkoinen rikollistausta. Aloittanut lintsaamisen seiskalta. Ensin tuli ne korva- ja nielusairaudet. Siitä alkoi vaarallinen kierre. Alkoi tuntua, ettei kehtaa mennäkään enää kouluun. Sitten alkoi koulusta kesken kaiken lähtemiset. Kieltämättä tyttäreni on ollut aina melko levoton luonne. Ollut vaikeuksia jaksaa olla paikoillaan ja keskittyä. Ajattelin usein ettei hänellä kuitenkaan voi olla ADHD:tä koska osaa olla hiljaa, ei häiritse sisäisellä levottomuudellaan muita.

Kukaan ei tässä vaiheessa puhunut tukitoimista, sanottiin vain ettei hänellä ole oppimisvaikeuksia. Hänestä kuitenkin on nähnyt aivan varhaisesta lapsuudesta saakka, että hän on hiukan erilainen. Olen kuitenkin yksin saanut pitää tuntemiseni. Ja on kai niin, ettei tyttäreni kuulu varsinaisesti mihinkään kategoriaan. Epämääräinen tapaus kaikin puolin.

Paitsi nyt, nythän hänet on kategorisoitu syrjäytyneiden nuorten osastolle. Hänestähän totisesti ei voi enää kasvaa mitään hyvää.

Kouluja käymätön nilkki, hyvänen aika.

No niin.

Kasilla siis jatkui sama peli ja lasta ja minua äitinä palloteltiin edes takaisin. Sosiaalitoimi esitti huolensa. Saimmekin apu- ja tukitoimia kotiin. Mikään ei kuitenkaan ollut sitä, jota alunperinkin toivoin. Erityistukea kouluun tai ihan erityiskoulua. Kaikki erityiskoulut olivat täyttyneet joka kerta juuri meidän lapsemme kohdalla. Hyvin varhain alettiin puhua sijoituksesta nuorisokotiin. Mielessäni ihmettelin mitä tämä kaikki oli, että enkö vain ymmärtänyt miten vakavasta asiasta oli kyse. Hautasin sen vuoksi ajatukseni ja toiveet erityiskouluista tai ryhmistä. Tosin väsyin itsekin jossain vaiheessa siihen, kun mikään normaali ei tepsinyt lapseeni. Neuvoja sateli toki, pistät kuule vain kuriin sen lapsen. Kyllä kuule jos olisi minun tytär niin tulisi semmoiset tupenrapinat ja muuta ällistyttävän nerokasta ohjetta. Ei auttaneet tuppeet eikä rapinat.

Sitten suostuin kipeään päätökseen tyttären halutessa koettaa muutosta ja muuttaa isälleen toiselle paikkakunnalle. Lastensuojelu tuki tätä päätöstä ja minä peloistani huolimatta. Olihan toinen vaihtoehto vain nuorisokoti, jonka vankilamaisesta tavasta en äitinä sielun surminkaan saattanut pitää. Olihan se niin vastoin kaikkia humaaneja tapoja kohdata ihminen, etenkin kuorestaan puhkeava nuori, aukeava kukka.

Eivät säännöt olleet pahasta, vaan osa henkilökunnasta oli aina sitä, jonka tapa kohdata nuori oli vähintäänkin kyseenalainen. Vain tämä tapa soti ja yhä sotii minun näkemystäni hyvästä tavasta kohdata aikuisuuteen kulkeva nuori. Se on minusta tärkein juttu mitä voi olla! Se jos mikä ratkaisee millaisena nuori näkee tulevan maailmansa huoneen, sillä yhdellä oven aukaisulla nuori tämän kaiken näkee. Tämän jonka me vanhemmat tarjoamme nuorillemme nähtäväksi.

Olemmeko me esimerkillisiä ovenaukaisijoita? Valitettavan usein sitä ei ole ammatillinen osaaja, no ei kyllä usein vanhempikaan, eipä sillä.

Ylipäätään vanhemmat tässä hukassa onkin! Se on taas jo toinen tarina.

Itse vielä kestän näitä alemman kehittymisen asteen kasvatusmetodeja, mutten niitä kestä oman lapsen kohdalla toteutettavan.

No niin.

Siitä alkoi kuitenkin lopullinen syöksykierre alas. Kuukausi oli reipasta koulunkäyntiä. Sen jälkeen loputtomien lintsausten sarja. Puoli vuotta ja jouduin muuttamaan nuorimmaisen lapseni kanssa samalle paikkakunnalle tyttäreni luo, mutta paljoa ei ollut enää tehtävissä. Rikolliskierre alkoi olla toivoton. Aloimme kokeilla tukitoimena nuorisokotia vaiheittain, paikkaa josta käsin tuettaisiin lapseni koulunkäyntiä sekä sitä että lapseni tulisi myös kotiin. Siinä vaiheessa tytär oli löytänyt poikakaverin joka ei syystä tai toisesta tullut myös minun luokseni, vaan he pysyttelivät aina poikakaverin luona. Asuimme samalla paikkakunnalla suurehkossa kaupungissa ja oli minulle toki matkaa bussilla.

Tämäkään toimenpide ei enää auttanut. Tytär jatkoi lintsaamista ja koulusta myös annettiin ymmärtää, että tervemenoa. Sijoitus tapahtui sitten eräs marraskuun viikonloppu kun tytär itse oli soittanut hätänumeroon huolestaan itsensä suhteen. Alkoholia löytyi verestä. Paikka oli sijoituksena väliaikainen kriisiytyneiden paikka ja tytär(15v silloin) kävi sieltä käsin koulua jo melko hyvin, mutta koulu ei enää uskonut tyttären mahdollisuuksiin, olihan hän jo kerran jäänyt luokallekin.

Olin ihmetellytkin heille usein, miksei enää voinut suorittaa kesäisin ehtolaiskursseja joissa itsekin nuorena istuin joka kesä.

Joka tapauksessa olimme kaikki huojentuneita sijoituspaikan suhteen. Paikka vaikutti hyvältä ja kaikki pidimme laitoksen tavasta käsitellä nuoria. Ikävää oli se, että alusta alkaen tiesimme ettei siellä pidetä nuoria kauaa vaan ohjataan muualle.

Niin tytär on nyt sitten sijoitettuna psykiatriseen suuntautuvaan nuorisokotiin kotoa alle 200 km:n päässä. Asiaa on vaikeuttanut se, että hän on karannut paikasta jo kahteen kertaan. Varmasti ikävä suurin on uutta poikakaveria ja toki vanhempia ja sisaruksia, äitiä. Kolmen kuukauden aikana hän on ollut laitoksen sisällä vain kolmisen viikkoa.

Äitinä olen huolissani hänen terveydestään, lukuisista vaivoistaan joita nyt ei pystytä hoitaa koskapa hänen on pysyteltävä visusti piilossa myös äidiltä. Äidin velvollisuushan on ilmoittaa hänen uuteen ”kotiinsa” mikäli hän tulisi nyt luokseni!

Talvella ehdotin hänelle että tapaisimme jossain muttei hän uskaltanut koska pelkäsi että olen järjestänyt ansan. Itsekin pelkäsin, että joku saisi tietää ja joutuisin kenties nähdä miten tytärtäni vietäisiin käsiraudoissa. Olihan hänellä tämä rikollistausta, tolkuton koulusta lintsaamisen rikos.

Viimeksi tapasin tyttäreni äitienpäivänä, jolloin hän sai tulla päiväksi minua tapaamaan mutta karkasi juuri ennen ohjaajan saapumista. En tiedä mitä tehdä. Toisaalta kouluja pitäisi käydä (nyt jo toisen kerran luokalle jäänyt).

Sosiaalitoimella on esittää vain huolensa. Huoli on alunperinkin sijoituspäätöksen syy.

Olen äitinä hyvin hämmentynyt ja väsynyt tähän kummalliseen elämäämme. Olen ”kasvattanut” muut lapseni yliopistoihin, ammattikorkeakouluun, ammatillisiin oppilaitoksiin, täysin siis yhteiskuntakelpoisuuteen paitsi tämän yhden.

Olen vain miettinyt, että näinköhän yhteiskunta väkipakoilla vangitsemispäätöksillään kasvattaa näistä vastarannan kiiskeistä yhteiskuntaan kelvollisia, vai olisiko voinut olla toisia keinoja? Rakentavampia keinoja? Nykyisinhän on jopa ammattinimikkeinä Etsijät, jotka etsivät karanneita nuoria kuin entisaikaan rankkurit pyydystivät pannattomia koiria!

Ennen oli muitakin keinoja. Lapsi karkasi vaikka merille, kun koulu ei maittanut. Nyt ei ole vaihtoehtoina muuta kuin sijoitus ja loputon tuska siitä että on laillisesti väärin tavata karannutta lastaan. Jos lapseni tulee ovestani sisään nyt kesän juuri alkaessa, emme voi lähteä mökeille emme mummoloihin lepäämään tästä 1,5 vuoden piinasta vaan minun tulee ilmoittaa poliisille, että täällä se hurja rikollinen on, tulkaa hakemaan hänet ja yleensä poliiseja on neljä kappaletta plus lastensuojeluviranomainen.

Haloo kuuleeko maailmanmeno, onko tässä mitään järkeä?

Occupy Helsinki 12.5 2012

OCCUPY-LASTEN- JA NUORTEN HYVINVOINTI

2012/06

16.5.2012

Uni keskeytyy. Mietin missä tyttäreni on. Mihin tämä kaikki vielä päätyy.

Viimeinen kuva hänestä äitienpäivänä kotona käymässä. Onko kuva vielä jonain päivänä lehdessä.

Pitäisikö ilmoittaa jo nyt kaikkialle Suomen poliiseille. Tyttäreni poikaystävä oli aikeissa kaverin kanssa lähteä telttailemaan näihin aikoihin. Nythän he lähtisivät mikäli yhtään ymmärtävät että ainoa hetki olisi lähteä saman tien. Kuvittelen milloin tulee sairaalasta ilmoitus. Olihan hänellä kaikki tutkimukset kesken. Jotain häikkää jota lääkärit eivät suostuneet kertoa laitokselle. Rajut päänsäryt ja kaikki muut.

Sairaalaan tämä päättyisi ennen pitkää. Välttelisivät toki viimeiseen saakka.

Sitten vihan tunne. Enää en anna edes anteeksi tätä, vaikka aina annan. Valtava pettymys, sainhan järjestettyä hänelle ensimmäisen lomapäivän, äitienpäiväksi. Tässä oli lopputulos.

Toivon että hän joutuisi selkä niin seinää vasten, että olisi mieluummin laitoksessa. Silti pelkään, kauhulla odotan mitä tuleman pitää.

Omaakin vatsaani polttelee. Missä vaiheessa näistä jatkuvista huolien päivistä sairastuu. Juuri kun aloin voida paremmin, huolettomammin, tulevaisuutta suunnitellen.

Istun Tuhkimon lailla vaunujen muuttuessa takaisin kurpitsaksi. Vaikkei nyt laitosta vaunuiksi voisikaan kutsua. Ajatuksia risteilee, aamu jo alkaa sarastaa. Alan läpikäydä itsesäälisiä kuvitelmia siitä miten tytär aikojen päästä kuulee äitinsä kuolleen. Se ehkä herättelee hänet jos herättelee. En tiedä. Joskus miettii mikä hän on.

Mielestäni hän ei vielä ole narkkari, niin kauan jos vain pössyttelee kannabista, vaikkei sekään tietenkään hyväksi ole kuten ei alkoholi eikä tupakkakaan. Mutta ennen pitkää hänestä se tulee. Tarpeeksi monta vuotta kun jää jälkeen, syrjään kaikesta, kun pakenee koulua ja virkavaltaa koditonna taivasalla vaikka nyt kavereilla yöpyä voisikin.

Tarpeeksi kauan kun elää epäsäännöllisesti, harkintakyky alkaa pettää.

17.5.2012

Tyttären iso veli saa yhteyden. Siellä tyytyväisinä nukkuivat keskellä päivää poikakaverin luona. Olen huojentunut ainakin yöllisistä ajatuksista pois. Alkaa taas laulattaa ja hassuttelen nuorimmaiselleni enkä välitä vaikka sieltä tuleekin sitä tyypillistä teinivastausta. Sisäänpäin kuitenkin vain nauraa kun ilahtuu itsekin sisko kuulemastaan.

Päivien edetessä ahdistus on jokaisen nurkan takana. En kestä lukea ihmisten vähäpätöisiä ”huolia” facebookissa. Eräs äiti suree ja pelkää kun hänen 16v tytär päässee vaihto oppilaaksi. Suree jo valmiiksi eroa. Ja voi miten ilosta itkisin jos tyttäreni asiat olisivat noin hyvin! Että kävisi kouluja ja vielä saisi niin valtavan tulevaisuuden pääoman kuin vaihto oppilaaksi pääsyn!

Kyllä usein on miettinyt, senkö vuoksi minun elämäni on täynnä ollut murheita, koskapa osaan iloita vähästä, nauttia siitä, mitä tavallinen ihminen ei kenties edes huomaa iänikuisilta valituksiltaan. Olen huomannut asian jo lapsuudessa. Kai olisin liian onnellinen jos olisin saanut elää kaikin puolin tavallisen ihmisen elämän.

Tytär on myöntänyt veljelleenharmitelleensa tekostaan, sanoo ettei hänellä niinkään ole vastustus sinne menosta. Eipä vain saa lähdettyä. Hakekoot sitten hänet poliisien kanssa.

Kaikki vain on yhä niin kovin epätodellista.

18.5.2012

Ollessani Occupy tapahtumassa pääsin siellä aivan ex tempore keskusteluryhmään lasten ja nuorten asioissa. tutustuin siellä vanhimman tyttäreni ikäiseen äitiin jonka 1,5 v lapsi oli huostaan otettu kun hän oli erehtynyt mennä hakemaan apua väsymykseensä. Onhan meitä kehoitettu hakemaan apua heti jos siltä tuntuu. Lopputulema hänenkin kohdallaan oli sitten tämä järjetön ja väkivaltainen teko, huostaanotto. Luonnollisesti hänelläkään ei ollut mitään normaali äidin väsymistä kummempaa.

Meidän tapauksessa en itse tiedä ratkaisua. Aikanaanhan toivoin sitä erityisopetusta, mutta milloinkaan missään ei ollut sitä tarjolla tai jos olikin niin aina juuri minun lapseni kohdalla paikat olivat jo täynnä tai jotain. Näinhän se meidän historia on mennyt. Ovet ovat suljetut nenämme edestä, vaikka kaikkialla muka kehutaan suomalaista koulujärjestelmää.

Tässä kokouksessa mukana olo vahvisti minussa sitä, että olen normaali kunnollinen äiti, toisin kun on tunne lukiessa sosiaalitoimen epämääräisiä lausuntoja jostain huolesta. Huoli ja kouluja käymättömyys ovat syyt tyttäreni huostaanottoon. Kuulin että se on laitonta, mutta minulla ei ole tiedossa muuta ratkaisua, vaikken totta totisesti pidä tästä ratkaisusta, että lapseni elää laitoksesta josta ahdistuneena karkaa.

Mietin miten ”helppoa” olis olla varakkaana tässäkin asiassa. Muuttaisimme vuodeksi jonnekin vaikka vapaaehtoistyöhön. Olen varma että tytär ja molemmat lapseni tulisivat muuttuneina ja henkisesti kasvaneina takaisin. Nyt sen sijaan on vain kitkuteltava tässä surkeassa bisneksiin sekautuneessa maassa totisten torvensoittaja viranomaisten säestyksellä.

HYVINKÄÄN AMPUJAN AIKOIHIN

2012/06

Tyttäreni aikoo todellakin viettää kesälomansa normaali ihmisten tavoin, enkä pane vastaan niin kauan kuin jättää päihteet rauhaan.

A-studiossa haastatellaan Hyvinkään ampumisten tiimoilta dosentti Matti Rimpelää ja sisäministeri Päivi Räsästä toukokuussa 2012. Matti Rimpelä yksi niitä harvoja jotka näkee asioiden todellisen laidan ja ennen muuta osaa ilmaista asiat selkein sanoin.

http://areena.yle.fi/tv/1532031

Hyvinkään ampujan tiimoilta keskustelussa sivuuttiin myös huostaanottobisnestä.

Todellakin olin iloisesti yllättynyt! Todettiin suoraan, että 20v sitten oli 10 000 lasta lastensuojelun piirissä ja 70 000 ennaltaehkäisyssä. Nyt luvut ovat päinvastaisia koska tehdään vain korjaavia toimenpiteitä, ei ennalta ehkäisevää. Että ollaan valmiit maksamaan perhekodeille järkkyjä summia sen sijaan, että maksettaisiin oikeiden kotien auttamiseen. Ehdotettiin ettei tilanteeseen auta enää mikään kouluterveydenhuollon lisäys vaan KOKO vanhan järjestelmän romuttaminen. Kaikki tuli tiivistelmänä heidän suustaan!

Kun talouselämä on korotettu uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin rooliin, myös kasvatus on mukautumassa pelkäksi hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksenkin välineellistäviä moraalinormeja.

”Kun joku kieltäytyy kävelemästä samaan tahtiin, hän ehkä kuulee

toisten rumpujen äänen” Henry David Thoreau, Elämää metsässä

——————————

SISÄSIISTEJÄ JA SALONKIKELPOISIA ÄITEJÄ

21. TAMMIKUUTA 2012

Tämä ei tule olemaan minkään sisäsiistin äidin kirjoitusta niistä päivistä ja kuukausista kun oma lapsi on sijoitettu laitokseen.

On jopa pelottavaa puhua ääneen, sillä ajan kuluessa olen alkanut oppia varomaan jopa sosiaalitoimea, tahoa jolta ensin apua pyysin ja jonka avun varassa yhä olen lapseni suhteen.

Olen alkanut väsyä kaiken kaikkiaan, siihenkin, että itsekin olen ikään kuin suurennuslasin alla, lapsestani puhumatta, kasvatusmetodini ovat ikään kuin asetettu joissain kohdin kyseenalaisiksi tai sitten kuvittelen kaiken vain sen vuoksi, että itsetuntoni äitinä tässä mylläkässä on alkanut romahdella päivä kerrallaan, yksin kun asian kanssa olen.

En ole milloinkaan ollut oikein samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, sen aikojen saatossa kovin heilahtelevaisista metodeista ja asiantuntijoista mm. kasvattamisen saralla.

Ainakin meillä täällä Suomessa on tapana, että pikkiriikkiseen maahamme mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Ei yhtään enempää.

Jo neuvola aikana esikoisen kanssa(30v sitten) vaikeudet alkoivat. Satuin nimittäin omaamaan omat mielipiteeni. Mm luotin omaan äidin vaistooni alusta alkaen sekä maalaisjärkeeni. Mutta se ei herättänyt luottamusta neuvola tädissä, joka kai oli tottunut niihin milloin mistäkin pikku tuhinasta aina niin kovin huolestuneisiin äiteihin.

Jouduinkin heti tämän tädin hampaisiin, koska hän taatusti havaitsi välinpitämättömyyteni joidenkin naurettavien palikkatestienkin suhteen. Jokainen lapseni kun sattui vielä olemaan lähestulkoon aina hiukan omanlaisensa. Ehdottomasti älykkäämpiä kuin mihin neuvoloiden palikkatestit edes kykenivät ymmärtämään, mutta tätä tietenkään en koskaan olisi ääneen sanonut.

Toki he olisivat oitis pitäneet minua äitinä joka kuvittelee omistavansa  suuriakin neroja, kun kyse kuitenkin oli vain heidän typeristä palikoistaan. Ne nimittäin alensivat testattavien älykkyyden.

Nytkin, kun seuraan sivusta tämän ajan höpinöitä vaikkapa nyt unikouluista sun muista niin hohhoijakkaa. Ei voi kuin naureskella tämän hienosto maan siistejä pinoja kaikkialla, pinoja joihin meidän kaikkien olisi mahdollisimman nopeasti asetuttava.

Itse en ole ollut milloinkaan pinossa, enkä siisti, olen ollut kovin ryttyinen, suorastaan töhriintynyt ja pureskeltu mytty, mutta olenpahan vain ”kasvattanut ”nuo 6 lasta maailmalle ja hyvinhän nuo yliopistojaan ja ammattiopistojaan suorittavat.

Elikkä en todellakaan ole ketään erikseen kasvattamalla kasvattanut, siinähän nuo ovat eläneet, rinnalla kasvaen. Nähneet monenlaista mukavaa päivää, mutta nähneet myös monenlaista kurjuuden päivää, monenlaisen osattomuuden  tähden. Sairauden, työttömyyden, köyhyyden, avioeron, monen muun ennalta arvaamattomuuden tähden.

Mutta niin vain on kasvanut heistäkin hienoja yksilöitä. Olen heistä jokaisesta kovin ylpeä. Joku psykologi, sosiaalikasvattaja tahi muu voisi kauhistella elämämme montaa asiaa, montaa asiaa olen itsekin ”kauhistellut” elämässämme, toivonut todellakin asioiden olevan toisin, vaan kuinka ihmeessä kuitenkin ollaan tässä, hieno perhe olemassa!

Tämä yltäkylläisyydenkö maa on tehnyt kaiken niin monimutkaiseksi ja vaikeaksi, hysterisoidaan milloin mitäkin. Sitä minä en ymmärrä. Ei ihme sitten että kasvaa herkkähipiäistä väkeä. Ei tarvitse olla kuin sähköt poikki pari päivää niin johan alkaa itku.  Saatikka kun tulee isompi katastrofi.

Ja vaikken sisäsiistiksi itseäni sanoisi, niin vallan salonkikelpoinen äiti olen siitä huolimatta. Sen uskon ja luottamuksen haluan säilyttää kaiken tulevankin keskellä ja muistelen kiitollisena niitä ihmisiä jotka ovat minua kannustaneet elämässäni ja hyvänä äitinä pitäneet, vaikka tällainen hiukka boheemimpi tapaus tähän systeemiin olenkin ollut.

Haluan vielä ennen alkavia päiväkirjamerkintöjä sanoa :

Olen erityisen ylpeä tyttärestäni joka nyt kiltisti yrittää laitoksesta käsin jaksaa käydä peruskouluaan loppuun. Koulu kun on takkuillut pahan kerran seiskaluokalta alkaen lintsausten vuoksi, kunnes nyt laitoksesta käsin asiat ovat alkaneet sujua paremmin. Eivät riittävän hyvin vielä, mutta huomattavasti paremmin. Takapakkeja on tullut jonkin verran.

Opettajat ovat edelleen huolissaan tulevista mahdollisista nelosista ja minäkin olen huolissani. Se että syksyllä oli 280 poissaoloa vaikuttaa siihen että sijoitusajan 20 tunnin poissaolo on ehkä joidenkin mielestä yhä liikaa, mutta minun mielestäni äitinä varsin hyvä yritys lapseltani se, että suurimman osan ajastaan nyt on käynyt koulua.

Lapseltani joka ei ole kenties halunnut /voinut kasvaa ihan samalla tavoin kuin muutkin. Sopeutua pinoon.

Monta mutkaa on matkassa varmasti vielä ja asiat pelottavat ja ahdistavat minua todella paljon ja miten paljon tytärtäni, sitä en edes tiedä. Ahdistus siitä, että pääseekö tytär kotia milloin, mihin hän seuraavaksi joutuu tuosta sijoituspaikasta missä nyt on väliaikaisesti. Saako käydä omaa kouluaan loppuun, jota itse toivoo.

Ahdistaa myös tämä rangaistukseen perustuva kasvatustapa, jota niin helposti kaikki ”asiantuntijat” tuntuvat tuputtavan itsestään selvyytenä. Minun metodeihini se ei ole milloinkaan kuulunut. Jonkunlainen sanktio kyllä, mikäli siihen ei liity antajan taholta millinkään vertaa jotain omaa historiansa kostoa tm (jota hän ei tietenkään myöntäisi).

Haluan silti luottaa niin paljon kuin kykenen tähän systeemiin, tämän yhteiskunnan apuun. Jaksaa olla nöyrä. Jaksaa keskustella palavereissa, jaksaa ymmärtää joskus luutuneitakin ajatustapoja, byrokratian rattaita jossa nyt olemme täyttä totta, jaksaa ymmärtää tytärtäni, sitä ettei hän jaksa aina olla enkeli, kuten sanoi viimeksi kun viikonloppu meni överiksi.

Lasten suojelu teki ainakin viimeksi inhimillisen ratkaisun kun suostui toiveeseemme, että ei kiitos sitä paikkaa mikä oli hilkulla jo tulla.

SILLOIN KUN KAIKKI OLI VIELÄ HYVIN

Nyt on mennyt viikko hyvin lapsella. Itse olen käynyt ulkoilemassa siitä syystä, etten sekoa kauhuun ja hätään. Haluaisin lapseni pian kotiin elämään normaalia elämää pikkuveljensä kanssa.

Olen koettanut suhteuttaa asioita sotiin ja nälkää näkeviin lapsiin, mutta miksei se auta. Toivon että joku näkökulma auttaisi.

Mietin hysterisoinko minä vai mikä. Onko tämä maailmanloppu tässä ajassa? Ei voi karata merille kuten ennen, tai interreilaamaan ja mennä sitten töihin. Miksi kaikesta on tullut näin ahdasta ja niin kovin vaihtoehdotonta elämää? Ja vain Suomessako vaiko kaikkialla länsimaissa?

Onko tässä muka joku järki että maassamme huostaanotetaan lapsia, heitä karkailee mitä ahtaammalle he joutuvat, heitä etsiskellään sitten yhteiskunnan varoin, jotkut päättävät päivänsä. Tämä minua pelottaa ja ahdistaa. Onko tämä oikea systeemi ylipäätään huolehtia lapsistamme?

Rukoilisin jos osaisin ja uskoisin.

Rukoisin jos uskoisin

24. TAMMIKUUTA 2012

Miltei mahdotonta saada painajaismaista oloa pois. Joka aamu sitä herää tunteeseen kuin olisi kuoleman sairaus perheen yllä. Soitan tyttärelle iltamyöhällä. Itkee siellä, on saanut hiukan palautetta valehtelusta, eikä pääse kotilomalle tiistaina. Sanoo että haluaisi elää normaalia elämää omassa kodissa, ettei jaksa enää tällaista. Tiedän että lapsen pelkkä huone siellä on ankea ja nyt kun huonekaverikin muutti muualle niin varmasti on yksinäinen olo.

Katsoin vielä vahingossa illalla Usassa olevasta eristysvankilasta ohjelman ja olo entisestään kurjistunut, tottakai. Tulihan siinäkin selväksi, miten väärä keino ihmisen muokkaamiselle on rangaistus ja etenkin nyt eristäminen ihminen kymmeniksi vuosiksi yhteen pieneen koppiin. Sehän ylittää joa aivan kaikki inhimillisyyden rajat kymmenkertaisesti. Mutta Usa se osaa nämä hommat. Hieno maa. Sivusta vaan on tämäkin nähtävä eikä mitään voi tehdä.

Mutta olen sitä mieltä, että tytär tarvitsee kyllä kaiken tuen jotta tuosta koulusta nyt jotenkin selviäisi. Miten saada häneen valettua luottamusta ja uskoa, toivoa, iloakin kaikesta huolimatta. Että vuosi kaksi on elämässä hyvin lyhyt aika ja miten erilaisena maailma avautuukaan 18- vuotiaalle kuin 16 -vuotiaalle. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon.

Viimeksi kun tytär oli kotona niin aamulla herätessäni huomasin miten pikkuveli oli kömpinyt yöllä siskonsa sängyn viereen lattialle. Riipaiseva näky. Onhan tämä muuttanut myös hänen elämäänsä radikaalisti.

Vielä kaksi vuotta sitten talossa oli elämää, riitaa ja rakkautta kun pikkuveli kolmen nuoren naisen keskellä koetti sinnitellä ja puoliaan pitää. Nyt kun kaksi tytärtä jo aikuisia ja nyt tämä vuosi eletty ihan vaan kaksistaan nuorimmaisen pojan kanssa. Kriisapua tarvittaisiin vissiin molemmat tähän hiljaisuuteen ja outouteen.

Kyllä riistolta tuntuu. Ja silti, mitä muutakaan olisi voinut tehdä, kun koulu ei maittanut vaan kesken päivää lähdettiin omille teille. Liian usein. Ihmiset sanovat että no siinähän tietää poissaolleensa. Kyllä on julmaa ja helppoa tuo todeta.

25.1.2012

Katsoin Teemalta Cannesissa palkitun toteen perustuvan elokuvan Luokka. Se pohjautuu ranskalaisen opettajan luokkaan, opetukseen ja oppilaisiin. Erityistä huomiota kiinnitti siinä jatkuva vuorovaikutus opettajan ja oppilaiden välillä. Oppiminen tapahtui jatkuvan väittelyn kuluessa. Opettaja ei keskeyttänyt oppilaita muuta kuin kehotti hillitsemään volyymia välillä. Aivan upeaa katsottavaa. Samoin opettajien huoneessa käytiin säännöllistä yhteisarviointia jossa oli joka kerta luokan oppilas edustajia mukana.

Eläissäni en ole Suomessa tuollaista nähnyt. Täällähän on vain kiltisti kuunneltava opettajan yksinpuhelua, täällä ei pääse ylipäätään kehittymään minkäänlaista vuorovaikutteista käyttäytymistä.

Meillä kyräillään ja kuuhistellaan, puhutaan selän takana. Elokuvassa lopulta erotettiin luokan ”häirikkö” Suleiman niminen poika. Se suretti opettajaakin, mutta muut päättivät asian hänen puolestaan. Rakastuin opettajaan ja oppilaisiin kuin itse olisin ollut siellä apu opena. Vertasin mielessäni myös sitä, olisiko tyttärellemme tapahtunut siellä se mitä on tapahtunut täällä. Ettei mukautettua opetusta alun alkaenkaan ole saatu vaan laitokseen laitetaan, pois perheestä.

Miksei ole perhetyöntekijöitä vaikka kotiin, miksi pitää mennä näin pitkälle. En tiedä vastausta mikä olisi parempi keino, mutta intuitioni sanoo, että Suomen systeemissä on jotain pahasti vialla. Meillä lapset ja nuoret voivat todella huonosti, on huostaanottoja vaikka kuinka paljon, kunnilta uppoaa rahaa järjettömät määrät, päivää kohden per lapsi on muka kuluja sen verran kuin kokonainen perhe saa kuukaudessa toimeentulotukea.

Tässä systeemissä haisee palaneen käry. Mikä se on, en tiedä, mutta yhteiskunta on mennyt liian pitkälle ottaakseen ikään kuin holhottavakseen yksityisen perheen lapset. Toki ymmärrän se, jos perheessä on suuria vaikeuksia, ettei todellakaan millään keinoin jakseta. Mutta tulisi ottaa huomioon yksilö, ei joukkio jota jostain ylhäältä samoin säännöin hallitaan.

Sostoimesta tuli puhelu kun olin kaupungilla. En vastannut. vastaan huomenna kun kerään yön yli voimia koitokseen. Pelko, mitä taas tuleman pitää. Sanotaanko sieltä, että nyt on lapsen suostuttava menemään vaikka mihin jotta koulu saadaan käydyksi loppuun vai sanotaanko sieltä että nyt olisi löytynyt sellainen hyvä paikka lähiseudulta että käydäänkö tutustumassa.

Miksi tavallaan koko ajan vastustan vaikka samalla tiedän että lapsen on koulu saatava suoritetuksi. Johtuuko se siitä, että systeemi on liian joustamaton, pakkopaita ja rangaistukset ovat oven takana odottamassa koko ajan.

Sain onneksi ladattua tyttärelle saldoa tänään. Koetan saada unen. Minun on pakko yrittää pitää itsestäni huolta ihan vaikka sitten robottimaisesti, en saa luovuttaa, en saa alkaa uskoa olevani jotenkin huonompi kuin muut.

28.1.2012

Perjantai. Tytär lomalle. Anna luvan mennä ensimmäiseksi yöksi poikakaverinsa luo, koska hänellä loppuviikko äidin luona oloa. Hiukan jännittää, meneekö kaikki hyvin, mutta pakkohan se on kokeilla luottamusta yhä uudelleen. Miten paljon olen huolissani vain sen vuoksi ettei tule sanomista yhteiskunnan puolelta ja minkä verran olen aidosti itse huolissani.  Onhan jo 6 aiempaa lasta eläneet murrosikänsä, kolhineetkin, mutta selvinneet ehjin nahoin. Olisin aika päiviä sitten kaistapäistynyt jos huolehtisin joka ikisestä lapsen itsenäistymisen tarpeen kokeilusta.

Vai, olenko minä vain vastuuntunnoton äiti, itse apua siihen tarvitseva?

Hölmö olo jotenkin, ikään kuin tulisi jotenkin selitellä miksi annan lapseni olla yötä poikakaverilla. Vai onko tämä nyt vain herkistynyttä mielentilaani? Itse olin 14 vuotiaana niin rakastunut niin rakastunut. Olisin tehnyt mitä tahansa mikäli minun aikeitani olisi estetty. Koetettiinhan niitä estääkin muttei se mitään auttanut tietenkään.

No, mikäli takapakkia tulee, sitten on varmasti pysähtymisen paikka. Huomenna tiedetään enemmän.

30.1.2012

Onnistunut viikonloppu takana. Tytär pääsi jo perjantaina, oli yötä poikakaverilla, loput yöt kotona maanantai aamuun saakka. Pikkuveli kömpi jälleen siskon sängyn viereen lattialle. Tuntui kotoisalle entisvanhalle kun heillä kehkeytyi pieni riitakin päivällä. Miten ihanalta sekin nyt tuntui kun kaikki se entinen niin väkivalloin oli päättynyt. Jouduin kyllä sanomaan moneen kertaan nytkin kotiintuloajasta ja tulikin sovitusti, mutta näkeehän sen että kavereilla on enemmän merkitystä kuin kodilla noin käytännössä. Ja toisaalta haloo, ketä nuorta kiinnostaa nyhvätä kotona mikäli on kavereita.  Itse aloin kyläluuhailun joskus 13 vuotiaana, eikä puhettakaan että 15 vuotiaana olisi minua juuri kotona näkynyt. Vai olenko ollut paha ihminen toimimalla sillä tavoin, siinä tapauksessa tyttärestänikin on tullut paha ihminen.

No, tuossa ei liene mitään pahaa niin kauan kun ei tapahdu vakavaa huumeiden tahi vakavaa alkoholin käyttöä tai muuta oikeesti vakavaa johon aikuisen tulee puuttua.

Ehkei tilanne olisi tämä, jos meillä olisi ollut aina varaa kuten muillakin erilaisiin harrastuksiin, talvisin laskettelua, hiihtoa, luistelua, matkustelua, vaan mihinkään harrastuksiin perheessämme ei ole koskaan ollut varaa. Luisteluun korkeintaan, vaikka harvoinpa koko perheellä olisi ollut omat luistimet samaan aikaan. Mutta kirppareilta sentään aina luistimia löytänyt, toisin kuin jo vaikkapa suksia joiden mallit muuttuneet niin nopeassa tahdissa, ettei siinä köyhempi kukkaroineen ole perässä pysy.

Mutta tämä puute mm luonut tilanteen, että perheemme ainoaksi harrastukseksi jäänyt yhdessä olo ja kun lapsia oli saman katon alla vielä useita, se toimikin, hehän olivat kuin elävä pelilauta,  mutta nyt kun meitä on enää vain äiti, poika ja tytär eri ikävaiheissa niin en ihmettele ettei kotona viihdy nuori jolla omat kaverit.

Miksi minun yhä täytyy tätä selitellä? Kenelle? Itsellenikö vaiko yhteiskunnan toimijoille? Tuskin sentään itselleni.

1.2.2012

Tänään oli välipalaveri. Siitä tuli sitten rankka koska selvisi tyttärelle ettei se oma koulu tule olemaan sittenkään mahdollista koska niin monta nelosta tulossa. Ei ole varaa jäädä kahta kertaa luokalle.

Tässä kulkee tyttären raja ja ymmärrän sen sinänsä. Enhän minäkään haluaisi koulun vaihtoa, mutta mitä muuta on jäljellä, jos koulu ei suju. Puhuu karkaamisesta. Niin pitkälle ei olisi halunnut mennä että se vaihtoehto tulee mukaan, mutta kyllä on kaikkemme tehty ettei tähän olisi tarvinnut mennä.

Pahinta se, ettei täältä Espoosta sitä paikkaa löydy vaan on muutettava jonnekin kauemmas. Sitä haluaisin protestoida mutta auttaako se protestointi kun paikkoja vaan ei ole? Yhteiskunnalla ei ole tarjota tähän minkäänlaista asiakkaan asiaa ajavaa tahoa, paikkaa jolta saada neuvoja ja apua!

Tytär haukkui ensi kerran minut siellä kaikkien kuullen, että äitikin se siinä nyt on samaa mieltä muiden kanssa ja sitten kotona itkee ettei hyväksy tällaista. Koetin sanoa että tällä kertaa ei asia niin ole, koska jos nelosia liika monta niin vaihtoehtoja ei enää ole. Että minäkin sen ymmärrän. Siinä tilanteessa minua pyrki naurattamaan, vaikkei asiassa mitään nauramista ollut, liekö siinä purkautui hämmennystä, surua, kaikkea kuormaa itkun sijaan. Jotenkin vaan tuntui koomiselta ja helpottavaltakin, että tytär uskalsi antaa tulla tuutin täydeltä, eikä enää istunut vain hammasta purren.

Huusi miten ilkeä olen kun nauran. No, myöhemmin viestiteltiin, taisi ymmärtää etten tahallani nauranut, että joskus kiperä tilanne saattaa purkautua nauruna.Ihan hölmöä minulta tietysti, äitinä

Loppupäivä on ollut rytmihäiriöitä, liekö syystä että ehti tulla nälkä ja söin kuukausien hiilaripaaston jälkeen yli puolet nuudeliannoksesta. Piti ottaa tuplasti lääkkeitä jotka nekään eivät oikein kunnolla helpota. Tekstaan tyttären kanssa siitäkin, että mitä pelkoja minun sairauteni on hänelle tuonut elämän aikana.  Jo pienestä lähtien kuulemma. Mitä tuollekaan asialla itse olisi voinut tehdä, kun sairaus vei vuoteeseen lukemattomat kerrat.

Jos olisi edes kokenut ulkopuolelta tulluttta turvaa, mutta ei. Yksin tuli jaksaa silloinkin aikanaan ennen eroa. Kun oli muka mies talossa.

Jos olisikin edes se turvaverkko. Sosiaalitoimi ja sijoituspaikka sitä jossain mielessä on, muttei mikään sellainen ole aitoa turvaa tuottavaa, missä liikkuu raha tai joku yhteiskunnalta ylhäältäpäin luotu systeemi. Itse on vain sen yksi tutkittava tilastollinen kohde luupissa, ei tunteva ja kokeva yksilöllinen ihminen.

Näin minä sen koen vaikka miten yritän kiitollisena olla avusta. Apu kun tässä tapauksessa on kuitenkin kyseenlainen. Kun niinhän se on että ensin yhteiskunta on luonut tietyn järjestelmän jonka tahtiin on tanssittava ja ellet siihen kykene, on yhteiskunta laatinut siihen turvajärjestelmän, eli eikös tässä kuitenkin kierretä vain kehää, joskus tuntuu vaan että niin kauas elämästä vieraantunutta kehää.

Satavuotta sitten ja vielä 50v sitten lähdettiin sinne merille 12 kesäisenä jos elämä ei muuten natsannut ja selvittiin ihan ihmisiksi. Onko se yhtään sen parempaa kuin tällainen isovelivalvoo systeemi, missä ihan kaikessa sinut on jo valmiiksi lokeroitu. Itse taistelen sitä vastaan joka päivä ja se tekee joskus elämästä raskaan.

Jos itse olisi voinut valita, sitä eläisi täysin omavaraisena jossain kaukana virastoista kaukana kaikesta tästä järjettömyyden systeemistä.

7.2.2012

Nyt on paikka selvinnyt. Lupaavaa on se, että paikka on enemmän painottunut psykiatriseen puoleen joten ollaan siis oikeilla jäljillä. Jostain syystä minulla on hyvä tunne, aavistus ja oli miten oli, se nyt on otettava koska asialla muutoinkin kiire. Viivästyttihän tuo Espoon paikan hylkääminen prosessia. Tätä ei hyljätä nyt, ei olisi varaa siinäkään mielessä, koska tämänhetkinen sijoituspaikka jo varoitteli asiasta. Siitä varoittelusta kyllä hiukan jäi ikävä tunne, aivan kuin tässä olisi jotenkin idiootti, mutta annoin mennä toisesta korvasta ulos, koetin ainakin urhoollisesti.

Tyttären isä kävi syömässä tänään hänen kanssaan ja puhuivat asiasta jonkin verran. Vaikuttaa siltä että tytär alkaa olla sopeutumassa, tajuaa tosiasiat. Oli kyllä puhunut että palaa sitten takaisin omaan kouluun, mitä kyllä epäilen. Mutta toivon että osaavat olla uudessa paikassa viisaita asiasta puhuttaessa. Ettei kenties kannata heti iskeä kylmiä tosiasioita pöytään, kun kuka tahansa vaikeiden asioiden äärellä kykenee nielemään vain palan kerrallaan.

Onhan kyseessä masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä  nuori.

Olen iloinen siitä, kun Elimäellä on yksi lempipuutarhoistani, Mustilan Arboretum. Olen käynyt siellä useamman kerran, tehnyt pari lehtijuttuakin. Toivon että saan tilaisuuden kesällä käydä tyttären kanssa siellä. Olenko osannut milloinkaan lasteni kanssa niin nauttia niistä pienistä yhteisistä kahdenkeskisistä hetkistä, joita tyttären kanssa harvoin kohdalle osuu. Nytkin ajatus tuosta puutarhasta hänen kanssaan, sykähdyttää mieltäni lämpimästi.

Olen yhä ollut huonossa kunnossa sydämen vuoksi. Alakulo valtaa mielen helposti. Olen alkanut pelätä, onko minusta enää koulunkaan penkille vai joko on eläkettä alettava miettiä. Koetan jaksaa iloita pienistä asioista.

Viikonloppu oli upea kun vietimme kolmen lapseni syntymäpäiviä, tämän ”murheenkryyni” tyttäreni, sitten isomman siskon sekä veljen.  Molemmat jo aikuisia. Vanhinta lasta lukuun ottamatta kaikki lapset olivat paikalla, yötäkin, siskonpedeissä. Nautin koko ajan, kaikki tuntui jälleen siltä entisvanhalta. Tytärkin oli iloinen, oli myös ilo nähdä hänen nauravan ja hassuttelevan lähes kuten ennenkin. Niin ja kerroinko jo siitä, miten kuulin tyttäreni puhuvan veljensä kanssa uudesta sijoituksesta ja valtavaksi huojennuksekseni kuulin hänestä selkeästi, että on sopeutunut ajatukseen. Sain kuulemastani voimaa, sillä jos tytär minulle vielä asiasta huutaa ja raivoaa, tiedän, että hän vain purkaa minuun pahanolonsa. Joten, hyvähän sen vain on, että purkaa, että on joku jolle purkaa.

Koko perhe on nyt valjastettu kannustamaan tytärtä uuteen tilanteeseen. Ihmeellistä ja hienoa, että minulla on he kaikki ja että he ovat toisilleen jokainen olemassa.

9.2.2012

Olen koettanut tänään hallita omaa oloani, ahdistusta sydämeni tilasta. Jouduin peruuttaa jälleen ammatinvalintapsykologille ajan. Olo ei kohene, pahenee vain. Kuka jaksaa ravata lääkärissä harvase päivä, tulematta hullua hurskaammaksi kuitenkaan. Miltäköhän voisi tuntua nähdä joskus lääkäri joka ottaa tosissaan, puhuu ymmärrettävästi ja antaa sinulle aikaa. Tai, joskus on ollut aikaa antanut lääkäri, muttei hän milloinkaan ole myös osaava samaan aikaan. Osaavilla taitaa olla sitten aina kiire. Mene tiedä. Sarasta ihmistä helpottaisi joka tapauksessa turvallisen tuntoinen lääkäri kaikin puolin.

Radiosta tuli sattumoisin taas puhetta syrjäytymis vaarassa olevista nuorista. Siinä tämä tutkija erehtyi yhden kerran ihmettelemään missä ovat niiden lasten vanhemmat joiden nuoret ajavat 13 vuotiaina päissään tuolla mopoilla.  Olisi haluttanut huutaa, soittaa välittömästi toimitukseen ja esittää mielipide. Että perhanako niitä lapsia kotona lukkojen takana pitää kaiket ajat! Että eivät kaikki vanhemmat ole niitä jotka laiminlyövät lapsensa. Ettei heitä ole sen enempää kuin ennenkään, että nyt on kyseessä jokin tässä ajassa oleva paljon suurempi juttu kuin yksittäisten alkoholisoituneiden vanhempien syrjäytyvä lapsi. Että on lopultakin jo lakattava syyttelemästä vanhempia. Joku toinen lasten ”etsijä”siinä ohjelmassa sanoi sen johtuvan kiireestä. Meidän perheessä ei ole ollut milloinkaan kiire, päinvastoin, olen ollut koko elämän kotona ja tehnyt ohessa yritystoimintaa minkä tehnyt. Aikaa on ollut yllin kyllin.

Miten voi ollakin näin vaikeaa nähdä että on isot asiat, suuret muutosten virrat menossa, maailmanlaajuiset jotka koskettavat Suomea kenties paljon enemmän siksikin kun olemme hukanneet välittämisen kulttuurin ylipäätään. Kaikki vastuu sysätään aina jonnekin muualle. Olen sitä mieltä, että entisaikainen toisista, siis kaikista huolehtiminen, naapurin lapsista ja omista samaan aikaan, oli tervettä. Täysin epätervettä on tämä meidän kulttuurissamme vaikuttava tyyli, että ”no en minä viitsi siihen asiaan puuttua kun se ei minulle kuulu tai en tunne häntä”. Mistä tuollainen järjetön ajatus kumpuaa? Ellei muusta, niin ainakin valtavasta itsekkyydestä. Itsekkyydestä jota ei haluta tunnustaa.

Sitten toinen esimerkki joka minua hämmästyttää. Eräs ystäväni kävi meillä usein, näki elämäämme kun istuimme siinä kaikki, koko perhe. Kun oli syöty, lapset jäivät siihen istumaan ja puhelemaan tuntikausiksi meidän aikuisten kanssa.

En osannut arvata millään tämän ystäväni ajatuksien kulkua, kunnes hän minulle kerran sitten alkoi ihmetellä mikseivät lapseni mene yläkertaan omiin leikkeihinsä. Kerroin että meillä he aina istuvat alakerrassa aikuisten kanssa, jutellaan tai tehdään siinä milloin mitäkin askaretta.  Niin, on kai se hyväkin tietysti, hän sanoi. Huomasin että häntä siis asia jollain tapaa vaivasi ja sanoin jotain rohkaisevaa jotta hän saattoi jatkaa: ”Meillä lapset menevät aina kiltisti ruuan jälkeen omiin huoneisiinsa, eivät he jää ikinä siihen aikuisten juttuihin. Lapsilla kuuluu olla lasten jutut ja aikuisilla omansa ”

”Niin tietysti jos siinä halutaan puhua jotain pelkästään aikuisille kuuluvia asioita mutta mitäs se muuten haittaa, sehän on vain ihanaa jos nuoret viihtyvät aikuisten kanssa.”, sanoin ja ystäväni myönteli mutta yhä kiemurteli ikään kuin vaivaantuneena siinä.

Olin jonkin aikaa asiasta ymmälläni ja pohdin onko minussa nyt jokin kohta jälleen korjattavana, kehotinkin hänen vuokseen lapsia omiin huoneisiinsa mutta huomasin hyvin nopeasti, että ehei, tämä tällainen ei ole minun juttuni. Koin, että sehän on vain vanhempien itsekkyyttä kehottaa lapsia pois. Ymmärsin, että minullahan on valtava rikkaus tämä lapsikatras pöydän ääressä (omat ja naapurien), jotka viihtyvät siinä, joita en edes tahdo ajaa pois. Eri asia jos kokisin olevani väsynyt, mutta silloinhan voin mennä omaan huoneeseeni lepäämään.

Jos minulle vielä joskus joku yrittää moista puppua hyvänä kasvatuksena tai luonnollisena asiana pitää niin painukoon hornaan viisauksineen.

Minä en toki ole parempi tätä sanojaa noin niin kuin vanhempana, en minä sillä sitä sano, mutta hänen teoriaansa en vain niele. Vihaan moisia teorioita jotka ovat syntyneet vain itsekkäistä syistä jotka yritetään sitten naamioida välittämisen, harmi vain,  hyvin näkyvästi rispaantuvaan kaapuun.

Mutta se, että toisiksi nuorin lapseni on nyt sijoitettuna, on tehnyt minusta kyllä sen verran hauraan, että hiukan pelkään tätäkin kertoa. Ikään kuin minusta olisi tullut nyt ympäristölle helpommin potkittava, olenhan ”epäonnistunut” kasvattajana, ainakin monen mielestä, uskoisin. Niin suuri on leima sijoitetuilla lapsilla. Voisinko esim ikinä kirjoittaa uskottavaa kasvatusopasta, koska yksi lapsistani on tällaisessa tilassa, huolimatta siitä että minulla on 8 lasta. Sen sijaan 1-2 lasta omaava maisteri voi kyllä kirjoittaa kasvatusoppaita ja niitä kuunnellaan kuin Jumalan sanaa. (Tosin en alentuisi moiseen, en ole eläissäni lukenut kasvatusoppaita. Pellepuuhaa se semmoinen, ensinnäkin, kenellä on varaa kirjoittaa niitä ja kasvatusneuvot elävät omaa elämäänsä aikojen ja kulttuurien mukaan, kuka sitten sanoo, minkä kulttuurin kasvatus on se oikea tahi väärä, joten se kaikki on kuin tuuleen kirjoitettua sananhelinää. Voi tietty osviittoja joskus ottaa, muttei niihinkään pidä suhtautua milloinkaan kuin yhteen ainoaan totuuteen koska sellaista ei ole.)

Kasvattajan osaan liittyy muutoinkin hirvittävä taakka, kertaakaan ei voi epäonnistua ja itsekinko sitä on epäonnistunut, vai voiko asia olla kenties monien asioiden summa. Samaa olen ajatellut lasten ja nuorten kohdalla. Kertaakaan et voi epäonnistua, joutua harhaan. Kuinka monta kertaa tyttäreni esim on saanut näiden epäonnistumisten syövereissä kuulla kannustavia sanoja?

Niitä ei kuulu. Sen sijaan muistetaan kyllä koko ajan mainita epäonnistumista.

Tänään sattui jostain silmiini tämä:

Opettaminen saa aikaa paljon, mutta

kannustaminen saa aikaan kaiken.

– Johann Wolfgang Von Goethe

Eikö lapsen ja nuorenkin, sen epäonnistuneenkin tule sada kuulla tuo lause JOKA PÄIVÄ! Niinhän sitä kehotetaan aikuisiakin ainakin kaikilla kursseilla. Vai onko niin, että minun mitään tietämilläni  työpaikoilla ei myöskään lausuta koskaan kannustuksen sanoja vaan pelkästään moitteen? Ehkä on näin, entisenä yrittäjänä kun en työmaailmasta mitään tiedä.

Sitten lopuksi tähän vielä minun yksi elämäni motoista, sopinee tähän kun muistelen elämääni perheeni kanssa ruokapöydän äärellä syntyjä syviä puhellen:

Ei pidetä kiirettä, istutaan

Ei hätäillä, annetaan mennä;

ei maata somemmin, ainoakaan

satelliitti lennä.

LAURI VIITA

Tuo sopii myös tämän hetkiselle mielelleni, älä hätäile. Siitä sitten syntyi tämä:

Laps´ sulla, on lupa surra

siks anna itkun tulla, polje jalkaa, kumoon kaada

elämäsi taakka

sun ei tarvii hymyillä ja loistaa kysyjille huippu arvosanoja toistaa

voit menneet epäonnet mielestäsi poistaa

Laps  istutaan tähän, on lupa vähän

jo kerrassaan vain olla, ja katso aamuvaloa tähtiöitä taivaan

ne sulle toistaa, on maailmoita monta, me täällä pikku kivikoissa

koemme pienuutta arkaa

vaik´ koko ihme, katso taivaan jo meiltä karkaa.

Siks´ sulla laps, on lupa surra, istutaan tähän

vastausta vailla, mutt uskon, on vastaus jossain valmis runon, tähtein  lailla.

maaliskuussa

13.2.1012

Olen niin huojentunut. Kävimme sunnuntaina tutustumassa uuteen sijoituspaikkaan . Korpeen ajettiin, alkoi jo hiukan ahdistaa. Pelotti miten tytär kokee kaiken. Angstaus olo oli valmiiksi hänellä, sehän oli selvä. Mutta johtaja ja tyttären omahoitaja olivat aivan upeita. Täydellisiä ! Siinä kohtaamisessa ei tullut, (tosin kuin majakassa) oloa että he tässä nyt ovat ammattilaisia, ei, vaan tuli olo, että tässä on mitä parhaimmat ihmiset tyttärelleni.

Pohdinkin myöhemmin, mitkä ovat niitä ratkaisevia eroja. Molemmissa tapauksissa esim rakennukset olivat yhtä tylsiä. Molemmissa kivilaatta lattiat, joka on omiaan aiheuttamaan viileän tunteen huoneeseen. Ensimmäisessä paikassa tuoksui korvapuustit uunissa. Mutta siellä ensimmäinen mietteeni oli, että mokomat yrittävät epätoivoisesti saada kodin tunnelmaista pullantuoksua taloon jollain kaupan valmispussista otetuilla, mutta ei mene läpi.

Täällä ei tuoksunut keittiössä pulla mutta sen sijaan heti välittömästi astuessani keittiiöön, oli valmiiksi kodikas olo. Ei sen vuoksi , että pöytä oli katettu kauniisti romanttisin sävyin sinänsä. Ei se vaan se, että siellä ei erikseeen yritetty mitään, siellä vain oltiin sitä mitä oltiin ja siinä se.

Ei alettu ensimmäisenä ääni kireällä selostaa talon sääntöjä, ehei ollenkaan. kaikki puhe alkoi ilman minkäänlaista teeskentelyn tahi alentuvaisuuden ilmapiiriä. Koin olevani johtajan kanssa täsmälleen samalla viivalla tyttäreni sen hetkisen paikan omahoitajan kanssa sekä tyuttäreni kanssa. Kukaan ei ollut ylempi toista vaan olimme jokainen samanarvoisia.

Toisin kuin siinä paikassa josta kauhu skenaarinoni alkoi ja aloin kirjoittaa tätä päiväkirjaa. Siellähän minulle tuli heti miltei jo yulko ovella sellainen olo, että minä olen tässä se jotenkin huono äiti, kenties piilottelen jotain pahempaakin ongelmaa, tyttäreni on kauhukakara joka on laitettava kuriin ja järjestykseen ihan kättelyssä jo ja tyttären omahoitaja sekä me tämän talon henkilökunta yhdessä olemme kasvatusalan ammattilaisia ja erikoisosaajia. Nämä tunteet tulivat siellä ”pahssa” paikassa siis. Kirjaimellisesti se tunne käveli ovetsa vastaan. Kun taas täällä ovesta vastaan käveli hyvät ystävät, auttajat, lohdutus ja turva!

Joten eläköön ihmisen intuitio! Luota siihen ja kuuntele sitä ja kiitos että minun sekä tyttären näkemystä kuunneltiin!

”Pahapaikassa” tytär itki alusta saakka, meni paniikkiin ja miltei huusi ettei vittu tule mitään huonetta katsomaan koska ei aio jäädä sinne ja sai siinä miltei paniikkikohtauksen. Mutta nyt kun tuli kriittinen sama hetki, tytär käveli lauhkeana kuin lammas katsomaan omaa tulevaa huonettaan.

Ehkei minun tarvitse erikseen kertoa, miten asia ilmaistiin ensimmäisssä paikassa, miten täällä. Loppu tulemat molemmissa puhukoot puolestaan.

Voi sanoa että tyttäreni suli siellä paikassa vaikka päällisin puolin yhä vain inahteli kysymyksiin, mutta kyllä hänestä näki, että paikka sulatti hänet.

Kotimatka oli ihana. Pälpätin koko matkan omahoitajalle ummet ja lammet, taisin olla niin helpottunut että tuli siksi niin paljon ”asiaa”.

Viimeyön tytär oli kotona, meni kouluun, no heti myöhässä taas, turha oli yrittää saada ylös niin ajoissa että olis ehtinyt. Ehkä viikon päästä siirtyy uuteen paikkaan, katsotaan nyt miten nämä talvilomat tässä menee, unohdimme ne eilen ottaa huomioon kun teimme suunnitelmaa.

Niin aj vielä, että se tyttären koulu on siinä 200 metrin päässä, semmoisessa vanhassa entisessä kyläkoulussa.

Sydämeni itkee ilosta.

14.2.2012

Ystävänpäivänä, päivänä jolloin yhtäkään ystävää ei ole lähellä, tuskin tietävät tästä elämän vaiheestani.

Ja vaikka kävikin niin ihanasti että tytär sai sen ihana paikan siellä, olen silti niin surullinen. Ehkä olen juuri nyt sitä erikoisesti, koska helpotus paikasta antaa minulle hengähtämisen mahdollisuuden tunteen. Olen jotenkin aivan poikki, uuvuksissa ja se että haluaisin joka hetki mennä jonnekin itkemään. Ehkä ilosta juuri nyt, mutta myös itkemään kaikki suru ja murhe jota tyttären lintsaaminen jakaikki oheis muu on tuottanut näiden vuosien aikana. Tekisi mieli itkeä ihan kaikki sekin huono ja ikävä nimittely jota olen saanut kuulla. En todellakaan paljoa, jos vertaan niihin nuoriin jotka haukkuvat kaikki kaikkialla. Etupäässähän tytär on puhunut kauniita asioita minulle, mutta nyt nousee pintaan ne kaikki huonot, kuin nousevat mustikkaämpärissä roskat marjoja vedessä huuhtoen.

Nuorimmaisenkin murrosikä on hyvällä ja lupaavalla alulla, tulee koulusta ja kaikki on suunnilleen syytäni. Tiedän että tämä on ohimenevä vaihe itsellänikin mutta silti, kunpa voisi itkeä  jossain vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Sanotaan, että pitää itkeä, mutta eihän sitä käytännössä helpostikaan voi, kun on lapsia siinä tai olet juuri vaikkapa kaupassa. Minulla ainakin se itku olisi tulossa juuri silloin kun ympäristö on liian liki siinä. Tällaisessa tilanteessa jos joku vanhempi lapsista sanoo jotain hyvää, jo sekin alkaa itkettää. Itku on siis herkässä. Kun olisi joku joka hellisi. Tulee siis myös itsesäälinen olo ja minusta sekin saa tulla vapaasti, kunhan vain saisi sen tilaisuuden märehtimiseen aivan rauhassa. Ehkä menen joku päivä jonnekin vaikkapa hautausmaalle tahi kirkkoon silloin kun siellä ei ole mitään tilaisuutta. Jonnekin jossa ikään kuin on luonnollista itkeä ja vielä että se ympäristö ikään kuin kannustaa siihen omalla historiallisella tavallaan, että ne paikat kautta aikain ovat olleet hiljentymispaikkoja. Kumma muuten, ettei meillä ole kulttuurisamme enemmän sellaisia hiljaisuuden ja surun paikkoja.

Kirkko ja hautausmaa on vain yhdenlainen paikka. Mutta vahvoja ovat. Onhan se nähty suurten katastrofienkin koittaessa, ihmiset haluavat kerääntyä yhdessä kirkkoihin.

15.2.2012

Tänään olin kuulemisessa tyttären sijoitukseta. Lasten suojelulle ei käynyt että tytär pitäisi ensin talviloman joten on odotettavissa jotain ikävää. Niin hän on ainakin uhannut ehdottomasti karata. Hän ei vastustanut sijoitusta sinne sinänsä, vaikka oli kyllä sanonut että paikka on liian kaukana. Mutta huomasin että on turha koettaa saada yhtään loma vapaita kuten muilla ja ymmärränkin sen siinä mielessä että on niin paljon kiinni kurottavaa opintojen suhteen.

Sain taas niitä brosyyrejä jossa käydään läpi asioita jo vuosien takaa, niitä joita en pysty edes lukea koska näin niissä olevan tekstin joka on enempi aivan väärää tietoa. Mutta en ole jaksanut niihin seikkoihin vaatia muutosta ja totuutta, pääasia kun on että saisi nyt lapsen opinnot sujumaan.

Olen maalannut huonekaluja ja kuunnellut koko päivän siinä ohessa muumeja, tuntenut surua, ettei oma perhe saa olla kokonainen, tai ei pysty enää olla, että omat muumeilut on muumeiltu mikäli sitä milloinkaan on ollutkaan avioreon vuoksi. Mutta ehkä oli vielä silloin kun olin kaikkien lasten kanssa ja oli lasten kavereita talo täynnä. Silloin tosin puuttui useimmiten ruoka, se oli sitä aikaa, että sai vuosikaudet etsiä jokapäiväisen ruuan milloin mistäkin roskiksesta. Tosin kun mietin jälkeenpäin asiaa, tuntuu että parhain on jäänyt mieleen rakkaimpana. Lapset siinä pöydän ympärillä ja kaverit. Eikä heillä ollut kiire mihinkään, siinä viihtyivät.

Sitten tuli tämä tuulihattu joka halusi kai jännitystä elämälleen vai oliko se sitä keskittymiskyvyn puutetta, vaikeutta istua paikoillaan. Sitä mitä ei ole tutkittu pyynnöistäni huolimatta. Eli addt:ä. Ehkä otan sen puheeksi tuolla. Miksei sitäkään asiaa ole muuten selvitetty. Ehkei äidin sana paina, ehken painaisi jos olisin psykologi.

Pitäisi jaksaa soittaa vielä tyttärelle missä fiiliksissä vaikka tietäähän sen. Todennäköisesti kiroiulua ja uhkailua luvassa. On jaksettava jälleen

vain ottaa vastaan kaikki ja oltava terävänä nyt. Tässä kohden en voisi tulla vastaan vaan oli seistävä päätöksen takana jos se auttaisi viimekädessä asiaa. Mistä taas otan sen voiman? Mitä Muumimamma sanoisi tässä tilanteessa?

Miksi muuten Pikku-Myy asui Muumilaaksossa? Yhdessä jaksossa Pikku-Myyn sisko on käymässä. En ole vielä niin pitkällä kuuntelussa.

Mutta mitä Muumimamma sanoisi karkaamisen turhuudesta?

*

Proosarunoa:

Talvi ilta. Taivas on laassut lumet monta päivää yli Suomen niemen. Huoneissa haisee maali. Syvää mustikan sinistä ja kirsikan punaista. Sitä koettaa elää kuin murhetta ei olisikaan.

Kalpea valo ei paljoa auta, virheet näkyvät vasta aamulla. Juuri tyttäreni ikäinen lapsi astuu ulos bussista, kävelee kotiaan kohti.

Jossain sydämen kohdalla puristus tuntuu. Maalin katku käy henkeen samalla sumentaen kaiken. Avonaisesta ikkunasta pyrkii sisään puhtaan lumen tuoksu. Koira haukkuu kallioiden laella.

Sitten tulee hiljaisuus.

*

16.2.2012

No niin. Ei ois huvittanut vastata koko puhelimeen. Karannut on.Ilmoittivat asian tämän hetklisestä sijoituspaikasta.

Puhuimme illalla pitkään ja en voinut sille mitään että itkin ja olin ositatin pakokauhun vallassa. Tytär oli surullinen, sanoi ettei voi sille mitään, että tekee sen. Vakuutti ettei hänelle tule käymään kuinkaan. Perusteli asiaa sillä, että tarvitsee aina valmistautuimis rauhan ajatukselle, ettei hän kykene mihinkään kahden päivän varoitusajalla.

En pitänyt siitä, että sijoituspaikasta tämä eräs henkilö oli sitä mieltä, että tyttäreni olisi karannut joka tapauksessa vaikka olisi saanutkin pitää hiihtolomansa. Ihmeellinen tuulesta temmattu väite. Jälleen alkaa nostaa mulla vastustus päätään jos tuommoista typerää pelleilyä aletaan. Hänhän ei ole edes Lianan omahoitaja, tosin hän on ennenkin harjoittanut tuollaista arviointia ihan hatusta vetaistua. Kurjaa, en haluaisi jättää mitään hampaan koloon tuonne kun juuri sieltä on aika loppumassa.

Mutta ikävä tosiasia on se, että mikäli tyttärelleni sattuisi jotain, tulisin vetämään heti oikeuteen lastensuojelu viranomaisen, sen että oli  JÄLLEEN OMIN PÄIN päätöksensä tehnyt. Minusta se on alusta saakka ollut mielivaltaista puuhaa. Koetin vastustaa päätöstä ja vedota tähän karkaamiseen, ellei asiassa tulla vastaan. Kuulostihan se heti siltä, ettei vain viitsitä käyttäytyä kunnioittavasti ja arvostavasti muita kohtaan. Siitähän tässä maassa on riittämiin historiaa.

Muistutan vaan esim elokuvasta Luokka, Se oppilaiden ja opettajien yhteistyö Ranskassa, sitä ei voi verrata samana päivänä Suomen tapaan olla lasten ja nuorten kanssa. Ei siinä olla kavereita keskenään (jota täällä suomessa niin pelätään), mutta siinä ollaan täsmälleen samalla viivalla.

Jostain syytä olen kuunnellut tänään intiaanien musiikkia, elänyt heidän kansansa joukossa niitä järkyttävien murheiden päiviä, kun heidät ajettiin pois omasta maastaan, tapettiin ja raiskattiin. Salaa mielessäni toivon tyttärelleni voimia ja lopulta levollista mieltä palata karku reissultaan. Mietin vain häntä jokaisen huilun ja rummun sävelessä.

Eilen vannotin häntä jättämään moiset karkaamis ajatukset. Juuri nyt ajattelen että samapa tuo, mitäs oli niin kusipää viranomainen. Olisi vaan nyt sitten tarpeeksi hyvä piilo, ettei tulisi mitään takaa ajo episodeja, joissa sitten helposti alkaa syntyä niitäkin ruumiita ja niitäkin syyllisiä joita sitten joudun vihata hamaan elämäni loppuun. Sitä en toivoisi. Oikein taas tässä kuulen ne nirppanokka närkästyilijät. Painukoot hornaan kitisemään. Suostun kuuntelemaan vain heitä, joiden oma lapsi on sijoitettu. Ketään muuta en. Kukaan muu ei tällaisista asioita voi tietää, siitä tunteesta joka äidille tulee niin vähästä, jos omaa lasta kohdellaan kuin suunnilleen suurtakin rikollista, tyyliin että ei neuvottelua. Siitäkin huolimatta että koulussa olisi työsarkaa. Siitäkin huolimatta! AINA tulee neuvotella!

16.2.2012

No nyt se rakas lapseni ilmoitti olevansa tallessa! Olen niin onnellinen. Itse oli ilmoittanut myös nykyiseen sijoituspaikkaan, että haluaa rauhassa miettiä, koska on todella ahdistunut ja tarvitsee saada rauhassa ajatella.

Nyt voin nukkua yhden yön rauhassa. Oli aivan rauhallinen kun soitti eikä ollut hiprakassa. Kyllä ylitti itsensä kun soitti, oikein ihmetteli miksen ollut soittanut hänelle. Sanoin luulleeni itsestään selvyytenä ettei vastaa karkumatkalla kenellekään ja etenkin kun sijoituspaikasta oltiin soitettu ja puhelin oli ollut kiinni.

19.2.2012

4.karkupäivä eikä näytä siltä, että lopettaa piileskelyä noin vain vieläkään.  Lunta on pyryttänyt aina vain, tukahduttavaa on kävellä pelkästään postiluukulle. lapsenlapsi oli hoidossa, silloin sain hiukan muuta ajateltavaa, eilen tuli yöksi myös toiseksi vanhin poikamme. Juteltiin maailman tilasta pitkälle yöhön ja aamulla jatkettiin. Olen sairastunut taas flunssaan ja olo on heikko. Haluaisin tukahduttaa lumeen tämän kaiken murehtimisen. Mihin tämä vielä päätyy Jos lastensuojelu soittaa huomenna, luultavasti en vastaa. En pysty, sillä koen että tämä on nyt vain ja ainoastaan heidän tai hänen vikansa. Että tämän siitä saa, kun ei neuvottele. Syntyy aina vastarinta. Ja lopulta pahimmassa tapauksessa kaikki päätyy väkivaltaan. Onhan sekin nähty, isommissa ja pienemmissä asioissa.

Viestin aamulla tyttärelle että lopettaisi piileskelyn. Vastasi vain hoitavansa jonkun lasta juuri silloin.  Äsken laitoin viesti että nyt on viimeinen päivä tätä, että huomisesta on lopetettava. Vetosin jälleen omaan terveyteeni, koska omasta tulevastaan ei välitä. Sanoin, että viimepäivinä olen kokenut suurta surua, etten tällaista ole kokenut koskaan aiemmin lasteni suhteen. Miksi minulla onkin tämä kuoleman tunne kaikesta tästä. Tiedän että on huumenuoria ja vaikka mitä pahempaa ja silti minulla on tämä tunne. Toivottavasti se johtuu vain herkkyydestäni, siitä että mieleni ei kykene käsittelemään tätä taakkaa yksin. Nämä päivät jäävät muistoihini painajaisena. Joku todella kovia kokenut voisi ehken ajatella että olen pullani hyvin syönyt.

Olenhan säästynyt lasteni taholta pahimmilta. Se on totta. Yhdellä tyttärellä oli alkoholi kuvioissa teininä, ja jotain huumekokeiluja. Silti uskoin että ne menevät ohitse ja menivätkin.

Tähän kaikkeen liittyy myös oma tuskani. Se miten näen tämän systeemin kieroutumat, se miten pelkään kuinka pitkään enää jaksan suhtautua koko tämän yhteiskunnan kieroon kasvuun. Olisikin huomattavasti helpompaa olla kaikesta samaa mieltä, että tämä systeemi on vallan kelpo, se ainoa oikea pelastuksen tie yhteiskunnalliseen menestykseen ja onneen.

Löysin tänään:

SYÖKÖ TEOLLISUUS KAPITALISMI LAPSENSA…

mutta myöskin Suomessa:  LEVOTON VANHEMUUS MALTTAMATTOMAT LAPSET – http://www.nmi.fi/ajankohtaista/levoton-vanhemmuus-malttamattomat-lapset  – Hyvä alku -tapahtuma Jyväskylän Paviljongissa 15.–16.2.2012

”Psykologin työssäni näen selkeästi sen, miten lasten ns. itsesäätely- on vaikeaa perheissä, joissa on aina kiire – elintasokilpailu – isot talot vaativat isot tulot ja vuorovaikutukselle lapsen kanssa ei ole aikaa… Levoton lapsi ei kykene keskittymään esim. leikkeihin eikä oppimiseen ja on ns.  ylivilkas – ja malttamaton myös ihmissuhteissa, herkemmin aggresiivinen …   Kouluissa puolestaan ollaan paljon sisällä.  Luonnossa ei juurikaan liikuta jatkuvan oppimisen merkeissä, koska koulu pohjimmiltaan palvelee teollistuneen yhteiskunnan ja talouden tarpeita ja  maailmankuvaa…

ILTALEHTI: ”ADHD-lääkkeiden kulutus on kasvanut vuodesta 2008 vuoteen 2010 noin 15 prosenttia vuodessa, ilmenee Kelan ja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen tilastoista.

Kasvu johtuu ainakin osin siitä, että lääkkeiden tehosta on entistä enemmän tieteellistä näyttöä. Lisäksi eri valmisteiden saatavuus on jossain määrin parantunut.”

”- Lääkkeet auttavat esimerkiksi ADHD:stä kärsiviä lapsia viemään koulupäivän läpi. Ne pitävät keskittymistä yllä muutaman tunnin, jolloin oppiminen helpottuu, sanoo Kelan erikoistutkija Leena Saastamoinen.”

YK:n lastenoikeuksien komitea katsoi kesäkuussa, että suomalaislapsille määrätään liikaa psykostimulantteja eli ADHD-lääkkeitä. Saastamoisen mukaan lääkkeitä käytetään kuitenkin selvästi vähemmän kuin muissa pohjoismaissa. ” http://iltalehti.fi/terveys/201201070052346_tr.shtml

———————–

29.2.2012

Nyt vasta kykenen jatkamaan. Tytär ei vielä kahden viikonkaan jälkeen ilmaantunut. Oli kuullut että se tuhannen hiihtoloma onkin vasta nyt, jotenka karkumatka jatkukoon. Ahdistus ja huoleni on yltynyt huippuunsa näiden päivien aikana, mutta illalla sain lopulta viestin, ettei hätää ole.

Tällä välin olen kuullut ahdistusta lisääviä tarinoita, mm kahdesta itsemurhan tehneestä lapsesta. Näiden nuorten kohdalla oli juuri tehty päätös jostain tietystä laitoksesta.

En kestäisi kuulla mitään tällaista. Samoin kun en pystynyt katsomaan Silminnäkijä dokumenttia laittomin perustein tehdyistä huostaanotoista, vaikka aihe kiinnostikin.

Eilen tuli tv:stä dokumentti Belfastista jossa rakennettiin uudelleen Titanicin runko, satavuotisin tekniikoin. Siinä haastateltiin mm 23v poikaa joka kertoi keskeyttäneensä koulun 15 vuotiaana ja pohti, miten paljon on kaduilla nuoria jotka eivät käy koulua. Kertoi, miten hänkin haaveili jo nuorena ajasta jota iso isä ja isä tekivät teini iässä, olivat töissä telakalla ja merillä.

Pelkkä ajatus siitä, että tänäkin päivänä olisi nuorille vaihtoehtoja, tuntui huikean vapauttavalle. Miksei voisi olla niin! Karkulaisiakin olisi vähemmän viemässä yhteiskunnan varoja (jos siltä kantilta katsoo), he voisivatkin mennä suoraan töihin, purkaa energiaansa siihen. Kun ajattelee hiukankin laajemmasta perspektiivistä nyky lapsen vaihtoehdotonta tilaa, johon hänen on mahduttava, ajatuskin on karmiva! Sehän on pieni ahdas koppi, koppi johon ei hartiatkaan tunnu mahtuvan saati ihmisen koko sielu ja mieli.

Yhteiskunta rakenteemme on täynnä epäonnistuneita kokeiluja. Esimerkiksi viime vuosisadalla ollut lobotomia. Väitän, että jonain päivänä nähdään tämä aika yhtä barbaarisena kuin tuo aika. Elokuva Uusi ihminen kertoo myös yhdestä sen ajan järkyttävästä ”totuudesta”.

Lainaan siitä kertovan artikkelin tähän sellaisenaan.

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.3. 2007)

Aikana, jolloin hyvinvointivaltiota ei ollut, köyhyyspolitiikassa jaettiin kovia paketteja. Köyhien sikiäminen yksinkertaisesti estettiin steriloimalla nuoria naisia. Ruotsissa steriloinnit perustuivat muodolliseen vapaaehtoisuuteen, Suomessa pakkoon.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Elokuva Uusi ihminen on kosto, myöntää sen käsikirjoittaja Kjell Sundstedt.

Sundstedtin äidin sisko Maj-Britt suljettiin 8-vuotiaana vähämielisten laitokseen. Kymmenen vuotta myöhemmin hän kirjoitti siskolleen Gertrudille, Kjell Sundstedtin äidille, ettei ole kuullut muista sisaruksista aikoihin.

”Etkö voisi yrittää auttaa minua, jotta pääsisin pois tästä sairaalasta. Ymmärrät varmaan, että näin nuorena ei ole hauska asua lukkojen takana”, hän jatkoi.

18-vuotias Maj-Britt ei ollut sairaalassa lukkojen takana siksi, että olisi ollut sairas tai ”vähämielinen.” Hänen sairautensa oli köyhyys. Ruotsissa käytännössä pakkosteriloitiin yli 30000 nuorta naista vuodesta 1935 alkaen ja jatkuen aina 1970-luvulle asti. Kurjissa olosuhteissa asuneita monilapsisten perheiden tyttöjä pidettiin riskinä. Kevytmielisyyttään hekin lisääntyisivät holtittomasti eli synnyttäisivät liikaa sosiaaliavun varassa eläviä ruotsalaisia.

Muodollisesti Ruotsissa ei ollut pakkosterilointia. Mutta käytännössä köyhiä naisia suostuteltiin, painostettiin ja suorastaan kiristettiin suostumaan siihen. Tie suljetusta laitoksesta avautui ulos vain leikkauspöydän kautta.

Laitoksiin suljetut tytöt kutsuivat pakkosterilointia ”lahtaukseksi.” Lastensuojeluviranomaisten lausunnoissa perusteluina esitettiin, että vetelehtii Tivolin luona tai peilailee itseään jatkuvasti sekälääppii ja on tunkeileva, etenkin miesten kanssa.

Rotuhygienia

levisi länsimaissa

Klaus Härön ohjaama Uusi ihminen on siis kosto. Kjell Sundstedt toteaa elokuvan saatesanoissa elokuvan olevan kosto vääryyksistä, joiden kohteeksi nuoret, viattomat ihmiset joutuivat rotuhygieenisten aatteiden, ylimielisen hyvän tahdon ja silkan ahneuden tuhotessa monta elämää.

30 000 pakkosteriloinnin lisäksi Ruotsissa suoritettiin toinen mokoma vapaaehtoisempia sterilointeja vuosina 1935-1975. Historioitsija Mattias Tydénin mukaan sterilointeja alettiin toteuttaa 1930-luvulla, jolloin rotuhygienia oli muotia kaikissa länsimaissa. Sillä muka ehkäistiin psyykkisten sairauksien ja ”vähämielisyyden” leviäminen muualle väestöön. Suoremmin sanottuna kyseessä oli tapa pitää rotu puhtaana.

Tiedot steriloinneista olivat aivan julkisia. 1950-luvulta lähtien Ruotsin lehdistö paljasti niihin liittyviä skandaaleja ja sterilointipolitiikkaa alettiin arvioida uudelleen. Silti vielä 1970-luvulla Ruotsissa ylipuhuttiin potilaita suostumaan niihin.

Lääkintöhallitus

määräsi Suomessa

Ruotsin sterilointilaki oli kuitenkin lievä Suomen vastaavaan verrattuna. Ruotsissa toimenpide vaati henkilön oman ainakin nimellisen suostumuksen, mutta Suomen vuonna 1935 säädetty laki salli pakkosteriloinnin älykkyydeltään vajavaisille ja mielisairaille henkilöille heiltä mitään kysymättä. Määräyksen antoi Lääkintöhallitus.

Dosentti Markku Mattilan mukaan sterilointiin voitiin antaa lupa myös sillä perusteella, että henkilö saisi avioliitossaan ”vajaakelpoisia” lapsia.

Vuoteen 1949 mennessä määräyksiä annettiin 835 ja lupia 230. Laki oli kannattajilleen pettymys.

Vuonna 1950 säädettiin uusi laki, jonka tarkoituksena oli lisätä sterilointeja. Kaikki valtion tai kunnan palveluksessa olevat lääkärit saivat oikeuden tehdä aloitteen steriloinnista. Lisäksi Lääkintöhallituksen päätöksestä tuli lopullinen. Siitä ei voinut enää valittaa.

Uusi laki ja muut toiminnan tehostamiset tuottivatkin paremman tuloksen. 1950-1970 Lääkintöhallitus antoi 3 600 pakkosterilointimääräystä ja 3 043 lupaa. Yhdeksässä kymmenestä tapauksesta toimenpide kohdistui naisiin. Maalitauluna olivat nimenomaan huono-osaiset kuten Ruotsissakin.

Pakkosteriloinnin mahdollistanut laki kumottiin Suomessa vuonna 1970.

Painostettiinko

romaninaisia?

Uusi ihminen -elokuva painottuu sen päähenkilön Gertrudin kokemaan painostukseen, jolla häntä suostutellaan sterilointiin.

Suomessa suostuttelua ei normaalisti tarvittu. Mutta Markku Mattilan mukaan Suomessakin on saatettu pakkosterilointien lisäksi painostaa kuuromykkiä tai epilepsiaa sairastaneita. Ensimmäisen lain aikana molemmat tulkittiin vioiksi, jotka estivät avioliiton solmimisen. Sterilointileikkauksen jälkeen lupa saatettiin kuitenkin myöntää. Avioliittoluvista päättivät paikalliset papit, joten asia riippui täysin kulloisenkin papin linjasta.

Painostusta voi Mattilan mukaan olettaa esiintyneen myöhemminkin. 14 vankilassa ollutta romaninaista haki sterilointia vuosina 1950-1970. Tämä oli 18 prosenttia kaikista vankilassa olleista romaninaisista. Samaan aikaan vankilassa olleista valkolaisnaisista sterilointia haki 0,7 prosenttia. Asiakirjoista ei selviä, mistä valtaisa ero johtuu.

Elokuvan ohjannut Klaus Härö on todennut, ettei lähihistorian pöyristyttävien tapahtumien voi ajatella johtuneen siitä, että ihmiset olivat silloin jotenkin tyhmempiä.

– Yhtä lailla meidän ratkaisujamme saatetaan päivitellä viidenkymmenen vuoden kuluttua. Olemme samanlaisten ongelmien edessä. Kjell Sundstedt on sokea. Parinkymmenen vuoden kuluttua vanhemmat saavat luultavasti tietää etukäteen, että poika sokeutuu 40-vuotiaana. Heiltä voidaan siis kysyä, haluavatko he synnyttää poikaa ollenkaan, Härö sanoi STT:n haastattelussa.

Se, että kyseenalaistan näitä tämän päivän totuuksia, ei tarkoita sitä, etteikö tyttäreni tarvitse apua. Kyse on pelkästään huolesta joka koskee kaikkia maamme nuoria, kun vaihtoehtoja on niin vähän. Ja tämä huostaanotto bisnes.

Siitä puhui vastikään radiossa dosentti Matti Rimpeläkin. Siitä myöhemmin. Nyt painelen maalikauppaan.

kotimme

9.3.2012

Olen pysynyt kiinni, sen oven suhteen. Välillä olen raottanut ovea ja tuska on astunut sisään sokaisevana kauhistuttavana valona. Valona johon putoan. Sen vuoksi suljen taas oven ja suru lukitsee minut keltaiseksi maalaamaani huoneeseen. Keltaisen ilon väriin. Se on jotain kauan sitten kuollutta, mutta maalaan sen muistista. Luen muistia kuin vierasta kieltä.

Sinisen lasihelmen alla on kirjoitusta menneestä. En tunne sanoja, ne eivät ole minulle tarkoitettuja. Kuten taivaskaan ei ole. Yhtä sinisiä molemmat, yhtä kaukana.

Nukun, herään, syön, teen jotain työtä, nukun, herään, syön, teen jotain työtä. Minusta on tullut mekaaninen nukke. Tottumuksen kylmettämät sormet pyörittävät soittorasiaa. Olen soitettu kieli, kieli jota en itse kuule. Sinä olet sävel, maahan tallattu sävel, minä yksi sen kieli ja olen poikki.

Kerroin tänään hänelle, että jätän hänet rauhaan, etten enää kykene ajattelemaan, olemaan huolissaan. On niin monia muita, joiden ilona haluan elämässäni olla. En voi jatkaa tällä tavoin murehtimalla. Saan kuoleman taudin tällaisesta. Olen ajatellut tänään kaikkia heitä, jotka ovat hyljänneet jollain tapaa lapsensa. Tällaistako se on, ettei enää kykene, että särkyyn tuhansiin sirpaleihin, ellei käännä katsettaan pois, toisaalla. Jonnekin missä henki kulkee sen verran paremmin, että saattaa saada elämää vielä hiukan.

Jos tästä asiasta voi jotain oppia niin tämän. Ettei pidä ketään syyttää, ei tuomita. Vanhempi voi olla parempi lapselle elävänä, joskus myöhemmin elämässä. Ymmärrän nyt myös heitä, jotka jopa suuttuvat lapsilleen, jotkut lopullisestikin. Olen kokenut suuttumusta, vihaa, monenlaista kurjaa ennen kokematonta tunnetta. Lapsellista ajatusta, että olisi parempi olla kuollut, siitä saisi lapsikin sitten ymmärtää miten tärkeä olin. Koen siis samanlaista itsesäälistä tunnetta kuin itse joskus teininä viimeksi. Ymmärrän että aivan kaikki tunteet ovat ihmisen itsesuojelu vaistoa. Kuten nyt itsesuojeluvaistoni sanoo, että minun on unohdettava hänet joksikin aikaa ikään kuin kokonaan. Tunnetasolla.

Enempää en voi tehdä hänen hyväkseen. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, hän todellakin on nyt yhteiskunnan ”vastuulla”. Tehkööt he mitä voivat, minä en voi häntä karkuruudeltaan pelastaa. Jos hän itseään vahingoittaa, en sillekään mitään voi. Jos kaikki on kuolemaksi, en sillekään mitään voi.

Tämän täydellisen pimeän tähden olen sulkenut oven. Pimeän joka on jo sokaiseva valo, niin kuolemisen rajalla aina käy.

¤